Miksi sotilailla on siili tai kalju?

Aina silloin tällöin herää keskustelua siitä, miksi sotilailla on lyhyt kuontalo. Muun muassa kristillisten Päivi Räsänen halusi poikansa saavan säilyttää kutrit varusmiespalveluksessa. Ainahan ei karvamuoti ole ollut kaljulle tai siilille suosiollinen: partaa on ihannoitu pitkään miehisyyden symbolina (voitteko kuvitella viikinki Erik Siloposken?) ja eräässä vaiheessa peruukit olivat erottamaton osa univormua.

Itse olen törmännyt useisiin selityksiin asiasta, ja ajattelin koota ne tähän historiikin kirjoittamisen ohella. Parturoinnin saaminen on ollut usein iso tapaus, ja jos ei itse hiustenleikkuuta niin ainakin lopputulos on usein dokumentoitu valokuvin ja mainitaan kirjeenvaihdossa kotiin.

Viestipataljoona 33:n keskusmiehiä toukokuun 1943 alussa juuri parturoituina Karhumäessä. Kuva: Nautelankosken Museon kokoelmat.

1) Sotilaallinen yhdenmukaisuus

Sotilaat on vuosisatojen ajan pyritty pukemaan samanlaisiin univormuihin ja hiusten, yksilöllisyyden voimakkaiden symbolien "riisuminen" on merkittävässä osassa sotilasta sulatettaessa osaksi suurempaa kokonaisuutta. Yksilöllisyyden "kitkeminen" on merkittävää ja tärkeää yksikön toiminnan kannalta. 

Usein tämä "osaksi kokonaisuutta sulaminen" on elintärkeää paitsi sotilasyksikön toimivuuden myös yksilön itsensä kannalta, sillä taistelutilanteessa individualistin itseään ajatteleva reaktio on yleensä "PAKOON JA KAUAS!", mikä on täysin luonnollinen reaktio ja luonnon asettama itseselviytymismekanismi hengenvaarallisessa tlanteessa. Se ei myöskään ole rationaalinen reaktio. Usein taistelutilanteessa hermonsa säilyttävät ja maassa suojassa pysyvät ja vihollisen tuleen vastaavat selviävät hengissä. Yleensä kaatuneet ovat niitä, jotka tykistökeskityksessä tai vihollistulessa nousevat pystyyn ja juoksevat karkuun, tehden itsestään helpon maalitaulun. Hermonsa säilyttämisessä on tärkeässä roolissa nimenomaan sotilaskoulutuksen mukanaan tuoma kyky toimia osana kokonaisuutta.

2) Hygienia

Epäilemättä karvoituksen väheneminen helpottaa loisongelmia tai ainakin täiden yms. syöpäläisten poistamista käsin. Varsinaisena hoitona se tuskin toimii, todennäköisesti ainoat toimivat keinot ovat vaatteiden vaihto, toimiva hygienia, myrkky ja sauna.

3) Pään haavat

Sotilaat alkoivat itse ajella tukkaansa lyhyemmäksi I maailmansodan aikoihin. Tuolloin yleisin kuolinsyy oli kranaatinsirpaleen osuminen päähän. Jos tukka oli lyhyt, haava oli helpompi paikantaa, puhdistaa ja hoitaa ajoissa. Britit ja ranskalaiset nauroivat sodan alussa saksalaisten Pickelhaube-kypärille, mutta ne ja myöhemmät teräskypärät säästivät todennäköisesti miljoonien saksalaisten hengen - osa säästyneistä tosin kuoli sodassa muista syistä, mutta tärkein kuolinsyy saatiin vähenemään merkittävästi.

4) Lähitaistelu

Lähitaistelussa pitkästä tukasta on selvästi haittaa. Siihen kiinnitarraava vastustaja saa helposti otteen ja tukasta raastaminen on erittäin kivuliasta tehden raastettavasta helpon tapettavan.

5) Kuumuus

Kesällä pitkä tukka on luonnollisesti kuuma ja tukala, joten tässä kuvituksena olevan kuvan teeman mukaisesti kesän tulo tiesi yleensä rintamalla tukan lähtöä. En ole löytänyt mainintoja, että talvisin pitkää tukkaa olisi suosittu suojana kylmää vastaan.

Tutkimuksesta kirjoittamiseen - ihan kohta, oikeesti!

Vuoden loppuun mennessä VP 33:n historiikin kirjoittamisen keruuvaihe kerrytti melkoisen aineiston, joskin osan hankinta siirtyi pakosti uuden vuoden puolelle. En ehtinyt uudestaan vuoden 2015 aikana Raisioon sanomalehtiarkistoon, joten pitää tutkia loput Uudet Aurat tässä kuussa.

Hain erään veteraanin aineistot juuri ennen joululomaa ja ällistykseni oli melkoinen, kun ottamieni valokuvien ja asiakirjojen joukossa oli Viestipataljoona 33:n 1. Komppanian I Joukkueen virallinen sotapäiväkirja tammikuusta 1944 kesäkuun 20. päivään eli Karhumäeltä vetäytymiseen asti.Vertailu 1./VP 33:n sotapäiväkirjaan osoitti että kyseessä oli aito päiväkirja, jonka pitäminen jäi ilmeisesti vetäytymisvaiheen kiireisiin. Käsialan vaihtelusta päätellen päiväkirjaa piti kaksi eri henkilöä. Tietääkseni joukkueet pitivät sotapäiväkirjaa ainoastaan poikkeustapauksissa, eli siinäkin mielessä harvinainen löytö.

Kansallisarkistosta löytyneessä materiaalissa riittää läpikäymistä. Esiteltäköön tässä muutama poiminta, jotka eivät varsinaisesti liity aiheeseen mutta valaisevat hyvin sota-aikaa. Kirjeenvaihdosta löytyy mm. Päämajan Indendentintoimiston kirje "Puutteellisuuksia taloushuollon suorituksessa" päivämäärällä 26.1.1942. Kirjeessä listataan kaikenlaisia rikkomuksia eri puolelta Suomea, mm. seuraavanlainen tapaus:

- Muuan rahastonhoitaja - helsinkiläinen ravintoloitsija - oli saanut tehtäväkseen hankkia sotasairaalalle puolukoita, joita lääkärienkin ilmoituksen mukaan kipeästi tarvittiin sairaalan potilaille, kun paikkakunnallaei ollut saatavissa maitoakaan. Rahastonhoitaja pantiin asialle ja hän sairaalan henkilöautolla kulkien kierteli pitäjällä ja asiansa kauniisti esittäen sai sairaalaa varten paikkakuntalaisilta ilmaiseksi ja osaksi pientä korvaustakin vastaan kuivattuja marjoja. Mutta sensijan, että hän olisi luovuttanut ne, kuten lahjoittajat uskoivat, sairaalalle, hän lähettikin niistä suurimman osan Helsinkiin ja osan myi sairaalan henkilökunnalle ja sairaala sai puolukoita vain 3,5 kg.

Samoin seuraava maininta sairaiden sotavankien paremmasta muonittamisesta 1. Divisioonan huolto-ohjeessa no 8/42 (21.2.1942) on kiinnostava. Selvästikään näitä ei haluttu uuvuttaa kuoliaiksi:

5. Sen johdosta, että sairauden ja heikkouden takia työkyvyttömäksi joutuneet sotavangit eivät sv. muona-annos A:n avulla voi uudelleen kuntoutua, saadaan heille samoinkuin sv- leireillä heikossa kunnossa oleville vangeille lääkärin lausunnon perusteella järjestää ruuanpito sv. muona-annos B:n mukaan. (Aihe: II AK:n käsky huollosta no 8/42)

Varsinaiseen VP 33:een liittyvää aineistoa löytyy toki rutkasti. Sieltä täältä on mielenkiintoisia mainintoja viestimiesten arjesta, mm. keksintöjä telttojen paloturvallisuuden parantamiseksi tai turkisten käytöstä.

Vielä on haettava yhdet aineistot, otettava vastaan nivaska kuvia, mahdollisuuksien mukaan pitäisi päästä Jyväskylään kuvaamaan yhdet esineet ja toivottava, että pääsisin haastattelemaan vielä yhtä VP 33:n elossa olevaa sotaveteraania. Vaikuttaa siltä, että kirjoittamisvaihe alkaa todenteolla vasta tämän kuun lopulla.

