Vailla omaa paikkaa? - Kirja julkaistu!

Vailla omaa paikkaa? Karjalan evakot ruotsinkielisessä Suomessa

2024

Momentum Kirjat

479 sivua

 

Tein vuosia tutkimusta evakoista Suomen ruotsin- ja kaksikielisissä kunnissa*, ja tulokset on nyt viimeinkin julkaistu kirjamuodossa. Teoksen Vailla omaa paikkaa? Karjalan evakot ruotsinkielisessä Suomessa julkaisutilaisuus on Mikkelissä Sodan ja rauhan keskus Muistissa perjantaina 6.9.2024.

 

Teoksen nimi on peräisin Koiviston siirtoväen Koiviston hoitokunnalle lähettämistä kirjeistä. Moni heistä kertoi vastauksena Karjala-lehdessä olleeseen kyselyyn asuvansa jossakin ruotsinkielisessä kunnassa, ja olevansa "vailla omaa paikkaa". Nämä kirjeet avasivat osaltaan erinomaisen näkökulman suomenkielisen siirtoväen oloihin ruotsinkielisillä alueilla sekä heidän asuttamiseensa liittyvistä vaikeuksista.

Kirja jakaantuu neljään osioon, joista kukin ruotsinkielisiä kuntia sisältävä alue eli Pohjanmaa, Varsinais-Suomi sekä Uusimaa** ovat omina kokonaisuuksinaan. Pääasiallisina kirjoittajina toimi minun lisäkseni VTT Olli Kleemola, joka johti tutkimusprojektia. Pohjanmaan osuus on FL Heli Teittinen ja FM Pentti Mäkelän käsialaa, lukuunottamatta tilastollista tutkimusosuutta sijoitussuunnitelmasta ja sen toteutumisesta, jonka minä laadin.

Teoksessa esitellään neljäntenä lukuna paljon puhutun, mutta harvinaisen vähän ymmärretyn kielipykälän synty sekä vaikutus. Tämä pykälä rajoitti suomenkielisen siirtoväen asuttamismääriä ruotsinkielisiin kuntiin, mutta ei kokonaan estänyt sitä. Kielipykälä oli hyvin pitkän ja vaikean poliittisen väännön lopputulos, ja kun kielipykälä oli saatu maanhankintalakiin oli sen sanamuoto ja käytännön merkitys vielä suuremman väännön alaisena. Juuri tästä johtuen jopa korkeakoulutetut henkilöt esittävät täysin paikkansapitämättömiä väitteitä kielipykälästä. Alla esimerkiksi Alpo Rusin kirjoitus Turun Sanomissa 2.8.2023, jonka mukaan ruotsinkielisiltä alueilta ei lohkottu laisinkaan maata suomenkieliselle suurtoväelle (kirjoitimme vastineen). Tutkimuksen yhteydessä oiotaan myös useita viimeaikaisen Karjala-tutkimuksen yhteydessä esitettyjä perättömiä väitteitä.

Turun Sanomat 2.8.2023

Jokaisesta ruotsinkielisestä kunnasta on teoksessa liitteissä taulukot, jotka kertovat niille laaditun sijoitussuunnitelman, eli kuinka paljon mitäkin asutettavaa ryhmää (suomenkielinen siirtoväki, suomenkieliset evakkokalastajat, Porkkalasta evakuoidut ruotsinkieliset) kuntaan piti asuttaa, minkä lisäksi luodaan katsaus asutuksen toteutumiseen erilaisten lähteiden avulla. Tilanne eri kunnissa vaihteli suuresti, ja toisinaan kuntiin syntyi karjalaisvähemmistöjä kunnista, joiden asukkaita ei lainkaan pitänyt tulla alueille. Esimerkiksi Taalintehtaalle Dragsfjärdiin syntyi yli sadan värtsiläläisen yhteisö, ja heille myönnettiin maanhankintalain nojalla tiloja ja tontteja.

Useista eri lähteistä on kerätty kuntiin muuttaneiden kokemuksia asutustoiminnasta, ja tässä on myös pyritty ajalliseen syvyyteen, eli olosuhteiden arvioimiseksi on käytetty niin aikalaislähteitä (sanomalehdet, viralliset raportit, kirjeenvaihto 1944–1950) kuin myöhempiä muisteluita ja haastatteluja. Varsinais-Suomen osalta onnistuimme ennen vuotta 2020 haastattelemaan useita yhä elossa olevia evakoita, mutta Uudenmaan alueen haastattelut esti koronaepidemian puhkeaminen. Esimerkiksi Nauvon alueen ruotsinkielisten erityisen ystävällisestä suhtautumisesta Karjalan evakoita kohtaan on todisteita niin aikalaiskirjoituksissa kuin haastateltujen informanttien kokemuksissa.

Asutustoimintaa tutkitaan lisäksi prosessina, eikä pelkästään aikomusten ja lopputuloksen kautta. Siirtoväen määrä kunnissa saattoi heitellä vuosina 1944–1950 hyvin rajusti suuntaan ja toiseen. Samoin yksi karjalaisryhmä saattoi kunnan sisällä korvautua parin vuoden aikana toisella karjalaisryhmällä. Teoksessa tuodaan esille työpaikkatarjonnan, koulutusmahdollisuuksien, tilojen elinkelpoisuuden sekä kaupungistumisen vaikutus evakoiden tekemiin valintoihin. Evakot olivat vapaita kansalaisia, eivät alamaisia, jotka tekivät sodan jälkeisessä Suomessa valintojaan useita eri tekijöitä punniten.

Karjalaisten ruotsinkielisissä kunnissa kohtaamaan myötämielisyyteen ja syrjintään kiinnitetään luonnollisesti huomiota. Erot täysin vierekkäisissä kunnissa saattoivat olla rajuja: toisessa paikallisten kanssa järjestettiin tervetulojuhlia, toisessa taas vaadittiin siirtoväen poistamista kunnasta likimain pakkokeinoin. Näitäkin ilmiöitä käsitellään pidempinä prosesseina, ja asenteiden muutokset ajan kulumisen myötä tuodaan esille. Usein vuodelta 1948 peräisin olevat raportit kunnista kertovat karjalaisten ja paikallisten hyvistä tai "tyydyttävistä" keskinäisistä suhteista, mutta 1945 raportit ovat synkempää luettavaa.

