Helmikuun alkua Helsingissä

Kas niin, esitelmä Hangon taisteluista 1941 on valmis iltaa varten ja tähän väliin ehtii kerrata tapahtumia viime viikolta.

Lähdin melkein heti kuun alettua 2.2. Helsinkiin arkistotutkimuksiin sekä seuraamaan vuoden 2015 arkeologisten kenttätöiden esittelyä.

Arkistossa taas Rauhankadulla

Havaitsin pitkän kaksi läppäriä ja kaksi irtokiintolevyä käsittäneen tarkastuksen jälkeen, että jo vuonna 2012 Viestipataljoona 33:sta tilaamiani asiakirjoja ei löytynyt mistään. Ne löytyvät kyllä ihka ensimmäisestä tilauslomakkeestani, mutta ilmeisesti ne olivat edelleen kunnostettavina enkä tehnyt niistä kunnon merkintää, koska osan sain (vasta) toisena arkistopäivänä tutkittavaksi. Sörnäisten toimipisteen käytäntö vain kuusi kansiota/vierailukerta vaikeutti tutkimista olennaisesti.

Paikkasin Kansallisarkiston käynnillä olennaisia aukkoja vuosilta 1941 ja 1944. Viimeisetkin minulle avoimet suuret kysymykset selvisivät niistä. Nyt voin viimeinkin julistaa Viestipataljoona 33:n historiikin arkistotutkimusosan päättyneeksi. Enää puuttuu muutamalta pataljoonassa palvelleen omaiselta valokuvia, mutta ne ovat kuvitukseksi, eivät lähdeaineistoksi.

Lisäksi tilasin II Armeijakunnan oikeudenkäyntiasiakirjoja tutkiakseni Iltasanomissa ja Aamulehdessä esiteltyjä artikkeleita kannibalismikuvista. Onnistuin löytämään tapauksen asiakirjat ja laitoin ne asiaa tutkivalle kollegalle jonka kanssa olemme pohtineet asiaa. Ironista sisänsä, vastaava "kohuartikkeli" samasta aiheesta sekä samoista kuvista julkaistiin Iltasanomissa jo vuonna 2006 ensimmäisen kerran (artikkelin pohjana vuonna 1994 julkaistu artikkeli...) ja nyt kymmenen vuotta myöhemmin se lämmitettiin uudelleen "uutisena". Vaikka asiakirjat nyt löytyivätkin (ne missään piilossa on olleet!!!), niin eiköhän Iltasanomat julkaise samat kuvat ja väitteet uudelleen 5 - 10 vuoden sisään uutisena. Uskoakseni sanan uutinen kantasana on uusi, mutta merkitys on muuttunut vuosien mittaan.

Vapaussodan arkiston paprut on nätisti pakattu.

Liedon rautatieaseman sähkösanomakirja. Syötävän söpö asiakirjavihko!

Kolmantena löysin Liedon ja Limingan rautatieasemien vihkot sähkösanomista sisällissodan ajalta. Niihin en ehtinyt perehtyä paikan päällä vaan kuvasin ne tarkkaan myöhempää tarkastelua varten.

Odotan innolla sitä, että saan irroitettua jostain aikaa näiden asiakirjojen tutkimiseen. Liminka oli sodan alusta valkoisten hallussa ja Lieto punaisten, joten sähkeitä vertailemalla löytynee paljon kiinnostavia tietoja.

Ai niin, viime aikoina on ollut kirjoittelua islaminuskoisten oikeuksista uskonnollisiin vapaapäiviin. Jatkosodan aikana tämä ei tuottanut vaikeuksia:

Lähde: Kansallisarkisto. Sörnäisten toimipiste. T-5079/2 [8] II/III

 

Kaivausesittelyt Kansallismuseolla torstaina ja vielä käynti arkistoissa

Tapasin torstaina 4.2. kaivausesittelyissä teiden arkeologiaa käsittelevässä seminaarissa Sukututkijan loppuvuosi -blogin pitäjän joka jopa tunnisti minut. Lukee blogiani. Minä mietinkin tilastoja katsoessa että kuka näitä oikein kliksuttelee robottien lisäksi.