Kun Bachelor of Arts, historian ja kirjallisuudentutkija maailman pelasti

Sotahistorioitsijana, arkeologina, humanistina jne. minun on nyt kirjoitettava historian tutkimuksen puolesta. Yliopistoja potkitaan taas vaihteeksi rajusti päähän ja "innovaatiopolitiikka" ei perinteisesti näe humanisteilla muuta kuin voitolla hyvinä kausina ostettavan lisäarvon. Niinpä raapustan tähän muutaman rivin historiantutkimuksesta, jonka ansiosta suuri osa tällä hetkellä vallan huipulla olevasta sukupolvesta ei ole tuhkakasana. Kirjoitan teoksesta, joka todennäköisesti pelasti ihmiskunnan valtaosan hengen, ellei peräti koko planeettamme.

Maailma on viimeksi käynyt lähellä loppua vuonna 1962 Kuuban ohjuskriisin aikoihin. Päättäjät eivät kuitenkaan painaneen nappia, jonka seurauksena lukematon määrä ihmisiä olisi tuhoutunut. Miksi? Mikä ajoi rationaaliseen valintaan (joka on insinöörien, lääkärien, fyysikoiden ja KOVIEN tieteiden juttu, kun humanistit söheltävät höttöisen kvalitatiivisen tutkimuksen parissa)? 

Jonathan Glover mainitsee teoksessaan Ihmisyys, että Yhdysvaltojen puolella tämä johtui Barbara Tuchmanin historiateoksesta Elokuun tykit. Kirja kuvaa ensimmäisen maailmansodan syntyä ja sitä, kuinka päättäjät 1914 väkisin ajoivat maansa sotaan, joka tuhosi arviolta 16 miljoonaa ihmistä. Kirja oli juuri ilmestynyt, ja Yhdysvaltojen ulkopoliittinen johto, presidentti J.F. Kennedy etunenässä olivat lukeneet sen. He tajusivat, miten riistämällä vastapuolelta aikaa toimia ja esittämällä jyrkkiä ultimaatumeja oli aiheutettu hirvittävä massamurha, tai kuten John kuvasi veljelleen Robertille: "-- he näyttivät kompastuneen mukaan sotaan 'typeryyden, yksilöllisten vastenmielisyysseikkojen, väärinkäsitysten sekä henkilökohtaisten alemmuus- ja valtakompelksien johdosta'." Lopuksi hän sanoi:

"En aio toimia siihen suuntaan, että joku voisi kirjoittaa siihen verrattavan kirjan Lokakuun ohjukset"(Glover 2006: 282). 

Vuoden 1914 kokemuksista otettiin opiksi: kun ajan annettiin tehdä tehtävänsä, taisteluraivo muuttui sodan peloksi. Molemmat osapuolet tarjosivat toisilleen mahdollisuuden vetäytyä nurkkaan ahdistetusta asemasta. Maailma pelastui.

Vaikka ydinaseiden tuhovoimaa on liioiteltu ja ne olisi keskitetty "vain" suuriin asutuskeskuksiin ja sotilaskohteisiin, olisi kymmeniä ellei satoja miljoonia ihmisiä kuollut. Voimme vain arvailla, miten moni ohjus olisi iskenyt Suomeen "ennaltaehkäisevänä iskuna". Yhdysvallatkin oli kartoittanut Suomen tuhotakseen tarvittaessa Neuvostoliitolle potentiaalisesti tärkeitä kohteita. Vuonna 1962 maailman väkiluku oli 3,14 miljardia ihmistä. Neuvostoliitossa asui tuolloin arviolta 220 miljoonaa ihmistä, Yhdysvalloissa arviolta 186,2 miljoonaa. Suomalaisia oli yli 4,42 miljoonaa henkeä. Iskiessään ohjukset olisivat vaikuttaneet kaikkien näiden elämään enemmän tai vähemmän kohtalokkaasti. Nyt heidän jälkeläisiään on satoja miljoonia, ellei miljardeja. Joku väestöpoliitikko laskekoon tarkan arvon. Hallituksestamme pääministeri Sipilä oli tuolloin vuoden vanha ja ulkoministeri Soini juuri syntynyt. Valtiovarainministeri Stubbin parhaimmassa iässään oleva 27-vuotias isä pohti jääkiekon saloja. Poika syntyisi kuuden vuoden kuluttua. Pikkuinen Soini (syntyi Raumalla, satamakaupunki) ja Göran Stubb (helsinkiläisen jääkiekkojoukkue HIFKin riveissä) olivat tuolloin ilmeisesti suurissa asutuskeskuksissa, siis todennäköisissä ohjuskohteissa. Veteliläinen Sipilä olisi ollut todennäköisesti turvassa iskun välittömiltä seurauksilta. Laskeuma ja nälänhätä olisivat todennäköisesti tappaneet hänet muutaman viikon kuluttua.

Fyysikot tekivät laskelmat ydinaseen tekemiseksi. Insinöörit suunnittelivat ja rakensivat ne ohjukset, joilla ydinlataukset saattoi toimittaa perille. Yksi I maailmansodan alkua käsittelevä historiateos pysäytti niiden käytön.

Humanismin ongelma on oikeastaan siinä, ettei ihmishengelle voi ilmoittaa hintaa. Risteilyohjukselle (ja sen työllistävälle vaikutukselle) voi. Mutta sanoisin saman kuin taannoin talvisotapostauksessa olleessa plakaatissa: Koska ihmishengelle ei voi antaa hintaa, se ei tarkoita sitä että se olisi arvoton. Se tarkoittaa sitä, että se on korvaamaton.

Kuinka moni Elokuun tykit jää kirjoittamatta tällä tiedepolitiikalla?

Lähteet:

Glover, Jonathan. 2006. Ihmisyys. 1900-luvun moraalihistoria. Otavan kirjapaino OY, Keuruu.

http://www.geohive.com/earth/his_history3.aspx

https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Population_of_former_USSR.PNG

http://www.multpl.com/united-states-population/table

http://vrk.fi/default.aspx?docid=169

Muutkin huomaavat: natseja vilisee

Vuorossa hajatuksia päivän huomiosta. Muutkin ovat kiinnittäneet asiaan huomiota: natsitnatsitnatsitnatsitnatsitnatsit!

Helsingin Sanomat 13.10.2015: "Natsien miehittämä televisio"
http://www.hs.fi/paivanlehti/12102015/a1444528822384

Iltasanomat: "Miksi sinä ihailet natseja?"
http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1445303363893.html

Etenkin Seppänen perustelee Iltasanomissaan sanomaansa hyvin:

"Natsien ihailu ei aiheuta tunnontuskia, sillä tiedämme lopputuloksen. Natsien valtakunta katosi. Natsit ovat vain mielikuvitusta, niin kuin merirosvotkin. Natsien tyrkyttäjät perustelevat tekemisiään sillä, että tarkoituksena on varmistaa, ettei sama toistuisi. Hötön töttö. Myöntäisivät, että natsit ja hakaristiliput näyttävät tosi hyviltä kuvissa."

Absoluuttisen pahuuden univormun, SS:n mustat nahkatakit suunnitteli muuten Hugo Boss. Historian outoa ironiaa, ettei kehtaa/voi ottaa kunniaa yhdestä 1900-luvun mieleenpainuvimmasta ja vaikutusvaltaisimmasta vaatesymbolista. Pitää myös muistaa, että harva asia on niin seksikästä kuin pahuus.

Natsidokkareita todella toivotaan erikseen  televisioon aktiivisesti, eli kyllä niillä kysyntää on. Tätä tosin Paavo Haavikko ei tainnut tarkoittaa lausuessaan "Fasismi myy aina hyvin, koska sille on kysyntää".

Suomalainen arkeologi Jan Fast sentään kieltäytyi tekemästä dokumenttia Hangon kaivauksistaan ulkomaiselle "natsipornotehtailijalle" (ilmaus minun, ei Fastin. Fast käytti muistaakseni Arkeologipäivillä 2014 hieman kauniimpaa termiä).

Kaverin kanssa pyrimme Juslenian kahvihuoneessa aina laskemaan erikseen historia-lehdistä natsiartikkelit. Voisin ruveta tilaamaan yhtä lehteä pelkästään siitä ilosta, että lehden natsiartikkeleista saisi mainion juomapelin.  Maksa tosin ei kestäisi moista kirjaimellista natsitusta.

