Turhauttava arkistoreissu Helsinkiin

Heti alkuun arvoitus:

On kaksi veljestä. Nuorempi veljeksistä asuu Helsingissä ja vanhempi Turussa metri piikkilankaa tungettuna peräsuoleen. Miksi?

Vastaus: Vanhempi veli sai valita ensin.

Hyvänä aikeenani oli saada viikon alkupuoli käytetyksi Helsingissä arkistotutkimuksiin mutta valitettavasti meni melkein totaalisesti päin helvettiä.

Kansalliskirjasto ja Museoviraston arkisto - nada!

Jotain Helsingistä kertoo jo sekin, että ensimmäisenä päivänä tällä vierailulla löysin heti ulos astuttuani seuraavasta kadunkulmasta valkoisen pyyhkeen, jossa oli joko punaista maalia tai veritahroja. Veikkaan jälkimmäistä. Mutta arkisto- ja kirjastotouhuihin:

Tilasin Kansalliskirjastoon yhden aikakauslehden, jota en Turun yliopistosta voi tilata taannoin kirjastossa sattuneen vesivahingon vuoksi. Se luvattiin toimittaa seuraavana arkipäivänä kello 11 mennessä, annoin heille reilusti aikaa mutta löytyikö sitä hyllystä! Ei! **** ****** ****** ja ****! Onneksi varasin yhden ylimääräisen päivän, joten vielä on yksi työpäivä mahdollista saada käyttööni elintärkeä artikkeli.

Minun piti myös käydä Museovirastossa Kansatieteellisessä arkistossa. Tähänkin olin varannut reilusti aikaa. Museoviraston sivuilla tiedot arkistosta ovat minimaaliset joten otin yhteyttä arkistonhoitajaan. Tämä kyllä vastasi hyvin nopeasti kertoen valitettavasti, että armoitetun pääministerimme Museovirastoon kohdistamien leikkausten ansiosta aineiston toimitusaika on kaksi viikkoa. Ja seuraava sopiva päivä olisi tämän kuun loppupuolella. Ja mahdollista olisi tutustua vain yhtenä - kahtena päivänä viikosta, jälleen kiitos leikkausten.

Olisin tarvinnut erittäin laajan Kieltolakikyselyn aineistot seuloakseni sieltä Viipuriin liittyviä aineistoja. Tämä on vaativa homma ja ensimmäiset 1 - 2 tuntia menisivät joka tapauksessa siihen että tutustun aineistoon ja sen laatuun. Nyt tällainen laajan aineiston läpikäyminen on tehty täysin mahdottomaksi.

Kansallisarkistossa - Astia on Yöastia eli pissipotta

Ensimmäinen tilaukseni Kansallisarkistoon toimitettiin täydellisesti aikataulun mukaisesti. Seuraavia ei tullut kuitenkaan toisena tutkimuspäivänä lainkaan ja ihmettelin, mistä on kyse. Olin tiistaiaamuna kuvannut yhden kansion kahta seuraavaa odotellessani mutta niitä ei ilmestynyt laisinkaan! Onneksi älysin lähteä paikalta ajoissa ja jättää Rauhankadun tutkijasalin kuvauskopin seuraavalle asiakkaalle.

Paitsi yksi jumi oli: tilasin erästä minitutkimusta varten kymmenen kantakorttia ja niistä ilmoitettiin maanantai-aamuna, että ne eivät ennättäisi keskiviikoksi. No, ymmärrän kyllä mutta vaikuttaa siltä, että vastaisuudessa arkistoreissuihin pitää varata 2-3 päivän sijaan 1-2 viikkoa.

Majapaikassa tutkin Astia-tilini ja totesin, että edellisenä iltana lähettämäni tilaus ei ollut lähtenyt vaikka olin sen satavarmana tehnyt ja lähettänyt, saanut kuittauksenkin: muistan taas ärsyyntyneeni siitä, että Astia ehdottaa minulle turkulaisena ensimmäiseksi toimituspaikaksi Turun Maakunta-arkistoa ja muistuttaa, että se on maksullinen kaukolaina. Onneksi joku nero on tehnyt JOTAIN oikein tuon käyttöliittymän kanssa, ja tällainen tilaus pitää erikseen vahvistaa laittamalla raksi ruutuun. Se onkin ainoa asia, mikä siinä on tehty oikein.

Nyt siis valitan Kansallisarkiston Astiasta, jonka olen nimennyt Yöastiaksi eli Potaksi. Siinä on yksi maailmankaikkeuden typerimmistä ja hankalimmista hakuohjelmista ikinä. Ensinnäkin haku tuottaa joko liikaa tuloksia tai nolla tulosta. Ainoa varma keino saada oikea tulos on käyttää tarkkaa arkistonumeroa, esimerkiksi T-7284, mutta ideana on siis että Astiaa käytetään vain tilaamiseen, ei aineistojen  selailuun! Kun yritän hakea "Perinteinen haku" -toiminnolla esimerkiksi hakusanalla "1. Divisioona" (ei siis lainausmerkkejä, Astia ei tunne niitä kuin osana hakusanaa)

1. Divisioonan asiakirjoja niin hakutuloksena saan
10276 tulosta

Kun haen jatkosodan aikaisen 1. Divisioonan eli laitan aikarajaksi 1941-1944 saan
4203 tulosta

Joku älykäs ihminen olettaa, että haluan myös tulokset joissa on "1." sekä "Divisioona" hakusanojen välissä tuloksia ja vähän siellä täällä muuallakin esiintyviä sanoja. Saan muun muassa 7. Divisioonan tykistökomentajan asiakirjoja... Hakutulosten karsiminen vasemmalla olevien arkistonmuodostajien avulla on täysin toivotonta. Se ei sitä paitsi esitä kuin osan näistä! Relevanssihaun kanssa voi yhtä hyvin ampua kuulan kalloonsa ja mennä kaikkivaltiaan luokse kysymään oikeaa vastausta.

