Kivikautta Keiteleellä

Kesän kaivausviikoista kolme mennyt, kaksi edessä. Viimeisimmät kaksi vietimme Keiteleellä. Varsinainen kaivauspaikka oli Keiteleen puolella Maaherranniemessä, mutta majoitus oli Pielaveden puolella.

Keitele ja Pielavesi

Maanantaina ajoimme kaffepaussin kautta Keiteleelle kaivauspaikalle ja ryhdyimme tutkimaan maastoa.

Heti paikalle mentäessä huomasi jo maaston muodon perusteella, että tässä on kivikautta. Maasto muistutti suuresti muutaman vuoden takaisesta Savitaipaleen keikasta.

Mittaaminen, peruslinjan teko ja ensimmäisen koeojan sommittelu alkavat.

Töiden jälkeen pistäydyimme – heitettyämme kamppeet majoitukseen – Pielavedellä kaupoilla.

There's trouble in Gotham City Pielavesi!

Pielaveden ortodoksikirkko ja karjalaisten muistomerkki.

Majoitus oli viehättävässä Juhlarannassa. Jostain syystä ainakin Saunalahden verkko oli harmillisen heikko Juhlarannassa, mutta onneksi ainakin minun huoneessani WiFi toimi.

Vastaanotto ja ruokailu (herkullinen ja runsas aamiainen ja a la carte) ovat vanhassa meijerissä, majoitustilat omissa rakennuksissa.

Kivikauden äärellä

Kaivaus suoritettiin kaivamalla pitkiä, 6–25 metrin ojia halki maaston.

Oja vaaittavana.

Pisin oja oli 25 metrin mittainen. Sen järven puoleisesta päädystä rannan läheltä tuli kivikautinen liesi (ks. alla).

Keiteleen kaivausten löydöt olivat tyypillisiä kivikaudelle. Kvartsia ja pieniä pipanteita palanutta luuta, taisi tulla kolme kaavinta ja lisäksi keramiikkaa. Yhdessä keramiikanpalassa oli hienoja kampaleimoja. En kuvannut tällä kertaa juurikaan muiden löytöjä.

Oma huippuhetkeni oli jo maanantaina 15 minuuttia ojan avaamisen jälkeen. Löysin seuraavan pienen taltan:

Ainakin se muistuttaa esinetuntemuksen kurssilla läpikäytyjä talttoja ja hiomajälki on ilmiselvä. Esineen luonteesta syntyi tosin väittelyä, "piällysmiähen" mukaan se on "vain" taltan tai tuuran katkelma, kivikauden esineitä tuntevan toisen kaivajan, "Kiwi-Ollin" mukaan se on vanhasta suuremmasta taltasta valmistettu toinen taltta, joka tehtiin alkuperäisen hajottua.

Erikoista (tai paikan päällä ilmiselvää silmiä käyttävälle) oli kivikautisen asutuksen ja löytöjen keskittyminen kahdelle terassille. Näiden väliin jäävä alue oli lähes täysin löydötön. Paikalla oli kvartsien perusteella kahta eri kivikauden aikakauttakin: mahdollisesti mesoliittista ja myöhempää kampakeraamista aikakautta. Kiwi-Olli tutki innokkaana kvarsipaloja ja oli erottavinaan kahta eri vaihetta raakamateriaalin perusteella. Hän myös ylisti vuorikristallista valmistettua, täydellisen ehjää kaavinta. Kaapimet olivatkin tämän paikan erikoisuus.

Merkittävämpää oli rakenteiden löytyminen. Paikalta löytyi yksi mahdollinen (minun löytämäni!) ja yksi varma kivikautinen liesi. Ne peitettiin pressulla, jotta tulevat tutkijasukupolvet voisivat ne tutkia. Ohjeena oli että rakenteita ei pureta (siis kaiveta).

Mahdollinen liesi.

Profiilitaidetta lieden kohdalla.

Etualalla hieno kivikautinen liesi.

Savusaunassa

Keiteleen luksuskokemukseen kuului tontin omistajan naapurin/beljen meille lämmittämä aito pohjoissavolainen savusauna. Kokemus oli mahtava! Sauna oli tilava ja mitä ammattimaisemmin lämmitetty ja löylyt olivat upeat. Lähellä oli vielä järvi jossa oli mukava pulikoida.

