SISÄLTÄÄ PIENIÄ JUONIPALJASTUKSIA!
The Death of Stalin (2017) on elokuva, jollainen on todella vaikea tehdä. Aihe on historiaa vähänkin tuntevalle hyvin kaamea, ja aihetta on pirullisen vaikea käsitellä dokumenttinakin. Mutta miten se taipuu komediaksi?
 |
| The Death of Stalin (2017). Kuva: wikipedia |
Vastaus: erinomaisesti! Nauroin useaan otteeseen ja kovaan ääneen. Tätä seurasi aina vähän väliä tunne "Onko oikein nauraa tälle?"
The Death of Stalin on sukua Charlie Chaplinin Diktaattorille (1940) ja samalla tavalla Neuvostoliiton mahtimiehet vedetään korkeuksista maan pinnalle. Elokuva alkaa lähes François Rabelaisin tunnelmissa kun yksi kerrallaan Stalinin työhuoneeseen halvaantuneen diktaattorin äärelle saapuvat nokkamiehet ovat enemmän huolissaan vaatteiden likaantumisesta Stalinin laskemasta virtsalätäkössä kuin itse diktaattorista. Jotain hyvin tulevaa kuvaavaa on siinä, että lähes jokainen potentiaalinen vallankahvaan tarttuja vuorollaan istuu tämän vierellä, tahrii itsensä ja vaihtaa sitten toiselle puolelle halvaantunutta esittääkseen pahaa mieltään asioiden johdosta.
Elokuvan komedian elementit ovat perinteisyydessään mestarillisia. Jokaisen komedian elementin takana värjöttää Neuvostoliiton karmea todellisuus. Steve Buschemi Nikita Hruštšovina on huippusuoritus: roolia seuratessa muistui mieleen, että mies ohjasi The Sopranosin ikimuistoisimman episodin eli kolmannen tuotantokauden yhdennentoista jakson "Pine Barrens", jossa Christopher Moltisanti ja Paulie Gualtieri vaeltavat kylmissään metsässä epäonnistuneen surmakeikan jälkeen.
Jeffrey Tambor koomisen heikkona ja turhamaisena Georgy Malenkovina toimii samoin erinomaisesti. Simon Beale vallan toisessa vaakakupissa Lavrenti Berijana on hyytävän hyvä. Monty Python eli Michael Palin Vjatšeslav Molotovina taas ei ihan alkuun sytyttänyt, mutta vaimon Polina Molotovan (Diana Quick) palattua syyttömänä vankileiriltä Molotovin yhä jatkuva itsepetos toimii. Stalin makaa kylmänä ja kuolleena arkussa, kaikki vakuuttavat vaimon joutuneen tekaistujen syytteiden pohjalta vankileirille mutta Molotovin itsepetos vain jatkuu ja jatkuu hänen toistaessaan litanjana että hänen vaimonsa tuomio oli oikeudenmukainen ja hän on oikeasti loinen, petturi jne.
Inhimillinen ja suorastaan epäinhimillinen petos ja itsepetos ovat elokuvan ihmisten moottoreita, ja tämä tuodaan toistuvasti esille. Juonittelun laadun sijaan alleviivataan paikkoja, joissa sitä tehdään. Stalinin hautajaisista muotoutuu surujuhlan sijaan puhdas kulissien takainen komedia, ja juuri koko tapahtuman kulissimaisuutta esitetään nerokkaasti. Kulissien murtuminen, kun Berija kesken hautajaisten muistuttaa muille näiden synneistä, on hieno repeämä kulisseihin jonka päättää Georgy Malenkovin herkullisen hyvä, mutta trailereihin kontekstistaan irrotettu esitys.
Kaiken taustalla oleva pelko ja paranoia ovat hyvin elokuvassa tasapainossa. Voisi sanoa, ettei Neuvostoliiton "absurdin teatteriin" juurikaan tarvitse keksiä mitään. Todellisuus on niin hirvittävä, että sen edessä voi vain alistua, menettää järkensä – tai nauraa. Elokuvassa tuodaan myös esille se, että miljoonat ihmiset aidosti surivat Stalinia. Teloitusselleissä todella luultiin, ettei Stalinin laatimilla listoilla ollut mitään tekemistä heidän kohtalonsa kanssa, vaan moni huusi viimeisiksi sanoikseen "ELÄKÖÖN STALIN!" Kohtaukset toivat mieleen Ikitien kolhoosikokouksen, jossa amerikansuomalaiset kommunistit vakuuttivat sydämensä pohjasta että kaikki on erehdystä, Stalin on työläisten suurin ystävä. Tämä uskollisuus kääntyi pirulliseksi aseeksi. On muistettava, että Suomessakin surtiin Stalinia ja monilla paikoilla oikeasti. Jos muistaa Suomen ulkopolitiikan edustajien matelevat surunvalittelut tuolta ajalta, niin ne vain lisäävät omaa hupiaan elokuvakokemukseen.
Historiaahaan elokuvassa on muuteltu ja siellä täällä on epätarkkuuksia, mutta tässä ne menevät kyllä enemmän taiteellisen vapauden kuin laiskan historiantutkimuksen piikkiin. Pääasiallisin muutos aitoihin historian tapauksiin [joista niistäkin liikkuu 2–3 versiota, useampaakin jos otetaan mukaan kidutuksella saadut tunnustukset] on tapahtumien ajallisen kulun turboahtaminen muutamaan päivään, vaikka Lavrenti Berijan tuho kesti useita kuukausia.
The Death of Stalin on kaikin puolin erinomainen elokuva ja loistava komedia. Tärkeintä on, ettei sitä ole nykyelokuvien mallin mukaisesti tahallaan pitkitetty mistään kohtaa ylimääräisillä tai turhilla kohtauksilla, vaan elokuva toimii kellokoneiston tarkkuudella. Maailman paras komedia, Piukat paikat tulee mieleen kokonaissuorituksesta. The Death of Stalin on yksi maailman parhaimmista komedioista. Ainoana vikana suomenkielen tekstitys oli tehty hyvin laiskasti, ja moni hyvä vitsi jää käyttämättä. Siksi kannattaakin keskittyä kokonaan ääniraitaan.
Osoituksena komedian toimivuudesta se on kielletty Venäjällä. On muistettava, että Monty Pythonin mestarillinen Life of Brian kiellettiin Norjassa. Ruotsalaiset väänsivätkin tästä markkinalauseen "Niin hauska elokuva, että se on kielletty Norjassa". Norjassa elokuvateatterit myivät ratkaisuksi matkalippuja lähimpään Ruotsin puolen elokuvateatteriin.
