Kansallismuseon uusi esihistorian näyttely - nyt hävettää

Taiteessa ja arkkitehtuurissa on vallalla postmodernismi, arkeologiassa kai yhä postprosessualismi ja mikäli Kansallismuseomme uusi esihistorianäyttely on esikuva, on tulevaisuuden suuntaus nihilismi.

Olin siis käymässä to-pe Helsingissä Kansallismuseon auditoriossa pidetyissä kaivausesittelyissä. Perjantain aamun ohjelmaan kuului urheasti Antti Lahelman, näyttelyn käsikirjoittajan, vetämä esitelmä uudesta näyttelystä. En ollut nähnyt uutta näyttelyä ennen häntä mutta kuullut siitä paljon. Tähän oli syynä yksinkertaisesti ajan puute eli torstaina ei ollut esitelmien välissä eikä jälkeen aikaa piipahtaa. Ehkä oli hyvä kuullakin ensin "puolustuspuhe", muilta kollegoiltani olin kuullut arvioita sitäkin enemmän ja "häpeäpilkku" oli arvioista lievimmästä päästä.

Ensivaikutelmani perjantaina näyttelyyn laskeutuessani oli "Tässäkö kaikki?". Näytti lähinnä siltä, että koko näyttely oli jäänyt kesken. Hitosti tyhjää ja avaraa tilaa ja monin paikoin pohdin, että oliko tuohon unohtunut laittaa jotakin. Näyttelyyn oli tuotu myös katkaistu puun kanto, jossa näkyi miten sitä on isketty kivikirveellä. Ympärillä oli turistiryhmä joka väitteli kiivaasti, oliko se majavan nakertama vai kirveellä kaadettu.

Suunnittelutyö tehtiin tarjouskilpailun voittaneen arkkitehtitoimiston (lue: halvimman tarjouksen tehneen) toimesta ja näyttelyyn panostus näkyy kyllä. Selvästi esinekuvaukset, kartat ja aikajanat sisältäneiden paperilappusten tulostamiseen oli käytetty parempaa tulostuslaatua eikä musteensäästöasetusta.

Esinekuvauksesta puuttuu tarkka löytöpaikkakunta, se on vain pallo pienessä kartassa ja lisäksi mukana on ylivoimaisesti hyödyttömin koskaan näkemäni aikajana.

Lahelman esitelmässä esiteltiin vuoden 1995 Muinaistutkijassa olleita kirjoituksia edellisen esihistorian perusnäyttelyn avajaisista. Monista kirjoituksista nostettiin esille juuri Juhani "Kostedin" arvio edellisestä näyttelystä. Hänen mukaansa esineitä, joita vanhassa näyttelyssä oli esillä 4000 (nykyisessä Lahelman mukaan 750), oli Kostetista aivan liikaa. Kostetin lausahduksiin kuuluu sittemmin myös "Kvartsi-iskosten kerääminen on turhaa, koska niistä ei saa mitään irti" sekä oma henkilökohtainen suosikki, kielteinen "Ei ikinä" vastaus museologian perusopintojen luennolla esittämääni kysymykseen, ryhtyykö Senaatti myymään Museovirastolta hallintaansa siirtyneitä kohteita.

Sidosryhmien arvioita esihistorian merkityksestä tulevassa perusnäyttelyssä. Sidosryhmiin ei ehkä olisi kannattanut kutsua Donald Trumpin kabinettia.

Esihistorian näyttelyä suunnitellessa kuultiin myös sidosryhmiä eli tieteen, taiteen jne. edustajia. Joidenkin arviot esihistorian merkityksestä olivat sellaisia, että epäilen ettemme enää elä sivistysvaltiossa. Tiedän kyllä että vastakkaisiakin mielipiteitä on kuultava ja yritettävä ymmärtää – mutta kun ei. Jos valtaosa ihmiskunnan olemassaolon ajasta on esihistoriaa, niin jo on helvetti jos ei mene jakeluun, että sillä on merkitystä ihmisen historian ymmärtämiselle.

