Kansallismuseon uusi esihistorian näyttely - nyt hävettää

Taiteessa ja arkkitehtuurissa on vallalla postmodernismi, arkeologiassa kai yhä postprosessualismi ja mikäli Kansallismuseomme uusi esihistorianäyttely on esikuva, on tulevaisuuden suuntaus nihilismi.

Olin siis käymässä to-pe Helsingissä Kansallismuseon auditoriossa pidetyissä kaivausesittelyissä. Perjantain aamun ohjelmaan kuului urheasti Antti Lahelman, näyttelyn käsikirjoittajan, vetämä esitelmä uudesta näyttelystä. En ollut nähnyt uutta näyttelyä ennen häntä mutta kuullut siitä paljon. Tähän oli syynä yksinkertaisesti ajan puute eli torstaina ei ollut esitelmien välissä eikä jälkeen aikaa piipahtaa. Ehkä oli hyvä kuullakin ensin "puolustuspuhe", muilta kollegoiltani olin kuullut arvioita sitäkin enemmän ja "häpeäpilkku" oli arvioista lievimmästä päästä.

Ensivaikutelmani perjantaina näyttelyyn laskeutuessani oli "Tässäkö kaikki?". Näytti lähinnä siltä, että koko näyttely oli jäänyt kesken. Hitosti tyhjää ja avaraa tilaa ja monin paikoin pohdin, että oliko tuohon unohtunut laittaa jotakin. Näyttelyyn oli tuotu myös katkaistu puun kanto, jossa näkyi miten sitä on isketty kivikirveellä. Ympärillä oli turistiryhmä joka väitteli kiivaasti, oliko se majavan nakertama vai kirveellä kaadettu.

Suunnittelutyö tehtiin tarjouskilpailun voittaneen arkkitehtitoimiston (lue: halvimman tarjouksen tehneen) toimesta ja näyttelyyn panostus näkyy kyllä. Selvästi esinekuvaukset, kartat ja aikajanat sisältäneiden paperilappusten tulostamiseen oli käytetty parempaa tulostuslaatua eikä musteensäästöasetusta.

Esinekuvauksesta puuttuu tarkka löytöpaikkakunta, se on vain pallo pienessä kartassa ja lisäksi mukana on ylivoimaisesti hyödyttömin koskaan näkemäni aikajana.

Lahelman esitelmässä esiteltiin vuoden 1995 Muinaistutkijassa olleita kirjoituksia edellisen esihistorian perusnäyttelyn avajaisista. Monista kirjoituksista nostettiin esille juuri Juhani "Kostedin" arvio edellisestä näyttelystä. Hänen mukaansa esineitä, joita vanhassa näyttelyssä oli esillä 4000 (nykyisessä Lahelman mukaan 750), oli Kostetista aivan liikaa. Kostetin lausahduksiin kuuluu sittemmin myös "Kvartsi-iskosten kerääminen on turhaa, koska niistä ei saa mitään irti" sekä oma henkilökohtainen suosikki, kielteinen "Ei ikinä" vastaus museologian perusopintojen luennolla esittämääni kysymykseen, ryhtyykö Senaatti myymään Museovirastolta hallintaansa siirtyneitä kohteita.

Sidosryhmien arvioita esihistorian merkityksestä tulevassa perusnäyttelyssä. Sidosryhmiin ei ehkä olisi kannattanut kutsua Donald Trumpin kabinettia.

Esihistorian näyttelyä suunnitellessa kuultiin myös sidosryhmiä eli tieteen, taiteen jne. edustajia. Joidenkin arviot esihistorian merkityksestä olivat sellaisia, että epäilen ettemme enää elä sivistysvaltiossa. Tiedän kyllä että vastakkaisiakin mielipiteitä on kuultava ja yritettävä ymmärtää – mutta kun ei. Jos valtaosa ihmiskunnan olemassaolon ajasta on esihistoriaa, niin jo on helvetti jos ei mene jakeluun, että sillä on merkitystä ihmisen historian ymmärtämiselle.

Esillä oli – kuten usein mainittu – kosketeltavia esineitä. Vastaava näyttelytoiminta oli minulle tuttua jo Nautelankosken museon (nyk. Liedon museo) esihistorianäyttelystä. Helsingissä esille on laitettu aitoja "hyödyttömiä" esineitä. Melkein kaikki arkeologit kumartuivat kauhistelemaan keramiikkapaloja, joista on silminnähden jo alkanut viikon esilläolon jälkeen irtoilemaan hienon hienoja palasia. Ilmeisesti nämä ovat "kontekstittomia" irtolöytöjä, ja vanhojen hajottua liimataan uudet tilalle. Kysymys on, että koska turistit alkavat raapia irti palasia muistoksi koska tilallehan saa aina näyttelyyn uuden.

Kivasti kertsujauhe pöllyää!

Itse en ole esihistoriallisen arkeologian asiantuntija – hallitsen perusteet mutta en juuri lainkaan syvällisiä yksityiskohtia – joten perehtyneempien kollegoiden arviot olivat silmiäavaavia. Kivikautisen keramiikan suippopohjaisuus (ne pysyvät paremmin pystyssä hiekassa kuin tasapohjaiset) jäi täysin peittoon, sillä astiat oli upotettu läpinäkymättömiin telineisiin, jolloin pohjan nähdäkseen piti kumartua. Esillä oleva pienoismalli kivikautisesta "rivitalosta" oli paskasti toteutettu koska kattopaalujen töreröttäviä päitä ei oltu katkottu: nyt majassa olisi kosteat oltavat sateessa. Yleensä kattorakenteiden painuttua niiden katonrajassa risteävät päät katkaistiin ja ne päällystettiin. Muidenkin mukaan näyttelyssä oli perustavaa laatua olevia virheitä esittelyteksteissä.

Kosteat oltavat tulisi tuollaisella katolla.

Hyvät kohdat olivat yksittäisiä oivalluksia, eivät koko näyttelyn kattavia kannattavia ideoita. Teknologiaa oli hyödynnetty hauskasti, itse pidin ja veikkaan että lapsetkin tykkäävät kalliomaalauksia sisältävien, ihmiskasvoja muistuttavien kallioiden animaatioista. Samassa huoneessa oli vieritettävä laite jossa kulki kronologisessa järjestyksessä aikajanan mukaisesti esineistöä. Pelkistetysti toteutettu, mutta esinelähtöisyyden vuoksi ihan näpsäkkä toteutus, etenkin kun taustalla seinällä kulkee yleinen aikajana. Esineistä itsestään tosin oli vain minimaalisesti tietoa.