Kaikkein pahinta on, että minkäänlaista miinus-toimintoa ei ole eli "-7. Divisioona" tai pakotettu "1. Divisioona" hakusanaa. Tämän saa entistä ikävämmäksi se, että Astia näyttää vain 10 hakutulosta kerralla. Ei enempää. Seuraava-näppäintä käyttämällä saisi kyllä tehokkaasti käytettyä koko työviikon hakutulosten seulomiseen. Muuten tekisin kuten suht fiksussa digi.narc.fi palvelussa, eli ottaisin näkyviin kaikki hakutulokset kerralla ja käyttäisin Ctrl+F eli etsi sivulta toimintoa minua kiinnostavien hakutulosten etsimiseen.

Ja koska tarvitsisin varsinaissuomalaisesta 1. Divisioonasta yhtä jos toista asiakirjaa, niin ymmärrätte varmaan turhautumiseni.

Tiistaina aamupäivällä Helsinki kiusasi taas pientä tutkijaa: yritin saada itselleni aivan tavallisen munkkikahvin, kohtuullisen hintaisen, mutta sen on Helsingissä mission impossible. Ainoa paikka jossa se olisi onnistunut oli Fazer-kahvila, mutta siellä hinta makeasta munkista oli niin suolainen, että kieltäydyin. Paikat olivat joko aivan täynnä tai sitten munkittomia - tai no munkittomia ne olivat kaikki. Jäin siis vailla munkkikahvia, mikä synnytti entisestään raivoa tätä ns. pääkaupunkialuetta kohtaan, joka sijaitsee Tapiolan uimahallin ja Vuosaaren metroaseman välisellä joutomaalla.

Ei mikään hemmetin ihme jos täällä kokoontuvat 200 jästipäätä tekevät koko maan perikatoon pikavauhtia saattavia päätöksiä. Kyllä sinuakin suututtaisi ja alkaisit vihata yhteyskuntaa, jos et halutessasi saisi perinteistä munkkirinkilää (huom! Fazerissa oli vain hillomunkkeja!) kaffen kanssa. Munkkeja tai ei, julistan tämän hallituksen jo nyt historiamme surkeimmaksi, koska ne kurittavat tutkijaa niin ankarasti. Työttömyysturva viedään (ansiosidonnainen lyhenee), työpaikat ja koulutus viedään (leikkaukset yliopistoihin ja museoihin) ja myös tutkimustyövälineet (arkistot eivät pysty palvelemaan) viedään. Jahka saan vastuunalaiset elävänä käsiini, poistan heiltä kivuliaasti sekä peruuttamattomasti polvilumpiot ja pallit ja käsken ryhtymään pikajuoksijoiksi tai siitossonneiksi, muuten menee työkkärin tuet.

Mikäli huominen arkisto- ja kirjastopäivä ei suju paremmin, teen Kansalaisaloitteen Turun irrottamisesta Suomesta ja liittämiseksi Ruotsiin. Porkkanana Ruotsille telakalla tilauksia 2020-luvulle asti, yliopisto joka ei irtisano henkilökuntaansa, tulossa oleva 10 minuutin hyperloop-yhteys (kyllä, juuri tästä syystä ajamme sitä!), kulttuurihistoriallisesti korvaamattoman arvokas ja mitä kaunein miljöö ja kirkko johon on haudattu yksi heidän kuningattaristaan (hänen luovuttamisensa Ruotsiin on valttikorttimme neuvotteluissa, muuten. Voisi sen Erik XIV:n tuoda Turkuunkin, onhan muukin perhe Suomessa) eikä AINUTTAKAAN HELSINKILÄISTÄ TAI TAMPERELAISTA!

Paasauspuheenvuoro

Kenttätyökausi aukesi. MELKEIN. Museovirasto haki kahta kaivausapulaista kahden viikon keikkaan: 21 hakijaa, en päässyt. Valitut tosin ovat alan rautaisimpia ammattilaisia, että sinänsä en valita ja ymmärrän perusteet. Sääennustus tosin lupailee, että kenttätyöläiset saavat ensi maanantaina niskaansa perinteisen arkeologisen kenttätyösään. Onni onnettomuudessa?

Alan työnäkymät ovat kuitenkin suorastaan raadolliset,  jos näin lyhyeen ja käytännössä alimman palkkakuopan työtehtäviin hakee hemmetinmoinen määrä arkeologeja, monet vieläpä maistereita. Miten nuoremmat opiskelijat pääsevät muuten kuin vapaaehtoistyöntekijöinä mukaan työkuvioihin, jos tämän tason työtehtävissä joutuu kilpailemaan maistereiden ja tällä menolla lisensiaattien ja tohtoreidenkin kanssa? Onneksi on arkeologifirmoja, mutta on vain ajan kysymys milloin niissä alkavat pudotuspelit. 

Keskustajohtoinen hallitus on jo tuhonnut ympäristöministeriön ja piessyt Museoviraston mitä häpeämmisimmällä tavalla, on vain ajan kysymys milloin kaiken maailman arkeologidosenttien vaatimukset Suomen muinaisuuden tutkimisesta ja vaalimisesta heitetään rojukoppaan.  Mihin arkeologifirmoja tarvitaan, jos ei ole pakko kaivaa? Ennakkotapauksia on jo: kulttuurihistoriallisesti korvaamattoman arvokas jätinkirkko pistettiin tahallaan tohjoksi navetan tieltä, täysin tietoisesti. Kaveri sai kolmen kuukauden ehdollisen tuomion. Tuli selvästi halvemmaksi kuin arkeologiset tutkimukset! Myöntääköhän valtioneuvosto vielä innovaatiopalkinnon talouden kärkihankkeen eli maatalouden oma-aloitteisesta edistämisestä? Veikkaan että navettarakennus ainakin sai täydet tuet. Lähettääköhän hallitus kohta opintoryhmän Palmyraan tutkimaan, miten kulttuurin tuhoaminen hoidetaan kustannustehokkaimmin?