Esillä oli – kuten usein mainittu – kosketeltavia esineitä. Vastaava näyttelytoiminta oli minulle tuttua jo Nautelankosken museon (nyk. Liedon museo) esihistorianäyttelystä. Helsingissä esille on laitettu aitoja "hyödyttömiä" esineitä. Melkein kaikki arkeologit kumartuivat kauhistelemaan keramiikkapaloja, joista on silminnähden jo alkanut viikon esilläolon jälkeen irtoilemaan hienon hienoja palasia. Ilmeisesti nämä ovat "kontekstittomia" irtolöytöjä, ja vanhojen hajottua liimataan uudet tilalle. Kysymys on, että koska turistit alkavat raapia irti palasia muistoksi koska tilallehan saa aina näyttelyyn uuden.

Kivasti kertsujauhe pöllyää!

Itse en ole esihistoriallisen arkeologian asiantuntija – hallitsen perusteet mutta en juuri lainkaan syvällisiä yksityiskohtia – joten perehtyneempien kollegoiden arviot olivat silmiäavaavia. Kivikautisen keramiikan suippopohjaisuus (ne pysyvät paremmin pystyssä hiekassa kuin tasapohjaiset) jäi täysin peittoon, sillä astiat oli upotettu läpinäkymättömiin telineisiin, jolloin pohjan nähdäkseen piti kumartua. Esillä oleva pienoismalli kivikautisesta "rivitalosta" oli paskasti toteutettu koska kattopaalujen töreröttäviä päitä ei oltu katkottu: nyt majassa olisi kosteat oltavat sateessa. Yleensä kattorakenteiden painuttua niiden katonrajassa risteävät päät katkaistiin ja ne päällystettiin. Muidenkin mukaan näyttelyssä oli perustavaa laatua olevia virheitä esittelyteksteissä.

Kosteat oltavat tulisi tuollaisella katolla.

Hyvät kohdat olivat yksittäisiä oivalluksia, eivät koko näyttelyn kattavia kannattavia ideoita. Teknologiaa oli hyödynnetty hauskasti, itse pidin ja veikkaan että lapsetkin tykkäävät kalliomaalauksia sisältävien, ihmiskasvoja muistuttavien kallioiden animaatioista. Samassa huoneessa oli vieritettävä laite jossa kulki kronologisessa järjestyksessä aikajanan mukaisesti esineistöä. Pelkistetysti toteutettu, mutta esinelähtöisyyden vuoksi ihan näpsäkkä toteutus, etenkin kun taustalla seinällä kulkee yleinen aikajana. Esineistä itsestään tosin oli vain minimaalisesti tietoa.

Näyttely on valmistunut Suomen 100-vuotisjuhlavuotena ja tämän taustan huomioiden lopputulos on kertakaikkiaan häpeällinen. Panostus on ollut minimaalista ja vaikutelma on pahasti keskeneräinen: korkeintaan jokin maakuntamuseo saattaisi toteuttaa tällaisen näyttelyn, silloinkin varojen puutteessa. Nyt Suomen historian museo numero 1:n perusnäyttely on "juosten kustu". Näyttelyn entisiin tiloihin aulakerrokseen siirretty museokauppakin on saanut suuremman tilan kuin yli  9000 Suomen historiaa - ja kaupastakin suurin osa on tyhjää tilaa!!! Mikäli edes esihistorian kaikkein edustavimman näyttelyn toteutuksessa ei pystytä tekemään parasta mahdollista, niin on ehkä parasta että suomalainen arkeologia laittaa lapun luukulle. Oppiaineethan ovat jo kaikki yhdistymässä – tai ovat jo yhdistyneet – muihin aineisiin kaikissa kolmessa opetusta antavassa yliopistossa. Elämmekö siis lopun aikoja suomalaisen arkeologian historiassa?

Esinetutkimus ja keskustelu esineiden merkityksestä ja tutkimuksesta on 2010-luvulla edennyt huomattavasti – pahaisista kvartsi-iskoksistakin saadaan jo paljon selville. Esimerkiksi Tarja Sundell yhdisti kivikauden esineryhmät ja niiden monimuotoisuuden kehityksen mestarillisesti muinais-DNA:n tutkimuksen esitelmässään Aboa Vetuksessa 2.2.2017. Kansallismuseo on omalta osaltaan ottanut tässä esinetutkimuksen kehityksessä nyt takapakkia. Kronologinen lähestymistapa on näyttelyssä korvattu – kuten Lahelma toi esille – temaattisilla asiakokonaisuuksilla kuten "liikkuminen", mutta itse pidän perinteisestä kronologisesta tavasta. Minusta historian museoissa, etenkin pitkiä ajanjaksoja käsittelevissä on tärkeää, että siellä voi liikkua kuin "ajan virrassa". Voi aloittaa "vuodesta 0" eli ensimmäisten ihmisten saapumisesta, nähdä esineiden määrän ja muodon monipuolistumista, uusia kontakteja ja esineissä konkreettisia muutoksia niiden myötä ja edelleen etenemisen kohti nykypäivää.

