torstai 13. joulukuuta 2018

Sarjakuva-arvostelu: Pakanat

Joululahjasuositus!

Tuomas Myllylän neliosainen sarjakuva Pakanat on hyvin kiinnostava. Kaksi ensimmäistä osaa julkaistiin jo jonkin aikaa sitten (I kirja 2012, II 2013) ja jatkoa on odotettu. Monelle rahaa pulittaneelle tuli kirvelevänä pettymyksenä, että kaksi viimeistä osaa onkin kaikki neljä sarjista kokoavassa yhteisniteessä, eli joutuu ostamaan ensimmäiset osat tuplasti.

Pakanat (2018)

Teos sijoittuu 900-luvun Suomeen, missä verikoston seurauksena Halikon suku hävitetään viimeiseen mieheen - mutta ei poikaan. Nuori Ari Halikko kulkeutuu Olof Idänkulkijan matkassa itään ja myydään orjaksi. Kuten arvata saattaa, poika selviää ja palaa monien seikkailujen jälkeen Suomeen aikuisena miehenä, kosto mielessään. Koston myötä Ari sekaantuu Suomenmaan mahtisukujen ja turkismarkkinoille halajavien viikinkien valtapeliin.

Hurmeinen tarina kerrotaan sarjakuvan keinoin komeasti. Piirrosjälki on näyttävää, mutta välistä joitakin hahmoja on vaikea erottaa toisistaan. Tarinassa näkyy hyvä perehtyneisyys rautakauteen ja ajankuva on nähdäkseni suht pätevä: Suomessa lienee ollut kaupalla ja kauppaoikeuksilla rikastuneita "kuninkaita", joiden valta tosin lienee ollut niin alueellisesti kuin poliittisesti hyvin rajallinen sekä kiikkerä, ja muistutti ehkä enemmän jaarlia tai kreiviä. Suomalainen mytologia ja "kalevalainen" maailma on saatu mukaan uskottavasti.

Pientä anakronismia kirjassa on luettavissa ajatusmaailmasta, jossa välkkyy "koko Suomenmaa" tai "yhtenäinen maa". Kansallisvaltion kaltaista ideaa ei ollut vielä 900-luvulla missään päin maailmaa, saati sitten Euroopassa, SAATI SITTEN Pohjois-Euroopassa. Tuntuu siltä, että Pakanoiden maailma on sata tai kaksisataa vuotta kehitystä edellä, joskin maailma on silti uskottavan oloinen.

Teoksessa on myös rautakauteen erittäin hyvin (sanoisin: rautaisella ammattitaidolla) perehtyneen suomalaisarkeologi Sami Ranisen erinomainen katsaus sarjakuvan ajanjaksoon. Mies lienee teille tutuin Tursiannotkon kaivauksilta. Ranisen konfliktiarkeologisesta näkökulmasta rautakautta Muinaistutkijassa käsittelevä kuuluisa artikkelipari Tuskan teatteri Maarian Kärsämäellä löytyy digitoituna Suomen arkeologisen seuran sivuilta digitoituina (osa I 4/2005 ja osa II 3/2006).

Ja muistakaa, ainoa oikea paikka ostaa tämä sarjakuva on TURUN SARJAKUVAKAUPPA (Myös Oulussa ja Helsingissä).

sunnuntai 4. marraskuuta 2018

Sarjakuva-arvostelu: Erased

Japanista tulee aina tarinankerronnaltaan ja ideoinniltaan erikoista mangaa. Erased - suomeksi Poissa löytyy Netflixistä laadukkaana animesarjanakin, mutta nyt siis tämä paljon kehuttu manga on saatavissa lehtipisteistä läheltä sinua!



Tarina on aika erikoinen. Jos Higurashi no naku koro ni - murhamysteeritarinat (pelit, elokuvat, hieno anime-sarja) kiehtoivat sinua, on Erased kuin luotu sinulle.