Museoviraston tila on laskettu niin häpeälliseksi, että minua kuvottaa. Pukkilan kartanon myymisestä ja muista vastaavista kohteista tuli mieleen tapaus muutaman vuoden takaa, kun olin vielä museologian opiskelija. Tuolloin museot oli siirretty Senaatille ja museoviraston pääjohtaja Juhani Kostet tuli Turkuun vanhaan kunnon Juslenian seminaarihuoneeseen puhumaan meille ja esitti  prosessiorganisaationsa ja kertoi Senaattiyhteistyön hienoudesta. Kohotin käteni ja kysyin, että eikö Senaatin kanssa ole riskinä että he ryhtyvät myymään museorakennuksia. Kostet kielsi asian jyrkästi, "ei tällaista tule tapahtumaan". Kerroin että Haminassa Senaatti oli saanut vanhat Venäjän vallan aikaiset rakennukset hallintaansa, etsi niille ensin (ylihintaan) vuokralaisia ja kun ei onnistunut niitä saamaan, pisti syntymäkaupunkini tunnusomaisimpien rakennusten oveen "MYYTÄVÄNÄ" -lapun. Kostet mietti hetken mutta toisti edelleen, ettei usko että museoiden kanssa käy niin. 

Kuinkas sitten kävikään?

Palatanpa vielä työasioihin. Sinänsä ei harmita työkato kauheasti sen puolesta, että kotona on suuri määrä kirjoitustöitä ja ensi kuun alkuun pitää valmistella uusi Karjalan reissu.

Tämä postaus on poikkeus, sillä en yleensä paasaa politiikkaa, mutta nykyisen hallituksen näyttämät vihreät valot puhtaalle ahneudelle lähenevät jo kollektiivista mielisairautta. Nyky-Suomessa on unohdettu taannoin vapaaehtoisista palomiehistä postittamani mietelauseen sisältämä totuus:

Jos jollekin asialle ei voi laittaa hintalappua se ei välttämättä tarkoita, että se olisi arvotonta. Se tarkoittaa usein sitä, että se on korvaamattoman arvokasta.

Sieluaan kaipaa yleensä vasta kun sen on myynyt.

Helmikuun alkua Helsingissä

Kas niin, esitelmä Hangon taisteluista 1941 on valmis iltaa varten ja tähän väliin ehtii kerrata tapahtumia viime viikolta.

Lähdin melkein heti kuun alettua 2.2. Helsinkiin arkistotutkimuksiin sekä seuraamaan vuoden 2015 arkeologisten kenttätöiden esittelyä.

Arkistossa taas Rauhankadulla

Havaitsin pitkän kaksi läppäriä ja kaksi irtokiintolevyä käsittäneen tarkastuksen jälkeen, että jo vuonna 2012 Viestipataljoona 33:sta tilaamiani asiakirjoja ei löytynyt mistään. Ne löytyvät kyllä ihka ensimmäisestä tilauslomakkeestani, mutta ilmeisesti ne olivat edelleen kunnostettavina enkä tehnyt niistä kunnon merkintää, koska osan sain (vasta) toisena arkistopäivänä tutkittavaksi. Sörnäisten toimipisteen käytäntö vain kuusi kansiota/vierailukerta vaikeutti tutkimista olennaisesti.

Paikkasin Kansallisarkiston käynnillä olennaisia aukkoja vuosilta 1941 ja 1944. Viimeisetkin minulle avoimet suuret kysymykset selvisivät niistä. Nyt voin viimeinkin julistaa Viestipataljoona 33:n historiikin arkistotutkimusosan päättyneeksi. Enää puuttuu muutamalta pataljoonassa palvelleen omaiselta valokuvia, mutta ne ovat kuvitukseksi, eivät lähdeaineistoksi.

Lisäksi tilasin II Armeijakunnan oikeudenkäyntiasiakirjoja tutkiakseni Iltasanomissa ja Aamulehdessä esiteltyjä artikkeleita kannibalismikuvista. Onnistuin löytämään tapauksen asiakirjat ja laitoin ne asiaa tutkivalle kollegalle jonka kanssa olemme pohtineet asiaa. Ironista sisänsä, vastaava "kohuartikkeli" samasta aiheesta sekä samoista kuvista julkaistiin Iltasanomissa jo vuonna 2006 ensimmäisen kerran (artikkelin pohjana vuonna 1994 julkaistu artikkeli...) ja nyt kymmenen vuotta myöhemmin se lämmitettiin uudelleen "uutisena". Vaikka asiakirjat nyt löytyivätkin (ne missään piilossa on olleet!!!), niin eiköhän Iltasanomat julkaise samat kuvat ja väitteet uudelleen 5 - 10 vuoden sisään uutisena. Uskoakseni sanan uutinen kantasana on uusi, mutta merkitys on muuttunut vuosien mittaan.

Vapaussodan arkiston paprut on nätisti pakattu.

Liedon rautatieaseman sähkösanomakirja. Syötävän söpö asiakirjavihko!

Kolmantena löysin Liedon ja Limingan rautatieasemien vihkot sähkösanomista sisällissodan ajalta. Niihin en ehtinyt perehtyä paikan päällä vaan kuvasin ne tarkkaan myöhempää tarkastelua varten.

Odotan innolla sitä, että saan irroitettua jostain aikaa näiden asiakirjojen tutkimiseen. Liminka oli sodan alusta valkoisten hallussa ja Lieto punaisten, joten sähkeitä vertailemalla löytynee paljon kiinnostavia tietoja.

Ai niin, viime aikoina on ollut kirjoittelua islaminuskoisten oikeuksista uskonnollisiin vapaapäiviin. Jatkosodan aikana tämä ei tuottanut vaikeuksia:

Lähde: Kansallisarkisto. Sörnäisten toimipiste. T-5079/2 [8] II/III

 

Kaivausesittelyt Kansallismuseolla torstaina ja vielä käynti arkistoissa

Tapasin torstaina 4.2. kaivausesittelyissä teiden arkeologiaa käsittelevässä seminaarissa Sukututkijan loppuvuosi -blogin pitäjän joka jopa tunnisti minut. Lukee blogiani. Minä mietinkin tilastoja katsoessa että kuka näitä oikein kliksuttelee robottien lisäksi.

