Lyhyesti keskiviikon arkistoreissusta

Kansallisarkisto toimitti pyytämäni aineistot keskiviikkona aikataulun mukaisesti. Kysyin heikäläisiltä aiemman tilaukseni katoamisesta ja kuulemma heillä oli kaikki kadonneet ma-ti yönä kun kovalevy poksahti. Sellaista sattuu, eikä vika siis ollut Astiassa (JOKA NYT KUITENKIN ON AIKA HUONOSTI SUUNNITELTU!) tällä kertaa.

Kansalliskirjastoomme oli ilmestynyt tällainen lappu keskiviikkoaamuna:

Olivat sentään toimittaneet lehteni. Nyt kävi huono tuuri meikäpojalla, toimitusaikoja pidennettiin juuri parahiksi ja kovalevy meni NARCissa rikki. Kökkö reissu mutta tulipahan tehtyä.

Reissun seurauksena oli kotiin palatessa selkä ja niska niin kipeät, että piti eilen torstaina lähteä etuajassa Raision sanomalehtiarkistosta.

Helsinki: vaarantaa terveytesi.

Turhauttava arkistoreissu Helsinkiin

Heti alkuun arvoitus:

On kaksi veljestä. Nuorempi veljeksistä asuu Helsingissä ja vanhempi Turussa metri piikkilankaa tungettuna peräsuoleen. Miksi?

Vastaus: Vanhempi veli sai valita ensin.

Hyvänä aikeenani oli saada viikon alkupuoli käytetyksi Helsingissä arkistotutkimuksiin mutta valitettavasti meni melkein totaalisesti päin helvettiä.

Kansalliskirjasto ja Museoviraston arkisto - nada!

Jotain Helsingistä kertoo jo sekin, että ensimmäisenä päivänä tällä vierailulla löysin heti ulos astuttuani seuraavasta kadunkulmasta valkoisen pyyhkeen, jossa oli joko punaista maalia tai veritahroja. Veikkaan jälkimmäistä. Mutta arkisto- ja kirjastotouhuihin:

Tilasin Kansalliskirjastoon yhden aikakauslehden, jota en Turun yliopistosta voi tilata taannoin kirjastossa sattuneen vesivahingon vuoksi. Se luvattiin toimittaa seuraavana arkipäivänä kello 11 mennessä, annoin heille reilusti aikaa mutta löytyikö sitä hyllystä! Ei! **** ****** ****** ja ****! Onneksi varasin yhden ylimääräisen päivän, joten vielä on yksi työpäivä mahdollista saada käyttööni elintärkeä artikkeli.

Minun piti myös käydä Museovirastossa Kansatieteellisessä arkistossa. Tähänkin olin varannut reilusti aikaa. Museoviraston sivuilla tiedot arkistosta ovat minimaaliset joten otin yhteyttä arkistonhoitajaan. Tämä kyllä vastasi hyvin nopeasti kertoen valitettavasti, että armoitetun pääministerimme Museovirastoon kohdistamien leikkausten ansiosta aineiston toimitusaika on kaksi viikkoa. Ja seuraava sopiva päivä olisi tämän kuun loppupuolella. Ja mahdollista olisi tutustua vain yhtenä - kahtena päivänä viikosta, jälleen kiitos leikkausten.

Olisin tarvinnut erittäin laajan Kieltolakikyselyn aineistot seuloakseni sieltä Viipuriin liittyviä aineistoja. Tämä on vaativa homma ja ensimmäiset 1 - 2 tuntia menisivät joka tapauksessa siihen että tutustun aineistoon ja sen laatuun. Nyt tällainen laajan aineiston läpikäyminen on tehty täysin mahdottomaksi.

Kansallisarkistossa - Astia on Yöastia eli pissipotta

Ensimmäinen tilaukseni Kansallisarkistoon toimitettiin täydellisesti aikataulun mukaisesti. Seuraavia ei tullut kuitenkaan toisena tutkimuspäivänä lainkaan ja ihmettelin, mistä on kyse. Olin tiistaiaamuna kuvannut yhden kansion kahta seuraavaa odotellessani mutta niitä ei ilmestynyt laisinkaan! Onneksi älysin lähteä paikalta ajoissa ja jättää Rauhankadun tutkijasalin kuvauskopin seuraavalle asiakkaalle.

Paitsi yksi jumi oli: tilasin erästä minitutkimusta varten kymmenen kantakorttia ja niistä ilmoitettiin maanantai-aamuna, että ne eivät ennättäisi keskiviikoksi. No, ymmärrän kyllä mutta vaikuttaa siltä, että vastaisuudessa arkistoreissuihin pitää varata 2-3 päivän sijaan 1-2 viikkoa.

Majapaikassa tutkin Astia-tilini ja totesin, että edellisenä iltana lähettämäni tilaus ei ollut lähtenyt vaikka olin sen satavarmana tehnyt ja lähettänyt, saanut kuittauksenkin: muistan taas ärsyyntyneeni siitä, että Astia ehdottaa minulle turkulaisena ensimmäiseksi toimituspaikaksi Turun Maakunta-arkistoa ja muistuttaa, että se on maksullinen kaukolaina. Onneksi joku nero on tehnyt JOTAIN oikein tuon käyttöliittymän kanssa, ja tällainen tilaus pitää erikseen vahvistaa laittamalla raksi ruutuun. Se onkin ainoa asia, mikä siinä on tehty oikein.

Nyt siis valitan Kansallisarkiston Astiasta, jonka olen nimennyt Yöastiaksi eli Potaksi. Siinä on yksi maailmankaikkeuden typerimmistä ja hankalimmista hakuohjelmista ikinä. Ensinnäkin haku tuottaa joko liikaa tuloksia tai nolla tulosta. Ainoa varma keino saada oikea tulos on käyttää tarkkaa arkistonumeroa, esimerkiksi T-7284, mutta ideana on siis että Astiaa käytetään vain tilaamiseen, ei aineistojen  selailuun! Kun yritän hakea "Perinteinen haku" -toiminnolla esimerkiksi hakusanalla "1. Divisioona" (ei siis lainausmerkkejä, Astia ei tunne niitä kuin osana hakusanaa)

1. Divisioonan asiakirjoja niin hakutuloksena saan
10276 tulosta

Kun haen jatkosodan aikaisen 1. Divisioonan eli laitan aikarajaksi 1941-1944 saan
4203 tulosta

Joku älykäs ihminen olettaa, että haluan myös tulokset joissa on "1." sekä "Divisioona" hakusanojen välissä tuloksia ja vähän siellä täällä muuallakin esiintyviä sanoja. Saan muun muassa 7. Divisioonan tykistökomentajan asiakirjoja... Hakutulosten karsiminen vasemmalla olevien arkistonmuodostajien avulla on täysin toivotonta. Se ei sitä paitsi esitä kuin osan näistä! Relevanssihaun kanssa voi yhtä hyvin ampua kuulan kalloonsa ja mennä kaikkivaltiaan luokse kysymään oikeaa vastausta.

Kaikkein pahinta on, että minkäänlaista miinus-toimintoa ei ole eli "-7. Divisioona" tai pakotettu "1. Divisioona" hakusanaa. Tämän saa entistä ikävämmäksi se, että Astia näyttää vain 10 hakutulosta kerralla. Ei enempää. Seuraava-näppäintä käyttämällä saisi kyllä tehokkaasti käytettyä koko työviikon hakutulosten seulomiseen. Muuten tekisin kuten suht fiksussa digi.narc.fi palvelussa, eli ottaisin näkyviin kaikki hakutulokset kerralla ja käyttäisin Ctrl+F eli etsi sivulta toimintoa minua kiinnostavien hakutulosten etsimiseen.

Ja koska tarvitsisin varsinaissuomalaisesta 1. Divisioonasta yhtä jos toista asiakirjaa, niin ymmärrätte varmaan turhautumiseni.

Tiistaina aamupäivällä Helsinki kiusasi taas pientä tutkijaa: yritin saada itselleni aivan tavallisen munkkikahvin, kohtuullisen hintaisen, mutta sen on Helsingissä mission impossible. Ainoa paikka jossa se olisi onnistunut oli Fazer-kahvila, mutta siellä hinta makeasta munkista oli niin suolainen, että kieltäydyin. Paikat olivat joko aivan täynnä tai sitten munkittomia - tai no munkittomia ne olivat kaikki. Jäin siis vailla munkkikahvia, mikä synnytti entisestään raivoa tätä ns. pääkaupunkialuetta kohtaan, joka sijaitsee Tapiolan uimahallin ja Vuosaaren metroaseman välisellä joutomaalla.

Ei mikään hemmetin ihme jos täällä kokoontuvat 200 jästipäätä tekevät koko maan perikatoon pikavauhtia saattavia päätöksiä. Kyllä sinuakin suututtaisi ja alkaisit vihata yhteyskuntaa, jos et halutessasi saisi perinteistä munkkirinkilää (huom! Fazerissa oli vain hillomunkkeja!) kaffen kanssa. Munkkeja tai ei, julistan tämän hallituksen jo nyt historiamme surkeimmaksi, koska ne kurittavat tutkijaa niin ankarasti. Työttömyysturva viedään (ansiosidonnainen lyhenee), työpaikat ja koulutus viedään (leikkaukset yliopistoihin ja museoihin) ja myös tutkimustyövälineet (arkistot eivät pysty palvelemaan) viedään. Jahka saan vastuunalaiset elävänä käsiini, poistan heiltä kivuliaasti sekä peruuttamattomasti polvilumpiot ja pallit ja käsken ryhtymään pikajuoksijoiksi tai siitossonneiksi, muuten menee työkkärin tuet.