Tilastoista puheen ollen, viime viikon Juslenian tutkimuksista kertova kuvareportaashini on ennätysmäärän käyntikertoja saanut kirjoitukseni, kiitos Facebookin ja kaverin joka jakoi linkkiä siellä. Jutun lukenut arkeologian oppiaineen lehtori kertoi minulle työskennelleensä Jusleniassa 40 vuotta ilman aavistustakaan maanalaisisten tilojen laajuudesta. Heh.

Takaisin Kansallismuseoon. Olin torstaina etiäisen ansiosta ovela ja kahvittelin rauhassa aamulla pitkään ja tulin aamun ensimmäiseen esitelmään reilusti myöhässä. Onneksi, sillä tekniikka oli sanonut POKS! ja saatiin toimimaan noin 10 minuuttia saapumiseni jälkeen joten kuten.

Väristä päätellen menossa on meriarkeologian esitys. *tirsk!*

En esittänyt tieseminaarissa kysymyksiä, koska olin keskimmäisen osan poissa auttamassa kaveria arkistotutkimuksissa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkistossa ja Kansallisarkistossa. Hän tekee linnavuoritutkimusta, ja linnavuoriin liittyvät tarinat on jemmattu SKS:n arkistosalissa erittäin ovelaan kohtaan, josta niitä vain pitää tietää osata etsiä. Itse löysin ne puolivahingossa pari vuotta sitten. Koska keskimmäiset esitelmät olivat yleisesitelmiä, en ollut varma mitä asioita oli jo käsitelty.

Varsinaisista esitelmistä ei ole sen kummempaa sanottavaa. Mikkolan Vaalimaan suosillan tutkimukset olivat jo tuttuja eivätkä keskiaikaiset tiet minua suuremmin kiinnosta.

Lopuksi juttelin Esa Mikkolan kanssa ja kysyin minua askarruttanutta asiaa eli teiden tuhoamista. Suomen rajojen muutellessa määräsivät Ruotsin kuninkaat monia teitä hävitettäväksi, etteivät Venäjän sotavoimat pääsisi marssimaan niitä pitkin syvemmälle valtakuntaan. Hävitettiinkö tiet aktiivisesti lapioin ja rautakangin vai jätettiinkö ne vain huoltamatta ja merkitsemättä karttoihin? Tuon ajan tie katosi ja metsittyikin suhteellisen nopeasti ilman aktiivista talonpoikien velvollisuutena ollutta huoltoa. Ovatko rauhan takia tuhotut tiet vielä löydettävissä arkeologisin menetelmin?

Illalla vietettiin aikaa Zetorissa jossa oli mukava tunnelma. Järkytyin kuitenkin lukiessani Zetorin lehteä, jossa mainostettiin ruokapuolen annoksia "reiluiksi, suuriksi" jne. ja tilattuani ahvenkukkosen sain pienen pienen keraamisen astian jossa oli toki maukas kukkonen, mutta hintaansa nähden kyllä täysi nälkäannos. Kopioin kuitenkin toteutustavan ja ajattelin leipasta itse vastaavanlaisen annoksen viikolla.

Perjantai

Perjantaina oli erinäisiä kenttätöitä ja nyt riitti niin yleisöä kuin mielenkiintoa, topsin torstaina oli aamusta asti yllättävän paljon väkeä. Parhaasta päästä perjantaina olivat tuttujen esitykset eli Janne Rantasen, Jasse Tiilikkalan ja Aleksi Pienimäen esitelmä linnavuoritutkimuksista Janakkalassa sekä Ilari Aallon oivallinen ja visuaalisesti harvinaisen kaunis katsaus Aboa Vetuksen kaivauksiin.