Kaikkein terveellisimmin natseihin taisi suhtautua Mel Brooks The Producersissa.Tai kuten hän itse ilmaisi asian:

"I was never crazy about Hitler...If you stand on a soapbox and trade rhetoric with a dictator you never win...That's what they do so well: they seduce people. But if you ridicule them, bring them down with laughter, they can't win. You show how crazy they are."

Olen pitkään piruuttani ideoinut Hello Kitty -tyyppisillä piirroksilla kuvitettua Taaperon ensimmäistä kirjaa Natsi-Saksan pahimmista sotarikollisista. Hello Hitler! löytyykin jo internetistä.

Hitlerkin olisi tarvinnut vastaansa "haltija-armeijan". Siihen porukkaan ei tainnut kuulua kunnolla kuin Chaplin Diktaattorillaan. Mutta sitten oli liian myöhäistä.

Tutkimusta - osa 2

Museolla vierähti pitkä tovi aineistoja vastaanottaessani. Tämä työ on kyllä aina vaivan väärti, sen verran hienoja ja mielenkiintoisia asioita saa joka päivä nähdäkseen. Tosin on jotain pohjattoman surullista siinä, kun sotaorpo tuo nähtäväksi isänsä tuntolevyn puolikkaan. Isä oli lähtenyt suoraan juhannushäistä 1941 rintamalle.

Sattuma on puolellani, sillä aineiston mukana tuli paljon suojeluskuntalaisiin liittyvää aineistoa - sattumoisin pidän torstaina luennon suojeluskunnista! Osasin heti tuoreeltaan lukemani perusteella kertoa lahjoittajille esineistä ja valokuvista.

+ olen viime kuukausina kiinnostunut käpykaartilaisten majoista Varsinais-Suomessa, minulle neuvottiin tänään jutustelun lomassa useita uusia. Pitää lähteä ennen lumentuloa kuvausreissulle, mihin hiton väliin aikatauluja sen saisi tungettua?

Ensi viikolta pitää irrottaa päiviä digitointiurakkaan. Onneksi nyt osaan suunnitella vuosien kokemuksen pohjalta homman suht järkevästi.

Sotakirjoitus -  Simsalabim!

Taisin tehdä henkilökohtaisen ennätyksen aineiston läpikäymisessä ja kirjoitusnopeudessa. Palatessani kello 16 museolta sain soiton: sotaveteraanien Joululehteen toivottiin kirjoitusta. Aiemmin oli kysytty juttua jälleenrakennuksesta, mutta siitä ei ollut juuri matskua.

Keksin nopeasti SKS:n keräyksestä rintamaoloista lietolaisaineiston, jota en ollut ennättänyt kuin luetteloida. Luin aineiston läpi nopsaan (onneksi oli hyvä kirjoittaja ja siisti käsiala) ja noin 40 minuutissa syntyi ihan kelpo teksti. Toivottavasti palaute ei tyrmää, itse olin juttuun tyytyväinen.

Ja nyt sitten pitäisi viimeinkin jatkaa sen suojeluskuntaluennon parissa...

Tutkimusta - osa 1

Peruskartoittamaan!

Raskas aineiston peruskartoitus on yksi tutkimuksen mekaanisista, raskaista ja vaativista osioista. Olen ollut huomaavinani, että harva jaksaa toteuttaa enää sen kummempaa kuin pikaisen googletuksen ja paikalliskirjaston kirjahaun. Harva tuntee edes ARTO:n.

Itse etsin käsiini Turun Sotaveteraanien matrikkelin ja kävin veteraani veteraanilta läpi nimiä, joista yritin seuloa Viestipataljoona 33:ssa palvelleita. Onnistuin löytämään vain muutamia, vaikka yksi pataljoonan komppanioista perustettiin Turussa. Yllätyksekseni erään veteraanin tietoihin oli merkitty maanpuolustusjärjestöihin "VP 33/1. Divisioona kilta". Pataljoonalla on ollut omaa kiltatoimintaa sodan jälkeen? Kuulin asiasta ensimmäistä kertaa nyt, vaikka olen kahlannut aineistossa vuosia! Olisi pitänyt tarkistaa tuo matrikkeli jo aikaa sitten, stupidstupidstupid!!! No, aikanaan keskityin nimenomaan Lietoon, olikin aika laajentaa näkökulmaa.

Sain yhteyden Turun Sotaveteraaneihin, siellä ei killasta ole kuultukaan. Onko se ollut vain muutamien harrastus? Vai oliko kyseinen veteraani pataljoonan edustaja veteraanien kiltatoiminnassa, ja kirjaus on virheellinen? Itse olen huomannut, että matrikkelit valitettavasti sisältävät valtavan määrän virheitä eikä tietojen kirjaamistapa ole yhtenäinen. Pitää kaivaa esille vielä 1. Divisioonan rintamamiehet, se on onneksi museolla valmiina.

Toinen raskas osio perustutkimusta on odottaminen. Lähetät lukuisia sähköposteja, kontaktipyyntöjä ja muita ja voit vain toivoa, että joku asiantunteva vasta viestiin. Lukuisia verkkoja vesillä, seuraavaksi siitä missä olen onnistunut.

Onnistumisia

Sain onneksi kiinni kaksi vuotta sitten luennolleni osallistuneita henkilöitä, joiden sukulaisia oli VP 33:ssa. Luvassa on muhkea aineisto, yhdellä oli vieläpä omaisten mukaan kamera mukana rintamalla. Onko mukana paljon kuvia, jotka löytyvät jo museon kokoelmista vai tuleeko kokonaan uusi kuvasatsi? Odotan jännityksellä!

Kollegan kokoelmista löytyi vuonna 1942 tykinhylsystä valmistettu kukkavaasi, jossa on kaiverruksena VP 33 ja 1, eli pataljoonan keskuskomppaniassa tehty. Onnistuin löytämään vastineeksi hylsyn todennäköisen tekijän. Ressukka sai 1944 pommin niskaansa Tolvajärven suunnalla.

Huutokaupan "aavehaku" eli vanhentunut Googlen sivu osoitti, että Turussa on myyty nettihuutokaupassa jokin aika sitten Viestipataljoona 33:n joukko-osastomerkki eli rähinäremmiin kiinnitettävä pinssi. Minne lie päätynyt? Onneksi googletin esiin toisen sivun, jolta löysin kuvan siitä.

Niin mitä sanoinkaan perusgoogletuksesta? Kertagoogletus ei riitä, se kannattaa tehdä 1-2 kk välein.

Tappiot...

Turun ja Piikkiön suunnasta ei ole juurikaan kuulunut VP 33:sta. Niin yksittäiset kuin yleiset tiedustelut ovat jääneet käytännössä vastaamatta. Onneksi on vielä aikaa, mutta digitoinnin ja matkustusten suunnittelun vuoksi olisi hyvä saada tiedot hyvissä ajoin.

Kuvaamaan!

Aina pitää olla muutakin puuhaa kuin tutkimus. Kuten "hyväntekeväisyytenä" tehtävä tutkimus.

Osallistun Koroisprojektiin tuliaseasiantuntijana ja menen heti huomenaamusta kuvaamaan Museokeskukselle kuulia, lunttulukon osia ja pari mahdollista piilukkokiväärin piitä. Ostin sitä varten erikseen työntömitan.

Kameran akku latauksessa - tsek
Muistikortti - tsek
Kameran teline - tsek
Työntömitta - tsek

Loput välineet toimittaa Museokeskus, onneksi. Pitää vielä iltapuhteena - siis yöpuhteena - veistellä styroxista kuulille kuvaustaso.

AK-47 -artikkeli on pakko laittaa hyllylle pitkäksi aikaa. Kaikkeen ilmaiseen ei nyt veny.

Pari viikkoa Viraston hommissa - Ilomantsi, Rautalampi, Paimio, Lieto, Ylöjärvi

Kaksi viikkoa vierähti taasen kenttätöissä ympäri Suomea. Maanantaina 7. syyskuuta tulilähtö kohti etäisintä työpistettä eli Ilomantsia. Puolivälissä matkaa kävimme syömässä Varkaudessa ravintolassa nimeltään Kaks Ruusua. Alvar Aallon käden jälki oli nähtävissä sisustuksessa.