Mikäli huominen arkisto- ja kirjastopäivä ei suju paremmin, teen Kansalaisaloitteen Turun irrottamisesta Suomesta ja liittämiseksi Ruotsiin. Porkkanana Ruotsille telakalla tilauksia 2020-luvulle asti, yliopisto joka ei irtisano henkilökuntaansa, tulossa oleva 10 minuutin hyperloop-yhteys (kyllä, juuri tästä syystä ajamme sitä!), kulttuurihistoriallisesti korvaamattoman arvokas ja mitä kaunein miljöö ja kirkko johon on haudattu yksi heidän kuningattaristaan (hänen luovuttamisensa Ruotsiin on valttikorttimme neuvotteluissa, muuten. Voisi sen Erik XIV:n tuoda Turkuunkin, onhan muukin perhe Suomessa) eikä AINUTTAKAAN HELSINKILÄISTÄ TAI TAMPERELAISTA!

Asiantuntijan roolissa alaskalaisten suhteen sekä skannerin äärellä.

Arvelin noin kolme vuotta sitten Siirtolaisuusinstituutissa Venäjän Alaskan kauppakomppanian papereita arkistoidessani, että nämä kannattaa laittaa kaikki (provenienssiperiaatteen mukaisesti) samaan lootaan koska jos niitä kyseltäisiin, niin ne tarvittaisiin kokonaisuutena. Osoittauduin kaukonäköiseksi: instituutista annettiin minun tietoni Alaskasta artikkelia laativalle toimittajalle "asiantuntijana". No, vastasin puhelimessa kysymyksiin ja seuraavana päivänä köpöttelin arkistoon. Löysin kaiken materiaalin arkistosta viidessätoista sekunnissa josta kymmenen kului arkistokaapin rullaamiseen kiskoilla.

Anoin apurahaa tutkimuksen tekemiseen näistä Alaskaa koskevista materiaaleista pari vuotta sitten, mutta eihän niitä maistereille myönnetä ellei tee väitöskirjaa tai tutkimusta todella "pornosta" aiheesta. No, tätä apurahavalitusta voisi jatkaa loputtomiin. Hyvinä uutisina apurahoista Viestipataljoona 33:n historiikki sai a) apurahan painatuskuluihin ja b) painofimalta erinomaisen tarjouksen, johon apurahat riittävät.

Viestipataljoona 33 - skanneri laulaa

Työvaiheessa menossa skannailu, eli erään veteraanin kirjeenvaihto 1941 - 1942. Sisältää mielenkiintoista materiaalia, mm. toiveita filmin lähettämisestä ja ohjeet filmirullan laadusta. Vielä on edessä yksi tärkeä materiaalin vastaanotto, nimittäin erään pataljoonassa palvelleen lotan tytär lupasi antaa äitinsä materiaaleja sota-ajalta.

Syksyllä hankkimani skannerin professionaalipuolen toiminnot olivat yllättävän kömpelöt, nimittäin skannausohjelma käytännössä sulki itsensä jokaisen skannauksen jälkeen. Yritin löytää verkosta jotain päivitettyä ohjelmaa, jolla voisin esimerkiksi laittaa levylle kolmesta neljään valokuvaa, skannata niistä yhden ja heti sen jälkeen siirtää valinnan skannatakseni seuraavan tasolta, jolloin kantta ei tarvitse availla eikä esiskannauksia tarvitsisi tehdä tuhotonta määrää. Lisäksi halusin säätää dbi:t ja kuvanlaadut (.tiff) helposti. Koska verkon päivitykset eivät tällaista löytäneet, päätin piruuttani kokeilla helppokäyttötoimintoa. Jostain käsittämättömästä syystä kaikki toivomani toiminnot löytyivätkin tätä kautta! Etenkin ControlCenter 4:n skannauksen jälkeinen rajaustoiminto oli ilahduttavan helppokäyttöinen. Valikoima oli täysin päinvastainen kuin yleensä käyttämissäni Epsoneissa, jossa helppokäyttö on tyyliin lätkäise ja skannaa, kun taas ammattipuolelta löytyvät kaikki mahdolliset säädöt. Oppia ikä kaikki.

Ongelma: sain erinomaisen Itä-Karjalan kartan joka ei mahdu skanneriin, mikä neuvoksi? Ei muuta kuin pyytämään lainaksi Instituutin kopiokonetta jossa on skannaa ja faksaa -toiminto. Hyvin mahtui kopiointilevylle!

Helmikuun alkua Helsingissä

Kas niin, esitelmä Hangon taisteluista 1941 on valmis iltaa varten ja tähän väliin ehtii kerrata tapahtumia viime viikolta.

Lähdin melkein heti kuun alettua 2.2. Helsinkiin arkistotutkimuksiin sekä seuraamaan vuoden 2015 arkeologisten kenttätöiden esittelyä.

Arkistossa taas Rauhankadulla

Havaitsin pitkän kaksi läppäriä ja kaksi irtokiintolevyä käsittäneen tarkastuksen jälkeen, että jo vuonna 2012 Viestipataljoona 33:sta tilaamiani asiakirjoja ei löytynyt mistään. Ne löytyvät kyllä ihka ensimmäisestä tilauslomakkeestani, mutta ilmeisesti ne olivat edelleen kunnostettavina enkä tehnyt niistä kunnon merkintää, koska osan sain (vasta) toisena arkistopäivänä tutkittavaksi. Sörnäisten toimipisteen käytäntö vain kuusi kansiota/vierailukerta vaikeutti tutkimista olennaisesti.

Paikkasin Kansallisarkiston käynnillä olennaisia aukkoja vuosilta 1941 ja 1944. Viimeisetkin minulle avoimet suuret kysymykset selvisivät niistä. Nyt voin viimeinkin julistaa Viestipataljoona 33:n historiikin arkistotutkimusosan päättyneeksi. Enää puuttuu muutamalta pataljoonassa palvelleen omaiselta valokuvia, mutta ne ovat kuvitukseksi, eivät lähdeaineistoksi.

Lisäksi tilasin II Armeijakunnan oikeudenkäyntiasiakirjoja tutkiakseni Iltasanomissa ja Aamulehdessä esiteltyjä artikkeleita kannibalismikuvista. Onnistuin löytämään tapauksen asiakirjat ja laitoin ne asiaa tutkivalle kollegalle jonka kanssa olemme pohtineet asiaa. Ironista sisänsä, vastaava "kohuartikkeli" samasta aiheesta sekä samoista kuvista julkaistiin Iltasanomissa jo vuonna 2006 ensimmäisen kerran (artikkelin pohjana vuonna 1994 julkaistu artikkeli...) ja nyt kymmenen vuotta myöhemmin se lämmitettiin uudelleen "uutisena". Vaikka asiakirjat nyt löytyivätkin (ne missään piilossa on olleet!!!), niin eiköhän Iltasanomat julkaise samat kuvat ja väitteet uudelleen 5 - 10 vuoden sisään uutisena. Uskoakseni sanan uutinen kantasana on uusi, mutta merkitys on muuttunut vuosien mittaan.

Vapaussodan arkiston paprut on nätisti pakattu.

Liedon rautatieaseman sähkösanomakirja. Syötävän söpö asiakirjavihko!

Kolmantena löysin Liedon ja Limingan rautatieasemien vihkot sähkösanomista sisällissodan ajalta. Niihin en ehtinyt perehtyä paikan päällä vaan kuvasin ne tarkkaan myöhempää tarkastelua varten.

Odotan innolla sitä, että saan irroitettua jostain aikaa näiden asiakirjojen tutkimiseen. Liminka oli sodan alusta valkoisten hallussa ja Lieto punaisten, joten sähkeitä vertailemalla löytynee paljon kiinnostavia tietoja.

Ai niin, viime aikoina on ollut kirjoittelua islaminuskoisten oikeuksista uskonnollisiin vapaapäiviin. Jatkosodan aikana tämä ei tuottanut vaikeuksia:

Lähde: Kansallisarkisto. Sörnäisten toimipiste. T-5079/2 [8] II/III

 

Kaivausesittelyt Kansallismuseolla torstaina ja vielä käynti arkistoissa

Tapasin torstaina 4.2. kaivausesittelyissä teiden arkeologiaa käsittelevässä seminaarissa Sukututkijan loppuvuosi -blogin pitäjän joka jopa tunnisti minut. Lukee blogiani. Minä mietinkin tilastoja katsoessa että kuka näitä oikein kliksuttelee robottien lisäksi.