Tilastoista puheen ollen, viime viikon Juslenian tutkimuksista kertova kuvareportaashini on ennätysmäärän käyntikertoja saanut kirjoitukseni, kiitos Facebookin ja kaverin joka jakoi linkkiä siellä. Jutun lukenut arkeologian oppiaineen lehtori kertoi minulle työskennelleensä Jusleniassa 40 vuotta ilman aavistustakaan maanalaisisten tilojen laajuudesta. Heh.

Takaisin Kansallismuseoon. Olin torstaina etiäisen ansiosta ovela ja kahvittelin rauhassa aamulla pitkään ja tulin aamun ensimmäiseen esitelmään reilusti myöhässä. Onneksi, sillä tekniikka oli sanonut POKS! ja saatiin toimimaan noin 10 minuuttia saapumiseni jälkeen joten kuten.

Väristä päätellen menossa on meriarkeologian esitys. *tirsk!*

En esittänyt tieseminaarissa kysymyksiä, koska olin keskimmäisen osan poissa auttamassa kaveria arkistotutkimuksissa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkistossa ja Kansallisarkistossa. Hän tekee linnavuoritutkimusta, ja linnavuoriin liittyvät tarinat on jemmattu SKS:n arkistosalissa erittäin ovelaan kohtaan, josta niitä vain pitää tietää osata etsiä. Itse löysin ne puolivahingossa pari vuotta sitten. Koska keskimmäiset esitelmät olivat yleisesitelmiä, en ollut varma mitä asioita oli jo käsitelty.

Varsinaisista esitelmistä ei ole sen kummempaa sanottavaa. Mikkolan Vaalimaan suosillan tutkimukset olivat jo tuttuja eivätkä keskiaikaiset tiet minua suuremmin kiinnosta.

Lopuksi juttelin Esa Mikkolan kanssa ja kysyin minua askarruttanutta asiaa eli teiden tuhoamista. Suomen rajojen muutellessa määräsivät Ruotsin kuninkaat monia teitä hävitettäväksi, etteivät Venäjän sotavoimat pääsisi marssimaan niitä pitkin syvemmälle valtakuntaan. Hävitettiinkö tiet aktiivisesti lapioin ja rautakangin vai jätettiinkö ne vain huoltamatta ja merkitsemättä karttoihin? Tuon ajan tie katosi ja metsittyikin suhteellisen nopeasti ilman aktiivista talonpoikien velvollisuutena ollutta huoltoa. Ovatko rauhan takia tuhotut tiet vielä löydettävissä arkeologisin menetelmin?

Illalla vietettiin aikaa Zetorissa jossa oli mukava tunnelma. Järkytyin kuitenkin lukiessani Zetorin lehteä, jossa mainostettiin ruokapuolen annoksia "reiluiksi, suuriksi" jne. ja tilattuani ahvenkukkosen sain pienen pienen keraamisen astian jossa oli toki maukas kukkonen, mutta hintaansa nähden kyllä täysi nälkäannos. Kopioin kuitenkin toteutustavan ja ajattelin leipasta itse vastaavanlaisen annoksen viikolla.

Perjantai

Perjantaina oli erinäisiä kenttätöitä ja nyt riitti niin yleisöä kuin mielenkiintoa, topsin torstaina oli aamusta asti yllättävän paljon väkeä. Parhaasta päästä perjantaina olivat tuttujen esitykset eli Janne Rantasen, Jasse Tiilikkalan ja Aleksi Pienimäen esitelmä linnavuoritutkimuksista Janakkalassa sekä Ilari Aallon oivallinen ja visuaalisesti harvinaisen kaunis katsaus Aboa Vetuksen kaivauksiin.

Täältä lähdin hakemaan matkatavaroitani ja bussia odotellessa istuin Pub Ikkunassa Kampin vieressä lukemassa Hangon taisteluista ja nauttimassa virvokkeita. Ikkuna on siitä rehellinen ja poikkeuksellinen kapakka, että täällä iso olut tarkoittaa puolen litran tuoppia ja kohtuuhintaista sellaista. Jostain syystä helsinkiläiset arkeologit hakeutuvat paikkoihin, joissa "isosta" 0,4 litran perussuomalaislageroluesta veloitetaan törkeästi ylihintaa. Steam Hellsinkiin en tällä kertaa mennyt, koska minun olisi pitänyt jättää kolmekymmentä kiloa tavaroitani narikkaan maksua vastaan.

Kolumniraaka-aineeksi

Yövyin Rööperissä kummitätini luona, ja hän pyysi minua käymään kellarissa etsimässä paria takkia. Kummitätini tuntevat tietävät, että hänen garderobillaan vaatettaisi suuren isänmaallisen sodan aikaisen puna-armeijan - ei sotilaallisesti, mutta vaatettaisi kuitenkin. 

Tästä vaatteidennoutoreissusta sukeutui sellainen seikkailu, että hän kirjoitti aiheesta kolumnin Kamppi-Eira-lehteen. Kolmannella reissullani sain jo tuoduksi toisen oikean pyydetyistä takeista. Toisen kohdalla kuulin mielenkiintoisen huudahduksen: "Eihän tuo ole vaaleanpunainen, se on pinkki!". Kummitätini tulkinta tapahtumien kulusta - tunnustuksellisen liioiteltu - on lukemisen arvoinen!

Aivan niin, ennustin oikein. En saanut Kulttuurirahastolta apurahaa.

Juridisesti kiinnostava talon purkaminen

Juttelin appiukon, arkkitehdin kanssa Joensuun lähellä sijaitsevan vanhan suojeluskuntatalon purkamisesta. Talo oli rapistunut, ja tilalla on nyt urheilijoille ja vaeltelijoille tehty laavu. Luettuani Kari Selénin Suojeluskuntien rahat (2014) heräsi kysymyksiä, tosin hieman pirun Raamattua lukiessa -tyyliin. 

Taustaa

Suojeluskuntajärjestön aseman takasi 1927 annettu laki, eikä järjestön mahdollista lakkauttamista oltu otettu huomioon. Suojeluskuntien piti olla pysyviä. Laki suojeluskuntajärjestön lakkauttamisesta annettiin eduskunnassa 3.11.1944 ja se astui voimaan 4.11.1944. Käytännössä järjestö lakkautettiin 7.11.1944.