Tietyistä erityisalueista, kuten Karjalan kalastajaväestöstä, Koiviston ja Säkkijärven kunnista sekä ruotsalaisraivauksista on kirjassa itsenäiset tietoikkunat. Näissä käydään tiivistetysti käpi yksittäisia maanhankintalakiin, Karjalaan sekä asutustoimintaan liittyviä seikkoja, jotka linkittyvät useisiin tutkimuksen osa-alueisiin.

Miksi hankkia tämä kirja? 

Ensinnäkin se tarjoaa ensimmäisen todella laajan, kuntakohtaisen ja vertailevan tutkimuksen karjalaisesta siirtoväestä. Tätä ennen tutkimustulokset ovat usein esitelty läänikohtaisesti, jolloin maantieteellisestä laajan ja varioivan alueen tulokset tiivistetään liiaksi, tai sitten julkaisu koskee ainoastaan yhtä kuntaa tai yhtä karjalaisryhmää. Usein myös turvaudutaan pelkkiin tarinoihin, jolloin yksittäiset ihmiskohtalot yleistetään käsittämään laajoja ihmisryhmiä.

Toiseksi, teos on ensimmäinen joka käsittelee sijoitussuunnitelmia ja niiden toteutumista tarkkaan. Usein sijoitussuunnitelmat esitetään ylimalkaisesti ylhäältä annettuina, eikä ymmärretä niiden olleen pitkien neuvottelujen lopputulos.

Kolmanneksi, kirja oikoo lukuisia historiallisia myyttejä, eikä pelkästään klassista "ruotsinkieliset alueet vapautettiin asutustoiminnasta" hokemaa.

Neljänneksi, teoksessa käytetään aikaisemmin likimain kokonaan hyödyntämättömiä lähteitä useista eri arkistoista, kuten esimerkiksi Kansallisarkiston toimipisteissä säilytettäviä siirtoväentarkastajien kertomuksia. Jostain syystä esimerkiksi niinkin yksinkertainen ja selkeä lähde kuin siirtoväen lukumääräluettelot kunnissa ovat jääneet lähes täysin käyttämättä, ja nämä tiedot on kerätty muista lähteistä tai hyvin epäluotettavista väestölaskelmista (joita kritisoitiin jo omana aikanaan). Olen tähän mennessä törmännyt ainoastaan yhteen kuntahistoriateokseen, jossa näitä luetteloita on käytetty ensisijaisena lähteenä.

Viidenneksi, kirja toimii hyödyllisenä hakuteoksena siirtoväestä, pakolaisista yms. tutkimusta tekevälle, koska yhden kunnan perustiedot löytyvät tiivistetyssä muodossa.

*selkeyden vuoksi kirjoitan tässä kirjoituksessa jatkossa pelkästään "ruotsinkielisistä kunnista". Teknisesti ottaen ruotsinkielisissä kunnissa yli 90 % asukkaista puhui äidinkielenään ruotsia, kun taas 11–89 % kieliosuuksilla kyseessä olivat kaksikieliset kunnat.

** Kymin lääniin kuulunut kaksikielinen Pyhtää on osa Uudenmaan osiota, kirjoittajan huom.

Pietilää katsomassa

Helsingin reissulla oli aikaa käydä Ateneumissa katsomassa graafikko Tuulikki Pietilän näyttelyä.

Kuten yleensä ennenkin, oli näyttely tehty tunteella ja taidolla. Näytteillä oli upeiden töiden lisäksi taiteilijan työkaluja ja lyhyt videoesitys, joka oli kuvattu vuonna 2010 ennen Pietilän asunnon tyhjentämistä.

Esillä oli useita mahtavia töitä, mutta seuraava "tavallinen" kolahti minuun eniten:

Äänislinna. Alkuperäinen teos: Ateneum.

"Äänislinna 1943". Ainakin Anna Kortelaisen kolumneja Turun Sanomissa lukevat muistanevat, että Pietilä oli jatkosodassa Äänislinnassa kirjastonhoitajana. Minusta on aina hyvin liikuttavaa nähdä sota-aikana tehtyä taidetta.

Näyttelyssä oli myös se erittäin miellyttävä puoli, että se oli nimenomaan Tuulikki Pietilän näyttely eikä 

Tove Janssonin elämänkumppanin Tuulikki Pietilän näyttely

Suosittelen vilpittömästi käyntiä näyttelyssä, vielä ehtii mutta kiirettä pukkaa, sillä näyttely päättyy jo 9.4. Myös esillä olevassa Valo muuttaa kaiken -näyttelyssä on nähtävillä paljon hienoja teoksia suomalaisilta taiteilijoilta. Tuulikki Pietilä oli hämmästyttävän taidokas ja monipuolinen graafikko. Erityisen ihastunut olin kissoja esittäviin töihin: miten niin vähällä voi esittää kissan niin täydellisesti?

Tuulikki Pietilä: Halveksuntaa (Psipsina 3), 1977. Kansallisgalleria / Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria / Ainur Nasretdin. Osoitteessa http://www.ateneum.fi/wp-content/uploads/2016/12/pietila_tuulikki_halveksuntaa_psipsina_3.jpg

Itsenäisyyspäiväksi: HISTORIIKKI VALMIS!

Sain eilen odotetun uutisen: Viestipataljoona 33:n historia on viimeinkin tullut painosta eli kirja on valmis juuri parahiksi Suomen 99. itsenäisyyspäiväksi!

Tosin sain tiedon kirjakuorman ilmestymisestä museolle vasta illalla joten haen omat kappaleet huomenna keskiviikkona. Sitten alkaa distribuutio eli 6 vapaakappaletta yliopistoille, ilmaiset kirjat avustaneille ja aineistoja antaneille jne. Seuraavat päivät tulevat olemaan kiireiset!

Olen pitänyt hiljaiseloa blogissa koska olen halunnut keskittyä kirjoittamiseen ja hiomistyöhön, kirjahan myöhästyi aiotusta valmistumisajankohdasta eli touko-kesäkuusta. Syitä oli useita, osa omaa typeryyttä ja kokemattomuutta sekä osa myöhästynyttä aineistonhankintaa. Viimeiset koituivat ehdottomasti kirjan eduksi, sillä sain aivan upeita valokuvia historiikkiin albumikaupalla.