Tilastoista puheen ollen, viime viikon Juslenian tutkimuksista kertova kuvareportaashini on ennätysmäärän käyntikertoja saanut kirjoitukseni, kiitos Facebookin ja kaverin joka jakoi linkkiä siellä. Jutun lukenut arkeologian oppiaineen lehtori kertoi minulle työskennelleensä Jusleniassa 40 vuotta ilman aavistustakaan maanalaisisten tilojen laajuudesta. Heh.

Takaisin Kansallismuseoon. Olin torstaina etiäisen ansiosta ovela ja kahvittelin rauhassa aamulla pitkään ja tulin aamun ensimmäiseen esitelmään reilusti myöhässä. Onneksi, sillä tekniikka oli sanonut POKS! ja saatiin toimimaan noin 10 minuuttia saapumiseni jälkeen joten kuten.

Väristä päätellen menossa on meriarkeologian esitys. *tirsk!*

En esittänyt tieseminaarissa kysymyksiä, koska olin keskimmäisen osan poissa auttamassa kaveria arkistotutkimuksissa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkistossa ja Kansallisarkistossa. Hän tekee linnavuoritutkimusta, ja linnavuoriin liittyvät tarinat on jemmattu SKS:n arkistosalissa erittäin ovelaan kohtaan, josta niitä vain pitää tietää osata etsiä. Itse löysin ne puolivahingossa pari vuotta sitten. Koska keskimmäiset esitelmät olivat yleisesitelmiä, en ollut varma mitä asioita oli jo käsitelty.

Varsinaisista esitelmistä ei ole sen kummempaa sanottavaa. Mikkolan Vaalimaan suosillan tutkimukset olivat jo tuttuja eivätkä keskiaikaiset tiet minua suuremmin kiinnosta.

Lopuksi juttelin Esa Mikkolan kanssa ja kysyin minua askarruttanutta asiaa eli teiden tuhoamista. Suomen rajojen muutellessa määräsivät Ruotsin kuninkaat monia teitä hävitettäväksi, etteivät Venäjän sotavoimat pääsisi marssimaan niitä pitkin syvemmälle valtakuntaan. Hävitettiinkö tiet aktiivisesti lapioin ja rautakangin vai jätettiinkö ne vain huoltamatta ja merkitsemättä karttoihin? Tuon ajan tie katosi ja metsittyikin suhteellisen nopeasti ilman aktiivista talonpoikien velvollisuutena ollutta huoltoa. Ovatko rauhan takia tuhotut tiet vielä löydettävissä arkeologisin menetelmin?

Illalla vietettiin aikaa Zetorissa jossa oli mukava tunnelma. Järkytyin kuitenkin lukiessani Zetorin lehteä, jossa mainostettiin ruokapuolen annoksia "reiluiksi, suuriksi" jne. ja tilattuani ahvenkukkosen sain pienen pienen keraamisen astian jossa oli toki maukas kukkonen, mutta hintaansa nähden kyllä täysi nälkäannos. Kopioin kuitenkin toteutustavan ja ajattelin leipasta itse vastaavanlaisen annoksen viikolla.

Perjantai

Perjantaina oli erinäisiä kenttätöitä ja nyt riitti niin yleisöä kuin mielenkiintoa, topsin torstaina oli aamusta asti yllättävän paljon väkeä. Parhaasta päästä perjantaina olivat tuttujen esitykset eli Janne Rantasen, Jasse Tiilikkalan ja Aleksi Pienimäen esitelmä linnavuoritutkimuksista Janakkalassa sekä Ilari Aallon oivallinen ja visuaalisesti harvinaisen kaunis katsaus Aboa Vetuksen kaivauksiin.

Täältä lähdin hakemaan matkatavaroitani ja bussia odotellessa istuin Pub Ikkunassa Kampin vieressä lukemassa Hangon taisteluista ja nauttimassa virvokkeita. Ikkuna on siitä rehellinen ja poikkeuksellinen kapakka, että täällä iso olut tarkoittaa puolen litran tuoppia ja kohtuuhintaista sellaista. Jostain syystä helsinkiläiset arkeologit hakeutuvat paikkoihin, joissa "isosta" 0,4 litran perussuomalaislageroluesta veloitetaan törkeästi ylihintaa. Steam Hellsinkiin en tällä kertaa mennyt, koska minun olisi pitänyt jättää kolmekymmentä kiloa tavaroitani narikkaan maksua vastaan.

Kolumniraaka-aineeksi

Yövyin Rööperissä kummitätini luona, ja hän pyysi minua käymään kellarissa etsimässä paria takkia. Kummitätini tuntevat tietävät, että hänen garderobillaan vaatettaisi suuren isänmaallisen sodan aikaisen puna-armeijan - ei sotilaallisesti, mutta vaatettaisi kuitenkin. 

Tästä vaatteidennoutoreissusta sukeutui sellainen seikkailu, että hän kirjoitti aiheesta kolumnin Kamppi-Eira-lehteen. Kolmannella reissullani sain jo tuoduksi toisen oikean pyydetyistä takeista. Toisen kohdalla kuulin mielenkiintoisen huudahduksen: "Eihän tuo ole vaaleanpunainen, se on pinkki!". Kummitätini tulkinta tapahtumien kulusta - tunnustuksellisen liioiteltu - on lukemisen arvoinen!

Aivan niin, ennustin oikein. En saanut Kulttuurirahastolta apurahaa.

Tutkimuksesta kirjoittamiseen - ihan kohta, oikeesti!

Vuoden loppuun mennessä VP 33:n historiikin kirjoittamisen keruuvaihe kerrytti melkoisen aineiston, joskin osan hankinta siirtyi pakosti uuden vuoden puolelle. En ehtinyt uudestaan vuoden 2015 aikana Raisioon sanomalehtiarkistoon, joten pitää tutkia loput Uudet Aurat tässä kuussa.

Hain erään veteraanin aineistot juuri ennen joululomaa ja ällistykseni oli melkoinen, kun ottamieni valokuvien ja asiakirjojen joukossa oli Viestipataljoona 33:n 1. Komppanian I Joukkueen virallinen sotapäiväkirja tammikuusta 1944 kesäkuun 20. päivään eli Karhumäeltä vetäytymiseen asti.Vertailu 1./VP 33:n sotapäiväkirjaan osoitti että kyseessä oli aito päiväkirja, jonka pitäminen jäi ilmeisesti vetäytymisvaiheen kiireisiin. Käsialan vaihtelusta päätellen päiväkirjaa piti kaksi eri henkilöä. Tietääkseni joukkueet pitivät sotapäiväkirjaa ainoastaan poikkeustapauksissa, eli siinäkin mielessä harvinainen löytö.

Kansallisarkistosta löytyneessä materiaalissa riittää läpikäymistä. Esiteltäköön tässä muutama poiminta, jotka eivät varsinaisesti liity aiheeseen mutta valaisevat hyvin sota-aikaa. Kirjeenvaihdosta löytyy mm. Päämajan Indendentintoimiston kirje "Puutteellisuuksia taloushuollon suorituksessa" päivämäärällä 26.1.1942. Kirjeessä listataan kaikenlaisia rikkomuksia eri puolelta Suomea, mm. seuraavanlainen tapaus:

- Muuan rahastonhoitaja - helsinkiläinen ravintoloitsija - oli saanut tehtäväkseen hankkia sotasairaalalle puolukoita, joita lääkärienkin ilmoituksen mukaan kipeästi tarvittiin sairaalan potilaille, kun paikkakunnallaei ollut saatavissa maitoakaan. Rahastonhoitaja pantiin asialle ja hän sairaalan henkilöautolla kulkien kierteli pitäjällä ja asiansa kauniisti esittäen sai sairaalaa varten paikkakuntalaisilta ilmaiseksi ja osaksi pientä korvaustakin vastaan kuivattuja marjoja. Mutta sensijan, että hän olisi luovuttanut ne, kuten lahjoittajat uskoivat, sairaalalle, hän lähettikin niistä suurimman osan Helsinkiin ja osan myi sairaalan henkilökunnalle ja sairaala sai puolukoita vain 3,5 kg.

Samoin seuraava maininta sairaiden sotavankien paremmasta muonittamisesta 1. Divisioonan huolto-ohjeessa no 8/42 (21.2.1942) on kiinnostava. Selvästikään näitä ei haluttu uuvuttaa kuoliaiksi:

5. Sen johdosta, että sairauden ja heikkouden takia työkyvyttömäksi joutuneet sotavangit eivät sv. muona-annos A:n avulla voi uudelleen kuntoutua, saadaan heille samoinkuin sv- leireillä heikossa kunnossa oleville vangeille lääkärin lausunnon perusteella järjestää ruuanpito sv. muona-annos B:n mukaan. (Aihe: II AK:n käsky huollosta no 8/42)

Varsinaiseen VP 33:een liittyvää aineistoa löytyy toki rutkasti. Sieltä täältä on mielenkiintoisia mainintoja viestimiesten arjesta, mm. keksintöjä telttojen paloturvallisuuden parantamiseksi tai turkisten käytöstä.

Vielä on haettava yhdet aineistot, otettava vastaan nivaska kuvia, mahdollisuuksien mukaan pitäisi päästä Jyväskylään kuvaamaan yhdet esineet ja toivottava, että pääsisin haastattelemaan vielä yhtä VP 33:n elossa olevaa sotaveteraania. Vaikuttaa siltä, että kirjoittamisvaihe alkaa todenteolla vasta tämän kuun lopulla.