Ostin etukäteen jo Turusta saunakaljat: RadBrewn jaloimpia tuotteita, jotka laitoin järveen kylmenemään aamulla hyvissä ajoin ennen saunaa.

Jäähdyttelemässä savusaunasta.

Kaivauskoira Passo

Ilonamme oli muutamana päivänä saksanpaimenkoira Passo, joka vouhotti ympärillämme. Passo rakasti uimista ja monta kertaa säikähdin, kun litimärkä koira juoksi kohti ja suojauduin ravistelulta.

Passo

Passo tarkkailee.

Passo oli kova koira uimaan!

Frrrrrrrrp!

Taidekuva.

Viimeisenä päivänä, kun olisi pitänyt kaivaa vielä muutama koekuoppa ja pakata auto, oli Passo jatkuvasti ympärillä juoksentelemassa. Jonkun piti aina käydä heittelemässä hänelle keppiä, että pysyisi poissa jaloista.

Muita eläimiä Keiteleen kesässä

Passon lisäksi riemumanne oli lähellä kaksi hevosta. Vaikka hevoset ovatkin mukavia, oli niissä se ongelma että kimpussamme oli puolen hevosen kokoisia paarmoja.

Kaivausten henkilökunta (vasemmalla) ihailemassa hevosia (oikealla).

Lisäksi pelastin kuoppaan päätyneen sammakon:

Keiteleeltä lähdettäessä oli hiki päällä, mutta nopea pulahdus järveen päivän päätteeksi ennen ajomatkaa viilensi mukavasti aina Helsinkiin saakka.

Kansallismuseon uusi esihistorian näyttely - nyt hävettää

Taiteessa ja arkkitehtuurissa on vallalla postmodernismi, arkeologiassa kai yhä postprosessualismi ja mikäli Kansallismuseomme uusi esihistorianäyttely on esikuva, on tulevaisuuden suuntaus nihilismi.

Olin siis käymässä to-pe Helsingissä Kansallismuseon auditoriossa pidetyissä kaivausesittelyissä. Perjantain aamun ohjelmaan kuului urheasti Antti Lahelman, näyttelyn käsikirjoittajan, vetämä esitelmä uudesta näyttelystä. En ollut nähnyt uutta näyttelyä ennen häntä mutta kuullut siitä paljon. Tähän oli syynä yksinkertaisesti ajan puute eli torstaina ei ollut esitelmien välissä eikä jälkeen aikaa piipahtaa. Ehkä oli hyvä kuullakin ensin "puolustuspuhe", muilta kollegoiltani olin kuullut arvioita sitäkin enemmän ja "häpeäpilkku" oli arvioista lievimmästä päästä.

Ensivaikutelmani perjantaina näyttelyyn laskeutuessani oli "Tässäkö kaikki?". Näytti lähinnä siltä, että koko näyttely oli jäänyt kesken. Hitosti tyhjää ja avaraa tilaa ja monin paikoin pohdin, että oliko tuohon unohtunut laittaa jotakin. Näyttelyyn oli tuotu myös katkaistu puun kanto, jossa näkyi miten sitä on isketty kivikirveellä. Ympärillä oli turistiryhmä joka väitteli kiivaasti, oliko se majavan nakertama vai kirveellä kaadettu.

Suunnittelutyö tehtiin tarjouskilpailun voittaneen arkkitehtitoimiston (lue: halvimman tarjouksen tehneen) toimesta ja näyttelyyn panostus näkyy kyllä. Selvästi esinekuvaukset, kartat ja aikajanat sisältäneiden paperilappusten tulostamiseen oli käytetty parempaa tulostuslaatua eikä musteensäästöasetusta.

Esinekuvauksesta puuttuu tarkka löytöpaikkakunta, se on vain pallo pienessä kartassa ja lisäksi mukana on ylivoimaisesti hyödyttömin koskaan näkemäni aikajana.

Lahelman esitelmässä esiteltiin vuoden 1995 Muinaistutkijassa olleita kirjoituksia edellisen esihistorian perusnäyttelyn avajaisista. Monista kirjoituksista nostettiin esille juuri Juhani "Kostedin" arvio edellisestä näyttelystä. Hänen mukaansa esineitä, joita vanhassa näyttelyssä oli esillä 4000 (nykyisessä Lahelman mukaan 750), oli Kostetista aivan liikaa. Kostetin lausahduksiin kuuluu sittemmin myös "Kvartsi-iskosten kerääminen on turhaa, koska niistä ei saa mitään irti" sekä oma henkilökohtainen suosikki, kielteinen "Ei ikinä" vastaus museologian perusopintojen luennolla esittämääni kysymykseen, ryhtyykö Senaatti myymään Museovirastolta hallintaansa siirtyneitä kohteita.