Kaikkea ei tietenkään saanut kirjaan mukaan vaan paljon jäi yli, ja suunnittelen kirjalle "raakamateriaaliin" eli alkuperäislähteisiin ja julkaisematta jääneisiin valokuviin perustuvaa jatko-osaa. Tarkoitan raakamateriaalilla sitä, että kirjan materiaalina ovat mahdollisimman vähän muokatut, taustoitetut kirjeet ja asiakirjat. Samalla voin hyvällä onnella täydentää valmiin historiikin tietoja ja korjata väistämättä syntyneitä tulkintavirheitä ynnä muita vastaavia.

Olen aloittanut uuden blogin, Hylsyin lentoja, jossa keskityn sotahistorian käsittelyyn. Tämä blogi jää valokuvaukselle, yleiselle arkeologialle ja historialle, ranttaamiselle maailman epäoikeudenmukaisuudesta ja tyhmyydestä jne. Tulen käsittelemään jatko-osan edistymistä tuolla uudessa blogissa.

Kommentointia marraskuun lopulla

Alkaa tämäkin vuosi olla lopuillaan. Tänään illalla vuorossa vuoden viimeinen luento Karjalankannaksen evakkojen sijoittumisesta. Onneksi se on vanha luento, joten ei tarvinnut huhkia sen kanssa. 

Eilen pidin luennon Naisista työelämässä talvi- ja jatkosodan aikana. Taisin tehdä esitelmästäni hieman puisevan, jotenkin en saanut sitä kunnolla eloon, mutta en myöskään halunnut mennä vakavan asian kanssa kaskuilun puolelle. Aihe on kiinnostava ja siitä on onneksi hyvää tutkimusta, kuten Kirsi-Maria Hytösen erinomainen ”Ei elämääni lomia mahtunut” Naisten muistelukerrontaa palkkatyöstä talvi- ja jatkosotien ja jälleenrakennuksen aikana (2014).

Hyvästä tutkimuksesta tuli mieleen, sain eilen - kuten syntymäkunnailla asia ilmaistaan - paskahalvauksen nähdessäni Ilta-Lehden lööpin:

Sota ja seksi myy, sen todistaa melkein jokainen Historia -sanalla alkava lehti. Jonkunhan tuollainen kirja oli tehtävä [kuulin tuosta kyllä aikaisemmin ja teki mieli iskeä lyijykynät silmämunien pohjiin], koska olihan tuo uutta että sota-aikana harrastettiin seksiä. "Jo muinaiset roomalaiset" ja niin edelleen.

Lööpit lööppeinä. Itse tiedän vallan hyvin että kun toimittajat alkavat repimään aihetta niin tutkijan sanat väännetään sellaiseen muotoon ettei hän niitä enää itse tunnista. Aion hankkia tuon kirjan luettavaksi ja antaa siitä sitten perusteellisen arvion. Helsingin Sanomien kirjoituksessa "Sota-aikana seksi oli ihmistoivon rakentamista – sankarihautajaiset puhkesivat orgioiksi" esiintyvien lainausten perusteella mehevimmät Korsuperinteen keräyksen (SKS, 1973) aineistot on jo julkaistu teoksessa Sotasavotta. Korsuelämää 1939-1944 (1974).

Kirjoitan niin paljon sotajuttuja että taidan pian avata aiheesta aivan oman blogin jonne keskitän sotakirjoittelun. Tämä Kaivettua ja kaivattua saa jäädä tällaiseksi känkkäränkän arkeologin lifestylessblogiksi.

Conan!

Ihme ja kumma! Age of Conanin lisäosa ilmestyi ja pitihän se välittömästi hankkia! Eli koko höskän nimi on Age of Conan the Strategy Board Game - expansion: Adventures in Hyboria.

Varsinaisina muutoksina Conanin seikkailujen merkitys kasvaa huomattavasti ja niihin tulee uusia menetelmiä (mm. kolme Conan-figuuria, eli Conanin kartuttaessa kokemusta hänestä tulee entistä kovempi jäbä!). Mukana tulee hieno ylimääräinen lauta, jossa Conan etenee barbaarista palkkasoturiksi ja siitä edelleen kenraaliksi. Sääntövihkossa on korjauksia ja tarkennuksia vanhoihin sääntöihin, suomennan ne tänne piakkoin. 

Peliin tulee myös sotavankeja sekä vakoilijoita. Etenkin vakoojat vaikuttivat ovelalta ja toimivalta lisältä, eli käytännössä jokainen saa viisi vakoojaa, jotka aina aikakauden alussa asetetaan jonnekin päin pelilautaa, mutta ei omalle alueelle tai sellaiselle jossa on jo vakooja. Vakoojan poistamalla saa kerran tuoduksi mukaan yhden nopan nopanheittoon, ja sen voi tehdä myös toisen pelaajan kiusaksi. Vakoojan saa taas asettaa uudestaan aikakauden alussa. Conania liikuttamalla voi tappaa vihollisen vakoojan, jolloin Conan saa yhden kokemuspisteen eikä tapettua vakoojaa saa enää takaisin peliin.

Itse pelaaminen saa jäädä myöhemmäksi, jahka saadaan pelijengi kasaan.

Sotaleffailta: erä 1

Eipä tehnyt Tali-Ihantala 1944 suurta vaikutusta. Keskikohdilla elokuva parani hieman ja etenkin Sturmien työskentelyä sisällä oli ihan veikeä seurata: huono näkyvyys vaunujen sisältä tuotiin hyvin esille. Taistelukohtausten kuvaus vaihteli keskinkertaisesta melko hyvään. Ei tämä sieltä huonoimmasta päästä ollut.