Luonnollisesti on virhe esitellä esineitä pelkässä läjässä ja vain mainita käytön vuosisata/tuhat, esineen nimi sekä käyttötarkoitus. Toisaalta kuten keskusteluissa on viime aikoina tullut ilmi, on 2000-luvulle asti melkein joka tieteen alalla esineet nähty jonakin rihkamana ja pyritty näkemään "kulttuuriin niiden takana", ikään kuin esineet olisivat vääristyneitä ja epäaitoja sekä suorastaan harhaanjohtavia. Nyt on menossa "paluu esineisiin" ja itse yritän tällä saralla tehdä parhaani että esine itse olisi todiste ja itsessään tutkimuksen kohde, ei niinkään epämääräinen "kulttuuri" sen taustalla.

Ihmettelin suuresti näyttelyn mainoksia, joissa nainen on pistänyt suurella korulla varustetun kätensä suun eteen. Nyt ymmärrän, mistä mainoksessa on kyse: museossa vieraileva yrittää tukahduttaa hillitöntä tirskuntaa kuullessaan, että tässä on nyt "Paras Suomen esihistorian näyttely"

*tirsk!* Kuva: Kansallismuseo.fi

Ei liene sattumaa, että "parhaimman mahdollisen Suomen esihistorian näyttelyn" avajaiset järjestettiin aprillipäivänä.

Terveisiä Helsingistä

Keskiviikkona 11.2. alkoi aamuvarhain köröttely kohti Helsinkiä. Luvassa oli käynti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkistossa sekä torstai-perjantaina kaivausesittelyt Kansallismuseossa. Ennakkolipuilla liikkuminen oli taas kerran halvempaa kuin pari vuotta sitten opiskelijalipulla ja kaikkea jännää ja kummaa koin ynnä näin.

Keskiviikko: SKS KRA (Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkisto)

Helsinkiin päästyäni hain Kampin ruokakaupasta evästä ja aloin talsia kohti Kansanrunousarkistoa pitkin Mannerheimintietä ja Aleksia. Aleksanterinkohdalla huomasin eeppisen viemärinkannen:

Hieno viemärinkansi.

Arkistossa laitoin tavarat nopeasti naulakkoon ja ryhdyin käymään läpi paikallistarinoita ja uskomustarinoita kartottaakseni kummituskertomuksia taistelupaikoilta. Tarkoituksenani on kirjoittaa asiasta Muinaistutkijaan artikkeli. Kummitustarinoissa on usein se hauska puoli, että niissä kerrotaan kummitushavaintojen ohella myös jos kummituspaikalta on löydetty ihmisen luita, aseita, kuulia, miekkoja yms. Kokoamani aineisto osoittautui poikkeuksellisen laajaksi ja kirjavaksi. Kiinnostavimmat tarinat löytyivät yllätyksekseni II maailmansodan ajoilta. Esimerkiksi Lapissa kummittelee saksalaiskomppania, jonka monet autokomppaniassa palvelleet ovat nähneet. Pitänee tarjota Sotahistorialliselle seuralle artikkelia otsikolla "Sota kummittelee".

Moni kummitustarina vaikuttaa kuvauksen perusteella kertovan pikemminkin keskiaikaisen tai myöhemmän ajan unohtuneen hautausmaan sijainnin. Arvokasta tietoa silti. Kummitustarinoiden ohella löysin lukuisia uusia mainintoja rakennuksista, joiden seinissä on kiväärin- tai tykinkuulanreikiä. Aiheesta on selväsi syytä kirjoittaa uusi, laajempi artikkeli. Lisäksi piruuttani paria sattumalaatikkoa penkomalla löysin uusia mainintoja ryssänuuneista.