Näyttely on valmistunut Suomen 100-vuotisjuhlavuotena ja tämän taustan huomioiden lopputulos on kertakaikkiaan häpeällinen. Panostus on ollut minimaalista ja vaikutelma on pahasti keskeneräinen: korkeintaan jokin maakuntamuseo saattaisi toteuttaa tällaisen näyttelyn, silloinkin varojen puutteessa. Nyt Suomen historian museo numero 1:n perusnäyttely on "juosten kustu". Näyttelyn entisiin tiloihin aulakerrokseen siirretty museokauppakin on saanut suuremman tilan kuin yli  9000 Suomen historiaa - ja kaupastakin suurin osa on tyhjää tilaa!!! Mikäli edes esihistorian kaikkein edustavimman näyttelyn toteutuksessa ei pystytä tekemään parasta mahdollista, niin on ehkä parasta että suomalainen arkeologia laittaa lapun luukulle. Oppiaineethan ovat jo kaikki yhdistymässä – tai ovat jo yhdistyneet – muihin aineisiin kaikissa kolmessa opetusta antavassa yliopistossa. Elämmekö siis lopun aikoja suomalaisen arkeologian historiassa?

Esinetutkimus ja keskustelu esineiden merkityksestä ja tutkimuksesta on 2010-luvulla edennyt huomattavasti – pahaisista kvartsi-iskoksistakin saadaan jo paljon selville. Esimerkiksi Tarja Sundell yhdisti kivikauden esineryhmät ja niiden monimuotoisuuden kehityksen mestarillisesti muinais-DNA:n tutkimuksen esitelmässään Aboa Vetuksessa 2.2.2017. Kansallismuseo on omalta osaltaan ottanut tässä esinetutkimuksen kehityksessä nyt takapakkia. Kronologinen lähestymistapa on näyttelyssä korvattu – kuten Lahelma toi esille – temaattisilla asiakokonaisuuksilla kuten "liikkuminen", mutta itse pidän perinteisestä kronologisesta tavasta. Minusta historian museoissa, etenkin pitkiä ajanjaksoja käsittelevissä on tärkeää, että siellä voi liikkua kuin "ajan virrassa". Voi aloittaa "vuodesta 0" eli ensimmäisten ihmisten saapumisesta, nähdä esineiden määrän ja muodon monipuolistumista, uusia kontakteja ja esineissä konkreettisia muutoksia niiden myötä ja edelleen etenemisen kohti nykypäivää.

Luonnollisesti on virhe esitellä esineitä pelkässä läjässä ja vain mainita käytön vuosisata/tuhat, esineen nimi sekä käyttötarkoitus. Toisaalta kuten keskusteluissa on viime aikoina tullut ilmi, on 2000-luvulle asti melkein joka tieteen alalla esineet nähty jonakin rihkamana ja pyritty näkemään "kulttuuriin niiden takana", ikään kuin esineet olisivat vääristyneitä ja epäaitoja sekä suorastaan harhaanjohtavia. Nyt on menossa "paluu esineisiin" ja itse yritän tällä saralla tehdä parhaani että esine itse olisi todiste ja itsessään tutkimuksen kohde, ei niinkään epämääräinen "kulttuuri" sen taustalla.

Ihmettelin suuresti näyttelyn mainoksia, joissa nainen on pistänyt suurella korulla varustetun kätensä suun eteen. Nyt ymmärrän, mistä mainoksessa on kyse: museossa vieraileva yrittää tukahduttaa hillitöntä tirskuntaa kuullessaan, että tässä on nyt "Paras Suomen esihistorian näyttely"

*tirsk!* Kuva: Kansallismuseo.fi

Ei liene sattumaa, että "parhaimman mahdollisen Suomen esihistorian näyttelyn" avajaiset järjestettiin aprillipäivänä.

Pietilää katsomassa

Helsingin reissulla oli aikaa käydä Ateneumissa katsomassa graafikko Tuulikki Pietilän näyttelyä.

Kuten yleensä ennenkin, oli näyttely tehty tunteella ja taidolla. Näytteillä oli upeiden töiden lisäksi taiteilijan työkaluja ja lyhyt videoesitys, joka oli kuvattu vuonna 2010 ennen Pietilän asunnon tyhjentämistä.

Esillä oli useita mahtavia töitä, mutta seuraava "tavallinen" kolahti minuun eniten:

Äänislinna. Alkuperäinen teos: Ateneum.

"Äänislinna 1943". Ainakin Anna Kortelaisen kolumneja Turun Sanomissa lukevat muistanevat, että Pietilä oli jatkosodassa Äänislinnassa kirjastonhoitajana. Minusta on aina hyvin liikuttavaa nähdä sota-aikana tehtyä taidetta.

Näyttelyssä oli myös se erittäin miellyttävä puoli, että se oli nimenomaan Tuulikki Pietilän näyttely eikä 

Tove Janssonin elämänkumppanin Tuulikki Pietilän näyttely

Suosittelen vilpittömästi käyntiä näyttelyssä, vielä ehtii mutta kiirettä pukkaa, sillä näyttely päättyy jo 9.4. Myös esillä olevassa Valo muuttaa kaiken -näyttelyssä on nähtävillä paljon hienoja teoksia suomalaisilta taiteilijoilta. Tuulikki Pietilä oli hämmästyttävän taidokas ja monipuolinen graafikko. Erityisen ihastunut olin kissoja esittäviin töihin: miten niin vähällä voi esittää kissan niin täydellisesti?

Tuulikki Pietilä: Halveksuntaa (Psipsina 3), 1977. Kansallisgalleria / Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria / Ainur Nasretdin. Osoitteessa http://www.ateneum.fi/wp-content/uploads/2016/12/pietila_tuulikki_halveksuntaa_psipsina_3.jpg

Bullshit -bingotaulukkoni syttyi tuleen

Olen jo pitkään harkinnut eroamista Museoposti-sähköpostilistalta, ja nyt taisi tulla mitta täyteen. Listalle ei tule mitään muuta kuin kutsuja kirjainyhdistelmäkonferensseihin tai kaiken maailman perähikiän näytteluavajaisiin tai museoXXXXkoulutustilaisuuksiin ja tietysti tiedotteita Museokortin voittokulusta, kortin, jonka ovat hankkineet pääosin ihmiset jotka joka tapauksessa käyvät aktiivisesti museoissa. 

Tämä äsken tullut viesti vei lopullisesti uskoni museoihmiskuntaan ja kertoo kaiken olennaisen siitä, miksi en enää halua olla museoalalla(kaan).

Jo viestin otsikko sai minut tunkemaan teroitetut lyijykynät silmämuniini:

Fasilitoinnin taidot ryhmien ohjaamisessa -koulutuspäivä järjestetään 6.9.2016 Helsingissä

FASILITOINTI? Mitä helvettiä? Mitä se tarkoittaa? Vesiklosettien putsaamistako? Viestin jatko on täydellistä MUSEOSANASTO-sattumageneraattorin  luomaa höttöä:

Päivän osallistujat omaksuvat käytäntöä palvelevia osallistavia menetelmiä ja ideoita toimimiseen erilaisten asiakasryhmien ja mahdollisesti myös projektiryhmien kanssa. Valmennus toteutetaan käytännönläheisesti vastaten osallistujien tarpeisiin ja kiinnostuksiin.