Täältä lähdin hakemaan matkatavaroitani ja bussia odotellessa istuin Pub Ikkunassa Kampin vieressä lukemassa Hangon taisteluista ja nauttimassa virvokkeita. Ikkuna on siitä rehellinen ja poikkeuksellinen kapakka, että täällä iso olut tarkoittaa puolen litran tuoppia ja kohtuuhintaista sellaista. Jostain syystä helsinkiläiset arkeologit hakeutuvat paikkoihin, joissa "isosta" 0,4 litran perussuomalaislageroluesta veloitetaan törkeästi ylihintaa. Steam Hellsinkiin en tällä kertaa mennyt, koska minun olisi pitänyt jättää kolmekymmentä kiloa tavaroitani narikkaan maksua vastaan.

Kolumniraaka-aineeksi

Yövyin Rööperissä kummitätini luona, ja hän pyysi minua käymään kellarissa etsimässä paria takkia. Kummitätini tuntevat tietävät, että hänen garderobillaan vaatettaisi suuren isänmaallisen sodan aikaisen puna-armeijan - ei sotilaallisesti, mutta vaatettaisi kuitenkin. 

Tästä vaatteidennoutoreissusta sukeutui sellainen seikkailu, että hän kirjoitti aiheesta kolumnin Kamppi-Eira-lehteen. Kolmannella reissullani sain jo tuoduksi toisen oikean pyydetyistä takeista. Toisen kohdalla kuulin mielenkiintoisen huudahduksen: "Eihän tuo ole vaaleanpunainen, se on pinkki!". Kummitätini tulkinta tapahtumien kulusta - tunnustuksellisen liioiteltu - on lukemisen arvoinen!

Aivan niin, ennustin oikein. En saanut Kulttuurirahastolta apurahaa.

Terveisiä Helsingistä

Keskiviikkona 11.2. alkoi aamuvarhain köröttely kohti Helsinkiä. Luvassa oli käynti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkistossa sekä torstai-perjantaina kaivausesittelyt Kansallismuseossa. Ennakkolipuilla liikkuminen oli taas kerran halvempaa kuin pari vuotta sitten opiskelijalipulla ja kaikkea jännää ja kummaa koin ynnä näin.

Keskiviikko: SKS KRA (Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkisto)

Helsinkiin päästyäni hain Kampin ruokakaupasta evästä ja aloin talsia kohti Kansanrunousarkistoa pitkin Mannerheimintietä ja Aleksia. Aleksanterinkohdalla huomasin eeppisen viemärinkannen:

Hieno viemärinkansi.

Arkistossa laitoin tavarat nopeasti naulakkoon ja ryhdyin käymään läpi paikallistarinoita ja uskomustarinoita kartottaakseni kummituskertomuksia taistelupaikoilta. Tarkoituksenani on kirjoittaa asiasta Muinaistutkijaan artikkeli. Kummitustarinoissa on usein se hauska puoli, että niissä kerrotaan kummitushavaintojen ohella myös jos kummituspaikalta on löydetty ihmisen luita, aseita, kuulia, miekkoja yms. Kokoamani aineisto osoittautui poikkeuksellisen laajaksi ja kirjavaksi. Kiinnostavimmat tarinat löytyivät yllätyksekseni II maailmansodan ajoilta. Esimerkiksi Lapissa kummittelee saksalaiskomppania, jonka monet autokomppaniassa palvelleet ovat nähneet. Pitänee tarjota Sotahistorialliselle seuralle artikkelia otsikolla "Sota kummittelee".

Moni kummitustarina vaikuttaa kuvauksen perusteella kertovan pikemminkin keskiaikaisen tai myöhemmän ajan unohtuneen hautausmaan sijainnin. Arvokasta tietoa silti. Kummitustarinoiden ohella löysin lukuisia uusia mainintoja rakennuksista, joiden seinissä on kiväärin- tai tykinkuulanreikiä. Aiheesta on selväsi syytä kirjoittaa uusi, laajempi artikkeli. Lisäksi piruuttani paria sattumalaatikkoa penkomalla löysin uusia mainintoja ryssänuuneista.