Joulukuun puolivälissä - tutkimusta ja uusia tuulia

Vuorossa huomenna taas Helsingin arkistoreissu, tavoitteena etsiä Karhumäkeen ja 1. Divisioonaan liittyviä hyödyllisiä asiakirjoja. Etenkin haluaisin löytää sellaisen Karhumäen kartan, johon on merkitty suomalaiset kadunnimet. Reissuun liittyen ostin itselleni joululahjan: vara-akun järjestelmäkameraan. Siitä tulee olemaan vielä paljon hyötyä jatkossakin.

Uusi Aura

Akun tarpeen huomasin torstaina pistäytyessäni Raision sanomalehtiarkistoon. Tein museolle blogikirjoituksen tutkimuksistani eli kuvaamistani Uuden Auran numeroista ja Lietoon liittyvistä uutisista. Huomasin jo pari vuotta sitten, että Uusi Aura oli jatkosodan aikana varsinaissuomalaisille sotilaille tärkeä ja luettu lehti ja riemukseni löysin muun muassa lietolaisten sotilaiden joulutervehdyksen joululta 1941!

Uusi Aura julkaisi myös silkkaa propagandaa, joka nauratti minua melkoisesti. Esimerkiksi alla oleva kuva-artikkeli:

Uuden Auran kuva-artikkeli saksalaisten erinomaisuudesta ja venäläisten ali-ihmisyydestä. Asemasodan aikana tällaiset artikkelit sentään kiellettiin. Tuntemattoman Vanhalan suhtautuminen eli hihittely tällaisen edessä on ymmärrettävää.

Tosin surettaa ajatus siitä, mitä noille venäläisille tapahtui sodan myllerryksessä. 

Samoin juutalaisia vastaan eri maissa laadituista asetuksista raportoitiin sangen avoimesti. Toisaalta käytännössä avoin mahdollisuus natsismin kannattamiseen Turussa herätti kaikessa kaameudessaan hilpeyttä:

Turussa saattoi liittyä vuonna 1941 Kansallissosialistiseen järjestöön.

Ilmoitussivusto jos mikä olikin varsin mielenkiintoista ajankuvaa, esimerkiksi työilmoitus metsävadelman ja metsämansikan lehtien keräämisestä:

Pohjois-Suomen sotatoimia tutkivalle lehtiartikkelit tarjonnevat mielenkiintoista aineistoa mm. saksalaishaudoista, kuten kahden Stuka-lentäjän hautapaikasta Kainuussa:

Saksalaisten hautapaikoista ja muistomerkeistä löytyi kiinnostavia artikkeleita.

Taas uusissa leivissä

En saanut ensi vuoden alkuun apurahoja mistään: TOPin jälkeen pettivät Tietokirjailijat. Kuitenkin kotona ollaan, joten voin yhtä hyvin tehdä edelleen kirjoja ja muuta vastaavaa. Toisaalta apurahan peruuntuminen antaa joidenkin muiden juttujen suhteen neuvotteluvaraa.

Yllätyksekseni en ole sittenkään keväällä ansiosidonnaisen, lehtikirjoittelun ja luentojen varassa sillä kollega pyysi opettajaksi Turun yliopistolle verkkokurssille uutta sotahistoriaa opettamaan. Löysin vastuulleni saamiini tehtäviin nopeasti omasta kirjastostani suurimman osan kirjallisuutta ja loput etsin seuraavana päivänä. Turun yliopiston kirjasto tosin teki tenän vesivahingon vuoksi, joten loput kirjoista piti noutaa muista paikoista mikä tuotti kiireelliseen tehtävääni päivän viiveen. Joka tapauksessa mielenkiintoista puuhaa luvassa helmikuusta alkaen.

Sisällä on enää yksi apurahahakemus eli Kulttuurirahaston, joka oli ja on edelleen laskelmissani epätodennäköisin. Tuottaa taas tuskaa lukea, millaisiin hankkeisiin rahat on annettu ohi oman intressini. Pari vuotta sitten myönnettiin rahat mesimarjan viljelykäytön tutkimukselle. Pikainen googlehaku osoittaa että apurahalla on ehkä saavutettu tuloksia: puolikuiva luomusiideri! Jos saan apurahan, ostan keissin noita... no myönnän, tuo oli ilkeää sillä tällainen tutkimus vaatii useita vuosia ennen tulosten saamista.

Vuodesta 2016 on tulossa hyvin mielenkiintoinen.

Kun Bachelor of Arts, historian ja kirjallisuudentutkija maailman pelasti

Sotahistorioitsijana, arkeologina, humanistina jne. minun on nyt kirjoitettava historian tutkimuksen puolesta. Yliopistoja potkitaan taas vaihteeksi rajusti päähän ja "innovaatiopolitiikka" ei perinteisesti näe humanisteilla muuta kuin voitolla hyvinä kausina ostettavan lisäarvon. Niinpä raapustan tähän muutaman rivin historiantutkimuksesta, jonka ansiosta suuri osa tällä hetkellä vallan huipulla olevasta sukupolvesta ei ole tuhkakasana. Kirjoitan teoksesta, joka todennäköisesti pelasti ihmiskunnan valtaosan hengen, ellei peräti koko planeettamme.

Maailma on viimeksi käynyt lähellä loppua vuonna 1962 Kuuban ohjuskriisin aikoihin. Päättäjät eivät kuitenkaan painaneen nappia, jonka seurauksena lukematon määrä ihmisiä olisi tuhoutunut. Miksi? Mikä ajoi rationaaliseen valintaan (joka on insinöörien, lääkärien, fyysikoiden ja KOVIEN tieteiden juttu, kun humanistit söheltävät höttöisen kvalitatiivisen tutkimuksen parissa)? 

Jonathan Glover mainitsee teoksessaan Ihmisyys, että Yhdysvaltojen puolella tämä johtui Barbara Tuchmanin historiateoksesta Elokuun tykit. Kirja kuvaa ensimmäisen maailmansodan syntyä ja sitä, kuinka päättäjät 1914 väkisin ajoivat maansa sotaan, joka tuhosi arviolta 16 miljoonaa ihmistä. Kirja oli juuri ilmestynyt, ja Yhdysvaltojen ulkopoliittinen johto, presidentti J.F. Kennedy etunenässä olivat lukeneet sen. He tajusivat, miten riistämällä vastapuolelta aikaa toimia ja esittämällä jyrkkiä ultimaatumeja oli aiheutettu hirvittävä massamurha, tai kuten John kuvasi veljelleen Robertille: "-- he näyttivät kompastuneen mukaan sotaan 'typeryyden, yksilöllisten vastenmielisyysseikkojen, väärinkäsitysten sekä henkilökohtaisten alemmuus- ja valtakompelksien johdosta'." Lopuksi hän sanoi:

"En aio toimia siihen suuntaan, että joku voisi kirjoittaa siihen verrattavan kirjan Lokakuun ohjukset"(Glover 2006: 282). 

Vuoden 1914 kokemuksista otettiin opiksi: kun ajan annettiin tehdä tehtävänsä, taisteluraivo muuttui sodan peloksi. Molemmat osapuolet tarjosivat toisilleen mahdollisuuden vetäytyä nurkkaan ahdistetusta asemasta. Maailma pelastui.

Vaikka ydinaseiden tuhovoimaa on liioiteltu ja ne olisi keskitetty "vain" suuriin asutuskeskuksiin ja sotilaskohteisiin, olisi kymmeniä ellei satoja miljoonia ihmisiä kuollut. Voimme vain arvailla, miten moni ohjus olisi iskenyt Suomeen "ennaltaehkäisevänä iskuna". Yhdysvallatkin oli kartoittanut Suomen tuhotakseen tarvittaessa Neuvostoliitolle potentiaalisesti tärkeitä kohteita. Vuonna 1962 maailman väkiluku oli 3,14 miljardia ihmistä. Neuvostoliitossa asui tuolloin arviolta 220 miljoonaa ihmistä, Yhdysvalloissa arviolta 186,2 miljoonaa. Suomalaisia oli yli 4,42 miljoonaa henkeä. Iskiessään ohjukset olisivat vaikuttaneet kaikkien näiden elämään enemmän tai vähemmän kohtalokkaasti. Nyt heidän jälkeläisiään on satoja miljoonia, ellei miljardeja. Joku väestöpoliitikko laskekoon tarkan arvon. Hallituksestamme pääministeri Sipilä oli tuolloin vuoden vanha ja ulkoministeri Soini juuri syntynyt. Valtiovarainministeri Stubbin parhaimmassa iässään oleva 27-vuotias isä pohti jääkiekon saloja. Poika syntyisi kuuden vuoden kuluttua. Pikkuinen Soini (syntyi Raumalla, satamakaupunki) ja Göran Stubb (helsinkiläisen jääkiekkojoukkue HIFKin riveissä) olivat tuolloin ilmeisesti suurissa asutuskeskuksissa, siis todennäköisissä ohjuskohteissa. Veteliläinen Sipilä olisi ollut todennäköisesti turvassa iskun välittömiltä seurauksilta. Laskeuma ja nälänhätä olisivat todennäköisesti tappaneet hänet muutaman viikon kuluttua.