Sidosryhmien arvioita esihistorian merkityksestä tulevassa perusnäyttelyssä. Sidosryhmiin ei ehkä olisi kannattanut kutsua Donald Trumpin kabinettia.

Esihistorian näyttelyä suunnitellessa kuultiin myös sidosryhmiä eli tieteen, taiteen jne. edustajia. Joidenkin arviot esihistorian merkityksestä olivat sellaisia, että epäilen ettemme enää elä sivistysvaltiossa. Tiedän kyllä että vastakkaisiakin mielipiteitä on kuultava ja yritettävä ymmärtää – mutta kun ei. Jos valtaosa ihmiskunnan olemassaolon ajasta on esihistoriaa, niin jo on helvetti jos ei mene jakeluun, että sillä on merkitystä ihmisen historian ymmärtämiselle.

Esillä oli – kuten usein mainittu – kosketeltavia esineitä. Vastaava näyttelytoiminta oli minulle tuttua jo Nautelankosken museon (nyk. Liedon museo) esihistorianäyttelystä. Helsingissä esille on laitettu aitoja "hyödyttömiä" esineitä. Melkein kaikki arkeologit kumartuivat kauhistelemaan keramiikkapaloja, joista on silminnähden jo alkanut viikon esilläolon jälkeen irtoilemaan hienon hienoja palasia. Ilmeisesti nämä ovat "kontekstittomia" irtolöytöjä, ja vanhojen hajottua liimataan uudet tilalle. Kysymys on, että koska turistit alkavat raapia irti palasia muistoksi koska tilallehan saa aina näyttelyyn uuden.

Kivasti kertsujauhe pöllyää!

Itse en ole esihistoriallisen arkeologian asiantuntija – hallitsen perusteet mutta en juuri lainkaan syvällisiä yksityiskohtia – joten perehtyneempien kollegoiden arviot olivat silmiäavaavia. Kivikautisen keramiikan suippopohjaisuus (ne pysyvät paremmin pystyssä hiekassa kuin tasapohjaiset) jäi täysin peittoon, sillä astiat oli upotettu läpinäkymättömiin telineisiin, jolloin pohjan nähdäkseen piti kumartua. Esillä oleva pienoismalli kivikautisesta "rivitalosta" oli paskasti toteutettu koska kattopaalujen töreröttäviä päitä ei oltu katkottu: nyt majassa olisi kosteat oltavat sateessa. Yleensä kattorakenteiden painuttua niiden katonrajassa risteävät päät katkaistiin ja ne päällystettiin. Muidenkin mukaan näyttelyssä oli perustavaa laatua olevia virheitä esittelyteksteissä.

Kosteat oltavat tulisi tuollaisella katolla.

Hyvät kohdat olivat yksittäisiä oivalluksia, eivät koko näyttelyn kattavia kannattavia ideoita. Teknologiaa oli hyödynnetty hauskasti, itse pidin ja veikkaan että lapsetkin tykkäävät kalliomaalauksia sisältävien, ihmiskasvoja muistuttavien kallioiden animaatioista. Samassa huoneessa oli vieritettävä laite jossa kulki kronologisessa järjestyksessä aikajanan mukaisesti esineistöä. Pelkistetysti toteutettu, mutta esinelähtöisyyden vuoksi ihan näpsäkkä toteutus, etenkin kun taustalla seinällä kulkee yleinen aikajana. Esineistä itsestään tosin oli vain minimaalisesti tietoa.

Näyttely on valmistunut Suomen 100-vuotisjuhlavuotena ja tämän taustan huomioiden lopputulos on kertakaikkiaan häpeällinen. Panostus on ollut minimaalista ja vaikutelma on pahasti keskeneräinen: korkeintaan jokin maakuntamuseo saattaisi toteuttaa tällaisen näyttelyn, silloinkin varojen puutteessa. Nyt Suomen historian museo numero 1:n perusnäyttely on "juosten kustu". Näyttelyn entisiin tiloihin aulakerrokseen siirretty museokauppakin on saanut suuremman tilan kuin yli  9000 Suomen historiaa - ja kaupastakin suurin osa on tyhjää tilaa!!! Mikäli edes esihistorian kaikkein edustavimman näyttelyn toteutuksessa ei pystytä tekemään parasta mahdollista, niin on ehkä parasta että suomalainen arkeologia laittaa lapun luukulle. Oppiaineethan ovat jo kaikki yhdistymässä – tai ovat jo yhdistyneet – muihin aineisiin kaikissa kolmessa opetusta antavassa yliopistossa. Elämmekö siis lopun aikoja suomalaisen arkeologian historiassa?