Valmennus sopii yleisötyötä tekeville, museopedagogeille, oppaille, työpajaohjaajille sekä kaikille muille, esim. kokoelmatyötä tai kulttuuriympäristötyötä tekevät museoammattilaiset, jotka omassa työssään tarvitsevat ryhmänohjauksen taitoja esimerkiksi museon yleisötyössä, museopedagogissa palveluissa, vapaaehtoistoiminnan ohjauksessa, museoiden sisäisessä organisaation kehittämisessä ja muissa vastaavissa tilanteissa.

Ja tässä kohtaa viestin jatkuessa silmäkuoppiini tunkeutuneet lyijykynät saivat seurakseen Fiskarsin pöytäveitset. Onneksi sain niitä Anttilan konkurssimyynnistä pöytälaatikollisen.

Valmennuksesta vastaa Leena Rasanen, sosiaalipsykologi (VTM), toimintaterapeutti, ratkaisukeskeinen valmentaja, työnohjaaja, mindfulness –ohjaaja. Valmentajalla on monipuolinen kokemus erilaajuisten valmennusten ja koulutusten toteutuksesta sekä työyhteisöjen kanssa työskentelystä kouluttajana, työnohjaajana ja valmentajana.

Ja hauskinta on tietysti, että tämä lysti maksaa niin maan pirusti:

Koulutuspäivän hinta on 175 euroa + alv 24 %. Ilmoittautuminen päättyy 30.8.2016.

Lopuksi perustellaan koko koulutustilaisuuden olemassaolo oivallisella mietelauseella:

"Hän joka tietää kaikki vastaukset ei ole kysynyt kaikkia kysymyksiä." — Konfutse

OK, luulen tietäväni kaikki vastaukset, etenkin tämän viestin sisältöön liittyen. Haluaisin silti vastauksen tähän kysymykseen:

MITÄ V*TTUA?

Kiitokset paremmalle puoliskolle, joka kirjoitti tämän kirjoituksen puolestani. Lyijykynät ja pöytäveitset silmäkuopissa on hieman hankala osua oikeisiin näppäimiin.

Perhana, Kansallismuseon uusi logokin on taloudellisesti paremmin perusteltu kuin tällainen fasistisoinnin aivopesutilaisuus, vai mikä se olikaan. Pyydän, kertokaa että tämä viesti oli testiviesti, jolla kokeiltiin lukeeko enää kukaan Museoposti-listalle putkahtaneita viestejä...

Loputtomat tilaisuudet uusien asiakaslähtöisten ratkaisujen parissa, kokoelmaohjelmien ja ohjeiden käyttöönotto- koulutuskeskustelut yms. tilaisuudet ovat osasyynä siihen, ettei museotyöntekijöillä ole lainkaan aikaa perustehtäviin museoissa. Väkeä lapioidaan pellolle ja se mikä jää jäljelle joutuu hoitamaan siivouksesta alkaen kaiken museoissa ja vielä pitäisi jostain repiä aikaa kaiken maailmaan koulutustilaisuuksiin jne. NE OVAT TURHIA!  Ensin on tilaisuus jossa keskustellaan uuden ohjelman/ohjeen sisällöstä, sitten tilaisuus sen käyttöön otosta. Sitten on jatkokokoukset. Sitten on koulutustilaisuudet uuteen ohjelmaan/ohjeeseen ja sitten siinä huomataan puutteita ja osa museoista jättää tulematta tilaisuuteen ja koko prosessi alkaa alusta... 

Tämä XKCD summaa aika hyvin meininkiä:

Lähde: xkcd.comxkcd.com

Yhtenä seurauksena on mm. se, että museoilla on ollut viimeksi kai joskus 1990 tai 1991 aikaa laatia luettelot museokokoelmistaan ja erilaisten kokoelmaan kuuluvien esineiden sijainnista.

Tutkimusta - osa 2

Museolla vierähti pitkä tovi aineistoja vastaanottaessani. Tämä työ on kyllä aina vaivan väärti, sen verran hienoja ja mielenkiintoisia asioita saa joka päivä nähdäkseen. Tosin on jotain pohjattoman surullista siinä, kun sotaorpo tuo nähtäväksi isänsä tuntolevyn puolikkaan. Isä oli lähtenyt suoraan juhannushäistä 1941 rintamalle.

Sattuma on puolellani, sillä aineiston mukana tuli paljon suojeluskuntalaisiin liittyvää aineistoa - sattumoisin pidän torstaina luennon suojeluskunnista! Osasin heti tuoreeltaan lukemani perusteella kertoa lahjoittajille esineistä ja valokuvista.

+ olen viime kuukausina kiinnostunut käpykaartilaisten majoista Varsinais-Suomessa, minulle neuvottiin tänään jutustelun lomassa useita uusia. Pitää lähteä ennen lumentuloa kuvausreissulle, mihin hiton väliin aikatauluja sen saisi tungettua?

Ensi viikolta pitää irrottaa päiviä digitointiurakkaan. Onneksi nyt osaan suunnitella vuosien kokemuksen pohjalta homman suht järkevästi.

Sotakirjoitus -  Simsalabim!

Taisin tehdä henkilökohtaisen ennätyksen aineiston läpikäymisessä ja kirjoitusnopeudessa. Palatessani kello 16 museolta sain soiton: sotaveteraanien Joululehteen toivottiin kirjoitusta. Aiemmin oli kysytty juttua jälleenrakennuksesta, mutta siitä ei ollut juuri matskua.

Keksin nopeasti SKS:n keräyksestä rintamaoloista lietolaisaineiston, jota en ollut ennättänyt kuin luetteloida. Luin aineiston läpi nopsaan (onneksi oli hyvä kirjoittaja ja siisti käsiala) ja noin 40 minuutissa syntyi ihan kelpo teksti. Toivottavasti palaute ei tyrmää, itse olin juttuun tyytyväinen.

Ja nyt sitten pitäisi viimeinkin jatkaa sen suojeluskuntaluennon parissa...

Näyttelysuositus: Siirtolaisuusinstituuttiin!

Siirtolaisuusinstituutti (katuosoite Eerikinkatu 34, Turku) on avannut uuden hienon näyttelyn, joka kannattaa käydä katsomassa. Näyttelyn aiheena ovat Norman Rockwellin The Saturday Evening Postiin tekemät kansikuvat.

Rockwellin piirtämä kansikuva. Lähde: http://www.migrationinstitute.fi/files/pdf/news/all-norman-rockwells-pien.jpg

Kävin tutustumassa näyttelyyn heti avajaisten jälkeen ja tutkin jokaisen piirroksen tarkkaan. Erityisesti pidin II maailmansodan päättymisen jälkeen piirrettyistä kuvista, jotka kuvasivat hyvin aikaa. Yhdessä poika palaa sodan jälkeen kotiinsa. Kuvasta on luettavissa monta sydäntälämmittävää tarinaa:

Lähde: http://www.tfaoi.com/aa/4aa/4aa543.htm

Näyttelyssä on esillä 30 piirrosta, ja se on avoinna 7.12.2015 asti. Näyttely on myös ilmainen, muistakaa laittaa nimi vieraskirjaan!