Näyttelijätyö oli taattua suomilaaduttomuutta. Monet upseerien lausunnot olivat paperisen käsikirjoitettuja eivätkä näyttelijät saaneet oikeisiinkaan historiallisiin lausahduksiin eloa. Ilmeisesti näyttelijäkoulutukseen kuuluu että suomalaista sotilasta näytellään painottamalla rrrrrrr-kirjainta joka sanassa. Perkeleet olivatkin ainoat tunteella lausutut sanat koko elokuvassa. Ruotsalaiset näyttelivät elokuvassa aika hyvin, eikä heidän osuuttaan kannata vähätellä itse taistelussa kuten jotkut tekevät. Suuri osa Ruotsista tulleista vapaaehtoisista, jotka jäivät Hangon valtauksen jälkeen Suomeen kaatui tai haavoittui Ihantalassa.

Elokuvan keskeinen ongelma oli pyrkimys dokumenttimaisuuteen joka särkyi pahasti, etenkin kiiruhdetussa lopussa. Vihma ei esimerkiksi kaatunut 3.7. seuratessaan puna-armeijan hyökkäyksen torjuntaa vaan vasta elokuussa. Ylipäätään Tali-Ihantalan taistelut olivat jo Ihantalaan yltäessään hiljentymässä, vaikka olivatkin erittäin rajuja. Painopiste oli jo vaihtunut Viipurinlahdelle ja Vuosalmelle.

Lopussa torjuntavoittojen luettelosta puuttuivat U-linja ja Tolvajärvi. Etenkin Tolvajärven listaamatta jättäminen surettaa, koska Viestipataljoona 33 järjesti taistelujen aikana erinomaiset puhelinyhteydet Tolvajärvien pohjoispuolelle. Siellä venäläisrykmentit pysäytettiin toistuvasti pienille tiettömille järvikannaksille.

Nyt eväidenkeruuta ja odottelemaan elokuvaa Voittaja.

Sotaleffailta: päivitys 1

Kirjan sivut putsattu painofirmaan, luvattu artikkeli oikolukua ja kahta lähdeviitteen tarkistusta lukuun ottamatta valmis ja huominen esitelmäkin valmis + parempi puolisko Wienissä. Siispä: SOTAELOKUVAILTA!

Paraikaa pyörimässä Tali-Ihantala 1944, jota en aikaisemmin ole nähnyt. Ensimmäisen 20 minuutin perusteella aika kökkö, etenkin näyttelijäntyö.

Illalla tulee kello 21:00 Teemalta Voittajat, mielenkiintoisen ristiriitaiset arvostelut sai tämän päivän lehdissä.

Uuttakin tavaraa Kinoissa katsottavissa näköjään: Hacksaw Ridge – aseeton sotilas eli Mel Gibsonin kriitikot harvinaisen kahtia jakavalla elokuvalla. Konsepti vaikuttaa mielenkiintoiselta että ehkä sen voisi jopa mennä katsomaan. Gibson ei ainakaan ole yleensä tylsä ohjaaja.

Hacksaw Ridge. Kuva: TS.fi

Vanhoja Suomen Kuvalehtiä 1939-1944

Pidin eilen luennon ilmapommitetusta Suomesta ja etsin kuvitusta muualtakin kuin SA-kuvista. Onneksi Turun Kaupunginkirjastossa on helposti saatavilla Tietopuolella Suomen Kuvalehtiä ja niiden avulla olikin hyvä esitellä ajankuvaa pommituksista. Totta kai kuvasin taas muitakin kiinnostavia juttuja.

Parempi puolisko näytti meemiä, jonka mukaan 50 vuotta sitten eläneistä ihmeellisintä nykyajassa olisi heistä se, että melkein jokaisella ihmisellä on taskussaan laite, jolla on pääsy valtaosaan maailman kaikesta tiedosta. Ja ihmiset käyttävävät tuota laitetta kissavideoiden katseluun.

Ei kissavideoissa ole mitään uutta. Melkein jokaisen Suomen Kuvalehden lopussa sota-aikana oli valokuvia kissoista tai kissanpennuista ja riimittelyjä näiden touhuista:

Taas kerran useaan lehteen oli saksittu muista lehdistä poimittuja hassuja ilmoituksia eli kielikukkasia.

Melkoinen lehmä.

Ööh... olisikohan tuo yhtiö muuttanut nimensä Whizzo Chocolateksi?

Pilakuvat olivat aika hauskoja, vaikka moni olikin puhdasta slapstickiä:

Neukkunäkemys talvisodasta, aineistona sotasaaliiksi saatu puna-armeijan elokuva:

Talvisotaa ja rotuoppia, eli miksi rauhalliset valkoihoiset suojeluskuntalaiset ovat erinomaisia sotilaita ja jotkut muut ei. Kirjoittajana vallan tohtori:

Keskiaika mietitytti myös sota-aikana, tässä kahden sivun artikkelissa pohditaan mahdollisia keskiaikaisia aittoja:

Välirauhan aikana neuvostoliittolaiset ehtivät luoda luovutetussa Viipurissa omia tuotemerkkejä, muun muassa Viipuri-tupakkaa:

Käviköhän arkeologi paikalla? Helsingin Annankadulla löytyi talvella 1944 viemäriä korjatessa 1700-luvun alusta peräisin olevia hautoja. Säilymisprosentti näkyy olleen hyvä:

Juurtuneena tietokonetuoliin

Herätys aamulla, kahvi pörisemään, aamulehtien ja uutisten luku ja sitten kirjoittamisen pariin. Jossakin vaiheessa ennen puoltayötä nukkumaan kun ajatus takkuuntuu. Tätä elämä on nyt ollut pidemmän aikaa. Hintana on helvetin kipeä selkä ja olkapäät ja kaveri, jonka kotona käyn porukalla kurittamassa malmia eli nostamassa painoja on vesirokossa joten sekin elvyttävä liikunta on poissuljettu. Ilman ryhmäkuria en pysty liikkumaan aktiivisesti vaan jumitan koneella kirjoittamassa.

Tähän päälle vielä Uusi sotahistoria verkkokurssi, jonka toisena opettajana olen. Olen ottanut linjakseni että hoidan sihen liittyvän viestiliikenteen virka-aikana kello 8-16 ja annan arvosteluja tehtävistä ainoastaan virkeänä aamuisin ja aamupäivisin: illalla väsymys saattaa aiheuttaa äreyttä joka kohtelisi tehtävänsä illalla palauttavia epäoikeudenmukaisesti. Illalla korkeintaan tutkin, että palautuksia on tullut ja pyrin tietty reagoimaan ongelmatilanteissa.