Esinetutkimus ja keskustelu esineiden merkityksestä ja tutkimuksesta on 2010-luvulla edennyt huomattavasti – pahaisista kvartsi-iskoksistakin saadaan jo paljon selville. Esimerkiksi Tarja Sundell yhdisti kivikauden esineryhmät ja niiden monimuotoisuuden kehityksen mestarillisesti muinais-DNA:n tutkimuksen esitelmässään Aboa Vetuksessa 2.2.2017. Kansallismuseo on omalta osaltaan ottanut tässä esinetutkimuksen kehityksessä nyt takapakkia. Kronologinen lähestymistapa on näyttelyssä korvattu – kuten Lahelma toi esille – temaattisilla asiakokonaisuuksilla kuten "liikkuminen", mutta itse pidän perinteisestä kronologisesta tavasta. Minusta historian museoissa, etenkin pitkiä ajanjaksoja käsittelevissä on tärkeää, että siellä voi liikkua kuin "ajan virrassa". Voi aloittaa "vuodesta 0" eli ensimmäisten ihmisten saapumisesta, nähdä esineiden määrän ja muodon monipuolistumista, uusia kontakteja ja esineissä konkreettisia muutoksia niiden myötä ja edelleen etenemisen kohti nykypäivää.

Luonnollisesti on virhe esitellä esineitä pelkässä läjässä ja vain mainita käytön vuosisata/tuhat, esineen nimi sekä käyttötarkoitus. Toisaalta kuten keskusteluissa on viime aikoina tullut ilmi, on 2000-luvulle asti melkein joka tieteen alalla esineet nähty jonakin rihkamana ja pyritty näkemään "kulttuuriin niiden takana", ikään kuin esineet olisivat vääristyneitä ja epäaitoja sekä suorastaan harhaanjohtavia. Nyt on menossa "paluu esineisiin" ja itse yritän tällä saralla tehdä parhaani että esine itse olisi todiste ja itsessään tutkimuksen kohde, ei niinkään epämääräinen "kulttuuri" sen taustalla.

Ihmettelin suuresti näyttelyn mainoksia, joissa nainen on pistänyt suurella korulla varustetun kätensä suun eteen. Nyt ymmärrän, mistä mainoksessa on kyse: museossa vieraileva yrittää tukahduttaa hillitöntä tirskuntaa kuullessaan, että tässä on nyt "Paras Suomen esihistorian näyttely"

*tirsk!* Kuva: Kansallismuseo.fi

Ei liene sattumaa, että "parhaimman mahdollisen Suomen esihistorian näyttelyn" avajaiset järjestettiin aprillipäivänä.

101 esinettä - Piparkakkumuotteja ja pipareita

Joulun aikaan kuuluu tietysti piparkakkujen leipominen. Kotoiseen muottiarsenaaliin kuuluu jostain syystä kaikenlaisia muita muottimalleja paitsi perinteinen possu ja se vanha perusmuotti. Lisähupia tuli paremman puoliskon hamstraamista koristelutarvikkeista.

Esine # 32, Esine # 33, Esine # 34 ja Esine # 35 - Piparkakkumuotit dinosauruksista, terrieristä sekä Turun linnasta

Muottien joukon uusimmat tulokkaat ovat Tyrannosaurus Rexin sekä Triceratopsin muotit, jotka alla käytössä paraikaa:

Terrierimuotilla sai aikaiseksi kelvollisia terrierejä:

Sattumalta huomasin että kaulaa venyttämällä tuli aikaiseksi oivallinen laama:

Turun linnastani tuli kohtalainen luminen versio sokerikuorrutteella, koska oikean luona on musta joulu:

Ja tottakai Turun linna ja Tyrannosaurus Rex piti yhdistää toisiinsa:

Linnalle kohtalokkaalla tavalla:

Tutkimusta - osa 2

Museolla vierähti pitkä tovi aineistoja vastaanottaessani. Tämä työ on kyllä aina vaivan väärti, sen verran hienoja ja mielenkiintoisia asioita saa joka päivä nähdäkseen. Tosin on jotain pohjattoman surullista siinä, kun sotaorpo tuo nähtäväksi isänsä tuntolevyn puolikkaan. Isä oli lähtenyt suoraan juhannushäistä 1941 rintamalle.