Hajanaisia Aasiakaskokemuksia museomaailmasta

Netissä toimii mainio Aasiakas-sivusto, johon on koottu asiakkaanpalvelukokemuksia/yrityksiä suoraan helvetistä. Itse olen ollut oman aikani museo-oppaana ja tiskin takana, ja yritän pitää linjani "ei-koskaan-enää". Siinä hommassa huomasin, että ihmiskunta on planeetan onneksi tuomittu tuhoon evoluution epäonnistuneena ja hupaisana oikkuna. Antaisin mielelläni dinosauruksille uuden yrityksen.

Vaikka en ollutkaan museon palveluksessa, niin toukokuussa paimensin Terijoella Repinin museossa ryhmääni oppaiden puolesta. Selkeästä kuvauskiellosta huolimatta yksi yritti kuvata jalat leveässä haara-asennossa huoneita ja joka paikassa piti nojata alkuperäisiin huonekaluihin. Koomista oli, että melkein jokaisessa huoneessa oli asiakkaita varten vapaita tuoleja. Niihin istuutumisesta kieltäydyttiin lähes kategorisesti.

Forum Marinumista muistan naisoppaalle koituneen kokemuksen Tykkivene Karjalassa:

"Milloin tämä alus on rakennettu?"
"Vuonna 1968"
"Oletko sinä palvellut tällä aluksella?"
"En ole, en ole käynyt armeijaa lainkaan"
"Osallistuiko tämä alus toiseen maailmansotaan?"
"Ei."
"Hei, olitko sinä tällä laivalla mukana silloin kun se oli sodassa?"

 Klassikkoja ovat asiakkaat, joille sanotaan hyvissä ajoin ennen kierrosta, ettei esineisiin saa koskea. "Tietysti!", "Tottakai me se tiedetään!". Liikutaan sitten ryhmässä: "Tietysti" "Juu!".

Kierroksella: ryhmä leviää kuin akanat tuuleen, kaksi jää jälkeen norkoilemaan aiempaan huoneeseen ja kolme painelee edeltä seuraavaan huoneeseen. Vuosisatoja vanhoihin huonekaluihin nojaillaan reteästi kyynärpäällä. Eräässä kartanomuseossa viikko sitten olivat oikein aukoneet lipastojen laatikoita ja siirrelleet huonekalujakin. Klassikko on lihava nainen, joka tuumi että on ollut 1600-luvulla hankala istua näissä tuoleissa, kun tämä naru keskellä kiilaa ikävästi persvakoon. Tuoli vain natisi autuaasti hymyilevän naisen kankun painon alla.

Tökkiminen, esineiden hinkkaaminen ja "tukevuuden kokeileminen" eivät missään tapauksessa ole koskemisen muotoja. Huomautuksiin vastataan vittuilulla: "No kai täällä sentään saa jalat lattiaan koskea!"

JA NE **********N LAPSIPERHEET! Pelkästään siksi, että lapset tuodaan museoon ei tarkoita sitä, että nämä automaattisesti muuttuisivat kultturelleiksi sivistysihmisiksi. Oma "hauska kokemukseni" on Suomen Joutsenelta lapsi, joka meni väkisin kahden narun ali kannella korjattavaan kohtaan ja sai naulasta ison haavan jalkapohjaan. Juostuani hakemassa laastaria ja desinfiointiainetta vanhemmat valittivat minulle, ettei korjauskohdassa mukamas ollut riittävästi esteitä.

Olin myös eräänä kesänä Kuralassa hommissa jahtivoutina kokeiluverstaalla. Kivikausinäyttelyyn tuli vanhemmat ja noin 2-3 vuotias tyttö. Tyttö otti oikein kunnolla vauhtia ja heittäytyi juosten kädet levällään yhtä standia vastaan. Standi meni nurin ja siihen kiinnitetyt tavarat sinkoilivat pitkin lattiaa. "Oijoi" sanoivat vanhemmat, nappasivat lapsen syliin ja ryntäsivät pakoon. Ehdin vain tokaista "onneksi olivat replikoi---"

Tupakoitsijat. Suomen Joutsenen kannella on yllin kyllin puuta ja tervaa ja tupakointikieltokyltit lähes kahden metrin välein. Kyllä vaan joku oikein röyhkeästi pisti kannella savuketta huuleen metrin päässä merkistä, koska "hänhän oli ulkona".

Kuten alussa mainitsin, pidän museotyökokemukseni perusteella ihmiskuntaa hukkaan heitettynä vaiheena maapallon kiehtovassa historiassa. Kerran sain aikaisemmin mainitsemassani kivikausinäyttelyssä opastettavaksi miehen ja pojan, joista mies oli heti sisään tultuaan huudahtanut "Onpa upea intiaanikanootti!". Selostin, että tämä ei ole intiaanikanootti vaan kivikautisen suomalaisen veneen rekostruktio, jossa on käytetty pelkästään suomalaisia arkeologisia löytöjä pohjana laatimisessa eli veneellä ei ole mitään tekemistä intiaanikanoottien kanssa. Masennuin, kun opastuksen jälkeen mies tokaisi pojalle: "Mutta kaikkein upein oli se intiaanikanootti!". Aloin nopeasti menettää kunnioitusta museoita kohtaan kansaa kasvattavina ja valistavina laitoksina.

Ihmiset eivät tunnu poistuvan museoista viisaampina kuin he sinne tulivat. Pikemminkin oppaat poistuvat työpäivän jälkeen turhautuneempina kuin aamulla töihin tullessaan. Museoliiton pitäisi vaatia museoissa työskenteleville palkkaan korotuksia perusteena mielenterveyteen kohdistuva kohtuuton rasitus

Kunnon fiksut asiakkaat muistaa vieläkin, heitä kun oli vain pieni kourallinen. Muistan Forum Marinumista venäläispojan, joka kysyi älykkäitä ja kiitti lähtiessään kumartamalla. Muistan Kuralasta ranskalaiset muinaistekniikkaharrastajat, jotka hämmästyttivät minut piilajien tuntemuksellaan. Tykkivene Karjalaa kunnoittivat eniten aluksilla palvelleet matruusit. Alus oli kuulemma hajota, kun kanadalainen nuorisojääkiekkojoukkue koetteli sen kestävyyttä taklailuilla.

Museo tuntuu saavan kunnioitusta pääasiassa asiakkailta, joilla on suora side siihen.

Sisällissotamuseo

Olen seurannut mielenkiinnolla Helsingin Sanomissa käytyä keskustelua sisällissotamuseon kaavailuista. Pyyhkikää selaimestanne "keksinmurut" ja lukaiskaa tiivistelmä:

http://www.hs.fi/ulkomaat/a1305935094860

Museon sijainnista on myös ollut hyviä ehdotuksia. Mieleeni tulee kolme mahdollista sijaintia: Lahti, Tampere tai Helsinki. Tässä perustelut:

Lahti

Sotatanner jossa oli mukana kaikki relevantit osapuolet: punaiset, valkoiset ja saksalaiset. Lahden taistelu oli myös "surkean sodan surkea loppu", vaikka Kymissä ja Karjalan kannaksella vielä paikoin taisteltiin. Arkeologin kannalta Lahti on äärettömän mielenkiintoinen alue, sillä se on ainut sisällissodan konfliktiarkeologisesti kunnolla tutkittu kohde (Hannu Takala, Taistelu Lahdesta 1918 [1998]) eli ympäristössä on vielä taistelun jälkiä joihin tutustua.