Päähenkilö Satoru Fujinumalla (huono-onninen sarjakuvapiirtäjä) on erikoinen kyky huomata, että hän on loikannut ajassa muutamia minuutteja taaksepäin. Hänen on tuolloin huomattava poikkeama, jonka seurauksena tapahtuu onnettomuus tai muuta kauheaa.

Tarina muuttuu onnettomuuksista paljon synkemmäksi Satorun äidin tultua katsomaan edellisessä pelastustapauksessa loukkaantunutta poikaansa. Seuraava uusi "aikaloikka" tapahtuu Satorun ja äidin ollessa kauppakeskuksen parkkipaikalla ja jokin karmiva tapaus tulee estetyksi, mutta tarkemmin selvittämättä. Satorun äidillä on jokin aavistus tapahtuneesta. Hän tekee tiedusteluja ja joutuu yllättäen murhaajan uhriksi. Lopputuloksena Satoru joutuu tekemään aikaloikkia, jotka johtavat hänet viittä minuuttia kauemmas menneisyyteen: Satorun lapsuuden ala-asteelle!

Synkänsävyistä tarinaa on toisinaan vähän vaikea seurata sarjakuvaruuduilta: mangasarjan seuraaminen kuitenkin kannattaa, sillä animessa on karsittu pois paljon kiinnostavia, joskin tarinan kannalta vähemmän tärkeitä kohtia.

keskiviikko 24. lokakuuta 2018

Yhteysesikunta Roi -vitsit

Koska typerät vitsit ja sanaleikit jäävät kiusaamaan mieltäni, on tässä suositusta Susikoira Roi -vitsikaanonista poikinut saksalaisten ja suomalaisten Yhteysesikunta Roihin viittaava vitsikimara:


Yhteysesikunta Roihin kuuluneet olivat hyvin tärkeitä ja ylpeitä palveluspaikastaan, ja siitä johtuen erotukseksi muista heidän nimiinsä liitettiin yleensä "Roi". Siitä, johtuiko tapa jonkun ulkopuolisen nimeämistä vai itse käyttöön otetusta käytännöstä, ei ole selvyyttä sotapäiväkirjoissa.

Esikuntaan kuului esimerkiksi lääkintäryhmään hyvin nuori kirurgi, jota kutsuttiin aluksi Naperoksi. Koska miestä tarvittiin tämän tästä lyheni kutsumanimi Napeksi, pitihän kirurgi saada paikalle äkkiä ja yksikin tavu vähemmän nopeutti kutsuhuutoa.

Jonkun täydennyserän yhteydessä esikuntaan määrättiin Untersturmführer Ots, joka osoittautui pian täydeksi kansallissosialistiksi, joka ei maailmankatsomustaan ja mielipiteitään peitellyt. Sattui kerran niin, että Untersturmführer Ots oli käymässä rintamalla jolloin hänen kohdalleen osui kranaatinheittimen kranaatti joka silpoi miehen pahanpäiväisesti. Henki pihisi, kun Ots tuotiin verisenä myttynä kenttäsairaalaan.

Miestä leikkelemään ja kokoonkursimaan päätyi Nape, joka oli hyvin hermostunut, ja joko tästä tai potilaan kunnosta johtuen oli leikkausten lopputulos kuin LSD-päissään kokoonkyhätty Frankensteinin hirviö. Lopputulos oli niin kummallinen, että potilasta katsomassa käynyt ylilääkäri tuumasi päätään pudistellen: "Harva natsin operoi, kuin Otsin Nape-Roi"


---

Yhteysesikunta Roin lääkintäryhmään kuului myös saksalainen, hyvin hidas lääkintämies joka jatkuvasti joutui huutamaan muita odottamaan huutamalla murtaen "Halte! Halte" mistä miehelle tuli nopeasti liikanimi.