Sattuma on puolellani, sillä aineiston mukana tuli paljon suojeluskuntalaisiin liittyvää aineistoa - sattumoisin pidän torstaina luennon suojeluskunnista! Osasin heti tuoreeltaan lukemani perusteella kertoa lahjoittajille esineistä ja valokuvista.

+ olen viime kuukausina kiinnostunut käpykaartilaisten majoista Varsinais-Suomessa, minulle neuvottiin tänään jutustelun lomassa useita uusia. Pitää lähteä ennen lumentuloa kuvausreissulle, mihin hiton väliin aikatauluja sen saisi tungettua?

Ensi viikolta pitää irrottaa päiviä digitointiurakkaan. Onneksi nyt osaan suunnitella vuosien kokemuksen pohjalta homman suht järkevästi.

Sotakirjoitus -  Simsalabim!

Taisin tehdä henkilökohtaisen ennätyksen aineiston läpikäymisessä ja kirjoitusnopeudessa. Palatessani kello 16 museolta sain soiton: sotaveteraanien Joululehteen toivottiin kirjoitusta. Aiemmin oli kysytty juttua jälleenrakennuksesta, mutta siitä ei ollut juuri matskua.

Keksin nopeasti SKS:n keräyksestä rintamaoloista lietolaisaineiston, jota en ollut ennättänyt kuin luetteloida. Luin aineiston läpi nopsaan (onneksi oli hyvä kirjoittaja ja siisti käsiala) ja noin 40 minuutissa syntyi ihan kelpo teksti. Toivottavasti palaute ei tyrmää, itse olin juttuun tyytyväinen.

Ja nyt sitten pitäisi viimeinkin jatkaa sen suojeluskuntaluennon parissa...

We're in business - tutkimus jatkuu ja kaikkea sattuu

Matka jatkuu. Sain avustuksen kirjan tekoon, joten sotaveteraanihanke voi edetä. Sotaveteraanien järjestökin lupasi suoralta kädeltä tukea, eli hyvin menee! Tavoitteena on kirjoittaa jatkosodan aikaisen Viestipataljoona 33:n historiikki. Työt alkavat kohta, ja nyt on  kotona fasiliteetit lähes tulkoon päivitetty tehtävän tasalle. Tärkein investointi kirjahylly, johon mahtuivat kaikki sotakirjani.

Tilasin Expertiltä uuden tulostinskannerin, maksoin rahat ja lupasivat toimittaa "ensi viikolla". Tämä oli kuukausi sitten. Vikonloppuna kävin viimeisen kerran tiedustelemassa asiaa ja taas vastaus oli "ensi viikolla". Peruin kaupat ja sain onneksi rahat välittömästi takaisin. Pitänee lähteä Raisioon jättiliikkeisiin tutkimaan tulostinkantaa. Tai siirtyä kokonaan verkkokauppojen käyttöön, vaikka Suomalainen Kirjakauppa minua sielläkin runnoi. Syvä on katkeruuteni tätä maailmaa kohtaan! Maksan, mutta rovoilleni vastinetta saa en!

Mutta tutkimukseen. Teen tässä kuussa ennakkojärjestelyt: selailen vanhat arkistoni, teen tiedusteluja ja harjoittelen parin uuden tietokoneohjelman käyttöä. Plus yritän saada kerättyä tietoja paria tekeillä olevaa artikkelia varten.

Kalashnikovin jäljillä edelleen - I was in 'nam boy!

Kalashnikovin - tai käytetäänpä epätarkkaa mutta ymmärrettävää lyhennettä AK-47 näppäimistön säästämiseksi - jälkien tutkiminen on vienyt minut populaarikulttuuriin. Lainasin kirjastosta nivaskan työväenlauluja käsittelevää kirjallisuutta ymmärtääkseni kommunistisen/neuvostoliittolaisen/vasemmistolaisen lauluperinteen historiaa. Sopiiko itäblokin tunnetuin tuote laulun aiheeksi?