Hyvät liikenneyhteydet (30 min Helsingistä junalla, bussit kulkevat tarjouslipuolla pilkkahintaan paikalle). Alueelle jatkosodan jälkeen siirtyneen evakkoasutuksen jäämistöstä voisi löytyä runsaasti materiaalia Karjalan kannakselta, missä käytiin ankaria taisteluja (Viipuri, Rautu, Antrean seutu).

Ongelmia: enemmän saksalaisten ja punaisten kuin valkoisten ja punaisten käymä taistelu.

Tampere

Tampereella ja sen ympäristössä käydyt taistelut olivat (Helsingin valtauksen ohella) sodan ratkaisukamppailuja. Kalevankankaan taistelu on muodostunut käsitteeksi suomalaisessa historiallisessa identiteetissä ja siihen kulminoituu monella tapaa itse sota (etenkin vapaussotatulkinta).

Paikalliset museoammattilaiset ovat tehneet erinomaisia kirjoja Tampereen tapahtumista. Ylipäätään kaupungin museo-osaaminen on Suomen ehdotonta kärkeä. Työväenmuseo Werstaan laatima luettelo Punaisten sotamuistomerkeistä on hatun noston arvoinen suoritus. Asiantuntemusta sisällissotamuseoon siis riittäisi enemmän kuin tarpeeksi.

Sota näkyy myös ympäristössä: kaupungin rakennuksissa ja patsaissa on edelleen nähtävissä luodinreikiä ja Tampereen länsipuolella on venäläisten kaivamia linnoitteita, joita käytettiin vuonna 1918. Kaupungissa sota ei rajoittuisi vain museon seinien sisälle vaan siihen voisi tutustua ympäristössä.

Kuten 1918, myös nykyään saavutettavissa erinomaisesti junalla. Bussilla pääsee jopa 2€ tarjouslipuilla. Muu museotarjonta erinomainen.

Ongelmia: tulisiko tamperelaisesta museosta liian punainen?

Helsinki

Etelä-Suomen vaikutusta sotaan ei juuri esitellä Helsingin valtausta lukuun ottamatta. On kuitenkin tosiasia, että Tampereen suunnan taistelut helmikuussa olisivat voineet mennä toisin tai ainakin sota pitkittyä huomattavasti, mikäli punakaartien parhaat osastot olisivat olleet sillä suunnalla eivätkä jahtaamassa pieniä valkoisia eri puolilla Etelä-Suomen rannikkoa.

Helsingin taistelu oli lyhyt mutta dramaattinen. Punaisilla ei ollut mitään mahdollisuuksia saksalaisten Itämerendivisioonaa vastaan, joka oli ainut ammattimainen sotilasosasto koko sodassa. Taistelujen jäljiltä on Pitkänsillan luona edelleen nähtävissä luodinreikiä, jotka ovat vavahduttavia sotamuistomerkkejä. Etenkin kun vertaa eri osapuolien hallussa olleita päitä sillasta keskenään. Punaisten epätoivon luotien rummuttaessa sillan kivetystä voi tuntea ja kuvitella, kuinka joku urhea on yrittänyt edes kerran nousta ylemmäs ja saada laukaistua kiväärinsä saksalaisten suuntaan.

Ei voi kiistää sitä seikkaa, että Helsinki on helpoiten tavoitettavissa ja ainoa realistinen paikka, jossa museo saisi kunnolla kävijöitä, vaikka monet Suomen museoista muuallakin ylittivät 2014 kävijätavoitteensa. Sotamuseo lähellä antaisi ammattitaitoista apua sotaan liittyvissä kysymyksissä.

Ongelmia: kaikkea ei todellakaan saa tunkea pelkästään pääkaupunkiseudulle!

Muutamia hajatuksia

Keskeinen kysymys museossa on, halutaanko se painottaa sotahistoriaan vai sosiaali- ja poliittiseen historiaan. Onko pääpainopisteenä sodan kulun esittely kartoin ja esinein vai sodan syiden ja seurausten pohtiminen? Konfliktiarkeologina minua kiinnostavat tietysti eniten taistelut, mutta suurta yleisöä voisi kuvitella kiinnostavan enemmän terrori, vaino ja vankileirit. Jokainen suomalainen on todennäköisesti menettänyt omaisiaan tuossa sodassa.

Karjalan alue tulee tuottamaan vaikeuksia. Viipurin taistelut ja kannaksen tapahtumat olivat tärkeässä roolissa, ja niille pitäisi omistaa kokonainen näyttelyhuone museosta karttoineen kaikkineen. Esineiden löytäminen voi olla vaikeaa, mutta esimerkiksi venäläisten sotasaaliiksi saamia saksalaisia Mauser-kiväärejä pitäisi olla edelleen olemassa ainakin keräilijöiden kokoelmissa. Nämähän vietiin Suomeen varuskuntiin ja ne päätyivät nimenomaan Karjana rintaman punaisille, ja viimeiset paiskottiin muistaakseni Savitaipaleen ratapenkalle sopivien ammusten loppuessa.

Vankileireistä on tultava eräs tärkeimmistä näyttelyn osia. Ei pelkästään asian muistamisen merkittävyyden vuoksi, vaan myös museaalisen vaikuttavuuden vuoksi. Eräät Suomen kiehtovimmista sotaan liittyvistä esineistä ovat Työväen arkistolle lahjoitetut Suomenlinnan sotavankileirillä tehdyt esineet. Myös Tampereen museolla on tietääkseni vankileireillä valmistettuja esineitä, mm. naisvangin hiuksistaan valmistamat kellonvitjat. Korjatkaa, jos olen väärässä.

Tässä siis muutama ajatus sisällissotamuseosta. Itse katson museon välttämättömäksi, mutta vaikeasti toteutettavaksi.

Salossa vierailevana luennoitsijana

Kävin tiistaina Salossa pamisemassa nuoremman rautakauden konflikteista. Väkeä oli mukavasti ja esittivät luennon lopuksi kysymyksiä, vieläpä relevantteja, joten oli sen(kin) puolesta onnistunut matka. Jostain syystä oli haastavampaa tehdä esitelmää nuoremman rautakauden konflikteista (esitelmässäni n. 700 jKr - 1150 jkr. ja vähän varhaiskeskiajan puolelle) kuin vanhemman rautakauden konflikteista viime vuonna. Lisäksi piti puhua paljon konditionaalissa.