Kerran lääkintämiehet komennettiin kurssille, jolla opetettiin miten kenttäolosuhteissa pystytään kuumalla raudalla polttamaan kiinni teräaseen pistoja, luodin osumia ja muita vammoja. Harjoittelua tehtiin erikoisten haavaumia osoittavien kaavapiirrosten avulla. Saksalainen lääkintämiehemme osoittautui kuuman raudan kanssa, ehkä saksalaisen järjestelmällisyyden, ehkä luonteensa rauhallisuuden vuoksi poikkeuksellisen taitavaksi näissä harjoituksissa.

Ylilääkäri saapui seuraamaan harjoituksia ja kutsui muut oppilaat seuraamaan tätä mestarinnäytettä. Hän antoi kehaisun näille taidoille mutta muistutti samalla, että tositilanteessa tämä lääkinnällinen operaatio ei ole yhtä helppo tokaisemalla "Harva haavan kalteroi, kuin kaavan Halte-Roi"

---

Yhteysesikunta Roissa palveli myös luutnantti Ryppö Laatokan Karjalasta. Luutnantti Ryppö oli kelpo sotilas mutta tulikuri oli hänellä huononlainen. Kerran talvisessa ja kylmässä Lapin yössä Ryppö poistui esikunnasta ja marssi kohti telttaa. Yllättäen hän huomasi kuun valossa aukiolla oudon suuren möykyn, jota ei siinä ollut hänen tullessaan esikuntaan.

"Ryssiä!" huudahti Ryppö varoituksen ja aloitti välittömästi tulittamaan ankarasti kohti möykkyä sarjatulella konepistoolillaan. Lipas lippaan jälkeen tyhjeni ja tällä välin paikalle oli ehtinyt muita sotilaita Rypön huudon ja hirmuisen paukkeen hälyyttämänä. Rypön lopetettua tulituksen käytiin tutkimassa, mistä ihmeestä oli kysymys.

Ällistys oli melkoinen kun huomattiin, että kuun valossa näkynyt möykky olikin valtava kasa jäätynyttä kusta. Pällistelijöiden joukossa ollut huoltomies tunnusti lopulta, että hän tovereineen oli sinä iltana tyhjentänyt käymälöitä ja he olivat raahanneet kusilaarina toimineen suuren saavin aukiolle ja kipanneet sen sisälle jäätyneen valtavan "virtsakakun" ylösalaisin paikalle. 

Kun tapauksen tausta selvisi ja kaikkia alkoi naurattaa kusikasan sekoittuminen neuvostosotilaaseen, irvaili eräs sotilas: "Harva ryssiä pippuroi, niinkuin pissiä Ryppö-Roi!"

sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Sarjakuva-arvostelu: Tarkastaja Akane Tsunemori #5 ja #6

Oivallisen mangasarja Akane Tsunemorin kaksi viimeistä osaa kolahtivat postiluukusta viikolla ja luin tämän mitä kiinnostavimman sarjakuvan kaksi viimeistä osaa putkeen heti kun kerkesin. Samaan syssyyn tuli myös Erased, jota suosittelen Akane Tsunemoriin tykästyneille.

Tarkastaja Akane Tsunemorin osassa 5 Sybillan kammottava salaisuus paljastuu! Kuva: Tammi.fi

Viimeisen Tarkastaja Akane Tsunemorin kannessa komeilee Tsunemori itse. Kuva: Tammi.fi

Kaksi viimeistä osaa rakentuvat Sibylla-järjestelmää koskevan karmivan totuuden äärelle: totuus paljastetaan lukijalle osassa 5 ja Akanelle itselleen osassa 6. Varsinainen jännite ei kuitenkaan rakennu Tsunemorin ja Sibyllan vaan Sherlock Holmes/Moriarty tyyliin "etsivän" eli Shinya Kogamin ja "rikollisen" eli Shōgo Makishima välille. Molemmat ovat rooleissaan vähintään kyseenalaisesti. Loppu on samantyylinen kuin Sherlock Holmesissa: kun Makishima kysyy Shinyalta, löytääkö hän itselleen korvaajan Shinya vastaa: "Toivottavasti en."

