Itsenäisyyspäiväksi: HISTORIIKKI VALMIS!

Sain eilen odotetun uutisen: Viestipataljoona 33:n historia on viimeinkin tullut painosta eli kirja on valmis juuri parahiksi Suomen 99. itsenäisyyspäiväksi!

Tosin sain tiedon kirjakuorman ilmestymisestä museolle vasta illalla joten haen omat kappaleet huomenna keskiviikkona. Sitten alkaa distribuutio eli 6 vapaakappaletta yliopistoille, ilmaiset kirjat avustaneille ja aineistoja antaneille jne. Seuraavat päivät tulevat olemaan kiireiset!

Olen pitänyt hiljaiseloa blogissa koska olen halunnut keskittyä kirjoittamiseen ja hiomistyöhön, kirjahan myöhästyi aiotusta valmistumisajankohdasta eli touko-kesäkuusta. Syitä oli useita, osa omaa typeryyttä ja kokemattomuutta sekä osa myöhästynyttä aineistonhankintaa. Viimeiset koituivat ehdottomasti kirjan eduksi, sillä sain aivan upeita valokuvia historiikkiin albumikaupalla.

Kaikkea ei tietenkään saanut kirjaan mukaan vaan paljon jäi yli, ja suunnittelen kirjalle "raakamateriaaliin" eli alkuperäislähteisiin ja julkaisematta jääneisiin valokuviin perustuvaa jatko-osaa. Tarkoitan raakamateriaalilla sitä, että kirjan materiaalina ovat mahdollisimman vähän muokatut, taustoitetut kirjeet ja asiakirjat. Samalla voin hyvällä onnella täydentää valmiin historiikin tietoja ja korjata väistämättä syntyneitä tulkintavirheitä ynnä muita vastaavia.

Olen aloittanut uuden blogin, Hylsyin lentoja, jossa keskityn sotahistorian käsittelyyn. Tämä blogi jää valokuvaukselle, yleiselle arkeologialle ja historialle, ranttaamiselle maailman epäoikeudenmukaisuudesta ja tyhmyydestä jne. Tulen käsittelemään jatko-osan edistymistä tuolla uudessa blogissa.

Miksi sotilailla on siili tai kalju?

Aina silloin tällöin herää keskustelua siitä, miksi sotilailla on lyhyt kuontalo. Muun muassa kristillisten Päivi Räsänen halusi poikansa saavan säilyttää kutrit varusmiespalveluksessa. Ainahan ei karvamuoti ole ollut kaljulle tai siilille suosiollinen: partaa on ihannoitu pitkään miehisyyden symbolina (voitteko kuvitella viikinki Erik Siloposken?) ja eräässä vaiheessa peruukit olivat erottamaton osa univormua.

Itse olen törmännyt useisiin selityksiin asiasta, ja ajattelin koota ne tähän historiikin kirjoittamisen ohella. Parturoinnin saaminen on ollut usein iso tapaus, ja jos ei itse hiustenleikkuuta niin ainakin lopputulos on usein dokumentoitu valokuvin ja mainitaan kirjeenvaihdossa kotiin.

Viestipataljoona 33:n keskusmiehiä toukokuun 1943 alussa juuri parturoituina Karhumäessä. Kuva: Nautelankosken Museon kokoelmat.

1) Sotilaallinen yhdenmukaisuus

Sotilaat on vuosisatojen ajan pyritty pukemaan samanlaisiin univormuihin ja hiusten, yksilöllisyyden voimakkaiden symbolien "riisuminen" on merkittävässä osassa sotilasta sulatettaessa osaksi suurempaa kokonaisuutta. Yksilöllisyyden "kitkeminen" on merkittävää ja tärkeää yksikön toiminnan kannalta. 

Usein tämä "osaksi kokonaisuutta sulaminen" on elintärkeää paitsi sotilasyksikön toimivuuden myös yksilön itsensä kannalta, sillä taistelutilanteessa individualistin itseään ajatteleva reaktio on yleensä "PAKOON JA KAUAS!", mikä on täysin luonnollinen reaktio ja luonnon asettama itseselviytymismekanismi hengenvaarallisessa tlanteessa. Se ei myöskään ole rationaalinen reaktio. Usein taistelutilanteessa hermonsa säilyttävät ja maassa suojassa pysyvät ja vihollisen tuleen vastaavat selviävät hengissä. Yleensä kaatuneet ovat niitä, jotka tykistökeskityksessä tai vihollistulessa nousevat pystyyn ja juoksevat karkuun, tehden itsestään helpon maalitaulun. Hermonsa säilyttämisessä on tärkeässä roolissa nimenomaan sotilaskoulutuksen mukanaan tuoma kyky toimia osana kokonaisuutta.

2) Hygienia

Epäilemättä karvoituksen väheneminen helpottaa loisongelmia tai ainakin täiden yms. syöpäläisten poistamista käsin. Varsinaisena hoitona se tuskin toimii, todennäköisesti ainoat toimivat keinot ovat vaatteiden vaihto, toimiva hygienia, myrkky ja sauna.

3) Pään haavat

Sotilaat alkoivat itse ajella tukkaansa lyhyemmäksi I maailmansodan aikoihin. Tuolloin yleisin kuolinsyy oli kranaatinsirpaleen osuminen päähän. Jos tukka oli lyhyt, haava oli helpompi paikantaa, puhdistaa ja hoitaa ajoissa. Britit ja ranskalaiset nauroivat sodan alussa saksalaisten Pickelhaube-kypärille, mutta ne ja myöhemmät teräskypärät säästivät todennäköisesti miljoonien saksalaisten hengen - osa säästyneistä tosin kuoli sodassa muista syistä, mutta tärkein kuolinsyy saatiin vähenemään merkittävästi.

4) Lähitaistelu

Lähitaistelussa pitkästä tukasta on selvästi haittaa. Siihen kiinnitarraava vastustaja saa helposti otteen ja tukasta raastaminen on erittäin kivuliasta tehden raastettavasta helpon tapettavan.

5) Kuumuus

Kesällä pitkä tukka on luonnollisesti kuuma ja tukala, joten tässä kuvituksena olevan kuvan teeman mukaisesti kesän tulo tiesi yleensä rintamalla tukan lähtöä. En ole löytänyt mainintoja, että talvisin pitkää tukkaa olisi suosittu suojana kylmää vastaan.

Juurtuneena tietokonetuoliin

Herätys aamulla, kahvi pörisemään, aamulehtien ja uutisten luku ja sitten kirjoittamisen pariin. Jossakin vaiheessa ennen puoltayötä nukkumaan kun ajatus takkuuntuu. Tätä elämä on nyt ollut pidemmän aikaa. Hintana on helvetin kipeä selkä ja olkapäät ja kaveri, jonka kotona käyn porukalla kurittamassa malmia eli nostamassa painoja on vesirokossa joten sekin elvyttävä liikunta on poissuljettu. Ilman ryhmäkuria en pysty liikkumaan aktiivisesti vaan jumitan koneella kirjoittamassa.

Tähän päälle vielä Uusi sotahistoria verkkokurssi, jonka toisena opettajana olen. Olen ottanut linjakseni että hoidan sihen liittyvän viestiliikenteen virka-aikana kello 8-16 ja annan arvosteluja tehtävistä ainoastaan virkeänä aamuisin ja aamupäivisin: illalla väsymys saattaa aiheuttaa äreyttä joka kohtelisi tehtävänsä illalla palauttavia epäoikeudenmukaisesti. Illalla korkeintaan tutkin, että palautuksia on tullut ja pyrin tietty reagoimaan ongelmatilanteissa.

Viihdytän itseäni joko lukemalla Conan Barbaarin seikkailujen omnibus-kokoelmaa tai pelaamalla Batham: Arkham Cityä kun tekstissä tulee tenkkapoo eikä kirjoitusta yksinkertaisesti synny. Pitäisi ottaa päiväkävelyt ohjelmaan kun sääkin on kaunis.

Kirjoittaminen etenee

Viestipataljoonan historiikin kirjoittaminen edistyy mainiosti. Uusista asiakirjoista ja lähteistä löytyy yllin kyllin uutta ja kiehtovaa aineistoa. Aloitin kirjoittamisen vaativimmasta osiosta eli vuodesta 1943 hyödyntäen 2012 - 2013 kirjoittamiani tekstejä. Koossa on tällä hetkellä kyseisestä vuodesta 53 sivua huolellisesti lähdeviitteistettyä tekstiä. Arvelen saavani tämän osan valmiiksi tänään tai huomenna ja lähetän sen tarkastukseen kuun lopulla vuoden 1942 tekstin kanssa. Niiden ollessa tarkastuksessa kirjoitan vuodet 1941 ja 1942.