Viihdytän itseäni joko lukemalla Conan Barbaarin seikkailujen omnibus-kokoelmaa tai pelaamalla Batham: Arkham Cityä kun tekstissä tulee tenkkapoo eikä kirjoitusta yksinkertaisesti synny. Pitäisi ottaa päiväkävelyt ohjelmaan kun sääkin on kaunis.

Kirjoittaminen etenee

Viestipataljoonan historiikin kirjoittaminen edistyy mainiosti. Uusista asiakirjoista ja lähteistä löytyy yllin kyllin uutta ja kiehtovaa aineistoa. Aloitin kirjoittamisen vaativimmasta osiosta eli vuodesta 1943 hyödyntäen 2012 - 2013 kirjoittamiani tekstejä. Koossa on tällä hetkellä kyseisestä vuodesta 53 sivua huolellisesti lähdeviitteistettyä tekstiä. Arvelen saavani tämän osan valmiiksi tänään tai huomenna ja lähetän sen tarkastukseen kuun lopulla vuoden 1942 tekstin kanssa. Niiden ollessa tarkastuksessa kirjoitan vuodet 1941 ja 1942.

Parasta tähän asti on ollut maaliskuussa 1943 viestikurssia varten laadittu monisivuinen kirje viestitaktiikasta ja puhelinkalustosta. Melkein kaikki käytössä ollut kalusto arvosteltiin tarkkaan ja etenkin viestitaktiikan analyysi oli hyödyllinen. Tämä kirje vahvisti vähäiset havaintoni siitä, että 1. Divisioonan viestipataljoonan toiminta poikkesi suuresti muista vastaavista viestipataljoonista.

Aikaisemmin mutu-tuntumalla tekemäni havainto, että Viestipataljoonan miehistörakenne muuttui asemasodan aikana sai vahvistuksen. Tiesin, että vanhemmat ikäluokat kotiutettiin asemasodan alussa mutta muutoksen perusteellisuus ja keskittyminen käytännössä yhteen ainoaan komppaniaan oli jymy-yllätys. Kiinnostavaa sinänsä, tämä ei varsinaisesti rikkonut pataljoonan miesten kotialueiden alueellista jakoa eli se säilytti varusmiesten tulosta huolimatta varsinaissuomalaisen luonteen: valtaosa Viestipataljoona 33:een vuoden 1943 aikana koulutuskeskuksista tulleista oli varsinaissuomalaisia.

Lukijakunnan arvailua

Yritän tasapainoilla lukijakunnan suhteen tekstiä kirjoittaessani kolmen lukijaryhmän välillä: 

Ensimmäisenä ovat ne, joiden omaiset palvelivat yksikössä, ja jotka haluavat käsittääkseni lukea arjesta. Millaista sota oli isälle, isoisälle tai sedälle? Ongelma tosin on, ettei tekstistä saa tulla "namedroppingia" jossa mainitaan pitkä ja puuduttava luettelo miehiä jotka menivät kolmen päivän komennukselle kilometrin päähän hakkaamaan halkoja. Kymmenen riviä tietoa nollainformaation vuoksi ei kannata, vaikka kylillä joku pääsisikin sanomaan että "isäukko mainittu kirjassa sivulla 135".

Toisena ovat sotahistoriasta yleensä kiinnostuneet, joita kiinnostaa yksikön toiminta jatkosodassa. Viestipataljoonien historiikkeja ei ole aikaisemmin kirjoitettu paria todella lyhyttä artikkelia lukuun ottamatta joten vertailupohjaa ei juurikaan ole. Viestipataljoonan toiminta poikkeaa suuresti jalkaväestä ja tykistöstä, ilmavoimista ja laivastosta puhumattakaan! Koska Viestipataljoona oli hajaantuneena laajalle alueelle, varsinkin 1941 ja 1944, ei perinteinen sininen nuoli etenemässä kohti punaista viivaa kartalla pysty esittämään kokonaiskuvaa selkeästi.

Kolmantena ovat viestialan asiantuntijat, joita kiinnostanee enemmän viestitaktiikka ja kaluston käyttö. Onneksi käytössäni on mainio Jussi Harolan 2013 julkaistu teos Yhteys! josta saan perussanaston ja termit. Multippeleihin ja kaukopöytiin, VREH-radioihin jne. ei kuitenkaan kannata satsata liikaa tekstiä, koska ensimmäisen lukijaryhmän silmät alkaisivat lasittua.

Sotilasleireistä pikaisesti

Varsinainen konfliktiarkeologinen tutkimuserikoisalani ovat sotilasleirit, joista tein proseminaarini. Nyt tiedän niistä - monta vuotta kandini jälkeen - sen verran että hevillä en ryhtyisi niitä tutkimaan.

Lupasin taas pitää sarjan luentoja ja päästäkseni helpolla tarjosin yhdeksi luennoksi monia vuosia sitten pitämääni "Historiallisen ajan sotilasleirit ja niiden arkeologinen tutkimus" -luentoa. Se meni läpi mutta viikonloppuna havaitsin suureksi iloksi ja riemukseni, ettei minulla ole enää PowerPointista kopioita. Mahtavaa...

Tutkin vanhan tietokoneeni, vanhan irtokiintolevyni, uuden tietokoneen, uuden irtokiintolevyn ja puoli tusinaa vanhoja muistitikkuja, otan nimittäin esitelmästä aina mukaan esitelmätilaisuuteen kopiot kahdella muistitikulla. Nyt iski uusi ilmiö, nimittäin liian monen varokopion kirous. Kun olen tutkinut tallennuspaikkoja vapauttaakseni levytilaa sekä poistaakseni duplikaateja tai kun tarvitsen tyhjän muistitikun, olen deletoinut tuon esitelmän koska "siitähän on jo olemassa niin pirun monta kopiota muutenkin". No, ei ole enää.