Kaksi viimeistä osaa ovat entistä lohduttomampia mutta toisaalta entistä terävämpiä. Graafista väkivaltaa ei edelleenkään vältellä mutta toisaalta sillä ei mässäillä, vaan filosofisen, psykologisen ja perinteisen draaman huipennuksen annetaan kantaa tarinaa. Viimeinen osa 6 on kaikin puolin täydellinen lopetus huikean hienolle mangasarjalle ja viimeinen luku kelpaa malliksi mille tahansa sarjakuvantekijälle siitä, miten hyvä sarja päätetään.

perjantai 24. elokuuta 2018

Disenchantment

Simpsonien ja Futuraman (suosikkitelevisiosarjani!) luojalta Matt Groeningilta on tullut uusi animaatiosarja, fantasia/satumaailmaan sijoittuva Disenchantment. Ykköskausi on jo Netflixissä ja tulipahan katsottua. Kahden ensimmäisen jakson perusteella ei kannata antaa tuomiota: sarjassa on hetkensä, mutta ongelma on että kaikki on jo nähty.



Ensimmäisen tuotantokauden perusteella sarja on aika epätasainen sekoitus Groeningin aikaisempaa kahta sarjaa. Hahmot eivät ole yhtä unohtumattomia kuin Simpsonien ikoniset persoonallisuudet tai Futuraman iki-ihanat väännökset scifi-klassikoista. Prinsessa Bean on liian kliseinen häitä (ja sittemmin vastuuta) pakeneva prinsessa, jossa on vähän Bart Simpsonia ja vähän Philip Frytä. Loppu jääkin aika ontoksi ja etäiseksi. Haltia Elfo on täysin mitäänsanomaton ja koukuttavaksi hahmoksi, piruksi tarkoitettu Lucikin on aika kesy versio Benderistä. Prinsessa Beanin isän huumori tuntuu perustuvan pelkästään ääninäyttelijän ääneen. Liikaa hahmoista jää puolitiehen, ilmeisesti aikomuksena valottaa näiden sisäistä avaruutta tarinan edetessä.

Huumorikin on jotain siltä väliltä. Disenchantmentin suurin ongelma on, että se kulkee jo kartoitettuja polkuja. Shrek nauroi kolmeen kertaan satumaailmojen kliseille. Terry Pratchettin Kiekkomaailma tyhjensi pajatson moneen otteeseen ja monesta näkökulmasta sekä moneen erilaiseen huumoriin turvautuen, sanoen samalla jotain todella syvällistä ja arvokasta ihmisyydestä. Disenchanted vain raapaisee pintaa. Valtaosa nokkelista lausahduksista on jo tuttuja muista sarjoista (älä sekoita uskontoa ja logiikkaa, duh!) ja slapstick-puoli herättää yhtä paljon naurua kuin dialogi, mikä kertoo paljon sarjasta. Hahmojen keskinäinen naljailukaan ei toimi, jos sillä ei ole kunnon pintaa johon tarttua.

Disenchantment poikkeaa Simpsoneista ja Futuramasta siinä, että halki sarjan kulkee juoni, siinä missä edelliset sarjat olivat jaksokohtaista koheltamista. Ehkä juuri siinä on sarjan ongelma: Groening on joutunut korvaamaan hyvin osaamansa 20–40 minuutin tarinankerronnan ja koukuttamisen pitkäjänteisemmällä rakenteella, joka ei toimi. Pienet vihjaisut eivät riitä loistavaan kerrontaan, kuten Futuraman Jurassic Barkin maailman surullisin tarina alta minuutissa, Meanwhilen suloisenkatkera lopetus tai monen Simpsonit-jakson hupaisa sekoilurakenne.

