Depressiota sotahistorian äärellä osa 2

Olen lukenut viime viikkoina melkoisen määrän sotahistoriaa kirjoina, artikkeleina yms. Kun tullaan julkaisuihin vuoden 2000 jälkeen tunnen oloni usein hyvin masentuneeksi. Ainoastaan Kimmo Sorkon Suvannon Salpa on jotenkin Summan Surmankorsun ohella osoittautunut piristäväksi yllätykseksi.

Luin uudestaan (viimeksi liki vuosikymmen sitten, joten laitoin 100 kirjaa listaani) Uuno Tarkin Miksi menetimme Viipurin? -teoksen ja se on edelleen erinomainen ja tarkka kuvaus tapahtumista. Koska inhoan argumentteja en-ole-lukenut/nähnyt-mutta-vastustan-silti päätin ottaa lukuun kaksi muuta Viipurista kertovaa teosta eli Ohto Mannisen ja Kyösti Rainilan Viipuri menetetty! Rintama horjuu 1944 (2014) ja Eero Elfvengrenin ja Eeva Tammen Viipuri 1944. Miksi Viipuri menetettiin? (2007).

Olen tavannut Ohto Mannisen vuosia sitten ja sain häneltä omaan tutkimukseeni arvokkaita vinkkejä. En voi ymmärtää, että hänen käsistään on lähtenyt niinkin susi teos kuin Viipuri menetetty! Minun oli pakko jättää teos kesken, koska se oli yksinkertaisesti hemmetin huonosti toimitettu. Tavaraa oli ilmiselvästi kierrätetty sivusta toiseen Ctrl + C / Ctrl + V eli copipastauksella niin, että paikoin samat asiat toistuivat sanasta sanaan kappale toisensa perään vain parin sivun päässä, pahimpana esimerkkinä helmikuun 1944 pommitukset. Oliko teoksen toimituksessa käynyt kämmi? Haluttiinko teosta väkisin paksuntaa? Pitäisi kai kahlata nopeasti avainkohdat menetyksestä 1944 läpi, mutta inhoreaktioni on vieläkin liian suuri. Kerron sitten, tuliko mitään uutta tai kumoavaa Tarkkiin verrattuna.

Viipuri 1944 osoittautui synkistä ennakkoaavistuksista huolimatta yllättävän hyväksi kirjaksi. Artikkeleita ovat kirjoittaneet todelliset ammattilaiset, vaikka monin paikoin tekstien ainoa uutuus on jokin uusi anekdootti tai hyvä katsaus, ei niinkään uusi tieto. Mielestäni Uuno Tarkin "vielä riittäisi tutkittavaa" ei ole toteutunut tässä teoksessa, vaikka se onkin hyvin kirjoitettu. Luin lähinnä minua kiinnostavimmat artikkelit, mutta pitää lukea loputkin, että saan merkinnän 100 kirjaa -listaani.

Ritarirypemistä

Toinen karmea pettymys oli Antti Tuurin, yhden Suomen arvostetuimman kirjailijan kirja Mannerheim-ristin ritareista, jonka pläräsin läpi saaden seitsemässä sekunnissa käsityksen sisällöstä, eli halpahintainen kopio aiemmista matrikkeleista. Pitäisikö kirjoittaa oma kirja ritareista ja käyttää lähteenä vanhat historiikit ritareista ja uutena lähteenä Antti Tuurin kirja? Sitten joku muu voisi kirjoittaa uuden kirjan ja laittaa minun kirjani merkiksi siitä, että on tutustunut uusiin lähteisiin jne.

Hakusanalla Mannerheim-ristin ritarit löytyi Volterista 91 viitettä. Otsikon perusteella historiikkeja kaikista ritareista on kirjoitettu vuosina 1952 (Mannerheim-ristin ritarit, Airon teos), 1972 (Taistelujen miehet: Mannerheim-ristin ritarien taisteluista ja vaiheista, Joppe Karhusen),   1988 (Mannerheim-ristin ritarit: ritarimatrikkeli, Marskin ritarien säätiö), 1994 (Suomen puolesta: Mannerheim-ristin ritarit 1941-1945), 2000 (Mannerheim-ristin ritarit: miehet ja aseet, olen selaillut tämän läpi inholla), 2001 (Marskin ritarit : 191 ihmiskohtaloa), 2003 (Mannerheim-ristin ritarit: 191 suomalaista sotasankaria). Monista otettu vielä uusintapainokset. Eli ei ainakaan tarjonnasta ole pulaa...

Mannerheim-ristin ritarien teoilla rahastaminen sotahistorian, tutkimuksen ja kunnianteon varjolla on yksi halpamaisimmista piirteistä sotahistorian "tutkimuksessa". Käsittämätöntä, että tähän sortuvat tätä nykyä jo arvostetut ja meritoituneet henkilöt, eivät pelkästään Valitut Palat ja halpakustantamot. Ei kuitenkaan enempää tästä aiheesta, ettei poksahda verisuoni päässä.

Mietteitä historian tutkimuksesta

Viipurin menetys kesällä 1944 on näitä sotahistorian muka-ikuisuusongelmia. Liian vähän joukkoja olemattomalla panssarintorjunta-aseistuksella ja liian vähäisellä tykistötulella Puna-armeijan vahvinta panssarikiilaa vastassa, mitä oikein oletetaan lopputuloksen olevan?

Vielä voisin vuodattaa, että yleensä akateeminen tutkimus pitäisi aloittaa kartoittamalla aiheesta tehty aiempi tutkimus ja etsimällä mahdolliset edelleen olemassa olevat ristiriidat, uudet sovellettavat menetelmät ja näkökulmat, tutkimattomat seikat ja muut tutkijan työtä vaativat seikat. Tutkimuksen tarpeellisuus on perusteltava. Itsekin olen hylännyt parikin hyvää ja minua kiinnostanutta tutkimusaihetta koska koin, että jo tehty tutkimus on kattavaa ja hyvin tehtyä. On uskallettava hylätä aihe.

Historiantutkimus on sinänsä siinä mielessä joissakin aiheissa turhaa, että monimutkaisten teorioiden ja historiafilosofioiden sijaan 99% ihmiskunnan historiasta selittää

1) typeryys
2) ahneus.

Tai kuten Mad-lehden hulvattoman hauska katsaus maailmanhistoriaan kertoi Portugalin orjakaupasta 1400-luvulla: "Portugalilaisten orjakauppa osoittaa, mihin kaikkeen pienikin kansakunta pystyy pienellä yritteliäisyydellä ja roppakaupalla pahuutta."

Typeryys ja ahneus selityksinä ovat tyypillisesti oikeita, mutta niitä voi perustella pääasiassa anekdootein. Tosin usein jopa väitöstilaisuuksissa esitetyt aiheelliset kysymykset väittelijälle sivuutetaan anekdooteilla. Tiedän akateemikkoja, joiden ura perustuu opinnäytteen jälkeen lähinnä kaskuille ja tarinoille.