Parasta tähän asti on ollut maaliskuussa 1943 viestikurssia varten laadittu monisivuinen kirje viestitaktiikasta ja puhelinkalustosta. Melkein kaikki käytössä ollut kalusto arvosteltiin tarkkaan ja etenkin viestitaktiikan analyysi oli hyödyllinen. Tämä kirje vahvisti vähäiset havaintoni siitä, että 1. Divisioonan viestipataljoonan toiminta poikkesi suuresti muista vastaavista viestipataljoonista.

Aikaisemmin mutu-tuntumalla tekemäni havainto, että Viestipataljoonan miehistörakenne muuttui asemasodan aikana sai vahvistuksen. Tiesin, että vanhemmat ikäluokat kotiutettiin asemasodan alussa mutta muutoksen perusteellisuus ja keskittyminen käytännössä yhteen ainoaan komppaniaan oli jymy-yllätys. Kiinnostavaa sinänsä, tämä ei varsinaisesti rikkonut pataljoonan miesten kotialueiden alueellista jakoa eli se säilytti varusmiesten tulosta huolimatta varsinaissuomalaisen luonteen: valtaosa Viestipataljoona 33:een vuoden 1943 aikana koulutuskeskuksista tulleista oli varsinaissuomalaisia.

Lukijakunnan arvailua

Yritän tasapainoilla lukijakunnan suhteen tekstiä kirjoittaessani kolmen lukijaryhmän välillä: 

Ensimmäisenä ovat ne, joiden omaiset palvelivat yksikössä, ja jotka haluavat käsittääkseni lukea arjesta. Millaista sota oli isälle, isoisälle tai sedälle? Ongelma tosin on, ettei tekstistä saa tulla "namedroppingia" jossa mainitaan pitkä ja puuduttava luettelo miehiä jotka menivät kolmen päivän komennukselle kilometrin päähän hakkaamaan halkoja. Kymmenen riviä tietoa nollainformaation vuoksi ei kannata, vaikka kylillä joku pääsisikin sanomaan että "isäukko mainittu kirjassa sivulla 135".

Toisena ovat sotahistoriasta yleensä kiinnostuneet, joita kiinnostaa yksikön toiminta jatkosodassa. Viestipataljoonien historiikkeja ei ole aikaisemmin kirjoitettu paria todella lyhyttä artikkelia lukuun ottamatta joten vertailupohjaa ei juurikaan ole. Viestipataljoonan toiminta poikkeaa suuresti jalkaväestä ja tykistöstä, ilmavoimista ja laivastosta puhumattakaan! Koska Viestipataljoona oli hajaantuneena laajalle alueelle, varsinkin 1941 ja 1944, ei perinteinen sininen nuoli etenemässä kohti punaista viivaa kartalla pysty esittämään kokonaiskuvaa selkeästi.

Kolmantena ovat viestialan asiantuntijat, joita kiinnostanee enemmän viestitaktiikka ja kaluston käyttö. Onneksi käytössäni on mainio Jussi Harolan 2013 julkaistu teos Yhteys! josta saan perussanaston ja termit. Multippeleihin ja kaukopöytiin, VREH-radioihin jne. ei kuitenkaan kannata satsata liikaa tekstiä, koska ensimmäisen lukijaryhmän silmät alkaisivat lasittua.

Tutkimuksesta kirjoittamiseen - ihan kohta, oikeesti!

Vuoden loppuun mennessä VP 33:n historiikin kirjoittamisen keruuvaihe kerrytti melkoisen aineiston, joskin osan hankinta siirtyi pakosti uuden vuoden puolelle. En ehtinyt uudestaan vuoden 2015 aikana Raisioon sanomalehtiarkistoon, joten pitää tutkia loput Uudet Aurat tässä kuussa.

Hain erään veteraanin aineistot juuri ennen joululomaa ja ällistykseni oli melkoinen, kun ottamieni valokuvien ja asiakirjojen joukossa oli Viestipataljoona 33:n 1. Komppanian I Joukkueen virallinen sotapäiväkirja tammikuusta 1944 kesäkuun 20. päivään eli Karhumäeltä vetäytymiseen asti.Vertailu 1./VP 33:n sotapäiväkirjaan osoitti että kyseessä oli aito päiväkirja, jonka pitäminen jäi ilmeisesti vetäytymisvaiheen kiireisiin. Käsialan vaihtelusta päätellen päiväkirjaa piti kaksi eri henkilöä. Tietääkseni joukkueet pitivät sotapäiväkirjaa ainoastaan poikkeustapauksissa, eli siinäkin mielessä harvinainen löytö.

Kansallisarkistosta löytyneessä materiaalissa riittää läpikäymistä. Esiteltäköön tässä muutama poiminta, jotka eivät varsinaisesti liity aiheeseen mutta valaisevat hyvin sota-aikaa. Kirjeenvaihdosta löytyy mm. Päämajan Indendentintoimiston kirje "Puutteellisuuksia taloushuollon suorituksessa" päivämäärällä 26.1.1942. Kirjeessä listataan kaikenlaisia rikkomuksia eri puolelta Suomea, mm. seuraavanlainen tapaus:

- Muuan rahastonhoitaja - helsinkiläinen ravintoloitsija - oli saanut tehtäväkseen hankkia sotasairaalalle puolukoita, joita lääkärienkin ilmoituksen mukaan kipeästi tarvittiin sairaalan potilaille, kun paikkakunnallaei ollut saatavissa maitoakaan. Rahastonhoitaja pantiin asialle ja hän sairaalan henkilöautolla kulkien kierteli pitäjällä ja asiansa kauniisti esittäen sai sairaalaa varten paikkakuntalaisilta ilmaiseksi ja osaksi pientä korvaustakin vastaan kuivattuja marjoja. Mutta sensijan, että hän olisi luovuttanut ne, kuten lahjoittajat uskoivat, sairaalalle, hän lähettikin niistä suurimman osan Helsinkiin ja osan myi sairaalan henkilökunnalle ja sairaala sai puolukoita vain 3,5 kg.

Samoin seuraava maininta sairaiden sotavankien paremmasta muonittamisesta 1. Divisioonan huolto-ohjeessa no 8/42 (21.2.1942) on kiinnostava. Selvästikään näitä ei haluttu uuvuttaa kuoliaiksi:

5. Sen johdosta, että sairauden ja heikkouden takia työkyvyttömäksi joutuneet sotavangit eivät sv. muona-annos A:n avulla voi uudelleen kuntoutua, saadaan heille samoinkuin sv- leireillä heikossa kunnossa oleville vangeille lääkärin lausunnon perusteella järjestää ruuanpito sv. muona-annos B:n mukaan. (Aihe: II AK:n käsky huollosta no 8/42)

Varsinaiseen VP 33:een liittyvää aineistoa löytyy toki rutkasti. Sieltä täältä on mielenkiintoisia mainintoja viestimiesten arjesta, mm. keksintöjä telttojen paloturvallisuuden parantamiseksi tai turkisten käytöstä.

Vielä on haettava yhdet aineistot, otettava vastaan nivaska kuvia, mahdollisuuksien mukaan pitäisi päästä Jyväskylään kuvaamaan yhdet esineet ja toivottava, että pääsisin haastattelemaan vielä yhtä VP 33:n elossa olevaa sotaveteraania. Vaikuttaa siltä, että kirjoittamisvaihe alkaa todenteolla vasta tämän kuun lopulla.

100 kirjaa - osa 8 eli LUETTU elikkä SE OLI SIINÄ!

Joulun alla sain toteutetuksi tuon sadan kirjan tavoitteen, ja olen jo mennyt ylikin: sain kuluneen vuoden aikana luettua 103 kirjaa. Tässä siis viimeiset 20. Osasta on sen verta aikaa, etten muista tarkemmin kirjaa kuin hyvä/huono akselilla.

# 80 Kerttula, Antti. Talvisodan summa 1939 - 1940. Kustaa Ala-Kailan muistelmat.

Huonosti toimitettu ja toteutettu teos. Malliesimerkki siitä, miksi sotahistoriallisten kirjojen tekemiseen tarvitaan muutakin kuin intoa. Ari Raunion teoksen karttojen käyttö sellaisenaan hipoo tekijänoikeusrikkomuksia.

# 81 Hämäläinen, Valde. Rivimiehenä talvisodan Summassa.

Täysin päinvastainen edelliseen verrattuna: erinomainen teos panssarintorjunnasta talvisodassa.

# 82 Lang, Maaria. Kuoleman aaria.

Hyvin, hyvin jännittävä dekkari iltalukemisiksi.

# 83 Valkonen, Markku. Ateljeena sotatanner - TK-piirtäjien sotaa.

Kiinnostava teos hyvillä teksteillä, ei siis vain kuvia. Lyhyt mutta hyvin perusteellinen katsaus aiheeseen.