Suojeluskunnilla oli monen sadan miljoonan markan omaisuus (400–600 miljoonaa markkaa, nykyrahassa 48–72 miljoonaa euroa). Omaisuutta oli niin yliesikunnalla, piireillä kuin yksittäisillä suojeluskunnilla. Jokaisella suojeluskunnalla oli keskimäärin suojeluskuntatalo, ampumarata ja irtaimistoa. Eroja suojeluskuntien varallisuuksissa oli huomattavasti, osaa rasitti velka.

Suojeluskuntatalo oli yleensä havaittavin osa omaisuutta. Yleensä se oli suojeluskunnan oma omalla tontilla, mutta toisinaan se sijaitsi vuokratontilla tai oli yhteisessä omistuksessa nuorisoseuran tai Lotta-Svärdin kanssa. Kun arvioitiin lakkauttamisen olevan edessä, ryhdyttiin nopeasti omaisuudensiirtoihin. Tavoitteena oli saada rahat ja talot sellaisille tahoille, jotka sodan jälkeen jatkaisivat suojeluskuntien hengessä toimimista, ts. urheilua, liikuntakasvatusta, maanpuolustushengen ylläpitämistä jne. Monesti rahat säätiöitiin, toisinaan säätiöinti tehtiin jälkikäteen.

Ongelma oli, että suojeluskuntajärjestöllä ei lakkauttamisensa jälkeen ollut oikeutta luovuttaa omaisuuttaan: sitähän ei ollut olemassa. Suurin poru nousi Lauri Malmbergin Punaisen Ristin kanssa tekemästä sopimuksesta, sillä luovutuskirja tehtiin vasta 4.11. jälkeen vaikka aiesopimus oli tehty jo hyvän aikaa etukäteen lakkauttamisen varalta. 

Asiaa selvittämään asetettiin pesänselvityselin ja sittemmin komitea, jotka tutkivat kaikki lahjoitukset. Soppaa sekoittamassa olivat laillisiksi nousseet vasemmistolaidan edustajat, jotka vaativat taloja itselleen: moni suojeluskuntatalo oli entinen työväentalo. Peruuttaminen tapahtuisi julistamalla kauppa tai luovutus laittomaksi (tehty liian myöhään, myyty alihintaan jne.), takavarikoimalla talo valtiolle ja antamalla se Välirauhansopimuksen mukausta henkeä noudattavalle taholle tarpeelliseksi toimitaloksi, eli SKDL:lle, kommunisteille tai Suomi-Neuvostoliitto-seuralle. Muutama vanha työväentalo siirtyikin sosialidemokraateille tai kommunisteille. Tavoitteena oli koko suojeluskuntajärjestön omaisuuden vieminen valtiolle.

Lahjoituksia tulkittaessa tutkittiin, annettiinko ne ajoissa ja sopivalle taholle. Yritykset, osuuskunnat ja sattumayhdistykset eivät kelvanneet, vaan lahjoituksen saajan piti jatkaa suojeluskuntajärjestön hengessä toimimista. Urheiluseurat selvisivät yleensä riittävän ajoissa tehdyistä lahjoituksista, hehähn jatkoivat suojeluskuntien tukemaan urheilu- ja voimistelutoimintaa tiloissa.

Juridinen kysymys

En todellakaan ole perehtynyt lakiin tai asian yksityiskohtiin, mutta periaatteessa jos paikallinen urheilijaseura on saanut lahjoituksena suojeluskuntatalon, niin pitäisikö heidän jatkaa toimintaansa siinä lahjoittajan edellyttämässä hengessä? Miten pitkään tämä sitoo lahjan vastaanottajaa? Voisiko Museovirasto julistaa tietyt suojeluskuntatalot suojeltaviksi, mikäli talo on lahjoitettu suojeluskunnalta sopivalle taholle suojeluskuntien edustamaa henkeä ylläpitämään? Kysymys on nimenomaan toimitilasta, jossa harjoitetaan lakkautetun järjestön tärkeiksi kokemia asioita.

Asia on tietenkin eri jos suojeluskuntatalo on myyty seuralle, mutta oletan että kyseessä on ollut lahjoitus. Koska pesänselvityselin ei ilmeisesti ole vaatinut taloa itselleen ja sen jälkeen tarjonnut sitä urheiluseuralle lunastettavaksi, niin tätäkään kautta talon hallinta ei ole voinut toteutua. Joensuun talo ei myöskään ole voinut olla vanha työväentalo, koska suojeluskunta rakensi sen itse. Arkistolähteiden mukaan rakentaminen tapahtui "ameriikan malliin" eli talossa oli ilmeisesti joitakin Yhdysvalloissa siirtolaisena olleen näkemiä ja tekemiä yksityiskohtia. 

Sääli joka tapauksessa, että purettiin.

101 esinettä - konfliktiarkeologin kiväärinhylsykokoelma

Arkeologit keräävät usein epämääräisistä esineistä referenssikokoelmaa. Itse keräilen erilaisia hylsyjä, ja kokoelmani on pieni mutta sangen erikoinen. Esittelen nyt seitsemän erilaista kiväärinhylsyä tarinoineen. Minun on pitänyt kirjoittaa näistä pitkään, mutta yksi hylsyistä oli jemmassa ja jemma paikassa nimeltä hukka. Nyt löytyi.

Käytin tunnistuksessa apuna Mika Pitkäsen ja Timo Simpasen teosta Suomalaiset sotilaspatruunat 1918 - 1945 (2004).

Kolme hylsyä Ihantalasta ja neljä arkeologisilta kaivauksilta.

Esine # 24 - Ruotsalainen 8 mm lisenssipatruuna Haminasta

Kävin vilkaisemassa usein Haminan kasarmin kaivauksia aidan yli keväällä 2011. Eräänä päivänä tuttu tutkimusavustaja nakkasi minulle käteen kiväärinhylsyn, hehän eivät Virastolle modernia romua keräile.