Sarja ON katsomisen arvoinen, mutta siltä vain jää toivomaan enemmän. Kolmessa ensimmäisessä jaksossa olisi pitänyt pystyä rakentamaan oma toimiva maailma nyrjähtäneellä logiikallaan ja charmillaan, mutta siinä Disenchantment ei valitettavasti pysty edes kymmenessä jaksossa. Toivon toista tuotantokautta, koska tarinankerronta voi vielä tuoda kunnon yllätyksiä.

keskiviikko 27. kesäkuuta 2018

Juslenia p*skaksi

Pääsin viimeinkin kuvaamaan Juslenian purkutöitä. Yli viisi vuotta minäkin tuolla keuhkojani pilasin ja kirjoitin taannoisesta tammikuun 2016 "luuttauksesta" aikaisemmin tähän blogiinkin.

Alla RetroCamera -sovelluksella ottamiani tunnelmakuvia tämän päivän (27.6.) purkutöistä:









torstai 14. kesäkuuta 2018

Sarjakuva-arvostelu: Tarkastaja Akane Tsunemori #4

Kuva: Tammi.fi


Uusin Akane Tsunemori (#4) ilmestyi jo viikkoja sitten mutta koska olen ollut kiireinen ja flunssassa en ole ennättänyt kirjoittaa siitä (moni muukin tärkeämpikin asia kesken...).

Neljännessä osassa filosofinen pohdiskelu jatkuu kiinnostavana, mutta taustalla pyörivä juoni menee eteenpäin isolla vaihteella. Enää salaperäinen Makishima, rikollinen jota Sibylla-järjestelmä ei kykene lukemaan, ei tyydy inspiroimaan ja auttamaan sarjamurhaajia vaan nyt tähtäimessä on koko järjestelmä. Mitä tekee poliisilaitos, kun kaupunkiin ilmestyy suuri määrä oudoin kypäröin varustautuneita rikollisia, joiden rikoskerroin ei nouse vaikka hakkaisi viatonta uhria vasaralla?

Albumin lopussa esitellään tarkemmin toimeenpanija Shusei Kagaria hyvin onnistuneessa välijaksossa.

Tarina siis pitää edelleen otteessaan ja ylipäätään suosittelen tutustumaan sarjaan, jos et ole sitä jo tehnyt. Lehtipisteeseen siintä!

keskiviikko 30. toukokuuta 2018

Frostpunk - Sote ja Kiky talvisodan pakkasissa

11 Bit Studios -pelifirman This War of Mine vakuutti minut parisen vuotta sitten, ja kun näin mainoksia firman tekeillä olevasta, jääkauteen ajautuvasta steampunk-maailmaan sijoittuvasta kaupunkirakennus-selviytymispelistä, olin enemmän kuin houkuteltu.

Joten kun Frostpunk ilmestyi Steamiin kaupan ostin sen melkein heti. Onneksi ensimmäinen ostoyritys epäonnistui, sillä tunnin päästä hinnasta oli tippunut muutama euro pois.

Kaupunki, keskellä generaattori ja tarkastelussa propagandakeskus. Kuva: frostpunk.com


Pelin idea: 1800-luvulla maailmaan on iskenyt jonkin sortin jääkausi ja ihmiskunta on tuhon partaalla. Eri puolille pohjoista (Iso-Britanniaa?) lähetetään valtavia generaattoreita kraatereihin, joiden pitäisi ylläpitää yhdyskuntaa. Ruoasta, puusta ja teräksestä on pulaa ja ennen kaikkea lämmöstä. Pelaaja saa johdettavakseen yhden generaattoriyhteisön, jonka hallitseminen on pirun hankalaa.