Hatarat yritykset (Google hakusanavariaatioin) löytää AK-47:aa neuvostoaikaisesta musiikista eivät onnistuneet. Yksikään rynnäkkökiväärin historiikki ei tarjonnut muuta kuin uudempaa rap-musiikkia. Youtube-haku tarjosi kuriositeetin 1980-luvulta: Sisterhoodin Finland Red, Egypt White.

Miksi "Kansan ase" ei ole kelvannut suomalaiseen musiikkimaailmaan? Luin Love Recordsin historiikin, ja vaikka esimerkiksi Vietnamista onkin merkin alla lauleskeltu enemmän kuin vähän niin rynnäkkökivääri ei esiinny teksteissä. Väkivallan kaihtamisesta ei voi olla kyse, sen osoittavat useammatkin jenkkisolttujen turmiota toivovat laulut.

Löysin kiehtovan antologian Vietnamin sodan aikaisesta musiikista, ja vain kahdesta niistä löysin maininnan AK-47:sta. Vain toinen niistä on levytetty sodan aikana, Bill "Watermelon Slim" Homansin Quanq Tri City (1973). Entistä erikoisempaa on että se on tehty vihollisen, Vietcongin sissin näkökulmasta. Toinen AK-47:n mainitseva laulu on muuten Chuck Rosenbergin Boonie Rat Song.

Viime aikoina on puhuttu paljon esinetutkimuksen uudesta tulemisesta, mihin kiinnostukseni AK-47:aankin liittyy. Mielestäni tämä antologiassa ollut kappale, David Ballin country-kappale Riding with Private Malone, on kiehtova osoitus esineiden, tässä tapauksessa auton voimasta:

Jotain kiehtovaa on siinä, että Vietnamin sodan "the songs", kappaleet amerikkalaissotilaille ovat seuraavat: The Animalsin We gotta get out of this place ja Peter, Paul and Maryn Leaving on a Jet Plane. Olisivatko asemasodan ajan suomalaiset kuunnelleet vastaavia kappaleita? Toisaalta suomalaisilla oli Elämää juoksuhaudoissa. 

Toisaalta taloudellinen tilanne ja etenkin yliopistojen ja museoiden leikkaukset tuovat mieleen antologialta kuuntelemani Pete Seegerin kappaleen Waist Deep in the Big Muddy.

But every time I read the papers
That old feeling comes on;
We're -- waist deep in the Big Muddy
And the big fool says to push on.

Flunssainen historiallinen luento

Tein historiaa tänään olemalla Siirtolaisuusinstituutin Migration Fellowsin historian ensimmäisen session toinen luennoitsija. Pidin luentoni englanniksi talvisodan ulkomaalaisista vapaaehtoisista. Viime viikolla saamani flunssa täytti aivot räällä ja pisti köhimään toisinaan kesken luennon oikein tosissaan... no, onneksi aihe oli kiinnostava vaikka englantini olikin flue'is eikä fluent...

Videokamerasta loppui (LUOJAN KIITOS!) akku kesken luennointini, mutta luentodiani ovat piakkoin luettavissa Siirtolaisuusinstituutin sivuilla.

Kirjasta opittua

AdLibris pieksi Suomalaisen Kirjakaupan 6-0. Kirjat tulivat kolmessa arkipäivässä. Tein tilauksen torstaina, ja kirjat olivat haettavissa keskiviikkoaamulla. Tästä kertoi tiistai-iltana tekstiviesti Postista, kun en ollut jakeluaikaan kotonani.

Otin luvun alle heti paikalla Larry Kahanerin  AK-47. The Weapon That Changed the Face of War (2007), eli sen jota yritin kahden kuukauden ajan tilata Suomalaisesta. Kirja oli kolmas lukemani Kalashnikovin historia, ja taas kerran tuli uutta ja vanhaa ja ristiriitaista tietoa. Kahaner ei täysin vakuuttanut toisen maailmansodan tuntemuksellaan: hän muun muassa piti saksalaisten aseistusta Operaatio Barbarossassa lähes konepistoolivaltaisena, vaikka saksalaiset sotivat pitkälti kiväärein. Mm. Albert Speer kertoo muistelmissaan käynnistään Lapissa, jonka aikana rintamalla sotilaat toivoivat lisää konetuliaseita käyttöönsä. Samoin MP-40:n suitsutus oli omituista, vaikka ase olikin käyttökelpoinen ja sittemmin länsiliittoutuneiden mosureiden mielestä parempi kuin omat aseet.