Onni onnettomuudessa - esitelmän päivittäminen

Ei siis auttanut kuin kaivella takaraivoaan ja aika helposti se materiaali aivosoluista löytyi, olenhan pitänyt sotilasleiriesitelmäni ainakin neljä kertaa aikaisemminkin. Löysin vielä vuosien takaisista kansioistani ja kiintolevyiltä alkuperäisen lähdemateriaalin. Kun vielä olin olennaisista teoksista tehnyt tarpeellisiksi katsomani alleviivaukset, oli esitelmä kasassa harvinaisen nopeasti. Koska runko tuntui syntyvän helposti, päätin täydentää ja päivittää vanhan esitelmäni.

Löysin arkistotutkimuksieni joukosta mm. pohjapiirroksen korsusta, joka on tehty talvisodan aikana joulukuussa Karjalan kannaksella teltanpohjaan. Samoin erilaiset Karhumäellä annetut käskyt ja tiedonannot polttopuista ja majoitusoloista päätyivät osaksi esitelmää.

Uusia sotilasleirikohteita on löytynyt arkeologisissa inventoinneissa etenkin Metsähallituksen alueelta useita. Samoin kaakonkulmalta Virolahdelta on tullut useita uusia kohteita. Kun vielä kuusi vuotta sitten esitelmöidessäni Muinaisjäännösrekisteristä löytyi 17 kohdetta, on niitä nyt 40. Mukana on nyt myös II maailmansodan kohteita. Ilomantsissa erään leirialueen säilymisaste on niin erinomainen, että ajoneuvosuojien pohjassa erottuu vielä renkaiden jäljetkin.

Tutkin uteliaisuuttani useamman Pohjois-Suomen raportin koska tiesin, että Lapista on löytynyt viime vuosina saksalaisia kohteita. Etenkin Taisto Karjalainen on kunnostautunut näitä etsiessään. Nämä leirit ovat pikemminkin tukikohtia kuin sotilasleirejä, mutta kuriositeettina jännittäviä.

Samoin sotilasleirien alaisuudesta löytyy vankileirejä, joista on jonkin verran rakenteita. Vankileirien elämä kuitenkin poikkeaa olennaisesti muista asuinpaikoista, etteivät ne ole kunnollisia vertailukohtia. Helsinkiläiset tutkivat joitakin vuosia sitten sotavankileiriä pohjoisessa ja hämmästyivät kun eivät löytäneet jäännöksiä vankien elämästä. Sanoisin, että sotavankien materiaalisen kulttuurin tutkiminen arkeologisin kaivauksin on oikeastaan yhtä mielekästä kuin muotivaatteiden tutkiminen nudistirannalla.

Tutkimuksesta kirjoittamiseen - ihan kohta, oikeesti!

Vuoden loppuun mennessä VP 33:n historiikin kirjoittamisen keruuvaihe kerrytti melkoisen aineiston, joskin osan hankinta siirtyi pakosti uuden vuoden puolelle. En ehtinyt uudestaan vuoden 2015 aikana Raisioon sanomalehtiarkistoon, joten pitää tutkia loput Uudet Aurat tässä kuussa.

Hain erään veteraanin aineistot juuri ennen joululomaa ja ällistykseni oli melkoinen, kun ottamieni valokuvien ja asiakirjojen joukossa oli Viestipataljoona 33:n 1. Komppanian I Joukkueen virallinen sotapäiväkirja tammikuusta 1944 kesäkuun 20. päivään eli Karhumäeltä vetäytymiseen asti.Vertailu 1./VP 33:n sotapäiväkirjaan osoitti että kyseessä oli aito päiväkirja, jonka pitäminen jäi ilmeisesti vetäytymisvaiheen kiireisiin. Käsialan vaihtelusta päätellen päiväkirjaa piti kaksi eri henkilöä. Tietääkseni joukkueet pitivät sotapäiväkirjaa ainoastaan poikkeustapauksissa, eli siinäkin mielessä harvinainen löytö.

Kansallisarkistosta löytyneessä materiaalissa riittää läpikäymistä. Esiteltäköön tässä muutama poiminta, jotka eivät varsinaisesti liity aiheeseen mutta valaisevat hyvin sota-aikaa. Kirjeenvaihdosta löytyy mm. Päämajan Indendentintoimiston kirje "Puutteellisuuksia taloushuollon suorituksessa" päivämäärällä 26.1.1942. Kirjeessä listataan kaikenlaisia rikkomuksia eri puolelta Suomea, mm. seuraavanlainen tapaus:

- Muuan rahastonhoitaja - helsinkiläinen ravintoloitsija - oli saanut tehtäväkseen hankkia sotasairaalalle puolukoita, joita lääkärienkin ilmoituksen mukaan kipeästi tarvittiin sairaalan potilaille, kun paikkakunnallaei ollut saatavissa maitoakaan. Rahastonhoitaja pantiin asialle ja hän sairaalan henkilöautolla kulkien kierteli pitäjällä ja asiansa kauniisti esittäen sai sairaalaa varten paikkakuntalaisilta ilmaiseksi ja osaksi pientä korvaustakin vastaan kuivattuja marjoja. Mutta sensijan, että hän olisi luovuttanut ne, kuten lahjoittajat uskoivat, sairaalalle, hän lähettikin niistä suurimman osan Helsinkiin ja osan myi sairaalan henkilökunnalle ja sairaala sai puolukoita vain 3,5 kg.

Samoin seuraava maininta sairaiden sotavankien paremmasta muonittamisesta 1. Divisioonan huolto-ohjeessa no 8/42 (21.2.1942) on kiinnostava. Selvästikään näitä ei haluttu uuvuttaa kuoliaiksi:

5. Sen johdosta, että sairauden ja heikkouden takia työkyvyttömäksi joutuneet sotavangit eivät sv. muona-annos A:n avulla voi uudelleen kuntoutua, saadaan heille samoinkuin sv- leireillä heikossa kunnossa oleville vangeille lääkärin lausunnon perusteella järjestää ruuanpito sv. muona-annos B:n mukaan. (Aihe: II AK:n käsky huollosta no 8/42)

Varsinaiseen VP 33:een liittyvää aineistoa löytyy toki rutkasti. Sieltä täältä on mielenkiintoisia mainintoja viestimiesten arjesta, mm. keksintöjä telttojen paloturvallisuuden parantamiseksi tai turkisten käytöstä.