Fyysikot tekivät laskelmat ydinaseen tekemiseksi. Insinöörit suunnittelivat ja rakensivat ne ohjukset, joilla ydinlataukset saattoi toimittaa perille. Yksi I maailmansodan alkua käsittelevä historiateos pysäytti niiden käytön.

Humanismin ongelma on oikeastaan siinä, ettei ihmishengelle voi ilmoittaa hintaa. Risteilyohjukselle (ja sen työllistävälle vaikutukselle) voi. Mutta sanoisin saman kuin taannoin talvisotapostauksessa olleessa plakaatissa: Koska ihmishengelle ei voi antaa hintaa, se ei tarkoita sitä että se olisi arvoton. Se tarkoittaa sitä, että se on korvaamaton.

Kuinka moni Elokuun tykit jää kirjoittamatta tällä tiedepolitiikalla?

Lähteet:

Glover, Jonathan. 2006. Ihmisyys. 1900-luvun moraalihistoria. Otavan kirjapaino OY, Keuruu.

http://www.geohive.com/earth/his_history3.aspx

https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Population_of_former_USSR.PNG

http://www.multpl.com/united-states-population/table

http://vrk.fi/default.aspx?docid=169

Tutkimusta - osa 2

Museolla vierähti pitkä tovi aineistoja vastaanottaessani. Tämä työ on kyllä aina vaivan väärti, sen verran hienoja ja mielenkiintoisia asioita saa joka päivä nähdäkseen. Tosin on jotain pohjattoman surullista siinä, kun sotaorpo tuo nähtäväksi isänsä tuntolevyn puolikkaan. Isä oli lähtenyt suoraan juhannushäistä 1941 rintamalle.

Sattuma on puolellani, sillä aineiston mukana tuli paljon suojeluskuntalaisiin liittyvää aineistoa - sattumoisin pidän torstaina luennon suojeluskunnista! Osasin heti tuoreeltaan lukemani perusteella kertoa lahjoittajille esineistä ja valokuvista.

+ olen viime kuukausina kiinnostunut käpykaartilaisten majoista Varsinais-Suomessa, minulle neuvottiin tänään jutustelun lomassa useita uusia. Pitää lähteä ennen lumentuloa kuvausreissulle, mihin hiton väliin aikatauluja sen saisi tungettua?

Ensi viikolta pitää irrottaa päiviä digitointiurakkaan. Onneksi nyt osaan suunnitella vuosien kokemuksen pohjalta homman suht järkevästi.

Sotakirjoitus -  Simsalabim!

Taisin tehdä henkilökohtaisen ennätyksen aineiston läpikäymisessä ja kirjoitusnopeudessa. Palatessani kello 16 museolta sain soiton: sotaveteraanien Joululehteen toivottiin kirjoitusta. Aiemmin oli kysytty juttua jälleenrakennuksesta, mutta siitä ei ollut juuri matskua.

Keksin nopeasti SKS:n keräyksestä rintamaoloista lietolaisaineiston, jota en ollut ennättänyt kuin luetteloida. Luin aineiston läpi nopsaan (onneksi oli hyvä kirjoittaja ja siisti käsiala) ja noin 40 minuutissa syntyi ihan kelpo teksti. Toivottavasti palaute ei tyrmää, itse olin juttuun tyytyväinen.

Ja nyt sitten pitäisi viimeinkin jatkaa sen suojeluskuntaluennon parissa...

Tutkimusta - osa 1

Peruskartoittamaan!

Raskas aineiston peruskartoitus on yksi tutkimuksen mekaanisista, raskaista ja vaativista osioista. Olen ollut huomaavinani, että harva jaksaa toteuttaa enää sen kummempaa kuin pikaisen googletuksen ja paikalliskirjaston kirjahaun. Harva tuntee edes ARTO:n.

Itse etsin käsiini Turun Sotaveteraanien matrikkelin ja kävin veteraani veteraanilta läpi nimiä, joista yritin seuloa Viestipataljoona 33:ssa palvelleita. Onnistuin löytämään vain muutamia, vaikka yksi pataljoonan komppanioista perustettiin Turussa. Yllätyksekseni erään veteraanin tietoihin oli merkitty maanpuolustusjärjestöihin "VP 33/1. Divisioona kilta". Pataljoonalla on ollut omaa kiltatoimintaa sodan jälkeen? Kuulin asiasta ensimmäistä kertaa nyt, vaikka olen kahlannut aineistossa vuosia! Olisi pitänyt tarkistaa tuo matrikkeli jo aikaa sitten, stupidstupidstupid!!! No, aikanaan keskityin nimenomaan Lietoon, olikin aika laajentaa näkökulmaa.

Sain yhteyden Turun Sotaveteraaneihin, siellä ei killasta ole kuultukaan. Onko se ollut vain muutamien harrastus? Vai oliko kyseinen veteraani pataljoonan edustaja veteraanien kiltatoiminnassa, ja kirjaus on virheellinen? Itse olen huomannut, että matrikkelit valitettavasti sisältävät valtavan määrän virheitä eikä tietojen kirjaamistapa ole yhtenäinen. Pitää kaivaa esille vielä 1. Divisioonan rintamamiehet, se on onneksi museolla valmiina.

Toinen raskas osio perustutkimusta on odottaminen. Lähetät lukuisia sähköposteja, kontaktipyyntöjä ja muita ja voit vain toivoa, että joku asiantunteva vasta viestiin. Lukuisia verkkoja vesillä, seuraavaksi siitä missä olen onnistunut.

Onnistumisia

Sain onneksi kiinni kaksi vuotta sitten luennolleni osallistuneita henkilöitä, joiden sukulaisia oli VP 33:ssa. Luvassa on muhkea aineisto, yhdellä oli vieläpä omaisten mukaan kamera mukana rintamalla. Onko mukana paljon kuvia, jotka löytyvät jo museon kokoelmista vai tuleeko kokonaan uusi kuvasatsi? Odotan jännityksellä!

Kollegan kokoelmista löytyi vuonna 1942 tykinhylsystä valmistettu kukkavaasi, jossa on kaiverruksena VP 33 ja 1, eli pataljoonan keskuskomppaniassa tehty. Onnistuin löytämään vastineeksi hylsyn todennäköisen tekijän. Ressukka sai 1944 pommin niskaansa Tolvajärven suunnalla.

Huutokaupan "aavehaku" eli vanhentunut Googlen sivu osoitti, että Turussa on myyty nettihuutokaupassa jokin aika sitten Viestipataljoona 33:n joukko-osastomerkki eli rähinäremmiin kiinnitettävä pinssi. Minne lie päätynyt? Onneksi googletin esiin toisen sivun, jolta löysin kuvan siitä.

Niin mitä sanoinkaan perusgoogletuksesta? Kertagoogletus ei riitä, se kannattaa tehdä 1-2 kk välein.

Tappiot...

Turun ja Piikkiön suunnasta ei ole juurikaan kuulunut VP 33:sta. Niin yksittäiset kuin yleiset tiedustelut ovat jääneet käytännössä vastaamatta. Onneksi on vielä aikaa, mutta digitoinnin ja matkustusten suunnittelun vuoksi olisi hyvä saada tiedot hyvissä ajoin.

Kuvaamaan!

Aina pitää olla muutakin puuhaa kuin tutkimus. Kuten "hyväntekeväisyytenä" tehtävä tutkimus.

Osallistun Koroisprojektiin tuliaseasiantuntijana ja menen heti huomenaamusta kuvaamaan Museokeskukselle kuulia, lunttulukon osia ja pari mahdollista piilukkokiväärin piitä. Ostin sitä varten erikseen työntömitan.

Kameran akku latauksessa - tsek
Muistikortti - tsek
Kameran teline - tsek
Työntömitta - tsek

Loput välineet toimittaa Museokeskus, onneksi. Pitää vielä iltapuhteena - siis yöpuhteena - veistellä styroxista kuulille kuvaustaso.

AK-47 -artikkeli on pakko laittaa hyllylle pitkäksi aikaa. Kaikkeen ilmaiseen ei nyt veny.

100 kirjaa - osa 6

Taas tullut luettua nivaska kirjoja, mutta en ole jaksanut kuin GoodReadsiin päivittää lukutahdin. Niinpä tähän väliin katsaus lukemiini kirjoihin. Näistä ensimmäiset luin jo kesäkuussa, eli syytäkin päivittää tilannetta. Kohta 75% haasteesta saavutettu!

# 44 Huovinen, Veikko. Lampaansyöjät

Todellinen suomalainen klassikko, jota lukiessa tuli nälkä ja otin suunnan Kauppahallin lihatiskille.

# 45 Tuuri, Antti. Talvisota.

Hävettää etten tätä ole aiemmin lukenut. Aivan Tuntemattoman sotilaan veroinen ja TV-sarjahan tuli vuoden alkupuolella. Erinomainen kuvaus talvisodasta ja Taipaleesta. Joukkueenjohtaja mainitsee klassisessa lausahduksessaan arkeologit seuraavina bunkkerintutkijoina.