Tämän tutkiminen teetti jonkin verran työtä. Hylsy on "revinnyt" puolivälistä, mutta pohjan eli kannan merkit voi lukea selvästi: kruunun ylhäällä, numeron 3 vasemmalla, numeron 8 oikealla ja K-kirjaimen alhaalla.

Aluksi arvelin hylsyä saksalaiseksi, sitten ruotsalaiseksi lisenssiksi, enkä viimeisessä väärillä jäljillä ollutkaan. Kyseessä on nimittäin ruotsalainen Karlsborgin patruunatehtaan 1938 valmistama 8,00 mm:n Browning-konekiväärin patruunan hylsy, jossa oli 14,2 gramman D-luodilla ladattu patruuna m/32 (ks. Pitkänen & Simpanen 2004: 218). Patruunaa käytettiin Suomessa muutamissa vuonna 1940 lahjoituksina saaduissa 8 mm kaksoisilmatorjuntakonekivääreissä m/36. Muistan jostain lukeneeni, että juuri Haminan suojeluskunnan rannikkoporukat saivat nuo itkk:t.

 

Esine # 25 - Hylsy Virusmäeltä

Hylsy numero 2 on litistynyt yläosasta. Löysin tämän 2013 kaivellessani Museoviraston hommissa Turun Virusmäellä. Kannan merkinnät näkee vain suurennuslasilla ja tihrustamalla.

Kannan merkit näkyvät enää heikosti. Niitä on vaikea saada hyväänkään kuvaan näkyville.

Nallissa näkyy iskurin jälki, ja vasemmalla erottuu hyvin heikosti venäläinen P-kirjain eli п. Oikealla erottuu mahdollisesti R-kirjain eli р. Alhaalla olevasta merkistä ei saa selvää.

Pitkän etsiskelyn jälkeen tunnistin tämän alustavasti venäläiseksi. Monissa venäläisissä patruunoissa on vasemmalla P-kirjain, molemmat (P vasemmalla ja R oikealla) löytyvät mm. kolmen linjan patruunan  m/1891 Pietarissa 1908 valmistetusta hylsystä (ks. Pitkänen & Simpanen 2004: 76). Tässä hylsyssä "kello kuudessa" on merkintä I I I ja kello kahdessatoista merkintä 08. Tosin samanlaiset merkinnät ovat harvinaisessa S-luodilla valmistetussa koepatruunassa, jossa on ylhäällä merkintä 05 ja alhaalla I I (ks. Pitkänen & Simpanen 2004: 77).

Selkeästi hylsy on kuitenkin valmistettu Pietarissa ja se on tullut Suomeen 1900-luvun alkupuolella, mahdollisesti vuoden 1918 kahinoissa. Miksi joku on ammuskellut kolmen linjan kiväärillä Raunistulassa Virusmäellä, se on epäselvää. Liekö juhlinut vallankumousta.

Esine # 26 Ensimmäinen Sastamalan hylsyistä

Lisää hylsyjä, tällä kertaa maatalon tontilta Sastamalasta, mistä niitä tuli kaksin kappalein huhtikuussa 2015. Toisen löysin itse ja toisen antoi kaveri. Ensimmäinen kappale on ehtaa idän tavaraa. Vai onko? Taas kerran hylsyn suuaukko on puristettu kasaan. Pohjasta erottuu yläosassa eli "kello kahdessatoista" teksti Кaинoкь sekä luku 17 ja alhaalla "kello kuudessa" 7.62

Kyrillisin kirjaimin Кaинoкь 17 ja alhaalla kaliiperi 7.62.

Tämäkin vaati setvimistä, mutta vastine löytyi. Kyseessä on brittiläisen Kynochin patruunatehtaan vuonna 1917 valmistama kolmen linjan patruuna. 

Brittiläiset ja amerikkalaiset tehtaat valmistivat miljoonia patruunoita venäläisten pyynnöstä. Kynochin tehdas oli ainoa, joka venäläiseen malliin löi kantaleiman koholle, muut uursivat sen. Toisena erikoisuutena kaikki kolme asetehdasta briteissä (Kynoch, Royal Laboratory ja Eley) käyttivät erityylisiä pisteniittauksia hylsyn kaulassa. Sastamalankin yksilössä voi havaita Kynochille tyypillisen "väliviivan" kaulassa (Royal Laboratoryssa se oli luotimainen ja Eleyllä ympyrä). Asiasta tarkemmin Pitkänen & Simpanen 2004: 85.

Eli briteissä I maailmansodan aikana vuonna 1917 valmistettu kolmen linjan patruuna päätyi jotenkin Sastamalaan ja sen hylsy maatalousrojun joukkoon. Metsästystä vai vuoden 1918 kahinoita?

Esine # 27 Toinen Sastamalan hylsyistä

Mikä voisi olla sen suomalaisempaa kuin Valtion Patruunatehtaan valmistama kiväärinpatruuna? Tunnistin veijarin heti kannan lyhenteestä V P T. Kannan alaosassa on myös luku 3 ja toinen luku, josta en saa selvää. Mahdollisesti ja todennäköisesti luku 5. Tämäkin on siis samasta paikasta kuin edellinen, brittiläisten valmistama hylsy.

V P T eli Valtion Patruunatehdas ja 3 sekä toinen luku, "X" lienee 5.

Hylsytyyppi on tasakantainen, eli vuoden 1932 jälkeen valmistettu (sitä ennen VPT:n valmistamat hylsyt olivat kuperakantaisia). Muuten tästä on vaikea sanoa mitään, ja on muistettava, että uudelleenlataaminen on mahdollista.

 

Esine # 28 Ihantalan ihmeistä ensimmäinen

Karjalan postauksessa näkyi, että Ihantalan kentiltä löytyy vielä sotamuistoja. Varoitan tosin vakavasti kaikkia keräilemästä näitä, sillä taistelukentillä on edelleen räjähtämättömiä pommeja, kranaatteja ja miinoja. Myös pienikaliiperisten ammusten kanssa hölmöily voi johtaa vammautumiseen tai/ja kuolemaan.