Vielä on haettava yhdet aineistot, otettava vastaan nivaska kuvia, mahdollisuuksien mukaan pitäisi päästä Jyväskylään kuvaamaan yhdet esineet ja toivottava, että pääsisin haastattelemaan vielä yhtä VP 33:n elossa olevaa sotaveteraania. Vaikuttaa siltä, että kirjoittamisvaihe alkaa todenteolla vasta tämän kuun lopulla.

Joulukuun puolivälissä - tutkimusta ja uusia tuulia

Vuorossa huomenna taas Helsingin arkistoreissu, tavoitteena etsiä Karhumäkeen ja 1. Divisioonaan liittyviä hyödyllisiä asiakirjoja. Etenkin haluaisin löytää sellaisen Karhumäen kartan, johon on merkitty suomalaiset kadunnimet. Reissuun liittyen ostin itselleni joululahjan: vara-akun järjestelmäkameraan. Siitä tulee olemaan vielä paljon hyötyä jatkossakin.

Uusi Aura

Akun tarpeen huomasin torstaina pistäytyessäni Raision sanomalehtiarkistoon. Tein museolle blogikirjoituksen tutkimuksistani eli kuvaamistani Uuden Auran numeroista ja Lietoon liittyvistä uutisista. Huomasin jo pari vuotta sitten, että Uusi Aura oli jatkosodan aikana varsinaissuomalaisille sotilaille tärkeä ja luettu lehti ja riemukseni löysin muun muassa lietolaisten sotilaiden joulutervehdyksen joululta 1941!

Uusi Aura julkaisi myös silkkaa propagandaa, joka nauratti minua melkoisesti. Esimerkiksi alla oleva kuva-artikkeli:

Uuden Auran kuva-artikkeli saksalaisten erinomaisuudesta ja venäläisten ali-ihmisyydestä. Asemasodan aikana tällaiset artikkelit sentään kiellettiin. Tuntemattoman Vanhalan suhtautuminen eli hihittely tällaisen edessä on ymmärrettävää.

Tosin surettaa ajatus siitä, mitä noille venäläisille tapahtui sodan myllerryksessä. 

Samoin juutalaisia vastaan eri maissa laadituista asetuksista raportoitiin sangen avoimesti. Toisaalta käytännössä avoin mahdollisuus natsismin kannattamiseen Turussa herätti kaikessa kaameudessaan hilpeyttä:

Turussa saattoi liittyä vuonna 1941 Kansallissosialistiseen järjestöön.

Ilmoitussivusto jos mikä olikin varsin mielenkiintoista ajankuvaa, esimerkiksi työilmoitus metsävadelman ja metsämansikan lehtien keräämisestä:

Pohjois-Suomen sotatoimia tutkivalle lehtiartikkelit tarjonnevat mielenkiintoista aineistoa mm. saksalaishaudoista, kuten kahden Stuka-lentäjän hautapaikasta Kainuussa:

Saksalaisten hautapaikoista ja muistomerkeistä löytyi kiinnostavia artikkeleita.

Taas uusissa leivissä

En saanut ensi vuoden alkuun apurahoja mistään: TOPin jälkeen pettivät Tietokirjailijat. Kuitenkin kotona ollaan, joten voin yhtä hyvin tehdä edelleen kirjoja ja muuta vastaavaa. Toisaalta apurahan peruuntuminen antaa joidenkin muiden juttujen suhteen neuvotteluvaraa.

Yllätyksekseni en ole sittenkään keväällä ansiosidonnaisen, lehtikirjoittelun ja luentojen varassa sillä kollega pyysi opettajaksi Turun yliopistolle verkkokurssille uutta sotahistoriaa opettamaan. Löysin vastuulleni saamiini tehtäviin nopeasti omasta kirjastostani suurimman osan kirjallisuutta ja loput etsin seuraavana päivänä. Turun yliopiston kirjasto tosin teki tenän vesivahingon vuoksi, joten loput kirjoista piti noutaa muista paikoista mikä tuotti kiireelliseen tehtävääni päivän viiveen. Joka tapauksessa mielenkiintoista puuhaa luvassa helmikuusta alkaen.

Sisällä on enää yksi apurahahakemus eli Kulttuurirahaston, joka oli ja on edelleen laskelmissani epätodennäköisin. Tuottaa taas tuskaa lukea, millaisiin hankkeisiin rahat on annettu ohi oman intressini. Pari vuotta sitten myönnettiin rahat mesimarjan viljelykäytön tutkimukselle. Pikainen googlehaku osoittaa että apurahalla on ehkä saavutettu tuloksia: puolikuiva luomusiideri! Jos saan apurahan, ostan keissin noita... no myönnän, tuo oli ilkeää sillä tällainen tutkimus vaatii useita vuosia ennen tulosten saamista.

Vuodesta 2016 on tulossa hyvin mielenkiintoinen.

Arkistossa ja kirjastossa

Taas on ollut tauko kirjoittamisessa, yksinkertaisesti koska on ollut paljon puuhaa. Parempi puolisko on Bratislavassa irkkutanssikisoissa viikonlopun yli joten koti kuuluu minulle! Pikkujoulukausikin avattu, mutta aloitetaanpa tästä viikosta.

Viikon alku ma-ke meni museolla digitoidessani kiireisimmän prioriteetin saaneita aineistoja. Olisipas ollut tuo aineisto käytössä 2012, kun tein Lietolaiset sodassa -verkkosivuja! No, onneksi aineistot voi täydentää sinne myöhemmin, sehän niiden ideana olikin: kirjasta pitäisi ottaa uusi, täydennetty painos mutta verkkosivuja voi aina päivittää uusilla tiedoilla ja korjata vanhoja joustavasti. Aineiston helmiin kuului iso nivaska sodanaikaisia postikortteja. Ehdotin museon johtajalle, että niistä voisi tehdä 101 esinettä kirjan tyyliin 101 sota-ajan postikorttia Nautelankosken museon kokoelmista. Katsotaan saako idea tuulta siipien alle.

Uusi Fölin matkasovellus kännykkään on muuten kyllä kätevä. Ostin kolmen päivän lipun ja säästin sillä viisi euroa bussittelussa museolle ja kotiin.