# 84 Dobbs, Michael. House of Cards.

Seurasin ensin jenkkisarjaa (tuotantokaudet 1 & 2 katsottu) ja jäin siihen koukkuun. Kirja osoittautui vielä paremmaksi. Francis Urquhart on häkellyttävän hieno hahmo, tällaista pahuutta kohtaa kirjallisuudessa valitettavan harvoin. Sain molemmatjatko-osat Suomalaisen alesta: huomatkaa, ostin nämä Suomalaisesta Kirjakaupasta. Eli siis hyvin vaikutusvaltainen kirja, kun sai minut ylittämään Suurta Suomalaista Askartelukauppaa kohtaan tuntemani inhon.

# 85 Vennamo, Veikko & Väisänen, P. O. Jälleenrakennuksen ihme.

Kiinnostava ja monin paikoin humoristinen teos eturivin silminnäkijän kokemuksista sodan jälkeisistä vuosista. Vennamon asenne ja propagointi paistaa läpi liian räikeästi haitaten asiasisältöä. Suosittelen etenkin lukua "Ruotsalaisten pyhä maa".

# 86 Laitinen, Erkki (toim.). Tuloksia ja näkökulmia sodanjälkeisen asutustoiminnan tutkimuksesta.

Jyväskylässä 1990-luvun alussa pidetyn seminaarin esitelmät. Etenkin ansiokas artikkeli muolaalaisista kannattaa lukea.

# 87 Kulha, Keijo K. Karjalaisen siirtoväen asuttamisesta käyty julkinen keskustelu vuosina 1944-1948.

Tärkeä tutkimus, joka kertoo paljon eri puolueiden ja väestöryhmien suhtautumisesta siirtoväen uudelleenasuttamiskysymykseen. Kuten Vennamon Jälleenrakennuksen ihmeessä, saa tämäkin virnuilemaan suomenruotsalaisten lausunnoille karjalaisista.

# 88 Helamaa, Erkki. 40-luku : korsujen ja jälleenrakentamisen vuosikymmen = 40-talet : korsurnas och återuppbyggandets årtionde.

Näyttelykatalogi, erittäin kiintoisa katsaus "förttitaalismiin". Suosittelen lämpimästi arkkitehtuurista ja korsuelämästä kiinnostuneille.

# 89 Jonasson, Jonas. Lukutaidoton joka osasi laskea.

Kirjoittaja tunnustaa puolittain itsekin matkivansa Arto Paasilinnaa. Kirjan idea on hauska ja suomennos toimii, mutta tarina junnaa monin paikoin.

# 90 Salo, Unto. Iso tammi: Lehvän taittajan tarina.

Kiehtova katsaus arkeologian historiaan yhden tekijän näkökulmasta. Säästää lukijan Salon muiden teosten lukemisen vaivalta, koska loppuosassa tiivistetään paljon keskeisiä tuloksia. Kirjoitin tästä aiemmin blogissa.

# 91 Arkeologi Janne Rantasen juhlakirja.

Ööh... kai itse toimittamani kirjan saa lisätä listaan? Tietysti minun piti lukea kaikki artikkelit jne. enkä olisi saanut tätä muuten GoodReadsiin. Annoin viisi tähteä siellä.

# 92 Korkiasaari, Jouni. Suomalaiset maailmalla.

Vanhahko mutta edelleen ajantasalla oleva katsaus suomalaisen siirtolaisuuden historiaan. Sisältää kaiken tarvittavan perustietojen etsimiseen. Teoksen saa PDF:nä Siirtolaisuusinstituutin sivuilta.

# 93 Tuuri, Antti. Rauta-antura.

Keskivertoa Tuuria Lapin sodasta. Kerronta on vähän väsynyttä.

# 94 Lamér, Inkeri. Raskas metalli. Suomalaiset laivanrakentajat Göteborgissa.

Kiehtovia kertomuksia suomalaisista laivanrakentajina Göteborgissa. Hyvin toimitettu ja kuvitettu teos. Entisten telakkaisten kertomukset ovat mielenkiintoista luettavaa.

# 95 Rintala, Paavo. Sissiluutnantti.

En olisi uskonut, mutta tämä kirja on yksinkertaisesti paskasti kirjoitettu. Ei sitä kannata kaunistella. Rintalalla on monia hyviä teoksia, mutta tämä ei ole sellainen. Kirja sytytti aikoinaan lottien huorittelulla kirjasodan, joten arvelin että teoksella olisi edes kaunokirjallisia ansioita koska sota edellyttää puolustajiakin. Ansioita ei ole. Selkeät asiavirheet (esim. asemasodasta puhuttiin vasta jatkosodan jälkeen, 1942-1944 käytettiin sanaa "puolustusvaihe") ja huono kerronta tekevät kirjasta lähinnä surkuhupaisan.

# 96 Siives, Suvi-Anne. Politiikan julkisivu.

Poliittisesti vanhentunut, mutta halusin kontrastia Vasemmistoliiton synnylle. Sen pariksi kirja sopiikin mainiosti. Siimeksen kirjallinen tyyli on erinomainen. Kirja auttoi ymmärtämään poliittista lähihistoriaa paljon paremmin.

# 97 Flink, Toivo. Pois nöyrän panta. Inkerin liitto 1922-1944

Hyvä ja nopeasti luettava kirja inkeriläisten vaiheista.

# 98 Sariola, Mauri. Laukausten hinta.

Lukemani painoksen alussa arvosteltiin hieman kirjaa, mutta minusta tämä oli mainio kirja. Hyvin kirjoitettu ja kerronnaltaan tenhoavasti kulkeva tarina. Pitänee lukea alkaneena vuotena lisää Sariolaa, tämä oli nimittäin ensimmäiseni.

# 99 Pratchett, Terry. Suuri ajomatka.

Onttujen ensimmäinen kirja. Taas kerran oivaltavaa Pratchettia. Ostoskeskuksen kokeminen uskonnollisena ilmiönä on nerokas oivallus.

# 100 Pratchett, Terry. Mahtava Morris ja sivistyneet siimahännät.

Yksi Pratchettin parhaita. Menehtyneen suurmiehen kunniaksi tämä lukematta jäänyt "nuori klassikko" sai olla listan sadas. Pratchett on yksinkertaisesti nerokas tajuamaan ihmisiä ja näiden luontoa.

Lukuvuoden lopuksi

Käsittelen yli menneet kolme kirjaa myöhemmin. Tässä listavalinnat:

PARAS KAUNOKIRJALLINEN KIRJA

Cook, Glen. Musta komppania.

Erinomainen suomennos, hyvät hahmot, poikkeuksellisen kiehtova fantasiamaailma ja kaipaamaani ihanaa raadollisuutta vailla tihkuvaa inhorealismia. Tilasin Adlibriksesta osat 1-3 eli omnibusin, koska haluan lukea lisää! LISÄÄ!

PARAS TIETOKIRJA

Kivimäki, Ville. Murtuneet mielet: Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945

Kerta kaikkiaan erinomainen ja hyvin toteutettu tutkimus aidosti uudesta aiheesta sotakirjallisuudessa. Kysein jo lukiolaisena psykologian opettajaltani, onko aiheesta tutkimusta. Nyt on, ja vieläpä erinomainen. Kivimäki on Finlandiansa ansainnut!

PAHIN PETTYMYS

Rintala, Paavo. Sissiluutnantti.

En olisi uskonut, että kirjasodan saa aikaiseksi näin huonolla kirjalla. Oletin todella paljon tämän kirjan kaunokirjalliselta arvolta, ja petyin raskaasti.

Joulukuun puolivälissä - tutkimusta ja uusia tuulia

Vuorossa huomenna taas Helsingin arkistoreissu, tavoitteena etsiä Karhumäkeen ja 1. Divisioonaan liittyviä hyödyllisiä asiakirjoja. Etenkin haluaisin löytää sellaisen Karhumäen kartan, johon on merkitty suomalaiset kadunnimet. Reissuun liittyen ostin itselleni joululahjan: vara-akun järjestelmäkameraan. Siitä tulee olemaan vielä paljon hyötyä jatkossakin.

Uusi Aura

Akun tarpeen huomasin torstaina pistäytyessäni Raision sanomalehtiarkistoon. Tein museolle blogikirjoituksen tutkimuksistani eli kuvaamistani Uuden Auran numeroista ja Lietoon liittyvistä uutisista. Huomasin jo pari vuotta sitten, että Uusi Aura oli jatkosodan aikana varsinaissuomalaisille sotilaille tärkeä ja luettu lehti ja riemukseni löysin muun muassa lietolaisten sotilaiden joulutervehdyksen joululta 1941!

Uusi Aura julkaisi myös silkkaa propagandaa, joka nauratti minua melkoisesti. Esimerkiksi alla oleva kuva-artikkeli:

Uuden Auran kuva-artikkeli saksalaisten erinomaisuudesta ja venäläisten ali-ihmisyydestä. Asemasodan aikana tällaiset artikkelit sentään kiellettiin. Tuntemattoman Vanhalan suhtautuminen eli hihittely tällaisen edessä on ymmärrettävää.

Tosin surettaa ajatus siitä, mitä noille venäläisille tapahtui sodan myllerryksessä. 