# 46 Wiest, Andrew. Vietnamin sota.

Tämä keikkui luettavien kirjojen joukossa aivan liian pitkää. Erinomainen artikkeleista koostuva katsaus Vietnamin sotaan joka ravistelee monia myyttejä, joita suomalaisessakin historiankirjoituksessa edelleen esitetään. Erityisen kiinnostavia olivat artikkelit median suhtautumisesta sotaan, USA:n länsimaisista liittolaisista sodassa sekä Yhdysvaltain jokipartioinnista.

# 47 Jansson, Tove. Vaarallinen juhannus.

Muumiklassikko, josta pidin kovasti. Ei siitä muuta voi sanoa.

# 48 Guareshi, Giovanni. Humoristin salainen sotapäiväkirja.

Toinen ikuisuuskirja listoilta, sain luetuksi heinäkuussa. Don Camillon kirjoittajan syvällinen ja viisas, surullinen sekä hauska kirja sotavankileirin elämästä.

# 49 Tuuri, Antti. Maan avaruus.

Antti Tuurin romaanien putki jatkui, ne kun lukee nopeasti ja mielellään. Amerikansuomalaiset kiinnostavat ihan työn puolesta, ja Tuurihan teki kunnolla tutkimustyötä kirjojensa eteen. Päähenkilöt vain tuntuvat näissä aina kumman tahdottomilta rievuilta. Nyt rakennetaan unelmayhteiskuntaa uuteen maailmaan.

# 50 Häikiö, Martti. Nokia: Matka maailman huipulle.

Nokia-historiikki, joka kirjoitettiin juuri ennen alamäkeä. Lukaisin tämän artikkelin taustamateriaaliksi.

# 51 Harris, David. The Archaeology of V. Gordon Childe: Contemporary Perspectives.

ks. http://kaivettuajakaivattua.blogspot.fi/2015/07/the-archaeology-of-v-gordon-childe-1994.html

# 52 Tuuri, Antti. Ameriikan raitti.

Päähenkilö lähtee Floridaan veroja pakoon. Joka väliin poltetaan tupakka, juodaan tölkki olutta ja taas on kinaa Ammattiyhdistysten kanssa.

# 53 Tuuri, Antti. Lakeuden kutsu.

Paluu Pohjanmaalle, tässä kirjassa jäi paljon vihjailujen varaan, selittämättä ja arvailujen pohjalle.

# 54 Tuuri, Antti. Taivaanraapijat.

Pilvenpiirtäjien rakentamista suomalaisvoimin. Aiheena kiinnostava, mutta jokseenkin Tuurin teemoja toisteleva. Heikoin tähän asti lukemistani Tuurin romaaneista.

# 55 Lauantaiseura. Tamminiemen pesänjakajat.

Suomalaisen poliittisen historian klassikko, Ylen Elävästä Arkistosta löytyy tähän liittyen kiinnostavia pätkiä.

# 56 Jermo, Aake. Teräsmyrskyssä loppuun asti.

Parempi kuin Siiranmäen miehet. Äyräpään ja Vuosalmen taistelut jatkosodassa.

# 57 Lang, Maria. Murha vuokralaisena.

Elokuvien innoittamana ryhdyin lueskelemaan näitä. Wijk selvittelee kuolemaa kerrostalossa ja juttu purkautuu hiljalleen kuin lankakerä. Puck puuttuu tästä tarinasta.

# 58 Halsti, Wolf. Talvisodan päiväkirja.

Pian talvisodan jälkeen kirjoitettu teos. Halsti kirjoittaa huollon näkökulmasta, mikä on suht harvinaista. Erityisesti jäi mieleen Halstin kommenteista sodan loputtua karjalaisten evakkojen kohtelu, kun talon isäntä vaati ruoasta ja majoituksesta kiskurihintoja: "Mieluummin olisimme pistäneet seipään nokkaan näitä kuin huopatossuja: venäläiset olivat ilkeitä käskystä, mutta nämä sydämestään"

# 59 Kleemola, Olli, Kinnunen, Aake & Kivioja, Virpi. Tuntemattomien sotilaiden albumi.

Yksityisten sotilaiden valokuvia sodan ajalta aihepiireittäin järjestettynä. Tarjosin tästä arvostelua pariinkin lehteen, mutta en saanut vastausta tarjouksiini.

#60 Kahaner, Larry. AK-47: The Weapon that Changed the Face of War.

Murheenkryynikirja, jonka toimittamistani odotin hiton pitkään Suomalaisesta. Lopulta sain tämän hetkessä AdLibriksestä, mutta siitä olenkin jo kirjoittanut. Tämä kirja on yksi monista AK-47:n historiikeista ja opetti, että jokainen rynnäkkökivääristä kirjoittanut on jo perusasioista eri mieltä. Kahanerin kirja on hyvin pätevä ja sopii erinomaisesti pariksi Aseiden aseelle.

#61 Oravisjärvi, Jani. Rahan synty.

Tuttu kollega kirjoitti mielenkiintoisen ja selkeän teoksen antiikin rahajärjestelmistä. Yllättävää, ettei tällaista perusteosta ole aiemmin ilmestynyt suomeksi. Suosittelen!

#62 McWilliams, Anna. An Archaeology of the Iron Curtain. Material and Metaphor.

Kirjoitin tästä arvostelun Muinaistutkijaan (tulossa 3/2015). Kylmä sota ja sen rajan, nimenomaan fyysisen rajan tutkimus ovat oivaltava tutkimuskohde. McWilliams kävi tutkimassa "rautaesirippua" Berliinissä, Itävallan ja Tsekin rajalla sekä Slovenian ja Italian rajalla.

McWilliams edustaa uutta esinetutkimuksen sukupolvea, jolle esineet ja fyysiset asiat itsessään ovat tärkeitä, eikä tutkimuksessa ole niinkään kyse siitä että jotakin esineryhmää tms. käytetään sosiaalisen, uskonnollisen jne. todellisuuden rekonstruointiin eli tulkinnan välineinä, ei kohteina. Tosin eipä McWilliamskaan mielestäni onnistunut "uudessa" esinetutkimuksessa: matkustelu kohteissa muistutti enemmän matkadokumentin tekemistä kuin arkeologista tutkimusta.

Teoksen saa muuten ilmaiseksi verkosta.

#63 Gronow, Pekka. Laulukirja. Työväen lauluja kahdeksalta vuosikymmeneltä.

Kartoitin työväenlauluperinnettä siltä varalta, että niissä mainittaisiin Kalashnikov-rynnäkkökivääri, neuvostoihmisen ihmease.

#64 Cook, Glen. Musta komppania.

Vuoden paras lukukokemus tähän mennessä. Mainostinkin jo tätä.

#65 Rantanen, Miska. Love Records 1966-1979: Tarinat, taiteilijat, tuotanto.

Tämäkin liittyy työväen lauluperinteen tutkimukseeni. Hyvin kirjoitettu ja kuvitettu historiikki, joka valaisi suomalaista kulttuurihistoriaa olennaisesti.

#66 Country Joe McDonald. ...Next stop is Vietnam the war on record: 1961-2008.

Antologian varsinaisena antina olivat 13 CD:tä täynnä Vietnamin sotaan liittyvää musiikkia (270 kappaletta), mutta mukana tullut paksu kirjanen valittujen kappaleiden ja uutispätkien taustasta oli mielenkiintoista luettavaa. Tsekkasin siis tämänkin Kalashnikov-mainintojen varalta ja niitä löytyikin.

#67 Kaarnakari, Ville. Kuolema kolkuttaa - Mannerheim-ristin ritari Einar Schadewitz.

Hajanainen kirjanen "Eikan" elämänvaiheista. Luin parissa tunnissa, ja tiedän että paljon meheviä juttuja on karsittu kirjasta. Ajantappamiseksi ihan hyvä kirja,

#68 Lang, Maria. Vaarallista nautittavaksi.

Todella jännittävä dekkari, jossa Puckin ympärillä arvoitukset keriytyvät taas hitaasti ja piinaavan jännittävästi lankakerän lailla.

#69 Kettu, Katja. Kätilö.

Kas niin, nyt on luettu uutta suomalaisen naiskirjailijan kirjoittamaa tekstiä. Kätilö osoittautui todella hyväksi kirjaksi ja kieli oli herkullista. Jäin koukkuun ja luin kentällä kahdessa illassa + autossa. Lopussa oleva lähdeluettelo oli hienoa plussaa ja osoittaa, että Kettu kyllä tietää taustat tekstilleen.

Se vaan - näin yleistäen - suomalaisissa naiskirjailijoissa on tätä nykyä tyypillistä, että he kirjoittavat "hyvistä aiheista" mutta eivät tunne muuta tehokeinoa kuin inhorealismin ja eritteiden kuvaamisen. Viimeistä Katja Kettukin käyttää toistuvasti, mutta jotenkin se sujuu häneltä paremmin kuin Sofi Oksaselta.

#70 Karvonen, Erkki, Kortelainen, Terttu & Saarti, Jarmo. Julkaise tai tuhoudu! johdatus tieteelliseen viestintään.