Torstai ja perjantai: kaivausesittelyt

Torstai-aamuna alkoi sitten arkeologien kokoontumisajot. Vuorossa oli peräti 30. kerta, kun Kansallismuseon auditoriossa kokoonnuttiin kuulemaan kuluneen vuoden kenttätöistä. Paikalla Kansallismuseossa oli myös runsaasti metallinpaljastinharrastajia, mikä oli erittäin myönteistä. Läsnä oli vieläpä lukuisia sellaisia, joiden kanssa aiemmin tehty yhteistyö oli tuottanut runsaasti positiivisia tuloksia.

Torstai oli vaisumpi päivä, mutta väkeä oli silti koolla kiitettävästi. Itse osallistuin jokaiseen sessioon ja uskalsin jopa antaa kommentin ensimmäisen päivän päätteeksi sotilasleirituntemukseni perusteella. Pelkäsin esityslistan perusteella että suurin osa torstain annista olisi kierrätystä syksyn 2014 arkeologipäiviltä, mutta yllättävästi ja virkistävästi oli kiinnostavat kokonaisuudet ja paljon uuttakin.

Varsinaiset kaivaukset jäivät torstaina Ahvenanmaan "mahtihallin" varaan sekä arkeologi Jan Fastin Hangon saksalaisleirin tutkimuksiin. Viimeisestä oli positiivista havaita, että Hankoon ei menty motiivina "asiasta ei tiedetä mitään eikä arkistolähteitä ole olemassa joten arkeologian on ainut keino". Kirjeiden yms. materiaalin kerääminen Hangon saksalaisleiristä on virkistävä näkökulma. Itse käytin sitä sotaveteraanihankkeessa 2012 saaden paljon mielenkiintoista tietoa.

Lopuksi kysyttiin, mikä on Hangon saksalaisleirin muinaismuistoasema, onhan kohde nuori. Tässä vaiheessa en ottanut puheenvuoroa, mutta mielestäni Hangon kohteet voitaisiin rauhoittaa kattavana läpileikkauksena Suomen sotahistoriasta. Ruotsin vallan aikana niin ruotsalaiset kuin venäläiset laivastot purjehtivat saariston halki. Alueella on mm. tutkittuja ryssänuuneja, joista löytyi suuren Pohjan sodan aikaisia kolikoita. Samoin saaristossa lienee muistaakseni matruusien hautausmaita. Jos Suomessa on sodittu, on Hanko ollut tärkeä sotanäyttämö (Suomen sodassa lähimpänä Dragsfjärdin Lövö).

Museoviraston budjettien kiristys iski myös kahvitarjontaan: pullan sijaan tarjolla oli karjalanpiirakoita!

Arkeologit ja odotettu kahvitauko.

 

Taas masennusta sodan äärellä

Arkeologit ovat muutenkin saksalaisten perässä: hanke "Lapin synkkä kulttuuriperintö" sai Suomen Akatemialta 594 775 euron rahoituksen vuoden 2018 loppuun asti. Tutkijoilla on myös oma blogi. Tiedän Lapin sodan tutkimuksen taustoista sen verran, että saatanpa pysytellä asiasta erossa.

Saas nähdä onko lopputuloksena teeskentely, ettei Sampo Ahdon Aseveljet vastakkain: Lapin sota 1944-1945 -teosta (1980) ole julkaistu... Valitettavan moni tutkimus 2000-vuoden jälkeen ei ole tuonut mitään aidosti uutta tai kiinnostavaa paitsi marginaaliin jäävissä tutkimuksissa. Murtuneet mielet on erittäin virkistävä poikkeus. Usein samasta aiheesta kirjoitetaan uusi teos 5 - 10 vuoden välein (kun taistelusta on kulunut 60, 65, 70 ja kohta taas 75 vuotta).