Samoin juutalaisia vastaan eri maissa laadituista asetuksista raportoitiin sangen avoimesti. Toisaalta käytännössä avoin mahdollisuus natsismin kannattamiseen Turussa herätti kaikessa kaameudessaan hilpeyttä:

Turussa saattoi liittyä vuonna 1941 Kansallissosialistiseen järjestöön.

Ilmoitussivusto jos mikä olikin varsin mielenkiintoista ajankuvaa, esimerkiksi työilmoitus metsävadelman ja metsämansikan lehtien keräämisestä:

Pohjois-Suomen sotatoimia tutkivalle lehtiartikkelit tarjonnevat mielenkiintoista aineistoa mm. saksalaishaudoista, kuten kahden Stuka-lentäjän hautapaikasta Kainuussa:

Saksalaisten hautapaikoista ja muistomerkeistä löytyi kiinnostavia artikkeleita.

Taas uusissa leivissä

En saanut ensi vuoden alkuun apurahoja mistään: TOPin jälkeen pettivät Tietokirjailijat. Kuitenkin kotona ollaan, joten voin yhtä hyvin tehdä edelleen kirjoja ja muuta vastaavaa. Toisaalta apurahan peruuntuminen antaa joidenkin muiden juttujen suhteen neuvotteluvaraa.

Yllätyksekseni en ole sittenkään keväällä ansiosidonnaisen, lehtikirjoittelun ja luentojen varassa sillä kollega pyysi opettajaksi Turun yliopistolle verkkokurssille uutta sotahistoriaa opettamaan. Löysin vastuulleni saamiini tehtäviin nopeasti omasta kirjastostani suurimman osan kirjallisuutta ja loput etsin seuraavana päivänä. Turun yliopiston kirjasto tosin teki tenän vesivahingon vuoksi, joten loput kirjoista piti noutaa muista paikoista mikä tuotti kiireelliseen tehtävääni päivän viiveen. Joka tapauksessa mielenkiintoista puuhaa luvassa helmikuusta alkaen.

Sisällä on enää yksi apurahahakemus eli Kulttuurirahaston, joka oli ja on edelleen laskelmissani epätodennäköisin. Tuottaa taas tuskaa lukea, millaisiin hankkeisiin rahat on annettu ohi oman intressini. Pari vuotta sitten myönnettiin rahat mesimarjan viljelykäytön tutkimukselle. Pikainen googlehaku osoittaa että apurahalla on ehkä saavutettu tuloksia: puolikuiva luomusiideri! Jos saan apurahan, ostan keissin noita... no myönnän, tuo oli ilkeää sillä tällainen tutkimus vaatii useita vuosia ennen tulosten saamista.

Vuodesta 2016 on tulossa hyvin mielenkiintoinen.

Kun Bachelor of Arts, historian ja kirjallisuudentutkija maailman pelasti

Sotahistorioitsijana, arkeologina, humanistina jne. minun on nyt kirjoitettava historian tutkimuksen puolesta. Yliopistoja potkitaan taas vaihteeksi rajusti päähän ja "innovaatiopolitiikka" ei perinteisesti näe humanisteilla muuta kuin voitolla hyvinä kausina ostettavan lisäarvon. Niinpä raapustan tähän muutaman rivin historiantutkimuksesta, jonka ansiosta suuri osa tällä hetkellä vallan huipulla olevasta sukupolvesta ei ole tuhkakasana. Kirjoitan teoksesta, joka todennäköisesti pelasti ihmiskunnan valtaosan hengen, ellei peräti koko planeettamme.

Maailma on viimeksi käynyt lähellä loppua vuonna 1962 Kuuban ohjuskriisin aikoihin. Päättäjät eivät kuitenkaan painaneen nappia, jonka seurauksena lukematon määrä ihmisiä olisi tuhoutunut. Miksi? Mikä ajoi rationaaliseen valintaan (joka on insinöörien, lääkärien, fyysikoiden ja KOVIEN tieteiden juttu, kun humanistit söheltävät höttöisen kvalitatiivisen tutkimuksen parissa)? 

Jonathan Glover mainitsee teoksessaan Ihmisyys, että Yhdysvaltojen puolella tämä johtui Barbara Tuchmanin historiateoksesta Elokuun tykit. Kirja kuvaa ensimmäisen maailmansodan syntyä ja sitä, kuinka päättäjät 1914 väkisin ajoivat maansa sotaan, joka tuhosi arviolta 16 miljoonaa ihmistä. Kirja oli juuri ilmestynyt, ja Yhdysvaltojen ulkopoliittinen johto, presidentti J.F. Kennedy etunenässä olivat lukeneet sen. He tajusivat, miten riistämällä vastapuolelta aikaa toimia ja esittämällä jyrkkiä ultimaatumeja oli aiheutettu hirvittävä massamurha, tai kuten John kuvasi veljelleen Robertille: "-- he näyttivät kompastuneen mukaan sotaan 'typeryyden, yksilöllisten vastenmielisyysseikkojen, väärinkäsitysten sekä henkilökohtaisten alemmuus- ja valtakompelksien johdosta'." Lopuksi hän sanoi:

"En aio toimia siihen suuntaan, että joku voisi kirjoittaa siihen verrattavan kirjan Lokakuun ohjukset"(Glover 2006: 282). 

Vuoden 1914 kokemuksista otettiin opiksi: kun ajan annettiin tehdä tehtävänsä, taisteluraivo muuttui sodan peloksi. Molemmat osapuolet tarjosivat toisilleen mahdollisuuden vetäytyä nurkkaan ahdistetusta asemasta. Maailma pelastui.

Vaikka ydinaseiden tuhovoimaa on liioiteltu ja ne olisi keskitetty "vain" suuriin asutuskeskuksiin ja sotilaskohteisiin, olisi kymmeniä ellei satoja miljoonia ihmisiä kuollut. Voimme vain arvailla, miten moni ohjus olisi iskenyt Suomeen "ennaltaehkäisevänä iskuna". Yhdysvallatkin oli kartoittanut Suomen tuhotakseen tarvittaessa Neuvostoliitolle potentiaalisesti tärkeitä kohteita. Vuonna 1962 maailman väkiluku oli 3,14 miljardia ihmistä. Neuvostoliitossa asui tuolloin arviolta 220 miljoonaa ihmistä, Yhdysvalloissa arviolta 186,2 miljoonaa. Suomalaisia oli yli 4,42 miljoonaa henkeä. Iskiessään ohjukset olisivat vaikuttaneet kaikkien näiden elämään enemmän tai vähemmän kohtalokkaasti. Nyt heidän jälkeläisiään on satoja miljoonia, ellei miljardeja. Joku väestöpoliitikko laskekoon tarkan arvon. Hallituksestamme pääministeri Sipilä oli tuolloin vuoden vanha ja ulkoministeri Soini juuri syntynyt. Valtiovarainministeri Stubbin parhaimmassa iässään oleva 27-vuotias isä pohti jääkiekon saloja. Poika syntyisi kuuden vuoden kuluttua. Pikkuinen Soini (syntyi Raumalla, satamakaupunki) ja Göran Stubb (helsinkiläisen jääkiekkojoukkue HIFKin riveissä) olivat tuolloin ilmeisesti suurissa asutuskeskuksissa, siis todennäköisissä ohjuskohteissa. Veteliläinen Sipilä olisi ollut todennäköisesti turvassa iskun välittömiltä seurauksilta. Laskeuma ja nälänhätä olisivat todennäköisesti tappaneet hänet muutaman viikon kuluttua.

Fyysikot tekivät laskelmat ydinaseen tekemiseksi. Insinöörit suunnittelivat ja rakensivat ne ohjukset, joilla ydinlataukset saattoi toimittaa perille. Yksi I maailmansodan alkua käsittelevä historiateos pysäytti niiden käytön.

Humanismin ongelma on oikeastaan siinä, ettei ihmishengelle voi ilmoittaa hintaa. Risteilyohjukselle (ja sen työllistävälle vaikutukselle) voi. Mutta sanoisin saman kuin taannoin talvisotapostauksessa olleessa plakaatissa: Koska ihmishengelle ei voi antaa hintaa, se ei tarkoita sitä että se olisi arvoton. Se tarkoittaa sitä, että se on korvaamaton.

Kuinka moni Elokuun tykit jää kirjoittamatta tällä tiedepolitiikalla?

Lähteet:

Glover, Jonathan. 2006. Ihmisyys. 1900-luvun moraalihistoria. Otavan kirjapaino OY, Keuruu.

http://www.geohive.com/earth/his_history3.aspx

https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Population_of_former_USSR.PNG

http://www.multpl.com/united-states-population/table

http://vrk.fi/default.aspx?docid=169

Kirjamessut ja kiukkua Helsinkiä kohtaan

Perjantainen käynti kirjamessuilla oli hyvin pikainen, sillä halusin samalla bussilipulla takaisin. Kuten aina, mukaan nostettu käteissumma ei riittänyt hetkeksikään...