Kahaner loistaa sen sijaan monimutkaisten asetoimitusten ja USA:n asepolitiikan tuntijana. Lopussa oli kiinnostavin luku Kalashnikovista kulttuurissa (aka elokuvat, taide, patsaat), mutta se oli pettymyksekseni sangen luettelomainen. Hyviä oivalluksia hänellä toki oli.

Uutta tietoa

Varsinainen yllätys oli patruunoiden hylsyjen moderni merkitsemiskäytäntö. Aseiden lisäksi patruunoihin halutaan tätä nykyä merkinnät siitä, missä tehtaassa ammus on valmistettu, minne/kenelle se on toimitettu ja mitä erää se on. Merkinnät tehdään yleensä laserkaiverruksena. 

Etenkin Brasiliassa tuliaserikollisuus on vakava ongelma, ja maan tehtaat ryhtyivätkin merkitsemään ammuksia laserilla. Lukijoille tuttu brasilialainen Companhia Brasileira Cartuchos (CBC) merkitsee valmistamansa ammukset viisimerkkisellä koodilla hylsyn kannan reunaan. Muistin aiemmin mainitsemani Lugerin hylsyn ja riensin suurennuslasin kanssa kokoelmani ääreen. Tästä en kuitenkaan löytänyt kuin pienen pisteen kannan reunasta: patenttihakemuksessa osoitettu kohta on sileä, joten ammus on ollut vanhempaa tuotantoa.

Tulevaisuuden konfliktiarkeologien kannalta käytäntö on kuitenkin vallankumouksellinen. Sen avulla arkeologit pystyvät lukemaan taistelupaikkoja aivan uudella tavalla: patruunoiden varastokierto voidaan laskea, osanottajien määrä ja laatu (miliisien, poliisien ja armeijoiden ostamat erät merkitään erikseen) sekä ammusten kiertokulku.

101 esinettä - Pöllöpinssi

Esine # 31 - Löydetty pöllöpinssi

Eilen oli koko kropassa niin paljon kipua ja tuskaa, että päätin lähteä pitkästä aikaa kylpylä Caribiaan lillumaan vateihin ja hoitamaan kipeitä jäseniä. Koska sää ennustuksista huolimatta suosi matkaajaa, kävelin keskustasta perille. Tuomiokirkon kohdalla pidin ammatilleni ominaisesti katseen maan pinnassa ja löysin jotakin mielenkiintoista: Hienon pöllöpinssin!

Deviantartista Myrntai löytyikin helposti. Hänellä on sivuilla paljon hienoja pöllöpiirroksia. Aktiivisin taiteilija-aika on ollut kaksi vuotta sitten, ja tuo pinssikin on seurannut jotakuta ilmeisesti toista vuotta.

Jos joku kaipaa tätä, niin saa kyllä takaisin ilmoittamalla kommenttikentässä!

Viimeiset kohteet tällä keikalla

Tässä välissä on riittänyt puuhaa, joten en ole ennättänyt täysin reaaliajassa kirjoittaa viimeisistä päivistä tällä kenttäkeikalla. Välissä on ollut vappuhölmöilyt yms.

Pirkanmaan viimeiset tunnit

Viimeinen kohde Pirkanmaalla oli Pälkäneellä, jossa seurasimme kun Bobcat tonkaisi pitkän uran pellolle ja yllätys oli suuri kun pellon alta tuli - savipeltoa.

MUUseovirasto! Menkää MUUanne!

Rautakautinen röykkiö kaivausalueen lähellä. Jännittävä.

Mutta mutta mutta, ei ollut taaskaan "hukkareissu", sillä paikalla olleessa talossa oli Pälkäneen 1918 taistelun jälkiä:

Kiväärin kaliiperia on vaikea arvioida aukon perusteella.

Luodinreikä ikkunan vieressä. Seinässä oli näitä useampia.

Kiväärinkuulien jättämiin reikiin oli pistetty puutikkuja, jotka osoittivat suoraan kohti valkoisten vuoden 1918 aikaisia asemia.

Valkoisten asemat salmen toisella puolella.