Torstai ja perjantai: kaivausesittelyt

Torstai-aamuna alkoi sitten arkeologien kokoontumisajot. Vuorossa oli peräti 30. kerta, kun Kansallismuseon auditoriossa kokoonnuttiin kuulemaan kuluneen vuoden kenttätöistä. Paikalla Kansallismuseossa oli myös runsaasti metallinpaljastinharrastajia, mikä oli erittäin myönteistä. Läsnä oli vieläpä lukuisia sellaisia, joiden kanssa aiemmin tehty yhteistyö oli tuottanut runsaasti positiivisia tuloksia.

Torstai oli vaisumpi päivä, mutta väkeä oli silti koolla kiitettävästi. Itse osallistuin jokaiseen sessioon ja uskalsin jopa antaa kommentin ensimmäisen päivän päätteeksi sotilasleirituntemukseni perusteella. Pelkäsin esityslistan perusteella että suurin osa torstain annista olisi kierrätystä syksyn 2014 arkeologipäiviltä, mutta yllättävästi ja virkistävästi oli kiinnostavat kokonaisuudet ja paljon uuttakin.

Varsinaiset kaivaukset jäivät torstaina Ahvenanmaan "mahtihallin" varaan sekä arkeologi Jan Fastin Hangon saksalaisleirin tutkimuksiin. Viimeisestä oli positiivista havaita, että Hankoon ei menty motiivina "asiasta ei tiedetä mitään eikä arkistolähteitä ole olemassa joten arkeologian on ainut keino". Kirjeiden yms. materiaalin kerääminen Hangon saksalaisleiristä on virkistävä näkökulma. Itse käytin sitä sotaveteraanihankkeessa 2012 saaden paljon mielenkiintoista tietoa.

Lopuksi kysyttiin, mikä on Hangon saksalaisleirin muinaismuistoasema, onhan kohde nuori. Tässä vaiheessa en ottanut puheenvuoroa, mutta mielestäni Hangon kohteet voitaisiin rauhoittaa kattavana läpileikkauksena Suomen sotahistoriasta. Ruotsin vallan aikana niin ruotsalaiset kuin venäläiset laivastot purjehtivat saariston halki. Alueella on mm. tutkittuja ryssänuuneja, joista löytyi suuren Pohjan sodan aikaisia kolikoita. Samoin saaristossa lienee muistaakseni matruusien hautausmaita. Jos Suomessa on sodittu, on Hanko ollut tärkeä sotanäyttämö (Suomen sodassa lähimpänä Dragsfjärdin Lövö).

Museoviraston budjettien kiristys iski myös kahvitarjontaan: pullan sijaan tarjolla oli karjalanpiirakoita!

Arkeologit ja odotettu kahvitauko.

 

Taas masennusta sodan äärellä

Arkeologit ovat muutenkin saksalaisten perässä: hanke "Lapin synkkä kulttuuriperintö" sai Suomen Akatemialta 594 775 euron rahoituksen vuoden 2018 loppuun asti. Tutkijoilla on myös oma blogi. Tiedän Lapin sodan tutkimuksen taustoista sen verran, että saatanpa pysytellä asiasta erossa.

Saas nähdä onko lopputuloksena teeskentely, ettei Sampo Ahdon Aseveljet vastakkain: Lapin sota 1944-1945 -teosta (1980) ole julkaistu... Valitettavan moni tutkimus 2000-vuoden jälkeen ei ole tuonut mitään aidosti uutta tai kiinnostavaa paitsi marginaaliin jäävissä tutkimuksissa. Murtuneet mielet on erittäin virkistävä poikkeus. Usein samasta aiheesta kirjoitetaan uusi teos 5 - 10 vuoden välein (kun taistelusta on kulunut 60, 65, 70 ja kohta taas 75 vuotta).

Sotahistoriallisen julkaisupolitiikan kannalta on masentavaa että Viipurin menetyskin on taas kirjan aihe, vaikka Uuno Tarkki tutki asioita jo aikoja sitten kattavasti. No, sotaporno myy aina.

Perjantain piristystä

Torstai oli vielä vaisuhko, mutta perjantaina sali oli tupaten täynnä ja näin ilahduksekseni lukuisia kaivauskavereita pitkästä aikaa. Aikataulussa pysyttiin hyvin ja perjantain esitelmät olivat poikkeuksessa mielenkiintoisia. 