Metsästin Paavo Kairisen Jalkaväkirykmentti 35:n historiikkia (hinta verkkokaupoissa 50 - 100€!) sekä Tapani Vallin Varsinaissuomalaisten sotatietä (yleensä 50€, kirjaa liikkuu vain vähän). Heti toisella kirjapisteellä ostin 5€:lla forensisen arkeologian/tieteiden ainoan suomalaisjulkaisun eli Helena Rannan elämäkerran Ihmisen jälki. Erinomainen kirja, muuten. Olen käyttänyt sitä usein lähteenä.

Salakirjat / Kirjaparoni kaupitteli kympin pöydällä runsaasti klassikoita. Kahmin teokset Vainajainpalveluksen muinaisilla suomalaisilla ja Juha Pentikäisen Suomalaisen lähdön. Olisi ollut muitakin, mutta nuo ovat tärkeitä lähdeteoksia. Parempi puolisko jäi kotiin sairastamaan, joten ostin hänelle vielä lohdutukseksi Keskiajan puvut. Kahdellakympillä!

Militariaa olisi riittänyt ostettavaksi vaikka kuinka, mutta en millään törmännyt todella kiinnostaviin. Vanhat tekijät ovat tehtailleet uutuksia, joista pääosa on kolmen kuukauden kuluttua alelaareissa Akateemisessa ja Suomalaisessa. Löysin Vallin kirjan melkein messujen alkuun, mutta hinta oli edelleen suolainen: 38€. Juuri ennen lähtöä messuilta päätin vielä tutkia yhden antikvariaatin ja sieltähän Vallin teos löytyi erinomaisessa kunnossa ja hintaan 25€. Onneksi korttikin kävi, koska viimeisistä käteisistä olin päässyt eroon Kolatun tilan juustotiskillä. Munajuusto on suuri heikkouteni.

JR 35:n historiikkia ei näkynyt. Yleisenä huomiona 1. Divisioonan historiikki liikkuu liukkaasti, melkein jokaisessa antikvariaatissa oli se myynnissä. Rykmenttihistoriikit ylipäätään ovat harvinaisempia, mutta kyllä niitäkin liikkuu mutta kovaan hintaan.

Hesalaiset "ideoi" 

 

Turkulaisena tuntee itsensä aina suuttuneeksi kun kuulee helsinkiläisten "uusista ideoista". Vanha kunnon Sininen Zeppeliini summaa tuntemuksia aika hyvin vuoden alussa tehdyssä kirjoituksessa "Wain Muutamija Multawarpaiden Turusta Pöllimijä Asijoita".

Kirjamessujenkin idean hesalaiset - ja monet muut kaupungit - pöllivät Turusta, kuten Zepukka huomauttaa. Toisinaan oikeus toteutuu. Turun Kulttuuripääkaupunkivuosi 2011 oli menestys, Helsingin nolo yritys jäljitellä sitä Designpääkaupunkivuodella 2012 on armeliaasti unohdettu. Tosin oikeutta vuoden 2011 rahoituksesta käydään ilmeisesti edelleen.

Eräänä aamuna verenpaine nousi, kun luin Helsingin Sanomista Kaupunki-sivuilta artikkelin "Sähkökaapit saivat väriä kylkeensä", jossa sähkökaappeihin maalataan kuvia osana Staran Siisti Stadi -projektia. Eipä ole oma idea tämä, olin vasta toisen vuoden arkeologian opiskelija kun sama idea toteutettiin Turussa. Seurasin kannelta kun Suomen Joutsenen edessä oleviin sähkökaappeihin tehtiin vaihe vaiheelta maalauksia. Olisivat kuvataidelukiolaiset voineet kertoa, että ottivat idean tähän muuaolta (Lahdessakin maalattiin vuoden 2011 aikana). Motiivikin on sama, tägien ja mainosten liimaamisen estäminen.

Ylipäätään Helsingin Sanomat suututtaa monin tavoin, muun muassa anastamalla artikkeli-ideoita Turun Sanomista. Turkkarissa oli taannoin kiinnostava artikkeli synestesiasta, jonka luin ahmimalla. Siitä tiesi että artikkeli oli hyvä kun Hesari pölli sen ja julkaisi kuukauden päästä omilla sivuillaan. Esimerkkejä "Mitä Turkkari edellä, sitä Hesari perässä" on kertynyt muitakin. Pitäisikö itkeä vai nauraa (vai tuntea ylpeyttä) kun alkavat varastaa minun artikkeleitani. Hieman samanlaisia tunteita aiheuttaa, kun professori ymppää nimensä opiskelijansa artikkeliin tai anastaa tämän idean. Ainakin idea oli varastamisen arvoinen...

Itse suunnittelin pitkään pilakirjoitusta "375-vuotiaasta Helsingin yliopistosta", ja liitänkin sen tähän:

Helsingin yliopisto pidätetty väärennetyillä henkkareilla esiintymisestä

 

Helsinkiläisen alkoholin anniskeluun erikoistuneen liikkeen tiloissa näyteltiin eilen erikoinen tragikomedia, kun sisään tunkeutunut yleissivistyksellistä ja tutkimusta harjoittava korkeakoulu ilmoitti suureen ääneen haluavansa viinaa 375-vuotisjuhlaansa. Kun myyjä toivoi asiakkaan esittävän henkilöllisyystodistuksen, kaivoi jälkimmäinen mahtipontisesti povitaskustaan pergamentin. 

Valpas myyjä havaitsi, että kyseessä ei ollut Yliopisto, Helsingin henkilöllisyystodistus vaan paljon vanhemman ja toiselta paikkakunnalta kotoisin olevan herrasväen edustajan, Turun Akatemian paperit. HY yritti kovasti väittää vastaan, mutta vartijat soittivat paikalle poliisin joka pidätti protestoivan korkeakoulun.

"Tämä on murheellista" itki HY haastattelussa. "Selviytyäkseni sakoista pitää antaa kenkää kahdeksasosalle alaisistani".

Pieni tunnustus

 

Ainoa viime aikojen helsinkiläinen oma ja hyvä idea on Steam Hellsinki -baari. Sitä eivät ole ottaneet Turusta ja ovat toteuttaneet hienosti. Oikein odotan seuraavaa bussinvaihtoa Kampissa, että voisin pistäytyä juomassa G & T't!

Talvisota, paloauto ja mietelause

Talvisodan erikoisuuksiin kuului elokuvaohjaaja Anthony Gilkinsonin (mm. Viacomin perustaja, juttu Hesarissa vuonna 2000) organisoima kahdeksan miehen vapaaehtoinen tulipaloyksikkö. Se saapui Suomeen vasta Moskovan rauhan jälkeen, mutta osoittautui sodan jälkeisessä Helsingissä mitä arvokkaimmaksi avuksi. Erikoistehtävät päättyivät vasta 1941, kun yksikkö poistui brittiläisten vapaaehtoisten, Osasto Sisun jäsenten kanssa. 

Muistoksi Helsingin palolaitokselle jäi kirkkaanpunainen paloauto jonka kyljessä luki "London Fire Volunteers". Saksalaiset valittivat tekstistä vuonna 1942, mutta eivätpä hesalaiset maalanneet uudestaan. Jossain vaiheessa sodan jälkeen auto - valitettavasti - romutettiin. 

Yrittäessäni etsiä valokuvaa autosta törmäsin London Fire Brigade Fire Cadetsin sivulla tähän ajatuksia herättävään kuvaan:

Lähde: http://klear.com/profile/LFBFireCadets

Kaikkeen kiinnostavaan sitä törmää, kun talvisotaa tutkii.

Pari viikkoa Viraston hommissa - Ilomantsi, Rautalampi, Paimio, Lieto, Ylöjärvi

Kaksi viikkoa vierähti taasen kenttätöissä ympäri Suomea. Maanantaina 7. syyskuuta tulilähtö kohti etäisintä työpistettä eli Ilomantsia. Puolivälissä matkaa kävimme syömässä Varkaudessa ravintolassa nimeltään Kaks Ruusua. Alvar Aallon käden jälki oli nähtävissä sisustuksessa.

Valter Ahlströmin patsas Varkaudessa. Muuta en ehtinyt kuvata.

Perillä Ilomantsissa majoituspaikkana oli Anssilan tila, jossa untamme vahti valtaisa Keski-Aasian paimenkoira Lana. Heräsin viitisen kertaa yön aikana sen jylhään haukkumiseen, ilmeisesti se karkotti uhkaavia hirmuja. Kuulemma karhut ovat uhanneet lehmiä ja lampaita alueella.

Täällä vartioin minä!

Lana nukkuu/vahtii navetan edessä.

Anssilan tilan lehmälaidun. Mukava paikka ja valtava aamiainen!