Valter Ahlströmin patsas Varkaudessa. Muuta en ehtinyt kuvata.

Perillä Ilomantsissa majoituspaikkana oli Anssilan tila, jossa untamme vahti valtaisa Keski-Aasian paimenkoira Lana. Heräsin viitisen kertaa yön aikana sen jylhään haukkumiseen, ilmeisesti se karkotti uhkaavia hirmuja. Kuulemma karhut ovat uhanneet lehmiä ja lampaita alueella.

Täällä vartioin minä!

Lana nukkuu/vahtii navetan edessä.

Anssilan tilan lehmälaidun. Mukava paikka ja valtava aamiainen!

Ilomantsi

Arvelimme että Ilomantsissa menisi vain pari tuntia, mutta kuopitimme aluetta ahkerammin vastaisen varalle. Minusta paikka oli hyvin jännittävä, sillä vain 50 metrin päässä molempiin suuntiin kaivausalueesta oli jatkosodan aikaisia juoksuhautoja. Täällä ei varsinaisesti taisteltu, mutta ilmeisesti jokin jalkaväkijoukkue oli asemissa venäläisten koukkauksen varalta kesällä 1944. Juoksuhaudat olivat aika karkeita, enkä saanut ikuistettua niitä kunnolla kameralla.

Juoksuhaudan pätkä. Tässä oli erotettavissa konekiväärin asema sekä syvennys ampumatarvikkeita varten, mutta kuviin syvyyserot eivät valitettavasti välity.

Vastarantaa, josta oletettiin vihollisen koukkaavan.

Rannasta löytyi hirsistä ja lankuista rakenneltu kuoppa, mahdollisesti jääkellari.

Juoksuhautaa toisessa suunnassa.

Saarielämää Rautalammilla

 

Huoltoasemilla pysähdyttäessä bongaa aina käsittämättömiä tuotteita.

Ilomantsista alkoi ajomatka kohti Rautalampia, missä majoituimme Korholan kartanoon. Tämä Oili Marskin pitämä majoituspaikka ja ateljee olikin vekkuli vierailupaikka. Apulaistutkija vaati saada asua huoneessa, jossa kummittelee. Haamuja ei näkynyt, apulaistutkija arveli nukkuneensa liian sikeästi. Aamupalaan kuului erinomaisen herkullista ohrapuuroa, johon laitoin mainiota omenahilloa.

Korholan kartanon pääsisäänkäynti.

Varsinainen kaivauspaikka oli poikkeuksellisesti saaressa. Odottelimme aamulla isäntää noutamaan meidät moottoriveneellä ja saimme oikein lounaat ja kahvit talon puolesta ja vielä pitkän kaavan mukaan.

Tuonne sitä kohta mennään.

Tyypillistä tuuria: kaivaessani 50cm X 50cm kuoppaa siihen osuu täsmälleen 50 cm kokoinen laakakivi. Vieläpä niin, että 25 cm matkalla kivi sukeltaa kohtisuoraan alas ja oikeisee itsensä taas 10 cm syvemmällä kohtisuoraksi. Laajensin kuoppaa 25 cm, mutta tuo sukellus pilasi 50 cm näkyvyyden.

Hienoa, löytöjä! Kivikautista keramiikkaa, oikealla vieläpä oikein asbestikeramiikkaa. Ensimmäinen kerta kun löysin tätä lajia. Tarjosin näistä viimeisenä päivänä porkkanakakkua, olivathan ne hienoimmat löydöt tältä kaivausjaksolta.

Valmiina lähtöön! Kuskia odotellessa piirustelin.

Kiertelyä Rautalammin hautausmaalla

Rautalammilla tuli vietettyä pari päivää, joten illalla ehdin hautausmaalle etsimään jääkärihautoja. Niitä ei löytynyt, mutta muuten hautausmaa oli mielenkiintoinen paikka. Löysin mm. muistokiven suomalaisille siirtolaisille, jotka lähtivät Keski-Ruotsiin ja sieltä 1600-luvulla Delawareen.

Director cantus Juho Väänäsen hieno hautakivi.

Muistokivi Rautalammilta sotiin 1939-1945 lähteneille.

Muistokiven laatta.

Rautalammin historiallisen yhdistyksen siirtolaisiksi erämaata raivaamaan ja sittemmin Amerikkaan lähteneille vuonna 1938 pystyttämä muistokivi.

Muistokiven teksti.

Rautalammin kirkko ja sankarihaudat.

Sankarihautausmaan muistokivi.

Vuoden 1918 muistokivi.

Rautalammin hautausmaalla oli monia kiinnostavia muistomerkkejä: yksi vanhalle kirkollekin.

Kollaalla kaatuneen vänrikin hauta. Muistokivi Sankarihaudoilla mainitaan erikseen.

Maanviljelijä ja kansanrunoilija Albert Kukkosen hautakivi.

Paluu Rautalammilta viikonloppua viettämään oli mielenkiintoinen, koska paikoin tiestä ei näkynyt kymmentäkään metriä eteenpäin sumun takia. Tähän viikkoon kuului poikkeuksellisen paljon "kruisailua", ja pääsin todistamaan monia tienvarren nähtävyyksiä. Varkauden jälkeen ihmettelimme tien pätkää, jossa maakunta vaihtui Etelä-Savon ja Pohjois-Savon välillä neljä kertaa muutaman kilometrin välein. Tie ei tuntenut mutkittelevan, joten onko maakuntaraja tuolla paikalla sahanterän muotoinen?

Pitkän, järven ylittävän moottoritien ajaminen sumussa oli jännittävää.

Helsingissä oli aikaa tapettavana ennen bussin lähtöä, joten pistäydyin Kampin antikvariaatissa. Löysin minulle tuntemattoman tistelukenttäarkeologiaa käsittelevän kirjan, Battlefield Detectices. Mielenkiintoista! Samoin löysin yllätyksekseni kasakoita käsittelevän teoksen, jonka aikanaan tilautin Turun yliopiston kirjastoon monen mutkan kautta.

Bussia odotellessa testasin Helsingin uuden baarin, Steam Hellsinkin, jonka steampunk henkinen sisustus teki hyvän vaikutuksen. Tilasin siitä maailman parhaasta ginistä tehdyn gin tonicin, ja täytyy myöntää että mainio oli. Luin samalla Katja Ketun Kätilöä. Busseja Turkuun lähtikin yhden sijasta kaksi, molemmat täpötäynnä.

Paimio & Lieto

Viikko kaksi hommissa alkoi Paimiossa, missä ei suoraan sanottuna ollut mitään erityistä. Väistelin hevosen ulosteita kaivamisen ohessa. Onneksi majoitus oli kotona.

Äestettyä alaa Liedossa.

Koska Paimio saatiin etuajassa tehdyksi, otimme ylimääräiseksi kohteeksi Liedosta äestyskohteen. Pintapoimimme äestetyiltä alueilta kvartsia ja löysin yhden mahdollisen työkalunkin: poran/purasimen.

Kvartsiesine, ilmeisesti pora tai purasin. Löytyi äestetyltä alalta pienen lammikon pohjalta.

Lounaalla Liedon kunnallistalolla tutkin kirjaston poistoja ja löysin pari hyödyllistä sotakirjaa: Eino Pohjamon JR 12 kertovan teoksen Konepistoolien aikaan ja Antti Juutilaisen Ilomantsi - lopultakin voitto. Viimeisessä paljon hyviä karttoja, osa samasta paikkaa mistä aloitimme tämän keikan.

Ylöjärvi

Viimeinen kohde oli vähiten odotettu, Tampereen lähellä Ylöjärvellä. Tontinomistaja oli onneksi mukava ja ymmärtäväinen, ja saa nyt ylpeillä omistavansa todennäköisesti Suomen koekuopitetuimman tontin. Edellisten useiden kymmenien lisäksi mekin lapioimme +10 kuoppaa löytämättä mitään.

Tampereen ja sen ympäristön liikenne hämmensi jälleen: Ylöjärvellä oli joka paikassa liikenneympyröitä, joissa sai kieppua ja käännellä. Ajoimme perinteisesti muutaman kerran ohi oikeasta kohdasta, mutta sellaista se on.

Näitä riitti Ylöjärvellä...

Naviugaattorikaan ei ehtinyt mukaan kaikkiin käännöksiin!