Kattava, perusteellinen mutta nopeasti luettava kirja tieteellisen julkaisemisen ja yliopistojen roolin tämänhetkisestä tilanteesta. Enemmän kuvailee tilannetta kuin antaa ohjeita, ja hyvä niin, eli ei kannata lukea maksimoidakseen akateemiset pönönsä. 

Tärkeintä on, että kirja on terveen kriittinen nykytilaa kohtaan. Tämän pitäisi olla pakollista lukemista kaikille yliopiston kandivaiheen opiskelijoille.

Depressiota sotahistorian äärellä osa 2

Olen lukenut viime viikkoina melkoisen määrän sotahistoriaa kirjoina, artikkeleina yms. Kun tullaan julkaisuihin vuoden 2000 jälkeen tunnen oloni usein hyvin masentuneeksi. Ainoastaan Kimmo Sorkon Suvannon Salpa on jotenkin Summan Surmankorsun ohella osoittautunut piristäväksi yllätykseksi.

Luin uudestaan (viimeksi liki vuosikymmen sitten, joten laitoin 100 kirjaa listaani) Uuno Tarkin Miksi menetimme Viipurin? -teoksen ja se on edelleen erinomainen ja tarkka kuvaus tapahtumista. Koska inhoan argumentteja en-ole-lukenut/nähnyt-mutta-vastustan-silti päätin ottaa lukuun kaksi muuta Viipurista kertovaa teosta eli Ohto Mannisen ja Kyösti Rainilan Viipuri menetetty! Rintama horjuu 1944 (2014) ja Eero Elfvengrenin ja Eeva Tammen Viipuri 1944. Miksi Viipuri menetettiin? (2007).

Olen tavannut Ohto Mannisen vuosia sitten ja sain häneltä omaan tutkimukseeni arvokkaita vinkkejä. En voi ymmärtää, että hänen käsistään on lähtenyt niinkin susi teos kuin Viipuri menetetty! Minun oli pakko jättää teos kesken, koska se oli yksinkertaisesti hemmetin huonosti toimitettu. Tavaraa oli ilmiselvästi kierrätetty sivusta toiseen Ctrl + C / Ctrl + V eli copipastauksella niin, että paikoin samat asiat toistuivat sanasta sanaan kappale toisensa perään vain parin sivun päässä, pahimpana esimerkkinä helmikuun 1944 pommitukset. Oliko teoksen toimituksessa käynyt kämmi? Haluttiinko teosta väkisin paksuntaa? Pitäisi kai kahlata nopeasti avainkohdat menetyksestä 1944 läpi, mutta inhoreaktioni on vieläkin liian suuri. Kerron sitten, tuliko mitään uutta tai kumoavaa Tarkkiin verrattuna.

Viipuri 1944 osoittautui synkistä ennakkoaavistuksista huolimatta yllättävän hyväksi kirjaksi. Artikkeleita ovat kirjoittaneet todelliset ammattilaiset, vaikka monin paikoin tekstien ainoa uutuus on jokin uusi anekdootti tai hyvä katsaus, ei niinkään uusi tieto. Mielestäni Uuno Tarkin "vielä riittäisi tutkittavaa" ei ole toteutunut tässä teoksessa, vaikka se onkin hyvin kirjoitettu. Luin lähinnä minua kiinnostavimmat artikkelit, mutta pitää lukea loputkin, että saan merkinnän 100 kirjaa -listaani.

Ritarirypemistä

Toinen karmea pettymys oli Antti Tuurin, yhden Suomen arvostetuimman kirjailijan kirja Mannerheim-ristin ritareista, jonka pläräsin läpi saaden seitsemässä sekunnissa käsityksen sisällöstä, eli halpahintainen kopio aiemmista matrikkeleista. Pitäisikö kirjoittaa oma kirja ritareista ja käyttää lähteenä vanhat historiikit ritareista ja uutena lähteenä Antti Tuurin kirja? Sitten joku muu voisi kirjoittaa uuden kirjan ja laittaa minun kirjani merkiksi siitä, että on tutustunut uusiin lähteisiin jne.

Hakusanalla Mannerheim-ristin ritarit löytyi Volterista 91 viitettä. Otsikon perusteella historiikkeja kaikista ritareista on kirjoitettu vuosina 1952 (Mannerheim-ristin ritarit, Airon teos), 1972 (Taistelujen miehet: Mannerheim-ristin ritarien taisteluista ja vaiheista, Joppe Karhusen),   1988 (Mannerheim-ristin ritarit: ritarimatrikkeli, Marskin ritarien säätiö), 1994 (Suomen puolesta: Mannerheim-ristin ritarit 1941-1945), 2000 (Mannerheim-ristin ritarit: miehet ja aseet, olen selaillut tämän läpi inholla), 2001 (Marskin ritarit : 191 ihmiskohtaloa), 2003 (Mannerheim-ristin ritarit: 191 suomalaista sotasankaria). Monista otettu vielä uusintapainokset. Eli ei ainakaan tarjonnasta ole pulaa...

Mannerheim-ristin ritarien teoilla rahastaminen sotahistorian, tutkimuksen ja kunnianteon varjolla on yksi halpamaisimmista piirteistä sotahistorian "tutkimuksessa". Käsittämätöntä, että tähän sortuvat tätä nykyä jo arvostetut ja meritoituneet henkilöt, eivät pelkästään Valitut Palat ja halpakustantamot. Ei kuitenkaan enempää tästä aiheesta, ettei poksahda verisuoni päässä.

Mietteitä historian tutkimuksesta

Viipurin menetys kesällä 1944 on näitä sotahistorian muka-ikuisuusongelmia. Liian vähän joukkoja olemattomalla panssarintorjunta-aseistuksella ja liian vähäisellä tykistötulella Puna-armeijan vahvinta panssarikiilaa vastassa, mitä oikein oletetaan lopputuloksen olevan?

Vielä voisin vuodattaa, että yleensä akateeminen tutkimus pitäisi aloittaa kartoittamalla aiheesta tehty aiempi tutkimus ja etsimällä mahdolliset edelleen olemassa olevat ristiriidat, uudet sovellettavat menetelmät ja näkökulmat, tutkimattomat seikat ja muut tutkijan työtä vaativat seikat. Tutkimuksen tarpeellisuus on perusteltava. Itsekin olen hylännyt parikin hyvää ja minua kiinnostanutta tutkimusaihetta koska koin, että jo tehty tutkimus on kattavaa ja hyvin tehtyä. On uskallettava hylätä aihe.

Historiantutkimus on sinänsä siinä mielessä joissakin aiheissa turhaa, että monimutkaisten teorioiden ja historiafilosofioiden sijaan 99% ihmiskunnan historiasta selittää

1) typeryys
2) ahneus.

Tai kuten Mad-lehden hulvattoman hauska katsaus maailmanhistoriaan kertoi Portugalin orjakaupasta 1400-luvulla: "Portugalilaisten orjakauppa osoittaa, mihin kaikkeen pienikin kansakunta pystyy pienellä yritteliäisyydellä ja roppakaupalla pahuutta."

Typeryys ja ahneus selityksinä ovat tyypillisesti oikeita, mutta niitä voi perustella pääasiassa anekdootein. Tosin usein jopa väitöstilaisuuksissa esitetyt aiheelliset kysymykset väittelijälle sivuutetaan anekdooteilla. Tiedän akateemikkoja, joiden ura perustuu opinnäytteen jälkeen lähinnä kaskuille ja tarinoille.

Henkistä tyhjäkäyntiä

Pitkään ollut sellainen vire, ettei tahdo saada mitään aikaiseksi. Onneksi on säännöllisiä juttuja deadlinella, muuten tuntisi itsensä totaalinahjukseksi. Pariin lähdeteokseen on sentään tullut tartuttua, hirmuisen paksuun Ronald Fraserin Blood of Spain: Oral history of Spanish Civil Wariin. Kiinnostavaa luettavaa.

Taitaa olla se vaihe, että lähinnä tankkaa polttoainetta mutta ei löydy kipinää. Kipinästä on viime aikoina ylipäätään vastannut yleensä deadline.

Epäilen verenpisarani Shylockin kaikesta huolimatta kuolleen. Ei viitettäkään lehdistä tai uusista oksista. Kastelinko sittenkin liikaa?

Musiikkielämys vailla vertaa

Max Raabe. Parempi puolisko leikkasi Tampereen kulttuurilehtisen kannesta tämän kuvan talteen ja kiinnitti sen ilmoitustaululle... Kuva: http://www.palast-orchester.de

Sunnuntaina tuli käytyä upeassa konsertissa: Max Raabe & Palast Orchester. Maxin lavakarisma on uskomaton, eikä myöhästyneen lennon vuoksi tullut ½ tunnin viivästyskään haitannut. Orkesterin taso on taivaallinen... Puolisoni harmitteli 1920- ja 1930-lukujen aaltoillessa musiikin muodossa yleisön yli, että hän on syntynyt väärälle aikakaudelle. Siltä minustakin alkoi tuntua.