Ilomantsi

Arvelimme että Ilomantsissa menisi vain pari tuntia, mutta kuopitimme aluetta ahkerammin vastaisen varalle. Minusta paikka oli hyvin jännittävä, sillä vain 50 metrin päässä molempiin suuntiin kaivausalueesta oli jatkosodan aikaisia juoksuhautoja. Täällä ei varsinaisesti taisteltu, mutta ilmeisesti jokin jalkaväkijoukkue oli asemissa venäläisten koukkauksen varalta kesällä 1944. Juoksuhaudat olivat aika karkeita, enkä saanut ikuistettua niitä kunnolla kameralla.

Juoksuhaudan pätkä. Tässä oli erotettavissa konekiväärin asema sekä syvennys ampumatarvikkeita varten, mutta kuviin syvyyserot eivät valitettavasti välity.

Vastarantaa, josta oletettiin vihollisen koukkaavan.

Rannasta löytyi hirsistä ja lankuista rakenneltu kuoppa, mahdollisesti jääkellari.

Juoksuhautaa toisessa suunnassa.

Saarielämää Rautalammilla

 

Huoltoasemilla pysähdyttäessä bongaa aina käsittämättömiä tuotteita.

Ilomantsista alkoi ajomatka kohti Rautalampia, missä majoituimme Korholan kartanoon. Tämä Oili Marskin pitämä majoituspaikka ja ateljee olikin vekkuli vierailupaikka. Apulaistutkija vaati saada asua huoneessa, jossa kummittelee. Haamuja ei näkynyt, apulaistutkija arveli nukkuneensa liian sikeästi. Aamupalaan kuului erinomaisen herkullista ohrapuuroa, johon laitoin mainiota omenahilloa.

Korholan kartanon pääsisäänkäynti.

Varsinainen kaivauspaikka oli poikkeuksellisesti saaressa. Odottelimme aamulla isäntää noutamaan meidät moottoriveneellä ja saimme oikein lounaat ja kahvit talon puolesta ja vielä pitkän kaavan mukaan.

Tuonne sitä kohta mennään.

Tyypillistä tuuria: kaivaessani 50cm X 50cm kuoppaa siihen osuu täsmälleen 50 cm kokoinen laakakivi. Vieläpä niin, että 25 cm matkalla kivi sukeltaa kohtisuoraan alas ja oikeisee itsensä taas 10 cm syvemmällä kohtisuoraksi. Laajensin kuoppaa 25 cm, mutta tuo sukellus pilasi 50 cm näkyvyyden.

Hienoa, löytöjä! Kivikautista keramiikkaa, oikealla vieläpä oikein asbestikeramiikkaa. Ensimmäinen kerta kun löysin tätä lajia. Tarjosin näistä viimeisenä päivänä porkkanakakkua, olivathan ne hienoimmat löydöt tältä kaivausjaksolta.

Valmiina lähtöön! Kuskia odotellessa piirustelin.

Kiertelyä Rautalammin hautausmaalla

Rautalammilla tuli vietettyä pari päivää, joten illalla ehdin hautausmaalle etsimään jääkärihautoja. Niitä ei löytynyt, mutta muuten hautausmaa oli mielenkiintoinen paikka. Löysin mm. muistokiven suomalaisille siirtolaisille, jotka lähtivät Keski-Ruotsiin ja sieltä 1600-luvulla Delawareen.

Director cantus Juho Väänäsen hieno hautakivi.

Muistokivi Rautalammilta sotiin 1939-1945 lähteneille.

Muistokiven laatta.

Rautalammin historiallisen yhdistyksen siirtolaisiksi erämaata raivaamaan ja sittemmin Amerikkaan lähteneille vuonna 1938 pystyttämä muistokivi.

Muistokiven teksti.

Rautalammin kirkko ja sankarihaudat.

Sankarihautausmaan muistokivi.

Vuoden 1918 muistokivi.

Rautalammin hautausmaalla oli monia kiinnostavia muistomerkkejä: yksi vanhalle kirkollekin.

Kollaalla kaatuneen vänrikin hauta. Muistokivi Sankarihaudoilla mainitaan erikseen.

Maanviljelijä ja kansanrunoilija Albert Kukkosen hautakivi.

Paluu Rautalammilta viikonloppua viettämään oli mielenkiintoinen, koska paikoin tiestä ei näkynyt kymmentäkään metriä eteenpäin sumun takia. Tähän viikkoon kuului poikkeuksellisen paljon "kruisailua", ja pääsin todistamaan monia tienvarren nähtävyyksiä. Varkauden jälkeen ihmettelimme tien pätkää, jossa maakunta vaihtui Etelä-Savon ja Pohjois-Savon välillä neljä kertaa muutaman kilometrin välein. Tie ei tuntenut mutkittelevan, joten onko maakuntaraja tuolla paikalla sahanterän muotoinen?

Pitkän, järven ylittävän moottoritien ajaminen sumussa oli jännittävää.

Helsingissä oli aikaa tapettavana ennen bussin lähtöä, joten pistäydyin Kampin antikvariaatissa. Löysin minulle tuntemattoman tistelukenttäarkeologiaa käsittelevän kirjan, Battlefield Detectices. Mielenkiintoista! Samoin löysin yllätyksekseni kasakoita käsittelevän teoksen, jonka aikanaan tilautin Turun yliopiston kirjastoon monen mutkan kautta.

Bussia odotellessa testasin Helsingin uuden baarin, Steam Hellsinkin, jonka steampunk henkinen sisustus teki hyvän vaikutuksen. Tilasin siitä maailman parhaasta ginistä tehdyn gin tonicin, ja täytyy myöntää että mainio oli. Luin samalla Katja Ketun Kätilöä. Busseja Turkuun lähtikin yhden sijasta kaksi, molemmat täpötäynnä.

Paimio & Lieto

Viikko kaksi hommissa alkoi Paimiossa, missä ei suoraan sanottuna ollut mitään erityistä. Väistelin hevosen ulosteita kaivamisen ohessa. Onneksi majoitus oli kotona.

Äestettyä alaa Liedossa.

Koska Paimio saatiin etuajassa tehdyksi, otimme ylimääräiseksi kohteeksi Liedosta äestyskohteen. Pintapoimimme äestetyiltä alueilta kvartsia ja löysin yhden mahdollisen työkalunkin: poran/purasimen.

Kvartsiesine, ilmeisesti pora tai purasin. Löytyi äestetyltä alalta pienen lammikon pohjalta.

Lounaalla Liedon kunnallistalolla tutkin kirjaston poistoja ja löysin pari hyödyllistä sotakirjaa: Eino Pohjamon JR 12 kertovan teoksen Konepistoolien aikaan ja Antti Juutilaisen Ilomantsi - lopultakin voitto. Viimeisessä paljon hyviä karttoja, osa samasta paikkaa mistä aloitimme tämän keikan.

Ylöjärvi

Viimeinen kohde oli vähiten odotettu, Tampereen lähellä Ylöjärvellä. Tontinomistaja oli onneksi mukava ja ymmärtäväinen, ja saa nyt ylpeillä omistavansa todennäköisesti Suomen koekuopitetuimman tontin. Edellisten useiden kymmenien lisäksi mekin lapioimme +10 kuoppaa löytämättä mitään.

Tampereen ja sen ympäristön liikenne hämmensi jälleen: Ylöjärvellä oli joka paikassa liikenneympyröitä, joissa sai kieppua ja käännellä. Ajoimme perinteisesti muutaman kerran ohi oikeasta kohdasta, mutta sellaista se on.

Näitä riitti Ylöjärvellä...

Naviugaattorikaan ei ehtinyt mukaan kaikkiin käännöksiin!

Tällä reissulla parasta olivat mukavat maanomistajat joka paikassa: ekan viikon kaupasta ostamani eväät jäivät lähes kaikki syömättä, koska saimme joka paikassa maanomistajilta runsaat eväät ja aamuisin majapaikasta aamiaisen. Ja tosissaan, löysin keramiikkaa ja tuon mahdollisen kvartsiesineen, joten tarjoilin Ylöjärvellä viimeisenä päivänä koekaivausryhmän perinteiden mukaisesti kakkua. Tässä tapauksessa porkkanakakkua.

Depressiota sotahistorian äärellä osa 2

Olen lukenut viime viikkoina melkoisen määrän sotahistoriaa kirjoina, artikkeleina yms. Kun tullaan julkaisuihin vuoden 2000 jälkeen tunnen oloni usein hyvin masentuneeksi. Ainoastaan Kimmo Sorkon Suvannon Salpa on jotenkin Summan Surmankorsun ohella osoittautunut piristäväksi yllätykseksi.

Luin uudestaan (viimeksi liki vuosikymmen sitten, joten laitoin 100 kirjaa listaani) Uuno Tarkin Miksi menetimme Viipurin? -teoksen ja se on edelleen erinomainen ja tarkka kuvaus tapahtumista. Koska inhoan argumentteja en-ole-lukenut/nähnyt-mutta-vastustan-silti päätin ottaa lukuun kaksi muuta Viipurista kertovaa teosta eli Ohto Mannisen ja Kyösti Rainilan Viipuri menetetty! Rintama horjuu 1944 (2014) ja Eero Elfvengrenin ja Eeva Tammen Viipuri 1944. Miksi Viipuri menetettiin? (2007).