Tällä reissulla parasta olivat mukavat maanomistajat joka paikassa: ekan viikon kaupasta ostamani eväät jäivät lähes kaikki syömättä, koska saimme joka paikassa maanomistajilta runsaat eväät ja aamuisin majapaikasta aamiaisen. Ja tosissaan, löysin keramiikkaa ja tuon mahdollisen kvartsiesineen, joten tarjoilin Ylöjärvellä viimeisenä päivänä koekaivausryhmän perinteiden mukaisesti kakkua. Tässä tapauksessa porkkanakakkua.

100 kirjaa - osa 6

Taas tullut luettua nivaska kirjoja, mutta en ole jaksanut kuin GoodReadsiin päivittää lukutahdin. Niinpä tähän väliin katsaus lukemiini kirjoihin. Näistä ensimmäiset luin jo kesäkuussa, eli syytäkin päivittää tilannetta. Kohta 75% haasteesta saavutettu!

# 44 Huovinen, Veikko. Lampaansyöjät

Todellinen suomalainen klassikko, jota lukiessa tuli nälkä ja otin suunnan Kauppahallin lihatiskille.

# 45 Tuuri, Antti. Talvisota.

Hävettää etten tätä ole aiemmin lukenut. Aivan Tuntemattoman sotilaan veroinen ja TV-sarjahan tuli vuoden alkupuolella. Erinomainen kuvaus talvisodasta ja Taipaleesta. Joukkueenjohtaja mainitsee klassisessa lausahduksessaan arkeologit seuraavina bunkkerintutkijoina.

# 46 Wiest, Andrew. Vietnamin sota.

Tämä keikkui luettavien kirjojen joukossa aivan liian pitkää. Erinomainen artikkeleista koostuva katsaus Vietnamin sotaan joka ravistelee monia myyttejä, joita suomalaisessakin historiankirjoituksessa edelleen esitetään. Erityisen kiinnostavia olivat artikkelit median suhtautumisesta sotaan, USA:n länsimaisista liittolaisista sodassa sekä Yhdysvaltain jokipartioinnista.

# 47 Jansson, Tove. Vaarallinen juhannus.

Muumiklassikko, josta pidin kovasti. Ei siitä muuta voi sanoa.

# 48 Guareshi, Giovanni. Humoristin salainen sotapäiväkirja.

Toinen ikuisuuskirja listoilta, sain luetuksi heinäkuussa. Don Camillon kirjoittajan syvällinen ja viisas, surullinen sekä hauska kirja sotavankileirin elämästä.

# 49 Tuuri, Antti. Maan avaruus.

Antti Tuurin romaanien putki jatkui, ne kun lukee nopeasti ja mielellään. Amerikansuomalaiset kiinnostavat ihan työn puolesta, ja Tuurihan teki kunnolla tutkimustyötä kirjojensa eteen. Päähenkilöt vain tuntuvat näissä aina kumman tahdottomilta rievuilta. Nyt rakennetaan unelmayhteiskuntaa uuteen maailmaan.

# 50 Häikiö, Martti. Nokia: Matka maailman huipulle.

Nokia-historiikki, joka kirjoitettiin juuri ennen alamäkeä. Lukaisin tämän artikkelin taustamateriaaliksi.

# 51 Harris, David. The Archaeology of V. Gordon Childe: Contemporary Perspectives.

ks. http://kaivettuajakaivattua.blogspot.fi/2015/07/the-archaeology-of-v-gordon-childe-1994.html

# 52 Tuuri, Antti. Ameriikan raitti.

Päähenkilö lähtee Floridaan veroja pakoon. Joka väliin poltetaan tupakka, juodaan tölkki olutta ja taas on kinaa Ammattiyhdistysten kanssa.

# 53 Tuuri, Antti. Lakeuden kutsu.

Paluu Pohjanmaalle, tässä kirjassa jäi paljon vihjailujen varaan, selittämättä ja arvailujen pohjalle.

# 54 Tuuri, Antti. Taivaanraapijat.

Pilvenpiirtäjien rakentamista suomalaisvoimin. Aiheena kiinnostava, mutta jokseenkin Tuurin teemoja toisteleva. Heikoin tähän asti lukemistani Tuurin romaaneista.

# 55 Lauantaiseura. Tamminiemen pesänjakajat.

Suomalaisen poliittisen historian klassikko, Ylen Elävästä Arkistosta löytyy tähän liittyen kiinnostavia pätkiä.

# 56 Jermo, Aake. Teräsmyrskyssä loppuun asti.

Parempi kuin Siiranmäen miehet. Äyräpään ja Vuosalmen taistelut jatkosodassa.

# 57 Lang, Maria. Murha vuokralaisena.

Elokuvien innoittamana ryhdyin lueskelemaan näitä. Wijk selvittelee kuolemaa kerrostalossa ja juttu purkautuu hiljalleen kuin lankakerä. Puck puuttuu tästä tarinasta.

# 58 Halsti, Wolf. Talvisodan päiväkirja.

Pian talvisodan jälkeen kirjoitettu teos. Halsti kirjoittaa huollon näkökulmasta, mikä on suht harvinaista. Erityisesti jäi mieleen Halstin kommenteista sodan loputtua karjalaisten evakkojen kohtelu, kun talon isäntä vaati ruoasta ja majoituksesta kiskurihintoja: "Mieluummin olisimme pistäneet seipään nokkaan näitä kuin huopatossuja: venäläiset olivat ilkeitä käskystä, mutta nämä sydämestään"

# 59 Kleemola, Olli, Kinnunen, Aake & Kivioja, Virpi. Tuntemattomien sotilaiden albumi.

Yksityisten sotilaiden valokuvia sodan ajalta aihepiireittäin järjestettynä. Tarjosin tästä arvostelua pariinkin lehteen, mutta en saanut vastausta tarjouksiini.

#60 Kahaner, Larry. AK-47: The Weapon that Changed the Face of War.

Murheenkryynikirja, jonka toimittamistani odotin hiton pitkään Suomalaisesta. Lopulta sain tämän hetkessä AdLibriksestä, mutta siitä olenkin jo kirjoittanut. Tämä kirja on yksi monista AK-47:n historiikeista ja opetti, että jokainen rynnäkkökivääristä kirjoittanut on jo perusasioista eri mieltä. Kahanerin kirja on hyvin pätevä ja sopii erinomaisesti pariksi Aseiden aseelle.

#61 Oravisjärvi, Jani. Rahan synty.

Tuttu kollega kirjoitti mielenkiintoisen ja selkeän teoksen antiikin rahajärjestelmistä. Yllättävää, ettei tällaista perusteosta ole aiemmin ilmestynyt suomeksi. Suosittelen!

#62 McWilliams, Anna. An Archaeology of the Iron Curtain. Material and Metaphor.

Kirjoitin tästä arvostelun Muinaistutkijaan (tulossa 3/2015). Kylmä sota ja sen rajan, nimenomaan fyysisen rajan tutkimus ovat oivaltava tutkimuskohde. McWilliams kävi tutkimassa "rautaesirippua" Berliinissä, Itävallan ja Tsekin rajalla sekä Slovenian ja Italian rajalla.

McWilliams edustaa uutta esinetutkimuksen sukupolvea, jolle esineet ja fyysiset asiat itsessään ovat tärkeitä, eikä tutkimuksessa ole niinkään kyse siitä että jotakin esineryhmää tms. käytetään sosiaalisen, uskonnollisen jne. todellisuuden rekonstruointiin eli tulkinnan välineinä, ei kohteina. Tosin eipä McWilliamskaan mielestäni onnistunut "uudessa" esinetutkimuksessa: matkustelu kohteissa muistutti enemmän matkadokumentin tekemistä kuin arkeologista tutkimusta.

Teoksen saa muuten ilmaiseksi verkosta.

#63 Gronow, Pekka. Laulukirja. Työväen lauluja kahdeksalta vuosikymmeneltä.

Kartoitin työväenlauluperinnettä siltä varalta, että niissä mainittaisiin Kalashnikov-rynnäkkökivääri, neuvostoihmisen ihmease.

#64 Cook, Glen. Musta komppania.

Vuoden paras lukukokemus tähän mennessä. Mainostinkin jo tätä.