Sotahistoriallisen julkaisupolitiikan kannalta on masentavaa että Viipurin menetyskin on taas kirjan aihe, vaikka Uuno Tarkki tutki asioita jo aikoja sitten kattavasti. No, sotaporno myy aina.

Perjantain piristystä

Torstai oli vielä vaisuhko, mutta perjantaina sali oli tupaten täynnä ja näin ilahduksekseni lukuisia kaivauskavereita pitkästä aikaa. Aikataulussa pysyttiin hyvin ja perjantain esitelmät olivat poikkeuksessa mielenkiintoisia. 

Henkilökohtainen suosikkini oli sympaattisen ja pätevän Jarkko Saipion luento Ristiinan Kitulansuon lapinraunion kaivauksesta. Tulokset olivat äärettömän mielenkiintoisia ja kaivaus toteutettiin taitavasti. Toiseksi Esa Mikkolan Virolahden Uistesuon suosillan tutkimus oli hyvin jännittävä. Maan alta paljastui valtaisa suosilta, jonka ajoitusta voidaan vielä vasta arvailla (kaivaukset päättyivät), mutta silta on joka tapauksessa äärimmäisen vaikuttava. Hauskana yksityiskohtana sillan kansirakennelmiin on kierrätetty vanhoista hirsirakennuksista hirsiä, joiden salvokset näkyivät selvästi.

Myös  Juha Ruohosen esitelmä Ravattulan Ristimäestä ja Petro Pesosen esitelmä Harjavallan kaivauksilta (joihin siis minäkin osallistuin) olivat erityisen mielenkiintoisia.

Arkeologipäiviltä ja piipparityypeistä

Turussa pidettiin arkeologipäivät, ja olin itsekin hieman helisemässä. Sain lisää tietoja muinaisjäännöksiin liittyvistä kummituksista, eli se artikkeli on pakko kirjoittaa ja PIAN tai (vähäinen) maineeni konfliktiarkeologina korvautuu "kummitusarkeologina".

Päivillä käytiin paljon keskustelua metallinpaljastinharrastajista. Oma suhteeni heihin on sinänsä neutraali ja kesällä olin Museoviraston kaivauksilla yhteistyössä heikäläisten kanssa. Kokemusteni ja kuulemieni perusteella Turun yliopiston suhde harrastajiin on pitkään ollut huomattavasti parempi kuin helsinkiläisillä.

Tunnelma luentosalissa oli kerrassaan riemastuttava kun metallinpaljastinharrastajat nousivat puheenaiheeksi. Harvoin kuulee niin maan tulenpalavasti pidettyjä puheenvuoroja!

Itse en ymmärrä/hyväksy paria juttua metallinpaljastintoiminnassa. En nyt jaksa kirjoittaa muinaismuistolaista, "menneisyys kuuluu kaikille" -löpinästä, osallistavasta yhteisö/yleisöarkeologiasta ja muusta vastaavasta, joka aina kelataan läpi keskustelun yhteydessä osoituksena valveutuneisuudesta ja valmiudesta vuorovaikutteiseen keskusteluun.

Hyvää metallinpaljastinharrastajissa on todellakin se, että he käyvät paikoilla joilla ammattiarkeologit eivät käy. He ovat myös kiinnostuneita ilmiöistä, joilla arkeologit pyyhkivät **********. Melkein kaikki tietämys sotilasleiriarkeologiasta on peräisin metallinpaljastinharrastajilta. Ammattiarkeologit ovat poikkeuksetta tutkineet niitä "väärin", eli eivät ole tienneet minne katsoa.