Henkilökohtainen suosikkini oli sympaattisen ja pätevän Jarkko Saipion luento Ristiinan Kitulansuon lapinraunion kaivauksesta. Tulokset olivat äärettömän mielenkiintoisia ja kaivaus toteutettiin taitavasti. Toiseksi Esa Mikkolan Virolahden Uistesuon suosillan tutkimus oli hyvin jännittävä. Maan alta paljastui valtaisa suosilta, jonka ajoitusta voidaan vielä vasta arvailla (kaivaukset päättyivät), mutta silta on joka tapauksessa äärimmäisen vaikuttava. Hauskana yksityiskohtana sillan kansirakennelmiin on kierrätetty vanhoista hirsirakennuksista hirsiä, joiden salvokset näkyivät selvästi.

Myös  Juha Ruohosen esitelmä Ravattulan Ristimäestä ja Petro Pesosen esitelmä Harjavallan kaivauksilta (joihin siis minäkin osallistuin) olivat erityisen mielenkiintoisia.

Kuulumisia: tentti ja kenttätyöt 2012

Noh, tovi on vierähtänyt mutta kiirettä on pitänyt. Lievää flunssaa alilämmöllä, tenttilukua, arkeologisten kaivausten esittelyt Helsingissä sekä koululaisryhmiä museolla. Taidan purkaa näitä sitten pala palalta päivityksiksi.

Olen vanhemmiten alkanut reagoimaan tauteihin alilämmöllä. Se on yhtä inhottavaa kuin kuumekin, pahimmillaan on pudonnut aiemmin sairastaessani tuonne vain vähän yli 35 asteen. Nyt on vähän yli 36 ollut. Väsyttää, kolottaa ja tuntuu pöhnäiseltä. Onneksi olen paranemaan päin.

Päällimmäisenä mielessä tuo kirjatenttiluku, aiheena työkiireiden vuoksi kahdesti lykätty folkloristiikan klassikot. Yhtenä kirjoista klassikkojen klassikko, Alan Dundesin Folklore, artikkelikokoelma vuodelta 1965. Sain napattua teoksen ilmaiseksi Jyväskylässä hienoista yliopiston kirjaston kirjadyykkayksista.

JYUlla on nimittäin kahdesti vuodessa – keväisin ja syksyisin – tapana poistaa kirjastosta kirjoja jakamalla niitä ilmaiseksi! Sieltä on saatu kirjahyllyymme melkein kaikki 1900-luvun saksalaiset klassikot, monta muuta hienoa kaunokirjallista ja tieteellistä teosta sekä paljon muuta. Mutta nyt siis saa dyykkauksen saldo joutua hyötykäyttöön.

Vietin siis viikko sitten muutaman päivän Helsingissä arkeologisten kenttätöiden kaivausesittelyissä sekä arkistotutkimuksissa. Kaivausesittelyissä oli ihan mukavaa, jätin maanantaiaamun tilasto-osuuden kuulematta. Kuulin sittemmin, että joku museovirastolainen möläytti ettei arkeologista inventointia tekevän tarvitse tietää, onko vastaantuleva kohde muinaisjäännös vai ei. Hurraa.

Iänikuinen Vrouw Maria oli viimeisenä esitelmänä. Alkaa tuntua siltä, ettei sen suhteen ole edistytty kuin vuosiluvun vaihtamisessa esitelmään. Taas samat rekonstruktiot, kuva merenpinnasta, lastiluettelo ja epäselvät videokuvat aluksesta. Nyt sentään on hallussa maailman ainoa indigonäyte arkeologisesta tutkimuksesta.

Mukavinta oli tavata hesalaisia kollegoja Molly Malones -kapakissa Kaisaniemessä ja istua tunti iltaa Omena-hotellissa tuttujen kanssa. Itse en siis majoittunut tuonne vaan tädillä, mutta istuin seurassa ja hauskaa oli. Omenahotelli vaikutti hyvältä majoituspaikalta.

Yksi sankariarkeologi oli pudotettu helikopterista kolmeksi viikoksi inventoimaan käsivarren Lappiin – hyvin tuloksin. Hienoimpana löytönä hänellä tuli maasta tuhat vuotta vanha rautainen nuolenkärki, jossa oli vain hieman pintaruostetta. Minusta ei olisi kolmeksi viikoksi keskelle ei-mitään, vaikka ajatuksessa on romanttinen houkutuksensa.