Olen tavannut Ohto Mannisen vuosia sitten ja sain häneltä omaan tutkimukseeni arvokkaita vinkkejä. En voi ymmärtää, että hänen käsistään on lähtenyt niinkin susi teos kuin Viipuri menetetty! Minun oli pakko jättää teos kesken, koska se oli yksinkertaisesti hemmetin huonosti toimitettu. Tavaraa oli ilmiselvästi kierrätetty sivusta toiseen Ctrl + C / Ctrl + V eli copipastauksella niin, että paikoin samat asiat toistuivat sanasta sanaan kappale toisensa perään vain parin sivun päässä, pahimpana esimerkkinä helmikuun 1944 pommitukset. Oliko teoksen toimituksessa käynyt kämmi? Haluttiinko teosta väkisin paksuntaa? Pitäisi kai kahlata nopeasti avainkohdat menetyksestä 1944 läpi, mutta inhoreaktioni on vieläkin liian suuri. Kerron sitten, tuliko mitään uutta tai kumoavaa Tarkkiin verrattuna.

Viipuri 1944 osoittautui synkistä ennakkoaavistuksista huolimatta yllättävän hyväksi kirjaksi. Artikkeleita ovat kirjoittaneet todelliset ammattilaiset, vaikka monin paikoin tekstien ainoa uutuus on jokin uusi anekdootti tai hyvä katsaus, ei niinkään uusi tieto. Mielestäni Uuno Tarkin "vielä riittäisi tutkittavaa" ei ole toteutunut tässä teoksessa, vaikka se onkin hyvin kirjoitettu. Luin lähinnä minua kiinnostavimmat artikkelit, mutta pitää lukea loputkin, että saan merkinnän 100 kirjaa -listaani.

Ritarirypemistä

Toinen karmea pettymys oli Antti Tuurin, yhden Suomen arvostetuimman kirjailijan kirja Mannerheim-ristin ritareista, jonka pläräsin läpi saaden seitsemässä sekunnissa käsityksen sisällöstä, eli halpahintainen kopio aiemmista matrikkeleista. Pitäisikö kirjoittaa oma kirja ritareista ja käyttää lähteenä vanhat historiikit ritareista ja uutena lähteenä Antti Tuurin kirja? Sitten joku muu voisi kirjoittaa uuden kirjan ja laittaa minun kirjani merkiksi siitä, että on tutustunut uusiin lähteisiin jne.

Hakusanalla Mannerheim-ristin ritarit löytyi Volterista 91 viitettä. Otsikon perusteella historiikkeja kaikista ritareista on kirjoitettu vuosina 1952 (Mannerheim-ristin ritarit, Airon teos), 1972 (Taistelujen miehet: Mannerheim-ristin ritarien taisteluista ja vaiheista, Joppe Karhusen),   1988 (Mannerheim-ristin ritarit: ritarimatrikkeli, Marskin ritarien säätiö), 1994 (Suomen puolesta: Mannerheim-ristin ritarit 1941-1945), 2000 (Mannerheim-ristin ritarit: miehet ja aseet, olen selaillut tämän läpi inholla), 2001 (Marskin ritarit : 191 ihmiskohtaloa), 2003 (Mannerheim-ristin ritarit: 191 suomalaista sotasankaria). Monista otettu vielä uusintapainokset. Eli ei ainakaan tarjonnasta ole pulaa...

Mannerheim-ristin ritarien teoilla rahastaminen sotahistorian, tutkimuksen ja kunnianteon varjolla on yksi halpamaisimmista piirteistä sotahistorian "tutkimuksessa". Käsittämätöntä, että tähän sortuvat tätä nykyä jo arvostetut ja meritoituneet henkilöt, eivät pelkästään Valitut Palat ja halpakustantamot. Ei kuitenkaan enempää tästä aiheesta, ettei poksahda verisuoni päässä.

Mietteitä historian tutkimuksesta

Viipurin menetys kesällä 1944 on näitä sotahistorian muka-ikuisuusongelmia. Liian vähän joukkoja olemattomalla panssarintorjunta-aseistuksella ja liian vähäisellä tykistötulella Puna-armeijan vahvinta panssarikiilaa vastassa, mitä oikein oletetaan lopputuloksen olevan?

Vielä voisin vuodattaa, että yleensä akateeminen tutkimus pitäisi aloittaa kartoittamalla aiheesta tehty aiempi tutkimus ja etsimällä mahdolliset edelleen olemassa olevat ristiriidat, uudet sovellettavat menetelmät ja näkökulmat, tutkimattomat seikat ja muut tutkijan työtä vaativat seikat. Tutkimuksen tarpeellisuus on perusteltava. Itsekin olen hylännyt parikin hyvää ja minua kiinnostanutta tutkimusaihetta koska koin, että jo tehty tutkimus on kattavaa ja hyvin tehtyä. On uskallettava hylätä aihe.

Historiantutkimus on sinänsä siinä mielessä joissakin aiheissa turhaa, että monimutkaisten teorioiden ja historiafilosofioiden sijaan 99% ihmiskunnan historiasta selittää

1) typeryys
2) ahneus.

Tai kuten Mad-lehden hulvattoman hauska katsaus maailmanhistoriaan kertoi Portugalin orjakaupasta 1400-luvulla: "Portugalilaisten orjakauppa osoittaa, mihin kaikkeen pienikin kansakunta pystyy pienellä yritteliäisyydellä ja roppakaupalla pahuutta."

Typeryys ja ahneus selityksinä ovat tyypillisesti oikeita, mutta niitä voi perustella pääasiassa anekdootein. Tosin usein jopa väitöstilaisuuksissa esitetyt aiheelliset kysymykset väittelijälle sivuutetaan anekdooteilla. Tiedän akateemikkoja, joiden ura perustuu opinnäytteen jälkeen lähinnä kaskuille ja tarinoille.

Pitkä postaus Karjalan kannakselta - päivä 4

Aikaisemmat päivät täältä:

Päivä 1

Päivä 2

Päivä 3

Kiertelyä Viipurissa

Viipurissa ei voi käydä pistäytymättä Kauppahallissa ja Pyöreän tornin luona.

Aamulla piti vielä käydä vilkaisemassa kirjastoa ja vanhaa kunnon Hirvipatsasta Torkkelinpuistossa.

 

Kauppahalli.

Pyöreä torni.

Ostin Kauppahallista "tsaikkaa" eli tässä tapauksessa venäläistä mustaa teetä. Lankesin myös pietarilaisen posliinitehtaan lumoihin ja vein paremmalle puoliskolle teekupin tasseineen tuliaisiksi. Myynnissä olisi ollut eeppisiä Vladimir Putin T-paiutoja, joista osa osoittaa, että venäläisetkin osaavat ottaa miehen jonkinasteisella huumorilla, vaikka parissa paidassa hän poseerasi jylhänä sotasankarina.

Kun Viipurin taistelut ehti vetää edellisenä päivänä ja ruplista oli päästy eroon lyhyessä ajassa, päätin kierrellä vanhan kaupungin suunnassa kadun päähän. Kuvasin pitkin vanhaa Mustainveljestenkatua.

Kauppatorin laidalta.

Vasemmalla vanha Mustainveljestenkatu, jota pitkin lähdin köpöttelemään.

Puolivälissä katua alkoivat rapakuntoiset rakennukset.

Uskoakseni vanhaa Linnankatua itään.

Romutettu kortteli.

Noin 15 cm korkuista katutaidetta Mustainveljestenkadulla.

Portinhoikkaan

Portinhoikan muistomerkki oli nopeasti nähty, selostin paikalla Talin ja Portinhoikan taistelut, sillä Taliin ei ole teiden puolesta tällä hetkellä menemistä.

Portinhoikan muistomerkki.

Kaatuneiden venäläisten nimiä oli useita tuhansia laatoissa.

Voiton päivänä seppelöity muistomerkin keskus.

Täällä ei ollut muistoesineitä itse muistomerkillä, mutta joku oli nostanut metallisen laatikon pysähdyspaikan viereiselle kivetykselle. Arvelin laatikkoa aluksi nopealla vilkaisulla konekiväärin vyölaatikoksi. Kun nyt tarkemmin asiaa tutkin, niin laatikko taitaakin olla Degtjarevin eli Emma-pikakiväärin lipaslaatikko. Markku Palokankaan Sotilaskäsiaseet Suomessa 1918-1988 kirjasarjan kolmannessa osassa vastaavan muotoinen laatikko näkyy pikakiväärille kehitetyssä ahkiossa vakiovarusteena. Huomasimme tämän juuri lähtiessämme, joten en ehtinyt kuvaamaan tai tutkimaan esinettä tarkemmin. Nyt harmittaa.