Museoelämys

Jo vuosi sitten Tukholmassa Fotografiskassa ihastelin museon kaupan puolella Nick Brandtin Afrikassa ottamia villieläinkuvia. Otin tiistaina iltapäivällä aikaisemman bussin Saloon kun huomasin lehdestä, että hänen valokuvanäyttelynsä on esillä Salon taidemuseo veturitallissa. Museionin jäsenenä pääsin ilmaiseksi sisään, mutta se oli museolle kannattava kauppa: lähtiessäni ostin tavallista enemmän postikortteja ja hienon tulitikkuaskin.

Nick Brandtin valokuva tomussa kylpevästä norsusta. Myös esillä Salossa.
Lähde: http://nickbrandtphotography.blogspot.fi/

Salon taidemuseo on näyttelytilana toimiva ja mielenkiintoinen jo itsessäänkin (olen aina ollut vähän junahullu, ja kurkistelin ikkunasta pihalla nököttävää höyryveturia innolla). Brandtin valokuvat oli tuotu tiloissa esille hyvin vaikuttavasti ja parhaimpien (kaikki otokset LOISTAVIA!) kuvien äärellä vierähti pitkä tovi.

Mielenkiintoisimpien kuvien luona oli pitkä selostus kuvaustilanteesta ja Brandtin kärsivällisyyttä voi vain kunnioittaa. Hyvän kuvan ottamiseen voi kulua kaksikin viikkoa, kun eläimet vain makailevat laiskasti paikoillaan eikä sopivaa poseerausta ja valaistusta löydy. Tuli etäisesti "Avara luonto LSD:ssä" eli titivituntyy.com ja sen luontokuvakoulu mieleen. Hankalaa työtä, mutta Brandt on selvästi ammattilainen.

Brandt palaa Fotografiskaan uudella näyttelyllä, jossa on esillä vanhoja ja uusia kuvia. Salon jälkeen hänen kuviaan pääsee tutkimaan Moskovassa.

Suosittelen vierailua Salon taidemuseossa. Nick Brandt, On this Earth, A Shadow Falls esillä 17.5.2015 asti.

Salolaisia sotamuistomerkkejä

Kävellessäni museolta kohti ammattikorkeakoulua oli onneksi aikaa tutkia nähtävyyksiä tien varrella. Sibeliuspuiston ohi kulkiessani kävoin vilkaisemassa uudelta näyttävää muistomerkkiä, joka osoittautui salolaisten Mannerheim-ristin ritarien muistokiveksi. Muistomerkki on uusi, kesältä 2014.

Sibeliuspuiston muistomerkki.

Perniöntien varrella ihmettelin tien vieressä nököttävää paatta ja sen metallilaattaa. Onneksi edelleen oli aikaa ihmetellä, joten kävelin nurmen poikki sen luokse. Äimistyin, sillä kyseessä olikin jatkosodan aikaisen 17. Divisioonan muistomerkki.

Tammidivisioonan muistokivi.

Kivi oli suhteellisen huomaamaton ja vähän kuin "ei missään". Kivi on pystytetty sen tien varrelle, jota pitkin salolaiset marssivat 1941 rintamalle. Eli siinä selitys hieman kummalliselle ja huomaamattomalle paikalle. Kivelle ei edes johda kävelytieltä polkua. 

Tien varrelle pystytetyt 130 tammea ovat tavallaan osa muistomerkkiä, sillä ne on pystytetty nimenomaan Tammidivisioonalle. Harvinaisen komea muistomerkkikokonaisuus, ja pitkäikäinenkin jos vanha sananlasku pitää paikkansa: "Tammi kasvaa 500 vuotta, elää 500 vuotta ja kuolee 500 vuotta". Eli vuonna 3476 on tarvetta uusia muistomerkkiä näiltä osin?

Outo kumpu, kiehtova kumpu

Outokummun keskusta

 

Outokumpu ja arkeologinen tutkimus - fubar

Outokummussa tuli kaivettua 101 koekuoppaa. Näistä löytyi tasan tarkkaan yksi palanut luu. Tuo sadasyhdes kuoppa kaivettiin ihan piruuttaan: nyt raportissa voi sanoa, että alle prosentissa kuopista tuli löytöjä.

Sää kiusasi, oli hyvin koleaa ja vettäkin ripeksi niskaan. Onneksi hotelli Malmikummun (suosittelen!) sauna lämmitti. Sitä ennen tosin hyödynsimme Museoviraston etuja käymällä museossa nimittäin

Kaivosmuseo - mahtava kohde

Onneksi Outokummun keikka ei jäänyt hukkareissuksi. Kävimme Outokummun kaivosmuseossa, minne pääsimme Museoviraston työntekijöinä ilmaiseksi, vielä VIP-rannekkeilla. Museovirasto oli nimittäin mukana toteuttamassa museota ja kaivamassa vanhaa kaivosaluetta vuonna 1995. Tuolloin löydettiin vanhan kuparitehtaan rakenteita ja työkaluja. Raportin kaivauksista voi lukea täältä.

Ensinnäkin, museohenkilökunta on pohjoiskarjalaisiksikin erittäin kohteliasta, miellyttävää ja palvelualtista. Toiseksi, kyseessä ei ole pelkästään museo: kyseessä on erittäin laaja museokokonaisuus. Aloitimme matkan Outokummun kaivoshistoriaan nostokonehuoneesta, missä haisi aidosti vanhoilta koneilta: se on tietty öljyn, ruostuvan metallin ja käytön tuoksu.

Nostokonehuone. Sisällä oleva kalusto oli massiivisuudessaan hyvin vaikuttava.

Koneiden koko yksinään teki suuren vaikutuksen. Konehuoneesta jatkoimme ylöspäin kohti kaivostornia ja murskaamoa. Vasta nyt alkoi toden teolla selvitä, miten laaja museoalue on. Ja parhaat palat oli vasta edessä!

Kaivosmuseon ulkona olevat opaskyltit ovat todella tyylikkäitä. Näitä ei huligaanit noin vaan revi maasta!

Ylös, tornille.

Murskaamo oli tilana vaikuttava ja opasteet sekä näyttelytilat olivat hienot. Malmin prosessointi tuli hyvin selitetyksi, ja rikastamossa kiertely oli mielenkiintoinen kokemus. Jäimme nippanappa paitsi opastetusta kierroksesta, mutta neljästään kierrellenkin kaivosalue avautui hyvin.

Kaikkein vaikuttavinta oli kiivetä kaivostornin huipulle. Maisemat olivat mahtavat, ja vaikka sää olikin huonomman laatuinen niin nähtävää riitti. Pelkästään sen takia kannatti tulla! 

Hulppeat maisemat. Kuvassa näkyvä torni on Keretin kaivostorni, Suomen korkein kaivostorni (96 m).

Outokumpua.

Tornista kapusi alas suurin piirtein vapisevin jaloin. Täältä siirryimme rikastamon näyttelyyn jonka jälkeen menimme jäätelökioskin kautta vanhaan "kymppitunneliin". Tunnelma siellä oli mahtava: katsoimme ensin koleassa tunnelissa valkokankaalta 14 minuutin dokumentin kaivostoiminnasta Outokummussa ja sitten etenimme kypärät päässä halki tunnelin. Matkalla näimme suomalaista kallioperää kaikessa kauneudessaan ja ihmettelimme kalliosta tippuvaa vettä

Museoalueella voi pelata frisbeegolfia.