#65 Rantanen, Miska. Love Records 1966-1979: Tarinat, taiteilijat, tuotanto.

Tämäkin liittyy työväen lauluperinteen tutkimukseeni. Hyvin kirjoitettu ja kuvitettu historiikki, joka valaisi suomalaista kulttuurihistoriaa olennaisesti.

#66 Country Joe McDonald. ...Next stop is Vietnam the war on record: 1961-2008.

Antologian varsinaisena antina olivat 13 CD:tä täynnä Vietnamin sotaan liittyvää musiikkia (270 kappaletta), mutta mukana tullut paksu kirjanen valittujen kappaleiden ja uutispätkien taustasta oli mielenkiintoista luettavaa. Tsekkasin siis tämänkin Kalashnikov-mainintojen varalta ja niitä löytyikin.

#67 Kaarnakari, Ville. Kuolema kolkuttaa - Mannerheim-ristin ritari Einar Schadewitz.

Hajanainen kirjanen "Eikan" elämänvaiheista. Luin parissa tunnissa, ja tiedän että paljon meheviä juttuja on karsittu kirjasta. Ajantappamiseksi ihan hyvä kirja,

#68 Lang, Maria. Vaarallista nautittavaksi.

Todella jännittävä dekkari, jossa Puckin ympärillä arvoitukset keriytyvät taas hitaasti ja piinaavan jännittävästi lankakerän lailla.

#69 Kettu, Katja. Kätilö.

Kas niin, nyt on luettu uutta suomalaisen naiskirjailijan kirjoittamaa tekstiä. Kätilö osoittautui todella hyväksi kirjaksi ja kieli oli herkullista. Jäin koukkuun ja luin kentällä kahdessa illassa + autossa. Lopussa oleva lähdeluettelo oli hienoa plussaa ja osoittaa, että Kettu kyllä tietää taustat tekstilleen.

Se vaan - näin yleistäen - suomalaisissa naiskirjailijoissa on tätä nykyä tyypillistä, että he kirjoittavat "hyvistä aiheista" mutta eivät tunne muuta tehokeinoa kuin inhorealismin ja eritteiden kuvaamisen. Viimeistä Katja Kettukin käyttää toistuvasti, mutta jotenkin se sujuu häneltä paremmin kuin Sofi Oksaselta.

#70 Karvonen, Erkki, Kortelainen, Terttu & Saarti, Jarmo. Julkaise tai tuhoudu! johdatus tieteelliseen viestintään.

Kattava, perusteellinen mutta nopeasti luettava kirja tieteellisen julkaisemisen ja yliopistojen roolin tämänhetkisestä tilanteesta. Enemmän kuvailee tilannetta kuin antaa ohjeita, ja hyvä niin, eli ei kannata lukea maksimoidakseen akateemiset pönönsä. 

Tärkeintä on, että kirja on terveen kriittinen nykytilaa kohtaan. Tämän pitäisi olla pakollista lukemista kaikille yliopiston kandivaiheen opiskelijoille.

Depressiota sotahistorian äärellä osa 2

Olen lukenut viime viikkoina melkoisen määrän sotahistoriaa kirjoina, artikkeleina yms. Kun tullaan julkaisuihin vuoden 2000 jälkeen tunnen oloni usein hyvin masentuneeksi. Ainoastaan Kimmo Sorkon Suvannon Salpa on jotenkin Summan Surmankorsun ohella osoittautunut piristäväksi yllätykseksi.

Luin uudestaan (viimeksi liki vuosikymmen sitten, joten laitoin 100 kirjaa listaani) Uuno Tarkin Miksi menetimme Viipurin? -teoksen ja se on edelleen erinomainen ja tarkka kuvaus tapahtumista. Koska inhoan argumentteja en-ole-lukenut/nähnyt-mutta-vastustan-silti päätin ottaa lukuun kaksi muuta Viipurista kertovaa teosta eli Ohto Mannisen ja Kyösti Rainilan Viipuri menetetty! Rintama horjuu 1944 (2014) ja Eero Elfvengrenin ja Eeva Tammen Viipuri 1944. Miksi Viipuri menetettiin? (2007).

Olen tavannut Ohto Mannisen vuosia sitten ja sain häneltä omaan tutkimukseeni arvokkaita vinkkejä. En voi ymmärtää, että hänen käsistään on lähtenyt niinkin susi teos kuin Viipuri menetetty! Minun oli pakko jättää teos kesken, koska se oli yksinkertaisesti hemmetin huonosti toimitettu. Tavaraa oli ilmiselvästi kierrätetty sivusta toiseen Ctrl + C / Ctrl + V eli copipastauksella niin, että paikoin samat asiat toistuivat sanasta sanaan kappale toisensa perään vain parin sivun päässä, pahimpana esimerkkinä helmikuun 1944 pommitukset. Oliko teoksen toimituksessa käynyt kämmi? Haluttiinko teosta väkisin paksuntaa? Pitäisi kai kahlata nopeasti avainkohdat menetyksestä 1944 läpi, mutta inhoreaktioni on vieläkin liian suuri. Kerron sitten, tuliko mitään uutta tai kumoavaa Tarkkiin verrattuna.

Viipuri 1944 osoittautui synkistä ennakkoaavistuksista huolimatta yllättävän hyväksi kirjaksi. Artikkeleita ovat kirjoittaneet todelliset ammattilaiset, vaikka monin paikoin tekstien ainoa uutuus on jokin uusi anekdootti tai hyvä katsaus, ei niinkään uusi tieto. Mielestäni Uuno Tarkin "vielä riittäisi tutkittavaa" ei ole toteutunut tässä teoksessa, vaikka se onkin hyvin kirjoitettu. Luin lähinnä minua kiinnostavimmat artikkelit, mutta pitää lukea loputkin, että saan merkinnän 100 kirjaa -listaani.

Ritarirypemistä

Toinen karmea pettymys oli Antti Tuurin, yhden Suomen arvostetuimman kirjailijan kirja Mannerheim-ristin ritareista, jonka pläräsin läpi saaden seitsemässä sekunnissa käsityksen sisällöstä, eli halpahintainen kopio aiemmista matrikkeleista. Pitäisikö kirjoittaa oma kirja ritareista ja käyttää lähteenä vanhat historiikit ritareista ja uutena lähteenä Antti Tuurin kirja? Sitten joku muu voisi kirjoittaa uuden kirjan ja laittaa minun kirjani merkiksi siitä, että on tutustunut uusiin lähteisiin jne.

Hakusanalla Mannerheim-ristin ritarit löytyi Volterista 91 viitettä. Otsikon perusteella historiikkeja kaikista ritareista on kirjoitettu vuosina 1952 (Mannerheim-ristin ritarit, Airon teos), 1972 (Taistelujen miehet: Mannerheim-ristin ritarien taisteluista ja vaiheista, Joppe Karhusen),   1988 (Mannerheim-ristin ritarit: ritarimatrikkeli, Marskin ritarien säätiö), 1994 (Suomen puolesta: Mannerheim-ristin ritarit 1941-1945), 2000 (Mannerheim-ristin ritarit: miehet ja aseet, olen selaillut tämän läpi inholla), 2001 (Marskin ritarit : 191 ihmiskohtaloa), 2003 (Mannerheim-ristin ritarit: 191 suomalaista sotasankaria). Monista otettu vielä uusintapainokset. Eli ei ainakaan tarjonnasta ole pulaa...

Mannerheim-ristin ritarien teoilla rahastaminen sotahistorian, tutkimuksen ja kunnianteon varjolla on yksi halpamaisimmista piirteistä sotahistorian "tutkimuksessa". Käsittämätöntä, että tähän sortuvat tätä nykyä jo arvostetut ja meritoituneet henkilöt, eivät pelkästään Valitut Palat ja halpakustantamot. Ei kuitenkaan enempää tästä aiheesta, ettei poksahda verisuoni päässä.

Mietteitä historian tutkimuksesta

Viipurin menetys kesällä 1944 on näitä sotahistorian muka-ikuisuusongelmia. Liian vähän joukkoja olemattomalla panssarintorjunta-aseistuksella ja liian vähäisellä tykistötulella Puna-armeijan vahvinta panssarikiilaa vastassa, mitä oikein oletetaan lopputuloksen olevan?