Ongelmakohtia: Man on a rescue mission

Keskeisenä argumenttina monilla on, että ilman heidän "apuaan" esineet tuhoutuisivat. Tämähän ei monissa tapauksissa ole totta. Metalliesineille aiheutuvat tuhot eivät koidu asteittaisesti pikku hiljaa, vaan suurimmat ruosteet yms. vauriot tulevat yhdessä tai muutamassa vuosikymmenessä siitä, kun esine joutuu maahan. Tämän jälkeen esineen tuhoutuminen hidastuu huomattavasti tai pysähtyy kokonaan. Esine säilyy maassa tasaisissa olosuhteissa niin kauan, kunnes sen säilytysolosuhteet muuttuvat radikaalisti. Esimerkiksi kun esineen kaivaa esille maasta. Sen jälkeen tarvitaan nopeita ammattilaisen otteita ja konservointitoimenpiteitä, jotta esine säilyisi. Toimenpiteitä, jotka ovat kalliita ja aikaavieviä. JA joihin on budjetoitu hälyyttävän vähän varaa. Kuten alaan yleensäkin. Mitään "viime hetket pelastaa menneisyytemme" uhkaa ei tässä yhteydessä ole. Peltokohteista, joista oli paljon puhetta, en osaa sanoa. Teen poikkeuksen ja kompensoin tietämättömyyttäni vaikenemalla viisaasti.

Ongelmakohtia: mania manista ja arkeologia professiona

Kaikkein suurin ongelma koko keskustelussa, harrastuksen oikeutuksesta ja menneisyyden merkityksestä on se valitettava seikka, ettei ammattiarkeologeille anneta riittävästi resursseja ja arvostusta. Tutankhamonin todellinen kirous ammatilleni oli se, että jokaisen arkeologin pitäisi löytää kultaa ja kunniaa. Jokainen piipparimiehen löytämä viikinkiaarre Brittein saarilta uutisoidaan näyttävästi. Etenkin aarteen rahallinen arvo.

Itse en haaveile mittavista kulta-aarteista, vaan perusteellisesti tutkitusta 1700-luvun sotilasleiristä ja taistelukentästä. Minulle arkeologiassa ei ole kyse kunniasta, vaan tieteestä. Asiantuntemuksesta. Kunnollinen arkeologia vaatii hemmetinmoisen määrän ammattitaitoa. Jossa minulla(kin) on valtavia puutteita edelleen monella saralla.

Jos arkeologeilla olisi rahaa, väkeä ja aikaa tehdä tutkimusta, ei "sankarimetallinpaljastinharrastajia" välttämättä tarvittaisi. Moni turhautunut harrastaja on ärtynyt siitä, ettei ammattilaisia kiinnosta. Täytyy ymmärtää, että harvat palkkaa nauttivat arkeologit ovat äärettömän kiireisiä. Minuakin on oltu repimässä moneen paikaan, onneksi moni ymmärtää puhelimessa ettei ole varaa eikä aikaa, vaikka kiinnostusta olisi. "Menneisyys kuuluu kaikille", mutta menneisyyden tutkimisen tulisi kuulua ammattilaisille. Mielenkiintoinen oli myös havainto siitä, että yhteistyötä tekevien arkeologien pitää sovittaa työaikansa kello 16 jälkeen ja viikonlopuille, koska kello 8-16 arkisin harrastajat itse ovat töissä. Sinänsä ymmärrettävää,, mutta koen suureksi ongelmaksi senkin, miten paljon touhua tehdään harrastajien ehdoilla. Pieninkin ""etikettivirhe", ja pahimmassa tapauksessa arkeologit on tyhmiä ja tuhmia eikä osaa arvostaa.