Turun Maakunta-arkistossa

Turun Maakunta-arkiston aineistojen tutkimisessa oli vaikeuksia, sillä en millään löytänyt uudella ja hienolla Astialla 1. Divisioonan historiikkitoimikunnan papereita, vaikka Vakka ne näyttääkin. Syy selvisi kun kävin itse paikan päällä kysymässä: aineisto on järjestämättä, mistä syystä sitä ei löydä Astialla. Sain tilattua asiakirjat vapaalla verkkolomakkeella.

Tästä se alkaa!

Perjantai oli sateinen päivä ja piti suhailla pitkin poikin Turkua. Julkaistiin kollegojen kanssa 30 vuotta täyttäneen ja maisteriksi kuluvana vuonna valmistuneen kaverin kunniaksi juhlakirja, ja toimitin viimeisen varastokappaleen Turun linnaan. Kävin samalla Forum Marinumissa tekemässä tiedusteluja, ja sainkin hyödyllisiä tietoja. Näiden jälkeen oli vuorossa Maakunta-arkisto: kävin arvioimassa ensi maanantaita varten aineiston laadun ja laajuuden jotta tiedän, millaisella kuvauskalustolla tulen tutkimaan asiakirjoja.

Kuin joululahjaa avaisi! VR:n asiakirjoja, josko löytyisi tietoja lietolaiset sotaan 1941 vieneestä junakuljetuksesta.

Poistohyllyt tarjoavat aina yllättävää lukemista. Maakunta-arkistosta löytyi nivaska kaatuneiden omaisten huollolle omistettuja Huoltoviesti-lehtiä. Koska niissä saattaa olla jotakin hyödyllistä, sanoin arkistonhoitajalle että voin ottaa koko kasan jos saan muovikassin. Kotona tutkiskellessa yllätyin melkoisesti: Huoltoviesti n:o 2-3 (1962) sisältää isotätini Sylvin kirjoituksen Sankarihautojemme nuorin, joka on ollut minulle aiemmin täysin tuntematon!

Ylläripylläreitä kirjastossa

100 kirjaa vuodessa etenee hyvin, ja hain laskelmieni mukaan viimeiset sataseen tarvittavat kirjat tänään. Siinä oli romaania, muistelmaa ja dekkaria. 

Tutkin Maakuntakokoelmassa Piikkiön historiaa, ja sieltä löytyikin viitteitä Viestipataljoona 33:sta. Niiden lähde jäi mietityttämään ja kun tutkin lopun lähdeluettelon niin huomasin, että nehän ovat jo julkaistusta kirjasta. Pikainen tietokantahaku Vaskikirjastoihin ja hopsan: Eino Salminen, Päiväkirjojen kertomaa vuosilta 1937 - 1944 (1994). Kirja sisältää pitkän luvun "VP33:n mukana Kaltimoon" ja pitkät pätkät henkilökohtaisesta päiväkirjasta kirjoittajan vaiheista piikkiöläiskomppaniassa. HURRAA!!! Tai kuten muuan piispa kirjoitti Kustaa II Aadolfin voitosta: "Riemuitkaa! Iloitkaa! Riemusta hypelkää!". Piikkiön historia tarjosi viimeinkin myös mahdollisen vinkin siitä, keneltä kysyä valokuvia piikkiöläisistä.

Kirjoittamista, etsimistä, haastatteluja ja vaikeuksia

Avasin pikkujoulukauden Siirtolaisuusinstituutissa perjantaisen arkistopäivän päätteeksi. Menin ensimmäistä kertaa elämässäni keilaamaan ja se oli sangen riemastuttava kokemus, vaikka hävisinkin kaikki erät. Olin sopinut pitäväni pikkujouluissa esitelmän (Kummitustarinoita taistelukentiltä, hyvin jouluista...) ja se saikin niin hyvän vastaanoton, että kilvan kehoittivat kirjoittamaan aiheesta kirjan. Eipä kai auta kuin ottaa yhteyttä kustantajaan ja koettaa saada markkinoitua.

TOP-säätiön apuraha oli hylsy. Pahus.

Turun Sanomat otti erikseen yhteyttä ja pyysi minulta aliokirjoitusta vuodenvaihteeksi. No, minulla oli heti tarjottimella hyvä aihe ja olenkin jo oikeastaan kirjastokäynnin jäljiltä saanut sen valmiiksi. Luetutan sen vielä paremmalla puoliskolla, jahka hän palaa Slovakiasta.

Onnistuin oveluudella löytämään vielä yhden elossa olevan Viestipataljoona 33:n veteraanin. Sain hänet jo haastateltuakin ja vaikka paljon onkin jo ajan hammas ihmismuistista järsinyt, niin kyllä sieltä juttua loppujen lopuksi riitti hyvin. Haastateltavan rouvaa kiitin oikein kädestä pitäen, kun tämä huikkasi minulle että VP 33:n komentajan majuri Yrjö Järvisen vaimo Thelma Tuulos piti Turussa tanssikoulu Telma Tuulosta. Sehän auttoi setvitystyössä!

Helvetinmoinen setviminen siitä sitten seurasikin. Yrjö kuoli vuonna 1953 Helsingissä ja tämän vaimo Thelma 1980-luvulla Espoossa. Jälkeläisiä oli ainakin yksi: tanssija Jyrki Järvinen (1945 - 2010), jonka muistokirjoituksen löysin Helsingin Sanomista. Muistokirjoituksen tehnyt Mika Saarelainen, tanssija hänkin, on lomalla YLEstä eikä sähköpostia löydy, joten en voi sitäkään kautta kysyä minne Yrjö Järvisen aineistot sodan jälkeen ovat päätyneet. Oliko muita sukulaisia? Majuri Järvinen oli yksi kolmesta, joilla oli vielä vuonna 1944 kamera rintamalla käytössä kuvauslupien perusteella.

Tutkimukset jatkuvat, vaikka mutkia onkin tiessä! Olen ollut yhteydessä moniin eri järjestöihin aina Turun Meripartiolaisista asti, mutta eivät tunnu halukkailta auttamaan sotaveteraaniperinteen vaalimisessa. Tällä menolla pitää pitää kieli keskellä suuta, kun kirjoitan kiitososuutta historiikkiin...