Löysin kaksi huonokuntoista hylsyä ja yhden erinomaisessa kunnossa olevan, ja nyt voimme siis tutkia aidon 1900-luvun taistelukentän löytöjä.

Kuten havaita saattaa, ensimmäinen Ihantalan hylsyistä on kärsinyt pahasti. Se on katkennut yläosastaan ja sen pinnassa on ruostetta. Pohjan merkinnöistä ei saa selvää eikä patruunaa ole ilmeisesti ammuttu, koska iskurin jälki puuttuu nallista. 

Tästä kohtaa tuli suuri määrä niin hylsyjä kuin luoteja, sekä kiväärin että pistoolin. Pikaisella tutkimisella suurimmassa osassa hylsyistä ei ollut nalleissa iskurinjälkiä. Onko tässä ollut huono-onninen kiväärisotilas, joka on kaatunut/haavoittunut/paennut varusteensa jättäen ja jonka patruunataskun sisältö on valunut maahan? Jos maaperä on ollut ankara 70 vuoden ajan, niin irrallaan olevat luodit ovat todennäköisesti peräisin paikalle syöpyneistä patruunoista, joita routa on liikutellut. Luodit voivat myös olla peräisin pikakiväärin/konekiväärin suihkusta, joka on uponnut maahan.

Esine # 29 Lisää Ihantalan ihmeitä

Samasta kohtaa kuin esine/hylsy # 28. Kuten näkyy, Karjalan maaperä ei ole yhtä hellä metalleille kuin Kymenlaakson, Pirkanmaan tai Varsinais-Suomen. Olisiko ilmansaasteilla tekemistä asian kanssa? Toisen maailmansodan aikaisten hylsyjen kannat tällä puolella rajaa erottuvat harvinaisen selkeästi, mutta heti toisella puolella ne ovat sörsseliä.

Kannasta ei voi lukea merkintöjä. Nalli ei ole räjähtänyt, eli tätäkään patruunaa ei laukaistu Ihantalassa. Näyttäisi siltä, että yläosassa on kolme kirjainta tai numeroa ja että nallin ja kannan pohjan välillä on vinossa väliviivan (-) muotoinen merkintä, mutta ne saattavat olla vain korroosiota. Venäläisiä patruunoita ei tuossa vaiheessa enää kai saatu sotasaaliiksi niin paljon, että ne näkyisivät kirjanpidossa.

Esine # 30 Ihantalan ihmeitä numero 3

Edellisestä löytökohdasta muutama kymmenen metriä ja maata lapioiva lomakylän rakentaja (?) onnistui löytämään hienossa kunnossa olevan hylsyn, jonka sain muistoksi. Oliko aikaisempi löytökohta jonkin sortin anomalia? Vai onko tämä kokoelmani viimeinen lisäys nuorempi löytö?

Kuten näkyy, hylsy on todella erinomaisessa kunnossa ja pohjasta päätellen hylsy on myös ammuttu. Ihantalassa houkuttelee tulkintoja tekemään kahden eri sijainnista tulleiden hylsyjen eroavaisuudet.

Sivumainintana myös kahdesta paikalta tulleesta pistoolinhylsystä puuttuu nalleista iskurinjäljet, eli ampumatta jäi nekin. Toisessa niistä näkyy yläosassa merkintä I ja jokin merkki ja alaosassa 44. Lähimpiä vastineita ovat venäläiset Tokarevin patruunat (ks. Pitkänen & Simpanen 2004: 280). Tuo 44 on selvästi valmistusvuosi ja se kertoo, että pistoolin patruunoita tuotiin lähes tuoreeltaan tehtailta etulinjaan. Käsittelen ne myöhemmin erikseen omassa postauksessa.

 

 

Kokeillaanpa tulkintaa Ihantalasta:

Esineet 28 ja 29 (+ pistoolin hylsyt) löytyivät suomalaisten asemien edestä noin 50 metrin päästä suuren kiven läheltä. Hylsyt täältä olivat huonossa kunnossa ja nalleista päätellen ne jäivät käyttämättä. Todennäköisesti ne ovat kuuluneet venäläiselle sotilaalle/sotilasryhmälle, joka hyökkäsi kohti suomalaisten asemia ja suojautui tai pysähtyi muusta syystä tähän. Todennäköinen Tokarev-pistoolin hylsy viittaa myös tulkintaan puna-armeijalaisista. Suuri siirtolohkare on varmasti houkutellut suojaan sirpaleilta ja tulitukselta. Ryhmän hyökkäys pysähtyi kiven viereen ja osa näiden ammuksista putosi maahan ja hautautui.

Esine 30 löytyi lähempää suomalaisten asemia (n. 15 metriä lähimpiin juoksuhautoihin), ja se oli paremmassa kunnossa kuin muut paikalta löytyneet esineet. Patruuna oli ammuttu. 

Voisiko olla, että # 30:ssä on kyseessä suomalaisen kiväärin hylsy, ja että suomalaisten hylsyjen metalli oli parempaa laatua kuin neuvostoliittolaisten vastineiden? Kannan leimasta ei tosin saa mitään selvää (aivan sileä) ja luulisi VPT-merkinnän näkyvän. Hylsy voi myös olla hyvin nuori, eikä siis mahdollisesti edes liity taisteluun. On muistettava, että löysimme lähes tuoreeltaan ammutun suden Kuuterselän taistelupaikalta.

Kuten huomata saattaa, löytöjen kunnosta, levinnästä ja keskinäisistä yhteyksistä voi päätellä yhtä sun toista. Ja usein päin honkia.

Torstai Orivedellä

Päivään mahtui kaikenlaista mielenkiintoista. Sää suosi pääasiassa, mutta huulet kyllä rohtuivat. Lounaskahvilassa Oriveden keskustassa tuli syötyä herkullinen pekonijuustomunakas, johon kuului jälkiruokana köyhiä ritareita. Toisinaan elämä on hyvää.

Myrskyn ruhjoma, lähes kaatunut puu.