Sain siis taas kerran aineistooni uuden seinän, jossa on edelleen nähtävissä vanhojen taistelujen jälkiä. Koska Pälkäne tuli selvitettyä nopeasti, oli aikaa vilkaista Pälkäneen rauniokirkkoa:

Perillä Tampereella tutustuimme Vapriikin näyttelyihin. Turusta voisi johtaa junaradan suoraan sen eteen, olin nimittäin äärettömän vaikuttunut Pyhiinvaellusnäyttelystä ja Revontuli-näyttelystä. En halua pilata yllätyksiä kertomalla yksityiskohdista, mutta ehdottomasti tutustumisen arvoisia. Nämä ovat vaihtuvia näyttelyitä, eli menkää menkää hyvät ihmiset!

Sipoo

Pirkanmaan jälkeen siirryimme etelämmäksi pidennetyn viikonlopun jälkeen. Syynä pidennykseen oli kirjan julkkarit perjantaina, joten henkilön X piti ottaa vapaata kanssa ja sitten ehdotettiin minulle ja X:lle myös maanantaita vapaaksi koska henkilöllä Z oli pitämättömiä vapaita ja henkilö Y oli Portugalissa lomalla joten henkilö Å arveli, että hänkin ottaa vapaata mutta Z olisikin halunnut tutkia yhden kohteen Å:n kanssa perjantaina ja...

No, joka tapauksessa tiistaina koko touhu alkoi viemällä auto renkaiden vaihtoon vuokrafirmaan. Vuokrafirmalla oli harvinaisen mielenkiintoinen kahviautomaatti, josta sai oikeasti hyvää kahvia.

Konfliktiarkeologille kävi tällä reissulla ännännen kerran munkkien munkki, sillä Sipoossa tontin omistaja ja rakennuttaja oli myös metallinpaljastinharrastaja, ja hän oli löytänyt pelloiltaan keskittymistä kolikoita ja LYIJYKUULIA! No, minähän kävin niitä välittömästi tutkimaan kun kerran peltirasiassa toi nenän eteen. Useita 9 mm metsästysluodikon kuulia, yksi n. 22 mm sotilaskiväärinkuula ja oppikirjaesimerkki lyijykuulasta, joka on muotoutunut uudestaan osumispinnan mukaan, tässä tapauksessa ilmeisesti oksan:

Kuulassa näkyy (kello 10-11) pyöreä painauma, eli tämä kuula on ilmeisesti osunut oksaan.

Paikalta oli myös ilmeisiä sotilasnappeja ja kaksi emaliesinettä, jotka tulkitsen Venäjän vallan aikaisiksi yksikkötunnuksiksi. Olisikohan ratsuväen laidunaluetta tai Suomen Kaartin harjoituspaikka? Pitäisi etsiä kirja noista 1800-luvun venäläisistä joukko-osastoista. Joka tapauksessa tämä metallinpaljastinharrastaja oli harvinaisen mukava tuttavuus.

Kerkesimme pistäytyä Sipoon kirkolla ja kuvasin sankarihautausmaalla:

Vuoden 1918 muistomerkki. Valittu kirjasin muistuttaa kiinnostavasti "viikinkiaakkosia".

 

Virolahti

Virolahdella oli perinteinen kylätontti tutkittavana. Hauskana jännityslementtinä keskiviikolle annettiin sade-ennuste ajalle 8.00 - 17.00. Teimme tiistaina pitkän päivän ja kaivoimme keskiviikkona aikana, jona ennusteen mukaan sataisi vain kaksi pisaraa sääkartalla.

Olen parin viime vuoden ansiosta saanut liikanimen "Herra Hiili", koska pari vuotta sitten löysin hiiltä kivikautiselta asuinpaikalta, joka osoittautui (muistaakseni) olevan noin ajalta 6000 eKr.

Viime vuonna pilasin Ranualla päivän löytämällä hiton ison hiililäikän, ja päivä venyi melkein ilta kahdeksaan sen kaivelun ansiosta. No, tällä kertaa onnistuin vakiinnuttamaan asemani Herra Hiilenä löytämällä viimeiseltä kaivauskohteelta ilmeisesti vanhan hiilimiilun:

 

Mustaa maata tuli useamman kymmenen sentin paksuudelta.

Konfliktiarkeologille tämä reissu oli tavattoman antelias: sain useita uusia kohteita listattua, sain kuvattua oppikirjaesimerkkejä sota- ja taistelukenttämateriaalista sekä sain aloitettua referenssikokoelman vanhoista kiväärinhylsyistä.