Lopuksi pistäydyimme varsinaisissa museonäyttelyissä. Ne olivat harvinaisen hyvin toteutetut, etenkin pienoismallit erilaisista kaivoksista ja louhintatekniikoista olivat kiinnostavia. Geologiatoimintaa esiteltiin hyvin, mutta Talvivaaraa koskevat osat näyttelyä saivat hihittelemään.

Lopuksi hyödynsimme kahvilipukkeemme ravintola Vanha Pajassa, missä vilkaisimme uteliaisuuttamme ruokalistaa. Koska nälkä kurni, tilasimme kukin listalta grilliruokaa ja "nallelimpparia" (Karhu-olutta). Hinnat olivat halvat ja ruoka maittoi. Vielä ennen sulkemisaikaa ehdimme museokauppaan, mistä ostin yhden postikortin Turkuun. Yksi t-paita, jossa oli hauska vanhanaikainen työturvakampanjan kuva olisi kiinnostanut minua, mutta valitettavasti oli vain L-kokoisia. Henkilökunnan palvelualttiudesta kertoo sekin, että palvelutiskillä vuorossa ollut tyttö meni erikseen penkomaan varastoa. Valitettavasti kokoani ei löytynyt, mutta käynnistä jäi erittäin hyvä mieli tältäkin osalta.

Suosittelen ehdottomasti tätä museokohdetta. Se on yksi Suomen vaikuttavimmista museoista, ja tarjoaa kokonaisvaltaisen kokemuksen. Kesälomaraitilla kannattaa poiketa pidemmältäkin matkalta pelkästään tätä varten!

Kirjoittaja umpitunnelissa.

Arkeologimme museologien seurassa Tukholmassa – Södermalm ja Gamla Stan

Tämä juttu tulee nyt pahasti viiveellä, ja suunnitelmistani poiketen esitän sen pääasiassa valokuvin:

 

Omituiset seikkailut Ruotsin pääkaupungissa

Viimeinkin loma. Siitä on kohta kolme vuotta kun oikeasti olen ollut lomailemassa ja neljä vuotta kun olen ollut ulkomailla. Kun vuoden alkupuolella tarjottiin halpaa opiskelijajärjestömatkaa Tukholmaan, olin heti lähdössä kun rahatilanne varmistui riittävän vakaaksi. Minä sain  palkkaa ja parempi puolisko palkkion käännöstyöstään. Siispä ansaituille lomalle!

Tavoitteena oli nimenomaan rentoutua kaikesta ja nauttia uusista kohteista uudessa kaupungissa. Viimeksi olin Tukholmassa yli seitsemän vuotta sitten, ja silloin pistäydyin katsomassa Vasa-laivaa ja Armémuseeta. Nyt lähtökohdaksi valikoitui hostellimme Accon sijainnin perusteella Södermalm lauantaiksi, kun muut museologit ja matkalle mukaan tulleet olivat käymässä Vasa-laivalla. Sunnuntaina taas vuorossa olisi Gamlastad, vanhakaupunki.

Vierailukohteet valikoituivat paremman puoliskon lainaaman Fynda! kirjan perusteella, josta löytyi hyvien vintage-puotien sijainteja. Kartta katsomalla löysi helposti sopivat kirkot ja kohteet vapaasti vierailtaviksi. Lisämausteena Helsingin Sanomat suositteli 30 kahvilaa Tukholmassa, joista poimimme useita mahdollisuuksia.

Perjantai - ilmaisia lounaita taitaa olla olemassa

Aamulla varhain alkoi talsinta kohti Turun Silja Linen -terminaalia – siis bussipysäkille ja ykköslinjalla perille. Joimme tölkkikahvit ja söimme eväät terminaalissa, ja suureksi kauhuksemme totesimme samalle laivalle nousevan jääkiekon nappulaliigalaisia (taisivat olla Porin Ässistä).

Laivamatkasta muutama maininta. Emme halunneet buffettiin, vaan tuumimme listojen perusteella a la cartén riittävän. Ikävänä yllätyksenä nämä aukesivat vasta useita tunteja buffetin jälkeen, ja kala- ja äyriäisravintolassa (katkaravut ja risteilyalukset kuuluvat aina yhteen minun repertuaarissani!) saimme viimeinkin herkullista ruokaa. Tilattuani laskun sain poikkeuksellisen korttilaitteen: siihen piti heti näpytellä PIN ilman, että näki summaa. Kuinka ollakkaan, kun olin painanut vihreää näytöllä vilahti tuplasumma siitä mitä olin tilannut!

Kun tarjoilija toi kuitin, alkoi asian setvittely. Olin saanut paremman puoliskon kanssa naapuripöydän laskun. Sen selvittelyssä meni melkein 20 minuuttia, mutta lopulta summa palautui minulle ja sain kuulla, että ruokailu meni kapteenin piikkiin. Kiitos Silja Line! Vilkaisu kotona matkan jälkeen osoitti, että rahat todella olivat palautuneet.

Tulevat jääkiekkotoivomme osoittivat Suomen nuorison erinomaisuuden juoksemalla pitkin käytäviä meuhkaamassa. Olivat olevinaan niin kovaa sakkia ja aikamiähiä, että kärttyisyyden sijaan enemmän hymyilytti. Kun poikalauma suunnisti laivan tax free kemikalioon, aloimme arvuuttelemaan, olivatko he ostamassa elämän ensimmäisiä partavesiä vai äidille tuliaisia. Itse kyynikkona arvelin, että pojat tahtoivat käsiinsä mahdollisimman alkoholipitoista hajuvettä vetääkseen ruusuvesikännit.

Asuintiloissa pojat huvittelivat koputtelemalla ihmisten oviin ja juoksemalla nurkan taakse hihittelemään. Museionin tytöt saivat pojat lopettamaan karjumalla oven läpi "ME TIEDETÄÄN MISSÄ HYTISSÄ TEIDÄN VALMENTAJANNE ON! JOS EI LOPU NIIN MENEMME HÄNEN JUTTUSILLEEN!"  Loppui koputtelu.

Perillä Tukholmassa olimme kello kuuden aikaan illalla. Tätä ennen pääsimme ihastelemaan satojen saarien lisäksi Maarianhaminaa. Kaunis menomatka. Tunnelmaa kohotti vielä peli Settlers of Catania, josta on tulossa hyvää vauhtia yksi suosikkilautapeleistäni.

Terminaalissa ulos ja etsimään tietä metrolle. Pienen harhailun ja metroasemalla sekoilun jälkeen (hiton sekava lippusysteemi eikä oma surkea kielitaito edesauttanut asiaa yhtään) matka kohti Södermalmia alkoi. Acco-hostellissa sain puolisoni kanssa kahdestaan neljän hengen huoneen, sillä kaksi museologia oli lutikkapelon vallassa toisaalla. Tutkin huoneen tarkkaan ja asettelin laventelia sinne tänne, eikä kaikista huhuista huolimatta näkynyt ötökän ötökkää. Nukkumaan saattoi käydä rauhassa.