 Olisiko Emman lipaslaatikko?

Mielenkiintoinen esine, joka tapauksessa.

Ihantala

Matkan viimeinen kohde oli Ihantala, jonka muistokiven luokse pysäytimme bussin.

Pohjoismaiden suurimman taistelun muistomerkki.

Kertakaikkisen kiehtova ilmiö: muistomerkin juurelle on tuotu täälläkin taistelukentältä löytyneitä esineitä.

Monella taistelupaikalla oli selvästi kaiveltu maata, niin Ihantalassakin. Ihantalassa aloitimme kahvitauolla, jonka aikana tutkin muistomerkin ja suomalaisten asemien edessä ja takana paikkoja. Olimme siis Ihantalanjärven ja kirkon ohi vievän tien vastakkaisella puolella, jossa taistelujen aikaan oli II / JR 12 asemat.

Takamaastossa oli Ihantalan alueelle tyypillinen suuri kivi, jonka alla oli ihmisen mentävä kolo. Piilottelikohan joku kranaateilta ja pommeilta tuolla 1944?

Asemia muistomerkin takana metsässä. Tästä taaemmas olisi jossakin metsän kätköissä EInar Vihman muistomerkki kaatumispaikalla.

Tie lännemmäs, kohti kuuluisaa Pyöräkangasta. Paikka on valitettavasti vaikeasti saavutettavissa tätä nykyä.

Onko Ihantalankin aukeille nousemassa rakennuksia?

Yhden kiven vieressä oli lapioitu maata ja ryhdyin kaapimaan lastallani ylösalaisin käännettyä turvetta. Ihantalassa on riittänyt lyijyä ja terästä, sillä pienen pieneltä alalta tuli hirmuinen määrä luoteja, hylsyjä, käsikranaatin sirpale ja muuta materiaalia:

Kiväärinhylsy ja luoti. Hylsyissä ei valitettavasti ollut enää nähtävissä tehtaan merkintöjä, joten en tiedä, oliko suomalainen vai venäläinen. Hylsyt ja luodit osoittavat, että tässä kohtaa kuitenkin oli joku joka ampui ja jota ammuttiin. Pikakiväärin tai konekiväärin sarja lienee osunut pehmeään maahan, sillä kaikki luodit olivat säilyttäneet muotonsa.

Selostukseni jälkeen ajattelin lähteä lännemmäs kohti Pyöräkangasta, mutta paikalle osuneen toisen ryhmän opas kertoi, että sinne ei ole menemistä. Niinpä jäimme tutkimaan Ihantalan vanhaa hautausmaata ja siirryimme kirkon jäänteille ja sankarihautausmaalle.

Ihantalan vanhalle hautausmaalle vievä tie. Siitä ei kuitenkaan pääse valitettavasti kovinkaan paljon edemmäs, olisin halunnut käydä JR35:n taistelupaikoilla Pyöräkankaalla.

Ihantalan sankarihautausmaa.

Vuonna 1992 pystytetty sankarivainajien muistokivi.

Jatkosodan sankarivainajat.

Talvisodan sankarivainajat.

Kirkon rappuset.

Ihantalan kirkon jäänteet.

Ihantalanjärvi näkyy.

Ihantalan aukioita kirkolta nähtynä.

Paluumatkalla

Ihantalasta oli sitten kotiinpaluun aika. Viipurista Vaalimaalle meidät pysäytettiin parilla puomilla kahteen kertaan. Kuski kertoi kaikkien matkustajien olevan suomalaisia, joten pääsimme heti jatkamaan matkaa.

Tullissa oli paluumatkalla kunnolla jonoa, meidän onneksemme toiseen suuntaan.

Tullissa meni saman verran aikaa kuin tullessa, kaikilla oli onneksi tallessa toinen puolisko valkoisesta lappusesta. Pian olimme Suomen puolella, mutta sitä ennen oli viimeinen pysähdys Tax Freessa.

Luin viimeisellä kahvipaussilla ennen Turkua Salon Piihovissa päivän Turun Sanomat. Huomasin, että joku muukin oli palannut samoilta seuduilta pitkän matkan jälkeen. Maitsin asian yhtenä viimeisenä spiikkauksena tällä matkalla:

Mies pääsi takaisin kotiseudulleen lähes 71 vuoden jälkeen. TS 10.5.2015.

Loppuajatelmia ja kokemuksia

Matka ei olisi voinut sujua paremmin. Paria itseaiheutettua kommellusta lukuun ottamatta kaikki sujui hyvin ja aikataulu piti lähes minuutilleen. Mielenkiintoisin kohde oli Siiranmäki, ja laitoin heti Suomeen palattuani Aake Jermon Siiranmäen miehet tilaukseen kaupunginkirjaston varauksesta. En ole saanut sitä tosin vieläkään, valitettavasti. Vaskikirjastojen varastohakusysteemi on täysi mysteeri, kirjan voi saada tunnissa tai sitten kahdessa viikossa. Viralliset varauslaput ovat kaikkein hitain tapa, olen huomannut.

Suosittelen matkustamista Karjalan taistelupaikoille. Ne ovat upeita ja jos malttaa muutaman huonomman tien kanssa hidastaa, niin Taipaletta ja Talia lukuun ottamatta kuuluisimmat paikat ovat nähtävissä ja koettavissa. Venäjän tulli tai paikalliset asukkaat eivät aiheuttaneet minkäänlaisia vaikeuksia. Kunhan ottaa selville tullissa tarvittavat lappuset ja on ehkä saanut niitä jo edellisen reissun satona etukäteen täytettäviksi, niin tullissa menee minimimäärä aikaa. Iltasanomien ja Iltalehtien VENÄJÄ VENÄJÄ VENÄJÄ KAUHU KAUHU KAUHU -otsikoinnista ei kannata välittää matkaa suunnitellessa. Suosittelen ajankohdaksi juurikin toukokuun alkua, nyt

1) kasvillisuus ei peittänyt maastoa

2) lumet olivat sulaneet ja maasto pääasiassa kuivaa

3) lämpöiset ilmat suosivat

4) jättiputket eivät poltelleet Siiranmäellä

5) Muolaan kirkkomäki on siistitty.

Vaikutusta oli myös sillä, että voiton päivän kunniaksi venäläisten sotamuistomerkkejä oli siistitty poikkeuksellisen paljon. Huonoimmilla teillä saattaa olla suuria vesilammikoita, karmeimpana esimerkkinä Summan kenttähautausmaa. Samoin Äyräpään kirkon vieressä pitää varoa pehmeää maata.

Pitkälle ei suurimmassa osassa maastoa pääse pötkimään törmäämättä luonnonesteisiin tai aitoihin. Siiranmäellä, Äyräpäässä ja Ihantalassa näki eniten, Valkeasaaressa, Kuuterselässä ja Keljassa vähiten, vaikka viimeisimmässä pääsi muistomerkiltä taistelukentälle asti. Yleensä paikoille osuu samaan aikaan toisen ryhmän kanssa, jolloin oppaiden ja kuskien kannattaa vaihtaa tietoja kohteista ja saavutettavuudesta. Samoin trokareilla on yleensä hyvä suomen kielen taito ja tiedot tieverkoston kunnosta. He ottavat mieluiten euroja, muuten.

Verkkoliikenne kiinnostaa varmasti monia. Laitoin jo kauan ennen Virojokea mobiilidatan pois päältä ja säätelin verkonvalintaa. Tiesin, että automaattisesti päivittyvät sovellukset ja sähköposti voivat kerryttää Venäjän verkoissa arvaamattomasti laskua. Hotellisurffailua varten otin mukaan tabletin, johon olin ladannut Kansa Taisteli -lehtiä paikan päällä ja iltaisin selailtavaksi. Terijoella Repinossa ja Hotelli Viipurissa oli ilmainen Wifi, joilla sain tarkastettua sähköpostit. Viipurissa wifi toimi kunnolla vain aulassa. Otin varmuuden varalta mobiililaitteista pois Dropboxit yms. sovellukset, ettei mahdollisten vorojen käsiin jäisi keinoa päästä käsiksi - liian helpolla - tiedostoihini.

Käytin hotellien vettä ainoastaan suihkuihin. Hampaanpesun ja juomaveden toin mukanani, plus pullon käsidesiä. Olen kerran aiemmin saanut ankaran ripulin ja toisella kertaa silmätulehduksen, joten osasin pitää huolen hygieniasta. Ruokaa oli turvallista syödä, ja harvemmin olen saanut herkullisempia päivällisiä. Etenkin Repinon aamupalaa paistettuine perunoineen muistan suurella lämmöllä.

Hieno matka, suosittelen! Ensi vuonna uusi sotapaikkakierros ja toisena kierroksena Räisälän sotahistoriaa ja arkeologiaa. Tuskin maltan odottaa!