Lähes jokainen rakennus tai työpiste vaatii toimiakseen 5/10/15 työntekijää, työläisiä tai insinöörejä. Nämä voivat sairastua (etenkin jos on liian kylmää), olla tyytymättömiä tms. ja monesti rakennuksia pitää mikromanageroida akuuttien kriisien hoitamiseksi. Pullonkauloja on yleensä enemmän kuin yksi ja toisinaan pelaaja vain kyttää resurssimittaria päästäkseen viimein rakentamaan tuikitärkeän hiilipumppaamon tai sairaalan. Pelissä on myös jatkuvasti tutkittava teknologia (jos resursseja riittää), jolla saa uusia, lämpimämpiä tai tehokkaampia rakennuksia ja muita parannuksia. Lisäksi kaupunkia ympäröivää erämaata voi tutkia tiedustelijoilla, jotka voivat tuoda tullessaan kipeästi kaivattuja lisäresursseja ja uusia ihmisiä – tai huonoja uutisia.

Resurssien lisäksi pelaajan pitää huolehtia tyytymättömyydestä (discontent) ja toivosta (hope). Jos tyytymättömyyttä on liiaksi ja/tai toivo putoaa liian alas, on ura johtajana ohi. Pelaan vasta peruspeliä mutta inhimillisiä tragedioita ja suuria katasrofeja on saanut vastaansa riittävästi. Peli on synkkä siinä mielessä, että helppoja ratkaisuja ei ole. Pakkasesta kuolioon mennyt jalka ei pelastu ilman amputointia. Teräsmies ei tule pelastamaan, deus ex machina näyttäytyy jumalankäden sijasta jonkin korkeamman olennon ojennettuna keskisormena. Tiukat tilanteet saavat onneksi välistä jälkeensä suvantoja, joina voi hieman "huilia" mutta yleensä suvannot menevät seuraavaan kriisiin varautumiseen.

Pakkanen kiristyy päivä päivältä ja resurssituotanto vaikeutuu huolimatta uusista kaivoksista ja tuotantolaitoksista, ja vaikka pelin ihania automatoneja, höyryvoimalla toimivia robotteja, saisikin käyttöönsä niin ne tulee aina laitettua liian myöhässä oikeaan paikkaan. Sairaudet syövät nopeasti työvoimaa ja kiristyvän pakkasen sulkiessa keittohuoneet on hätä käsillä. Book of Laws, lakikirja, voi tarjota tilapäisen ratkaisun mutta voi johtaa yllättäviin ja ikäviin seurauksiin. Kiky-ratkaisut eli pidennetyt ja ylimääräiset työvuorot syövät kannatusta vikkelämmin kuin persujen jakautuminen.

Frostpunk on synkkyydessään ja vähemmän aurinkoisessa lähestymistavassaan sangen uniikki. Pelaajan on heti ymmärrettävä, että hän ei johda niinkään kaupunkia kuin ihmisyhteisöä, jolle ei riitä vain leipä ja sirkushuvit. Ihmisiä johdetaan tavoilla, jotka eivät aina kestä päivänvaloa, mutta valoa pelissä onkin vain vähän ja valonaika tarkoittaa ankaraa työaikaa valtaosalle väestöä. "Kaupungin on selviydyttävä" on pelin motto.

Peli vaatii koneelta melkoisia suoritustehoja kaupunkisimulaattoriksi ja itse jouduin pudottamaan grafiikan lähes nollille. Siitä huolimatta peli alkaa jumittaa suhteellisen lyhyen pelirupeaman jälkeen.

sunnuntai 20. toukokuuta 2018

The Death of Stalin - murhaavan hauska komedia

SISÄLTÄÄ PIENIÄ JUONIPALJASTUKSIA!

The Death of Stalin (2017) on elokuva, jollainen on todella vaikea tehdä. Aihe on historiaa vähänkin tuntevalle hyvin kaamea, ja aihetta on pirullisen vaikea käsitellä dokumenttinakin. Mutta miten se taipuu komediaksi?

The Death of Stalin (2017). Kuva: wikipedia

Vastaus: erinomaisesti! Nauroin useaan otteeseen ja kovaan ääneen. Tätä seurasi aina vähän väliä tunne "Onko oikein nauraa tälle?"