Lauantai

 

Aamu alkoi pikaisella kroppasyynillä lutikanpuremien varalta. Onneksi asemasotaa tutkineena tiesin lutikoista yhtä sun toista, eikä niistä näkynyt merkkejäkään. Varmuuden varalta vaatteet ja matkalaukut oli laitettu muovipusseihin. Pukeutumisen ja aamutoimien jälkeen kohti ensimmäistä etappia, kahvila Copacabanaa. Yllätykseksemme kahvila oli kuin Turun kirjakahvila. Kupit olivat kaikki erilaisia ja tunnelma ja sisustus hyvin samanlainen – siis erinomainen! Otin paahtoleipää tuorejuustolla ja marjahillolla sekä kupposen kahvia, ja hyvää teki sekä oli oikein herkullista. Olin valmis Tukholmanvalloitukseen! Tai, no ainakin Södermalmin.

Copacabanasta tullessa piti ottaa kuva raamatullisesta Abraham Grillistä.

Muut museologit suuntasivat kohti Vasa-laivaa, jota kohtaan ei nyt ollut erityistä intoa. Niinpä tutkimme Södermalmia, joka oli minulle kokonaan uusi pala Tukholmaa. Aloitimme kulkemalla pitkin Honrsgatania ja etenimme kohti kaakkoa.

Beyond Retro -myymälästä.

Yleishuomiona kaupoista verrattuna suomalaisiin vintage-myymälöihin Tukholmassa oli melkoinen hintaero. Tyydyin katselemaan ja sovittamaan yksiä kenkiä, jotka tosin olivat liian pienet mutta näyttävät. 

Ehdottomana matkan ostoskohokohtana löysin kahdesta etsimästäni teoksesta toisen. Keräilen Ruotsin armeijan ruoturykmenttien historiikkeja, sillä niistä löytyy usein arvokasta tietoa ruotsalaisten vaiheista Suomessa käydyistä sodista. Nyt haaviin jäi Kungl Södermanlands regemente under 350 år. Se on yksi parhaiten toimitetuista historiikeista, mitä Ruotsissa on aiheesta tehty.

Majoittuessaan Suomeen hattujen sodan alla rykmentit laativat luettelot kaikista majoitusalueella pitäjässä olleista rakennuksista, myllyistä, aitoista yms. Erittäin hyödyllistä tietoa siis! Södermanlandilaiset olivat Järvelässä, eli jos haluaa tietoa rakennuskannasta vuodelta 1741 niin rykmentit asiakirjat auttanevat asiaan.

Katarina kyrka 

 

Södermalmilla riitti ihmeteltävää, ja ihmeellisin paikka mielestäni oli kaunis Katarinan kirkon puisto.

Kirkko oli kaunis.

Upea kirkkopuisto ja hautausmaa.

Kummallisin näky koko matkalla: hautakiven taakse piirretty Horuksen silmä.

Puistoa.

Graffitien kuvaaminen on kivaa.

Retroilua, kaupunkia ja Fotografiska

Pelastusarmeijaa retrokaupassa?

Retrokaupasta.

Turkua Tukholmassa? Dynamon mainos.

Desing kysy, myy, vaihda, ostetaan -palsta.

Oivaltava mainos!

Hienot kupariovet.

Taas hautausmaalla.

Pääsiäispupuja.

Hautausmaalla lauloi mustarastas.

Illaksi menimme valokuvataiteen museoon Fotografiskaan. Paikalle houkutti myöhäinen aukioloaika ja kiinnostavat WEB-sivut.

Käynti oli mahtava. Suosittelen Fotografiskaa, siellä olleet valokuvanäyttelyt olivat äärettömän vaikuttava kokemus. Asiansa osaava opas toi paljon lisää valokuvanäyttelyyn, ja yläkerrassa on ravintola ja baari, joka on myöhään yöhön asti auki.

Fotografiska.

Ostin museokaupasta kameran objektiivia muistuttavan termosmukin, jolla olen onnistunut hämmentämään lukuisia ihmisiä. Kuva tulossa myöhemmin.

Fotografiskan jälkeen Bishops Arms- kapakkaan.

Illalla kävi hilpeitä, kun lutikkapelkoiset museologituttumme olivat kirjautuneet omaan hostelliinsa. Yömyöhään oveemme koputettiin, kaverini antoi minulle kännykän ja sieltä kuului:

"Tässä paikassa mihin me aiottiin onkin lutikoita. Oliko teillä siis siellä vielä kaksi vuodetta vapaana?"

Ennen kollegojen laskemista sisään 15 minuuttia myöhemmin ojensin heille ovesta jätesäkkirullan ja pussin laventelia.

Viimeisenä päivänä vanhaan kaupunkiin

Viimeisenä päivänä vuorossa oli käynti Kuninkaanlinnassa ja pyörähtelyä vanhassa kaupungissa. Kahvilan löytäminen palmusunnuntaina oli yllättävän vaikeaa. Kaikki suositellut olivat kiinni aamusta, mutta Eerikinkahvila osoittautui mukavaksi, vaikka ei ollutkaan listalla.

Hieno idea: tekstikaappauksia Tukholmasta kertovista kirjoista kylteissä.

Kohti vanhaa kaupunkia.

Mitä helv-! Antiikkiliikkeen näyteikkunassa oli kivikirves (tai kopio sellaisesta), jossa oli museon kokoeolmanumero.

Kuninkaanlinnan edessä oli härski leijona. Tuli vanha kissameemi mieleen: "Look at my balls! LOOK AT THEM!" Infantiilia huumorintajua, sanoisi professori.

Hilpeä "betonipossu" kuninkaanlinnan luona

Kuninkaanlinna oli hienoinen pettymys. Linnamuseo sen alla oli paljon kiinnostavampi kohde.

Tukholman vanhankaupungin Indiskassa oli nerokas idea: myymälän yhteydessä on ravintola, jossa ruoka tarjoillaan Indiskan astioista. Herkullista ja markkinoivaa!

Ravintolan rekvisiittana olevat intialaiset elokuvajulisteet herättivät tahatonta komiikkaa.

Lisää Bollywoodia.

Vanhasta kaupungista löytyi paljon kuvattavaa, tässä parhaat palat. Saksalaisessa kirkossa vierähti useita tunteja. Suosittelen käyntiä.

Kukkuluuruu! Bongaatteko, mikä näky pysäytti vanhassa kaupungissa?

Design-linnunruokinta-automaatti. Mistä voisi ostaa?

Satamaan kuljimme Södermalmin halki. Haimme vielä Krigsmuseetista matkamuistoja kotiin viemisiksi.

Lupasin viedä paremman puoliskon vihille tällaisella.

Sellainen Tukholmanreissu. Tapahtui paljon muutakin mainitsemisen arvoista, mutta niistä ehkä myöhemmin, kun kirjoitan tätä usean kuukauden viiveen jälkeen.