Vielä voisin vuodattaa, että yleensä akateeminen tutkimus pitäisi aloittaa kartoittamalla aiheesta tehty aiempi tutkimus ja etsimällä mahdolliset edelleen olemassa olevat ristiriidat, uudet sovellettavat menetelmät ja näkökulmat, tutkimattomat seikat ja muut tutkijan työtä vaativat seikat. Tutkimuksen tarpeellisuus on perusteltava. Itsekin olen hylännyt parikin hyvää ja minua kiinnostanutta tutkimusaihetta koska koin, että jo tehty tutkimus on kattavaa ja hyvin tehtyä. On uskallettava hylätä aihe.

Historiantutkimus on sinänsä siinä mielessä joissakin aiheissa turhaa, että monimutkaisten teorioiden ja historiafilosofioiden sijaan 99% ihmiskunnan historiasta selittää

1) typeryys
2) ahneus.

Tai kuten Mad-lehden hulvattoman hauska katsaus maailmanhistoriaan kertoi Portugalin orjakaupasta 1400-luvulla: "Portugalilaisten orjakauppa osoittaa, mihin kaikkeen pienikin kansakunta pystyy pienellä yritteliäisyydellä ja roppakaupalla pahuutta."

Typeryys ja ahneus selityksinä ovat tyypillisesti oikeita, mutta niitä voi perustella pääasiassa anekdootein. Tosin usein jopa väitöstilaisuuksissa esitetyt aiheelliset kysymykset väittelijälle sivuutetaan anekdooteilla. Tiedän akateemikkoja, joiden ura perustuu opinnäytteen jälkeen lähinnä kaskuille ja tarinoille.

Pitkä postaus Karjalan kannakselta - päivä 3

Edelliset päivät:

Päivä yksi tästä

Päivä kaksi tästä

Kiviniemen aamu valkeni kauniina ja aamiaisen jälkeen lähdimme köröttelemään Sakkolan halki kohti Keljan taistelupaikkaa.

Kiviniemestä lähti hyvä tie. Hyvä*

Sakkolan paikkeilla pitää ylittää rautatie, jossa huonolla tuurilla kohdalle voi osua tolkuttoman pitkä tavarajuna. Nyt selvisimme onneksi lyhyellä matkustajajunalla.

Lähes tyhjä matkustajajuna. Kuulemma pahimmillaan risteyksessä saa odottaa puoli tuntia tavarajunan kulkua.

Kelja Suvannon rannalla on hyvin kaunis paikka. Täällä törmäsin ensimmäistä kertaa minulle uuteen sotamuistomerkki-ilmiöön: taistelukentältä löytyneitä hylsyjä, sirpaleita tms. asetellaan muistomerkin juurelle tai päälle.

Lähestymme Keljaa. Hyvä tie alla, Hyvä*

Suvanto siintää.

Keljan taistelun muistomerkki, noin Runteenmäen eli venäläisten tavoitemaaston tasalla. Kiven päällä kiväärinhylsyjä.

Kävimme myös Suvannon rannassa Keljan aukeilla, minne valkovenäläinen 220.JR pääsi maihin kahdella pataljoonalla. Paikalle johtaa hyvä tie ja sen päässä saattaa jopa päästä kääntymään bussilla. Välittömästi muistomerkin takana on useamman sadan metrin mittainen hiekkakaivanto, johon on dumbattu jätettä joten se on kierrettävä.

Muistomerkin takana on otettu maata ja tungettu jätteitä tilalle.

Jätekuopan voi kiertää muistomerkin takaa vasemmalta, mutta silloin joutuu kipuamaan jyrkkiä rinteitä.

Suosittelen kävelemään muistomerkiltä takaisin tulosuuntaan ja oikaisemaan siitä pellon poikki. Pellon takana on tie, jonka toisella puolella on jyrkkä törmä jonka takaa Keljan aukeat alkavat. Törmän yli ei kannata oikaista, sillä heti sen alla on kosteikkoa (pitkävartiset kumisaappaat tarvitaan ainakin). Kun tietä kävelee muutaman sata metriä se kaartaa jyrkästi oikealle. Siitä johtaa erinomainen hiekkatie Keljan aukeille ja Suvannon rantaan.

Ensin siis muistomerkiltä takaisin tietä pitkin ja pellon yli. Pellon päässä tien vieressä oja, jonka yli pääsee helposti harppaamalla. Ojan pohjassa ei ainakaan nyt ollut vettä.

Hyvä tie, jonka päässä kaarros oikealle vie rantaan johtavalle hyvälle tielle (oikaisimme vasemmalta päätien suunnasta). Tänne saattaa päästä bussillakin, sillä tämä tie alkaa muistomerkille vievältä päätieltä. Oikealle johtavan kaarroksen kohdalla voi päästä kääntämään bussin, mutta tiessä käytetty hiekka voi pettää raskaamman auton alla.

Äskeisen tien vieressä on jyrkkä törmä koko matkalla, jonka alla kosteikkoa. En suosittele oikaisemaan.

Keljan aukeaa. Liki 2 000 miestä 220.JR:stä jäi tänne, samoin 49 suomalaista Er. P. 6:sta. Pataljoona menetti kolmanneksen taistelukyvystään ja kahden komppanian päälliköt kaatuneina ja kolmannen (1.K/Er.P. 6) haavoittuneena. Samoin suomalainen JR 29 kärsi 50 miehen tappiot kaatuneina.

Suvannon rantaa.

Rantaa pitkin kulkee hiekkatie, mahdollisesti autolla kuljettavissa. Taustalla Runteenmäkeä.

Vaikka muistomerkille oli tuotu lukuisia hylsyjä, ei pellolla kiertely tai maan kevyt potkiminen tuottanut mitään artefakteja. Jos joku sotamatkamuistoja haluaa, niin pitää olla lapio mukana. Itse en suosittele kaivauslastan raapausta kummempaa raskasta kajoamista taistelukenttäalueisiin. Paikalla voi edelleen olla räjähtämättömiä ammuksia: 1960-luvulla Alabamassa kaivettiin Yhdysvaltain sisällissodan aikaisia maatorpedoja eli jalkaväkimiinoja, joiden ruutipanokset olivat yhä lähes sadan vuoden jälkeen toimivia. Toiseksi kaivelu rumentaa maisemaa. Tongin enemmän ainoastaan jo käännettyjä maakasoja, tuloksetta. Keljan taistelukenttä tekee vaikutuksen sellaisenaan.

Lopuksi otatin paluumatkalla metsässä kuvan, jossa lyön päätäni Karjalan mäntyyn.

Yksi matkalaisista (joka oikaisi sen törmän ryteikön läpi) oli lähtenyt harhailemaan hyvin kauas. Olin Keljan aukeilla viimeisenä varmistamassa, että ketään ei jäisi jälkeen porukasta, mutta en havainnut tätä "eksynyttä lammasta". Bussissa pidetty luku osoitti yhden puuttuvan ja onneksi hän kuuli bussin merkkiäänen. Lähdin kävelemään häntä vastaan eikä aikahävikkiä syntynyt loppujen lopuksi kuin 10 minuuttia. Antti Rokan talo Haparaisissa ja Kekinniemen sulkulinnake tosin jäivät nyt näkemättä, mutta niihin ei missään tapauksessa olisi ollutkaan aikaa, ne olivat mukana ylimääräisinä kohteina, jos aika riittäisi.

Humalaisiin

Ennen Äyräpäätä räisäläläisissä oli halukkaita vierailijoita entiseen Humalaisten kylään. Ajaessamme tulotietä takaisin huomasimme, että voiton päivän juhlinta oli alkanut.

Muistomerkin äärelle oli kerääntynyt kunnolla poppoota. Autoja oli parkkeerattu pitkälle matkalle.

Voitonpäivä, 9.5.

Viimeisenä juhlapaikalle ajoi vanha kunnon Mosse!

Humalaisiin vei hyvä tie. Hyvä**

Ennen Humalaisia pysähdyimme kangasmetsään vilkaisemaan kangasvuokkoja, jotka olivat juuri parhaimmillaan. Kaikin puolin oli siis paras aika vuodesta käydä Karjalassa.

Humalaisten kylästä ei ollut paljon jäljellä.

Humalainen.

"Humalainen. 79 taloa"

Humalaisten kylän muistomerkki, myllynkivi.

Matka jatkui Kiviniemen kautta.

Kiviniemeä eli Losevoa.