The Death of Stalin on sukua Charlie Chaplinin Diktaattorille (1940) ja samalla tavalla Neuvostoliiton mahtimiehet vedetään korkeuksista maan pinnalle. Elokuva alkaa lähes François Rabelaisin tunnelmissa kun yksi kerrallaan Stalinin työhuoneeseen halvaantuneen diktaattorin äärelle saapuvat nokkamiehet ovat enemmän huolissaan vaatteiden likaantumisesta Stalinin laskemasta virtsalätäkössä kuin itse diktaattorista. Jotain hyvin tulevaa kuvaavaa on siinä, että lähes jokainen potentiaalinen vallankahvaan tarttuja vuorollaan istuu tämän vierellä, tahrii itsensä ja vaihtaa sitten toiselle puolelle halvaantunutta esittääkseen pahaa mieltään asioiden johdosta.

Elokuvan komedian elementit ovat perinteisyydessään mestarillisia. Jokaisen komedian elementin takana värjöttää Neuvostoliiton karmea todellisuus. Steve Buschemi Nikita Hruštšovina on huippusuoritus: roolia seuratessa muistui mieleen, että mies ohjasi The Sopranosin ikimuistoisimman episodin eli kolmannen tuotantokauden yhdennentoista jakson "Pine Barrens", jossa Christopher Moltisanti ja Paulie Gualtieri vaeltavat kylmissään metsässä epäonnistuneen surmakeikan jälkeen. 

Jeffrey Tambor koomisen heikkona ja turhamaisena Georgy Malenkovina toimii samoin erinomaisesti. Simon Beale vallan toisessa vaakakupissa Lavrenti Berijana on hyytävän hyvä. Monty Python eli Michael Palin Vjatšeslav Molotovina taas ei ihan alkuun sytyttänyt, mutta vaimon Polina Molotovan (Diana Quick) palattua syyttömänä vankileiriltä Molotovin yhä jatkuva itsepetos toimii. Stalin makaa kylmänä ja kuolleena arkussa, kaikki vakuuttavat vaimon joutuneen tekaistujen syytteiden pohjalta vankileirille mutta Molotovin itsepetos vain jatkuu ja jatkuu hänen toistaessaan litanjana että hänen vaimonsa tuomio oli oikeudenmukainen ja hän on oikeasti loinen, petturi jne.

Inhimillinen ja suorastaan epäinhimillinen petos ja itsepetos ovat elokuvan ihmisten moottoreita, ja tämä tuodaan toistuvasti esille. Juonittelun laadun sijaan alleviivataan paikkoja, joissa sitä tehdään. Stalinin hautajaisista muotoutuu surujuhlan sijaan puhdas kulissien takainen komedia, ja juuri koko tapahtuman kulissimaisuutta esitetään nerokkaasti. Kulissien murtuminen, kun Berija kesken hautajaisten muistuttaa muille näiden synneistä, on hieno repeämä kulisseihin jonka päättää Georgy Malenkovin herkullisen hyvä, mutta trailereihin kontekstistaan irrotettu esitys.

Kaiken taustalla oleva pelko ja paranoia ovat hyvin elokuvassa tasapainossa. Voisi sanoa, ettei Neuvostoliiton "absurdin teatteriin" juurikaan  tarvitse keksiä mitään. Todellisuus on niin hirvittävä, että sen edessä voi vain alistua, menettää järkensä – tai nauraa. Elokuvassa tuodaan myös esille se, että miljoonat ihmiset aidosti surivat Stalinia. Teloitusselleissä todella luultiin, ettei Stalinin laatimilla listoilla ollut mitään tekemistä heidän kohtalonsa kanssa, vaan moni huusi viimeisiksi sanoikseen "ELÄKÖÖN STALIN!" Kohtaukset toivat mieleen Ikitien kolhoosikokouksen, jossa amerikansuomalaiset kommunistit vakuuttivat sydämensä pohjasta että kaikki on erehdystä, Stalin on työläisten suurin ystävä. Tämä uskollisuus kääntyi pirulliseksi aseeksi. On muistettava, että Suomessakin surtiin Stalinia ja monilla paikoilla oikeasti. Jos muistaa Suomen ulkopolitiikan edustajien matelevat surunvalittelut tuolta ajalta, niin ne vain lisäävät omaa hupiaan elokuvakokemukseen.