Arkeologin jännät hetket

Aamun ensimmäisessä kuopassa tuli tavanomaista lasiroinaa ja muuta, mutta yllättäen lasta osui johonkin kovaan. Aluksi arvelin löytöä värin ja suorakulmaisuuden perusteella tavalliseksi tiileksi, mutta hetken raaputeltuani kappaleen päästä paljastui sen halki kulkeva puoliympyrän muotoinen kohouma. Arvelin löytäneeni kattotiilen kappaleen. Kuten aina, mielenkiintoisin löytö on puoliksi kiinni profiilissa eli kuopan reunassa...

Kaarevan, kappaleen halki kulkeman kohouman paljastuttua jännitys tiheni.

Lisää raaputeltuani havaitsin, että ensin löytämäni kapean kohdan jälkeen kappale ei jatkukaan sivulle vaan on kapea, kunnes levenee nopeasti. Huomasin kappaleen myös jatkuvan kohouman takana, eli kyseessä oli jotakin suurempaa.

Kaivelu jatkui kun sain luvan murtautua kuopan profiiliin nostaakseni löydön ylös.

Hieman raaputtelua jatkettuani ja todettuani kappaleen oletettua ohuemmaksi huomasin myös, että sehän on rautaa. Punertava väri oli hämännyt eikä kappaleen naputtelu tuottanut selkeää äänieroa.

Esine jatkuu pitkälle kohouman jälkeen ja on rautainen.

Oletin löydön olevan muodoltaan symmetrinen, eli että kohouman jälkeen kappale taas kaareutuu alaspäin ja päättyy vastaavanlaiseen suorakaiteeseen kuin toinenkin pää. Arvelin, että tämä on jonkin peräkärryn tai traktorin lavan metalliosa tai sitten hyvällä tuurilla raudasta tehty kyltti, jossa olisi tekstiä toisella puolella. Reikiä nauloja, tappeja tms. varten ei näkynyt. Kun profiilia oli raaputeltu ja esinettä hieman siistitty, oli aika nostaa se ylös:

Se on saatu ylös! Mutta mikä hitto SE on?

Esine oli sangen kummallinen, ja arvelen sen olevan jostakin maatalouskoneesta. Tässä vielä pari kuvaa:

Sivuprofiilissa huomaa, että leveä pää on "melamainen" ja kaareutuu alaspäin.

Toinen puoli sileä lukuun ottamatta varressa olevaa viistoa osaa, joka myös toisella puolella. Oletan, että tämä esine kytketään varteen ujuttamalla se noita viistoja uria pitkin.

Pituutta noin 38 cm ja painaa paljon (vaakaa ei ollut holilla, mutta useamman kilon), kokonaan valurautaa.

Aikaisemmin juuri tässä kohtaa kaivausaluetta oli säilytetty maatalouskoneita, joten jostakin kyntökoneesta tms. tämä osa on pudonnut. Kai joku vanha isäntä osaisi heti tunnistaa tavaran. Pitäisikö kysyä Maatalousmuseo SARKAsta?

Sinänsä löydöllä ei ole merkitystä, onpahan osoitus että alueen sekoittunut maakerros on modernin ajan tuote. Mutta kuitenkin hauska löytö lähimenneisyydestä ja esille kaivaminen tarjosi huvia ja jännitystä toviksi. Hypoteesit siitä, mitä seuraavaksi paljastuisi esineestä vaihtuivat minuutti minuutilta ja hämmästys ja jännitys kasvoi kaiken aikaa. Arkeologisen tutkimuksen suola.

Torstain hullu ksylitolinen tuuma

Kaivoimme muutaman kuopan alueelle, jossa kasvoi koivuja. Kun koivun juuria saksittiin huomasi tutkimusavustaja, että niistähän tippuu kauniisti mahlaa. Hän laittoi termarin mukin alle, keräsi vähän ja joi.

Tip... tip... tip...

Oli kuulemma hyvää joten kokeilin itse oman termarini mukilla. Oli hyvää, raikasta, hieman makeaa ja hennon ksylitolipurkan makuista. Vatsa ei mennyt sekaisin, kuten moni varoitteli. Innostuimme keräämään tavaraa oikein kunnolla, ja otin käyttöön kameran objektiivia muistuttavan mukini:

Mahlankeräystä. Muki alkoi täyttyä aika nopeaan tahtiin.

Kokonaiskuva keräystapahtumasta. Yksi juuri jätettiin tarkoituksella tiputtamaan vettä. Kaueampana juurien tiputtamasta mahlasta kertyi toisen kuopan pohjalle valtava lammikko.

Myöhemmin leikkasin koivusta tielläni olleen oksan pois ja äkkäsin, että tyvi ryhtyi välittömästi tihkumaan vettä. Siirsin mukini sen alle ja termarimukin taas aikaisemman juuren alle:

Tuettu kahvimukini keräämässä mahlaa tihkuvasta oksantyngästä.

Mahlaa kertymässä.

Tiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiip!

Seurasin tippumista kaivaessani vieressä kuoppaa alavalle pellolle. Oli ******** hommaa, koska se oli täynnä juuria ja vesi tihkui kuoppaan. Lapion sijasta heilutin rautakeppiä, jonka päässä oli iso möykky maata.

Arkeologi ei tykkää. EI TYKKÄÄ.

Illalla GPS-tiedot vielä osoittivat, että tämä kaamea kuoppa tuli vielä vahingossa väärälle puolelle tontin rajaa. Kun päivä päättyi, kävin hakemassa mukini johon oli ehtynyt kertyä mukavasti mahlaa (lisäsin siihen kaksi vajaata termarimukia juuren luota):

Hyvä saldo.

Ja koska Suomessa ollaan, pitää kaikkea nestemäistä sotke alkoholiin. Kokeilin viskin ja mahlan sekoitusta, kaksi osaa mahlaa ja yksi osa Kolmea leijonaa. Mielenkiintoinen, aavistuksen makea maku mutta ei mikään erityinen herkku. Viskin ja mahlan makutasapaino hyvä, kumpikaan ei dominoi. Nimettäköön drinkki "Oriveden arkeologimahlaksi".