Music, he explained, has always been strongly connected to fate and tragedy. And then Raabe made a dramatic pause, looked at New York and asked ´Who cares?´

Luvun alla ja luvun alta

Kaunokirjallisella puolella on kipinänmetsästyksen toivossa uusintaluvussa Unio Mystica. Waltarin elämästä lukeminen lohduttaa. Yhdessä Suomen parhaimmista kirjakaupoista, Sammakossa, on ollut myynnissä paljon Charles Bukowskia. Uteliaana otin viimeinkin kirjastosta lukuuni novelleja. Kuulin Bukowskista ensimmäisen kerran - tietoisesti - lukiessani Irakin sodasta bloganneen Colby Buzzellin teoksen Minun sotani: amerikkalainen Irakissa. Bukowski kuului hänen lukulistoihinsa.

Sivuseikkana mainittakoon, että Buzzellin teos sai minut kiinnostumaan enemmänkin Irakin sodasta kirjoitetuista kirjoista. Konfliktiarkeogina ja muutenkin tutkijana minua kiinnosti Buzzellin rehellisyys. Hänen taistelukuvauksensa oli todenmukainen ja yksityiskohtainen siinä mielessä, että hän keskittyi omaan itseensä; oikeastaan omaan hämmennykseensä ja adrenaliinipiikkiin. Luin vanavedessä David Finkelin Pataljoona 2-16:sta, mutta kyllästyin nopeasti. Mutta; Bukowskiin.

Novellikokoelma Kaupungin kaunein nainen tuli luetuksi tänään. Siitä tuli luetuksi 2 - 5 novellia päivässä, eli lukutahti oli aika rauhallinen. Bukowski muistuttaa suomalaista nykyproosaa uloste-viina-seksi-linjallaan, mutta jollain tavalla hän kuvaa tiettyjen ihmisten työttämyyden, alkoholin ja tarkoituksettomuuden täytteistä elämää niin, ettei näille aidosti voi olla vihainen. Teoriat ravien voittohevosista ja niitä pelaavista osoittavat ihmistuntijan silmää.

Kokoelman lopussa oli joitakin niin inhottavia juttuja, että loikin ne vain yli. Ne eivät olleet Tarinoita tavallisesta hulluudesta.

Oljenkorsia odotellessa

Työrintamalla ei ole kuulunut kesätöitä, viimeksi tänään tuli yksi hylsy. Vielä paikasta, johon luulin olevan aika hyvät mahdollisuudet. Maisterinpapereilla on kai liian pätevä kesäopashommiin, tällä kertaa Kuntarekrystä ei vaivauduttu edes laittamaan tavanomaista luetteloa tehtäviin valituista. Kesä mennee sitten gradunteossa ja muussa opiskelussa. Kevät ja syksy taisivatkin olla vähän liian hyvää aikaa.

Arkeologiset kaivaukset ovat viikon keikkoja kaukana, siitä saatava raha menisi matkoihin ja usein majoitukseenkin. Apuraharintamalla taas kaikki kesää auttavat ovat jo rauenneet, nyt voisi hakea syksyksi tutkimuksiin mutta kah-hittoa, pitäisi tehdä väitöskirjaa saadakseen rahaa.

Oljenkorsia ovat:
1) yllätysraha tutkimuksiin museolle
2) viimeinen sisälläoleva hakemus. Se on paraspalkkaisin hakemistani, mutta edellyttää monenlaista erityisosaamista. Paria ilmoituksessa esitettävää toivomusta [ei sentään kriteeriä, onneksi] en pysty varsinaisesti täyttämään.
3) arkeologiset kaivaukset. Toiveena 1 kk - 2 kk läheltä.

Tai sitten voisi perustaa Huutonettiin tilin ja alkaa myymään ammoin harrastamani Magic the Gatheringin kortteja. Onnistuin saamaan Haminan Kirjakaupan pölyttyneiltä hyllyiltä harvinaisia ja vanhoja kortteja. Samalla voisi kerätä aineistoja puhdetöistä, niitä kun tuntuu olevan siellä yllin kyllin tyrkyllä.

Tulipa pitkä postaus. Henkisestä tyhjäkäynnistä riittää näemmä kirjoitettavaa.

Tenttijännitys lauennut

Hygieniapassia vailla

Eilen oli kello 18 asti kauhistuttava päivä. Olin paremman puoliskon kanssa maanantaina Raisiossa koulutuskeskus Timalissa hygieniapassitentissä, johon valmentauduimme viikonloppuna. PP (Parempi Puolisko) kärsi viikonlopun jonkinasteisesta migreenistä, mutta onneksi saimme päntättyä itseopiskelulla aineistoa.

Hygieniapassi antaa työelämään aika hyviä etuja, sillä monet elintarvikealan yritykset yms. vaativat sitä. Itse arvelen siitä olevan etua museoissa, joihin kuuluu kahvila. Kuten niihin oikeastaan kaikkiin tätä nykyä kuuluukin. Ylipäätänsä materiaali oli erittäin hyödyllistä, ja Kirjakahvila kustansi tentin meille, koska olemme siellä vapaaehtoisina. Itse en tosin ole vielä ehtinyt vuoroja tehdä, sillä alkuvuosi on ollut kovin kiireinen. Tentin repuuttaminen tosin pitää tilittää kahvilalle: 40€!

Maanantaina sitten ankarassa lumisateessa bussittelimme tenttitilaisuuteen. Luimme kännykästäni vielä tenttimateriaalia juuri ennen testiä, ja sitten se alkoi. Ja tuskan hiki alkoi virtaamaan.

Tentti

Tentissä on saatava vähintään 34/40 oikeaa vastausta, että passin saa. Kysymykset arvotaan tuhannesta valmiista. Kauhukseni olin varma ainoastaan 30 vastauksesta! 10 piti siis miettiä ja tarkkaan. Tenttimateriaaleissa oli paristakin ristiriitaista tietoa, ja noiden kysymysten killerit liittyvät sanavalintoihin: "aina", "varmasti" tai "tärkein". "Onko X tärkein ruokamyrkytyksiä lisäävä tekijä?". Tota tota. Missä tilastot?

Tentin jälkeen olimme pitkään hiljaa, ja PP pyysi minua lupaamaan, että kumpikaan ei puhu tentistä koko loppupäivänä yhtään mitään. Ainoastaan yhdestä kysymyksestä sai puhua:

"Hullun lehmän taudin (BSE) tiedetään tarttuvan maidon välityksellä"

Ööh.

Hullu kuiten

Itsekin jätin tuon viimeiseksi ja pohdin sitä pitkään. BSE:stä oli kaikissa tenttimateriaaleissa, mitä käsiin saatiin. Mutta välittämistapaa ei niissä mainittu. Minä laitoin VÄÄRIN, sillä muistaakseni se tarttui aikanaan rehun mukana ja on eläimen aivoissa sekä hermostossa, eli se ei välity maidossa. Olen nähnyt aiheesta paljon dokumentteja, lukenut artikkeleita mutta jumankekka, tuota maitojuttua en osannut.

Bussissa vilkaisin sitten WEBiä. En vieläkään tiedä, kumpi on oikeassa. 2006 on ilmeisesti Wikipedian mukaan tehty tutkimuksia [linkki puuttuu!], joissa todetaan sen mahdollisesti tarttuvan maidon välityksellä, mutta toisessa tutkimuksessa taas yhteyttä ei ole. Testin Raamatun, Eviran mukaan ei ole tietoa siitä, että tauti välittyisi maidossa. Artikkeli on päivitetty 4.3.2013, joten lienee aika tuoretta tietoa!

No, tietoni Hullun lehmän taudista moninkertaistuivat, kiitos hankalan tenttikysymyksen. Lienee tuo sen kysymyksen ideakin?

Tuskan tiistai

Tentin lopuksi valvoja kertoi, että hän seuraavana päivänä lähettää tekstiviestin tai soittaa niille, jotka eivät ole läpäisseet tenttiä. Olin kauhuissani, sillä liian paljon jäi nyt kyllä arvailun varaan.

Tiistai mateli ja tapoimme aikaa, kunnes kello näyttäisi yli virka-ajan. Kummitätini soitto oli säikyttää minut hengiltä. Kahden aikaan olo oli jo aika helpottunut, kello 16 alkoi jo olla riemu katossa ja lopulta kello 18 uskalsimme lähettää kotijoukoille viestit, että taitaa olla passit plakkarissa. Vaihdoimme tietoa ja lohdukseni olimme aika monesta muustakin kysymyksestä samaa mieltä. Yksi meni minulta vikaan, mutta se oli taas sellainen, ettei luettua tietoa pystynyt katsoakseni suoraan soveltamaan. Löyhä vai tiuka tulkinta? ARGH!

Minä juhlistin tarjoamalla itselleni ja paremmalle puoliskolle Cafe Artissa kakkukahvit. Tykkään mahdottomasti heidän Irish Cream juustokakusta! Puoliso ostaa itselleen uuden, tarjouksessa olevan laukun tänään Anttilasta. On muuten kihlauksemme vuosipäivä.

Se seuraus tällä tenttaamisella sitten on, että jatkuvasti keittiössä asetellettani ruokatavaroita ja astioita pöydille ja toisten läheisyyteen PP huudahtaa "KONTAMINAATIO!".