Historiaahaan elokuvassa on muuteltu ja siellä täällä on epätarkkuuksia, mutta tässä ne menevät kyllä enemmän taiteellisen vapauden kuin laiskan historiantutkimuksen piikkiin. Pääasiallisin muutos aitoihin historian tapauksiin [joista niistäkin liikkuu 2–3 versiota, useampaakin jos otetaan mukaan kidutuksella saadut tunnustukset] on tapahtumien ajallisen kulun turboahtaminen muutamaan päivään, vaikka Lavrenti Berijan tuho kesti useita kuukausia.

The Death of Stalin on kaikin puolin erinomainen elokuva ja loistava komedia. Tärkeintä on, ettei sitä ole nykyelokuvien mallin mukaisesti tahallaan pitkitetty mistään kohtaa ylimääräisillä tai turhilla kohtauksilla, vaan elokuva toimii kellokoneiston tarkkuudella. Maailman paras komedia, Piukat paikat tulee mieleen kokonaissuorituksesta. The Death of Stalin on yksi maailman parhaimmista komedioista. Ainoana vikana suomenkielen tekstitys oli tehty hyvin laiskasti, ja moni hyvä vitsi jää käyttämättä. Siksi kannattaakin keskittyä kokonaan ääniraitaan.

Osoituksena komedian toimivuudesta se on kielletty Venäjällä. On muistettava, että Monty Pythonin mestarillinen Life of Brian kiellettiin Norjassa. Ruotsalaiset väänsivätkin tästä markkinalauseen "Niin hauska elokuva, että se on kielletty Norjassa". Norjassa elokuvateatterit myivät ratkaisuksi matkalippuja lähimpään Ruotsin puolen elokuvateatteriin.

sunnuntai 1. huhtikuuta 2018

Sarjakuva-arvostelu: Tarkastaja Akane Tsunemori #3

Postiluukusta putkahti jo viikkoja sitten Tarkastaja Akane Tsunemorin numero 3. Aikaisempien osien arvostelun löytää tästä linkistä.

Albumissa #3 karmivat rikokset ja rikostutkimukset seuraavat toisiaan. Kakkosalbumin hirvittävät taidemurhat aiheuttavat kitkaa tarkastajien ja toimeenpanijoiden välille ja tarkastajat Tsunemori ja Nobuchika Ginza ajautuvat yhä pahempaan konfliktiin rikosten selvittämisestä. Monessa dialogissa käydään mainiosti läpi ihmismielen synkempiä puolia ja etenkin vierailu psykologian professori Saigan luona on hyvin mieleenpainuva.

Toinen kiehtova, ohimenevä vilkaisu utopian ja dystopian harmaaseen raja-alueeseen on tässä kohtauksessa, kun toimeenpanija Yayoi Kunizuka lohduttaa murhattujen ystävää:

Kuva: Tarkastaja Akane Tsunemori 3.(Hikaru Miyoshi)


Sanojen vaihto on hyvää tarkoittava, mutta kammottava: kun ihmisen tunteet ja sielunelämä on tehty mitattavaksi, muuttuu ilon ja surun, stressin purkamisen ja kaiken tunne-elämän merkitys pelkästään mittaustulosten parantamiseksi. Sibylla-järjestelmä on muuttanut ihmistä sielunelämää myöten koneeksi.

Koko yhteiskunnan tukipilarina toimivan Sibylla-järjestelmän mielekkyys kyseenalaistetaan viimeistään hurmeisessa loppuluvussa. Mitä sitten tapahtuu, kun vastaan tulee rikollinen, jota ei pysty mittaamaan?