Esineisiin ja muinaisjäännöksiin liittyy todella paljon nippelitietoa, jotta arkeologeille arvokas tieto saadaan talteen. Kontekstitiedot -sana esiintyy usein tässä yhteydessä. Haluan myös korostaa sitä seikkaa, että pienestäkin esineestä saadaan nykyään teetätettyä erilaisia analyyseja (ja lisää on tulossa), mutta näytteiden luotettavuuden vuoksi niitä on käsiteltävä oikein ja paikalta on otettava kontrollinäytteitä. Arkeologipäivillä esiteltiinkin pariin otteeseen ajatus, että harrastajia pitäisi kouluttaa näiden asioiden suhteen. Tässä unohtuu se seikka, että onhan meillä maassa suuri määrä ammattimaisia (työttömiä) arkeologeja, joille on annettu yliopistotasoinen koulutus asiaan. Tuleeko "pysäyttämättömien amatöörien" valveuttamisesta suurempi resurssikysymys kuin ammattimaisen arkeologian rahoittamisesta?

Raha on keskeinen väline arvon ymmärtämiseen. Todellakin elää luulo, että maasta kaivetuista "aarteista"  saa laittomilla markkinoilla huippuhinnan, ja arkeologien pitäisi polvillaan kiittää siitä, että jalo metallinpaljastinharrastaja huutaakin "It belongs to the museum!". Arkeologipäivillä kuultu keskustelu siitä, että moni harrastaja tuo esineet paikallismuseolla saadakseen ne esille paikallisesti tuo mieleen museologian opinnoissa museolahjoituspolitiikkaan liittyvät, mieleen teroitetut seikat: miettikää aina tarkkaan, millä ehdoilla esine vastaanotetaan (lahjoitus/deponointi/laina jne.). Moni museo olisi pahassa pulassa, jos vastaanottaisi kaiken ja ryhtyisi noudattamaan lahjoittajien toiveita. 

Kärjistetysti: "Ehdottomasti oltava esillä museon aulassa että kaikki näkee sen ensimmäiseksi. Omassa vitriinissä. Voisitte hankkia spottivalot osoittamaan esinettä. Ja ehdottomasti lahjoittajan, siis MUN nimi ISOLLA esille laattaan. Laatan oltava isompi kuin esineen. Ja jos mulle tulee rahapula, niin saan tulla noutamaan esineen viiden minuutin viiveellä myydäkseni sen huutonetissä, eiks jeh?"

Konfliktiarkeologian kenttäprojektien suhteen olen hylännyt kaiken toivon rahoitukselle, ellen sitten ryhdy tekemään jonkinasteista "sotapornoa". Perustutkimuksen sijaan pitäisi siis tehdä mediaseksikästä tutkimusta. Perustutkimuksen puutteen näkee parhaiten siinä, ettei Helsingin arkeologiallakaan ole varsinaista tutkimussuuntaa vaan yksittäisiä projekteja. Arkeologian suunta taitaakin olla siinä, että ellei jokin hyvin rahoitettu projekti tai ilmaiseksi yhden aiheen parissa työtä tekevä arkeologi tutki asiaa, niin se jää harrastajien käsiin. Taannoin tarjouskilpailun voittanut osuuskunta (jossa on kyllä arkeologejakin) suoritti erään ammattilaisten laskelmien mukaan kolme kuukautta vaativan konfliktiarkeologisen alueen inventoinnin kahdessa viikossa. Itse tarjosin yhdelle tarjouskilpailuun osallistuneelle ammattilaistaholle omia keräämiäni tietoja alueelta käytettäväksi, sillä vastineeksi saatava tieto on omissa intresseissäni. Saa nähdä, onko inventointiraportista omissa tutkimuksissa muuhun kuin suttupaperiksi. Taidan tehdä noiden tietojeni suhteen kuten harrastajat tekevät, kun arkeologi osoittautuu tyhmäksi ja tuhmaksi. "Pidän omana tietonani, lällällää".

Parhaimman eron metallinpaljastinharrastajan ja arkeologin välillä kertonee hauska arvoitus:

- Mitä eroa on ammattilaisella ja amatöörillä?

- Ammattilaista on mahdotonta saada aloittamaan, ja amatööriä on mahdotonta saada lopettamaan.