Arkeologipäiviltä ja piipparityypeistä

Turussa pidettiin arkeologipäivät, ja olin itsekin hieman helisemässä. Sain lisää tietoja muinaisjäännöksiin liittyvistä kummituksista, eli se artikkeli on pakko kirjoittaa ja PIAN tai (vähäinen) maineeni konfliktiarkeologina korvautuu "kummitusarkeologina".

Päivillä käytiin paljon keskustelua metallinpaljastinharrastajista. Oma suhteeni heihin on sinänsä neutraali ja kesällä olin Museoviraston kaivauksilla yhteistyössä heikäläisten kanssa. Kokemusteni ja kuulemieni perusteella Turun yliopiston suhde harrastajiin on pitkään ollut huomattavasti parempi kuin helsinkiläisillä.

Tunnelma luentosalissa oli kerrassaan riemastuttava kun metallinpaljastinharrastajat nousivat puheenaiheeksi. Harvoin kuulee niin maan tulenpalavasti pidettyjä puheenvuoroja!

Itse en ymmärrä/hyväksy paria juttua metallinpaljastintoiminnassa. En nyt jaksa kirjoittaa muinaismuistolaista, "menneisyys kuuluu kaikille" -löpinästä, osallistavasta yhteisö/yleisöarkeologiasta ja muusta vastaavasta, joka aina kelataan läpi keskustelun yhteydessä osoituksena valveutuneisuudesta ja valmiudesta vuorovaikutteiseen keskusteluun.

Hyvää metallinpaljastinharrastajissa on todellakin se, että he käyvät paikoilla joilla ammattiarkeologit eivät käy. He ovat myös kiinnostuneita ilmiöistä, joilla arkeologit pyyhkivät **********. Melkein kaikki tietämys sotilasleiriarkeologiasta on peräisin metallinpaljastinharrastajilta. Ammattiarkeologit ovat poikkeuksetta tutkineet niitä "väärin", eli eivät ole tienneet minne katsoa.

Ongelmakohtia: Man on a rescue mission

Keskeisenä argumenttina monilla on, että ilman heidän "apuaan" esineet tuhoutuisivat. Tämähän ei monissa tapauksissa ole totta. Metalliesineille aiheutuvat tuhot eivät koidu asteittaisesti pikku hiljaa, vaan suurimmat ruosteet yms. vauriot tulevat yhdessä tai muutamassa vuosikymmenessä siitä, kun esine joutuu maahan. Tämän jälkeen esineen tuhoutuminen hidastuu huomattavasti tai pysähtyy kokonaan. Esine säilyy maassa tasaisissa olosuhteissa niin kauan, kunnes sen säilytysolosuhteet muuttuvat radikaalisti. Esimerkiksi kun esineen kaivaa esille maasta. Sen jälkeen tarvitaan nopeita ammattilaisen otteita ja konservointitoimenpiteitä, jotta esine säilyisi. Toimenpiteitä, jotka ovat kalliita ja aikaavieviä. JA joihin on budjetoitu hälyyttävän vähän varaa. Kuten alaan yleensäkin. Mitään "viime hetket pelastaa menneisyytemme" uhkaa ei tässä yhteydessä ole. Peltokohteista, joista oli paljon puhetta, en osaa sanoa. Teen poikkeuksen ja kompensoin tietämättömyyttäni vaikenemalla viisaasti.

Ongelmakohtia: mania manista ja arkeologia professiona

Kaikkein suurin ongelma koko keskustelussa, harrastuksen oikeutuksesta ja menneisyyden merkityksestä on se valitettava seikka, ettei ammattiarkeologeille anneta riittävästi resursseja ja arvostusta. Tutankhamonin todellinen kirous ammatilleni oli se, että jokaisen arkeologin pitäisi löytää kultaa ja kunniaa. Jokainen piipparimiehen löytämä viikinkiaarre Brittein saarilta uutisoidaan näyttävästi. Etenkin aarteen rahallinen arvo.

Itse en haaveile mittavista kulta-aarteista, vaan perusteellisesti tutkitusta 1700-luvun sotilasleiristä ja taistelukentästä. Minulle arkeologiassa ei ole kyse kunniasta, vaan tieteestä. Asiantuntemuksesta. Kunnollinen arkeologia vaatii hemmetinmoisen määrän ammattitaitoa. Jossa minulla(kin) on valtavia puutteita edelleen monella saralla.

Jos arkeologeilla olisi rahaa, väkeä ja aikaa tehdä tutkimusta, ei "sankarimetallinpaljastinharrastajia" välttämättä tarvittaisi. Moni turhautunut harrastaja on ärtynyt siitä, ettei ammattilaisia kiinnosta. Täytyy ymmärtää, että harvat palkkaa nauttivat arkeologit ovat äärettömän kiireisiä. Minuakin on oltu repimässä moneen paikaan, onneksi moni ymmärtää puhelimessa ettei ole varaa eikä aikaa, vaikka kiinnostusta olisi. "Menneisyys kuuluu kaikille", mutta menneisyyden tutkimisen tulisi kuulua ammattilaisille. Mielenkiintoinen oli myös havainto siitä, että yhteistyötä tekevien arkeologien pitää sovittaa työaikansa kello 16 jälkeen ja viikonlopuille, koska kello 8-16 arkisin harrastajat itse ovat töissä. Sinänsä ymmärrettävää,, mutta koen suureksi ongelmaksi senkin, miten paljon touhua tehdään harrastajien ehdoilla. Pieninkin ""etikettivirhe", ja pahimmassa tapauksessa arkeologit on tyhmiä ja tuhmia eikä osaa arvostaa.

Esineisiin ja muinaisjäännöksiin liittyy todella paljon nippelitietoa, jotta arkeologeille arvokas tieto saadaan talteen. Kontekstitiedot -sana esiintyy usein tässä yhteydessä. Haluan myös korostaa sitä seikkaa, että pienestäkin esineestä saadaan nykyään teetätettyä erilaisia analyyseja (ja lisää on tulossa), mutta näytteiden luotettavuuden vuoksi niitä on käsiteltävä oikein ja paikalta on otettava kontrollinäytteitä. Arkeologipäivillä esiteltiinkin pariin otteeseen ajatus, että harrastajia pitäisi kouluttaa näiden asioiden suhteen. Tässä unohtuu se seikka, että onhan meillä maassa suuri määrä ammattimaisia (työttömiä) arkeologeja, joille on annettu yliopistotasoinen koulutus asiaan. Tuleeko "pysäyttämättömien amatöörien" valveuttamisesta suurempi resurssikysymys kuin ammattimaisen arkeologian rahoittamisesta?

Raha on keskeinen väline arvon ymmärtämiseen. Todellakin elää luulo, että maasta kaivetuista "aarteista"  saa laittomilla markkinoilla huippuhinnan, ja arkeologien pitäisi polvillaan kiittää siitä, että jalo metallinpaljastinharrastaja huutaakin "It belongs to the museum!". Arkeologipäivillä kuultu keskustelu siitä, että moni harrastaja tuo esineet paikallismuseolla saadakseen ne esille paikallisesti tuo mieleen museologian opinnoissa museolahjoituspolitiikkaan liittyvät, mieleen teroitetut seikat: miettikää aina tarkkaan, millä ehdoilla esine vastaanotetaan (lahjoitus/deponointi/laina jne.). Moni museo olisi pahassa pulassa, jos vastaanottaisi kaiken ja ryhtyisi noudattamaan lahjoittajien toiveita. 

Kärjistetysti: "Ehdottomasti oltava esillä museon aulassa että kaikki näkee sen ensimmäiseksi. Omassa vitriinissä. Voisitte hankkia spottivalot osoittamaan esinettä. Ja ehdottomasti lahjoittajan, siis MUN nimi ISOLLA esille laattaan. Laatan oltava isompi kuin esineen. Ja jos mulle tulee rahapula, niin saan tulla noutamaan esineen viiden minuutin viiveellä myydäkseni sen huutonetissä, eiks jeh?"

Konfliktiarkeologian kenttäprojektien suhteen olen hylännyt kaiken toivon rahoitukselle, ellen sitten ryhdy tekemään jonkinasteista "sotapornoa". Perustutkimuksen sijaan pitäisi siis tehdä mediaseksikästä tutkimusta. Perustutkimuksen puutteen näkee parhaiten siinä, ettei Helsingin arkeologiallakaan ole varsinaista tutkimussuuntaa vaan yksittäisiä projekteja. Arkeologian suunta taitaakin olla siinä, että ellei jokin hyvin rahoitettu projekti tai ilmaiseksi yhden aiheen parissa työtä tekevä arkeologi tutki asiaa, niin se jää harrastajien käsiin. Taannoin tarjouskilpailun voittanut osuuskunta (jossa on kyllä arkeologejakin) suoritti erään ammattilaisten laskelmien mukaan kolme kuukautta vaativan konfliktiarkeologisen alueen inventoinnin kahdessa viikossa. Itse tarjosin yhdelle tarjouskilpailuun osallistuneelle ammattilaistaholle omia keräämiäni tietoja alueelta käytettäväksi, sillä vastineeksi saatava tieto on omissa intresseissäni. Saa nähdä, onko inventointiraportista omissa tutkimuksissa muuhun kuin suttupaperiksi. Taidan tehdä noiden tietojeni suhteen kuten harrastajat tekevät, kun arkeologi osoittautuu tyhmäksi ja tuhmaksi. "Pidän omana tietonani, lällällää".

Parhaimman eron metallinpaljastinharrastajan ja arkeologin välillä kertonee hauska arvoitus:

- Mitä eroa on ammattilaisella ja amatöörillä?

- Ammattilaista on mahdotonta saada aloittamaan, ja amatööriä on mahdotonta saada lopettamaan.