Kiviniemen silta, uusi rakenteilla vasemmalla puolella.

Jäähyväiset Kiviniemelle tällä matkalla. Vuoksi jäi virtaamaan vuolaana.

Humalaisista ajoimme liikuttavan yhteistilaisuuden jälkeen Äyräpään kirkolle. Tämä oli yksi vaikeimmin tavoitettavista kohteista Muolaan ohella, mutta perille pääsi kyllä aika hyvin.

Aluksi tie oli Kiviniemen jälkeen erinomaista. Hyvä*

Sitten tie Äyräpäähän käännyttäessä huononi hiekkatieksi. Kohtalainen**

Ja taas vähän ajan päästä tie huononi tolkuttomasti ja bussin piti ajella reunasta reunaan suurimpia kuoppia väistellen. Kohtalainen* - lähes huono**

Ja taas kuin tyhjästä tie parani! Hyvä*

Tästä on Äyräpäähän 5 minuuttia. Näyttäisi siltä, että tie päättyy tähän mutta vielä oli tie olemassa ja perille pääsi. Kohtalainen**

Äyräpää

Äyräpään kirkon äärellä kävi heti bussia käännettäessä turma, viimeinen tällä matkalla passin unohduksen ja Keljan eksymisen jälkeen. Kirkon eteen oli ajettu hiekkaa ja näytti siltä, että linja-auto pääsisi kääntymään siinä. Ei päässyt, sillä tie olikin kirotun pehmeää ja auto upposi lähes puoli metriä! Onneksi pääsimme omin voimin pois, aiemmin oli kuulemma trokareiden pitänyt pyytää toiselle bussille vetoapua.

Varoitus, tässä kohtaa ei voi kääntää autoa! Jälki oli kuin kranaatista. Kirkon rauniot tästä oikealle.

Auton etupelti otti hieman vahinkoa. Tullivirkailija ihmetteli tätä sunnuntaina tullissa ja auto saikin alta erikoistarkistuksen "montussa".

Äyräpään kirkon rauniot olivat hyvin vaikuttavat, ja niiden sisällä oli hyvä luennoida 1944 taisteluista (muistin mainita nurmoolaaset 1940!). Kävelin sitten muiden kahvitellessa asemia pitkin melkein vanhaan lossirantaan asti. Sain ylimääräisiä opastettavia, kun Olavi Paavolaisen seuran jäseniä pysähtyi kuuntelemaan selostustani. En laskuttanut. Eikä tullut esitelmästäni synkkä yksinpuhelu.

Kirkon rauniot tulosuuntaan.

Kirkon rauniot ja kumpu.

Kurkistin kirkon länsipuolella olevaan koloon kirkon alle.

Juoksuhautaa ja asemia Äyräpään harjanteilla.

Kuvaussuunta harjuilta kohti Äyräpään kirkkoa, vasemmalla näkyy kirkkoaitaa.

Pesäke.

Sain juuri ja juuri ajan puitteissa näkyviin Vuosalmen pellot, joille venäläiset suorittivat 1944 ylimenohyökkäyksen.

Äyräpään harjanteiden takamaastoa ja Vuoksea.

Vuosalmen pellot vastapäätä. Lähes kolmen neuvostodivisioonan voimat kuihtuivat noille rannoille. "23. Armeija epäonnistui tehtävässään"

Tämäkin paikka oli hyvin vaikuttava, ja siitä jäi samanlainen tunnelma kuin Siiranmäestä.

Kirkon raunio ja muistomerkit.

Muolaaseen

Seuraavaksi ajoimme Kyyrölään ja siitä Muolaan kirkonkylälle Yksjärven ja Kirkkojärven väliselle kannakselle. Olin tutkinut Muolaalaisten Seura Ry:n sivulta etukäteen, että he olivat päässeet paikalle ja olivat siistineet paikkoja vappuna, eli viikkoa ennen matkaamme

Kyyrölää. Muolaalle vievän risteyksen löytäminen vei hetkisen...

... mutta onneksi Kyyrölässä on helppo kääntää auto päätiellä.

Kyyrölää.

Muolaalle vievä tie vaihteli laadultaan.

Kohtalaista tietä.  Kohtalainen**

Hieman huononevaa tietä. Kohtalainen**

Ja huononevaa tietä, mutta hyvin pääsi perille asti. Kohtalainen**

Pällikkälässä oli aivan hyvä tie, vaikka näyttääkin hieman huonolta. Kohtalainen**

Pällikkäläm kylää Yskjärven rannalla.

Muolaalaisten seura ry on tehnyt kirkon äärellä erittäin hyvää työtä. Vanhoja hautakiviä on etsitty sekä nostettu pystyyn ja vanhoja taisteluasemia on siistitty. Paikalla on myös erinomaiset suomenkieliset opaskyltit eri kohteilla.

Muolaan kirkon rauniot. Näkyvät kivet ovat vanhoja hautakiviä.

Talvisodan aikana osa asemista kulki kirkkomaan halki, minne oli kaivettu 20 miehen miehistökorsu. Korsuun päästäkseen piti muistitietojen mukaan loikkia yhden arkun yli. Taisteluhauta jäi kuitenkin matalaksi, koska hautoja ei haluttu häiritä. Kiviaitaan puhkottiin samalla muutamia ampuma-aukkoja.

Selostin joulukuun 1939 taistelut ja helmikuun 1940 taistelut 5./JR 4:n taisteluista kirkon länsipuolen asemissa. Hiekkamaa tukki täällä kiväärit niin pahoin, että loppuvaiheessa asemissa oli vain noin kahdeksan toimivaa kivääriä 30 vihollispanssarin piirittäessä asemia puolikaaressa.

Kirkko tuhoutui 1939 joulukuussa vihollisen tykkitulessa. Kirkon urut soittivat viimeisen, hornamaisen virtensä liekkien aiheuttaman kuuman ilmavirran voimalla.

Vanhoja suomalaisia hautakiviä.

Juoksuhautaa kirkon itäpuolella.

Rannassa näkyy vielä talvisodan aikaisia panssariestekiviä.

Muolaan kirkon sotilashautausmaa.

Tuolta tulivat tankit. Esteet olivat 300 metrin päässä kirkon asemista kannaksella, ja räjäytetyistä aukoista pääsi tankkeja asemiin. Kirkon kiviaidan vieren asemat tulivat monen tankin - ja tankintuhoajan - kohtaloksi.

Paikalla on paljon nähtävää, kannattaa varata aikaa!

Viipuriin

Lopulta ajoimme illan majoitukseen ja päivälliselle Viipuriin, Hotelli Viborgiin. Viipurissa riitti nähtävää ja kuvattavaa: Viipurin vanhat rakennukset, voiton päivän juhlinta, Europa Nostra palkinnon saanut Alvar Aallon suunnittelema kaupunginkirjasto... Ensiksi kuitenkin pysähdyimme Ristimäellä, missä 20. Prikaatin 5. ja 6. Komppanian asemat romahtivat 20.6.1944. Ajoimme Kannaksentietä luutnantti Sippelin rynnäkkötykki BT-42:n reittiä Lääninsairaalalta Eliaankadun kulmaan, minne vaunu jäi tuhoutuneena. Vain ajaja, kersantti Virtanen selvisi. Luutnantti Sippelistä jäi jäljelle vain jalat läpiammuttuun torniin. Kävin paikan päällä vielä jalan myöhemmin. 

Yritimme päästä myös Punaisenlähteentorille katsomaan entisen Pohjoismaiden Yhdyspankin rakennuksen kohtaa, jossa eversti Kemppi piti 1944 esikuntaansa. Tie oli kuitenkin suljettu, sillä torilla oli menossa juhlallisuudet. Tämä oli ainoa kerta, kun kohtasimme halveksuntaa: väkijoukosta humalainen mies näytti kuulemma meille keskisormea.

Hotelli Viborgin aulan kalat tuijottivat herkeämättä.

Punaisenlähteentorilla oli lava ja paljon väkeä juhlimassa:

Torilla riitti voiton päivän juhlijoita.

Näitä julisteita riitti. Niitä oli A3-kokoisina melkein jokaisen liikkeen ikkunassa ja ylempien kerrosten ikkunoissa näitä oli melkein joka talossa.

Kadunkulmassa oli jokseenkin karmiva pomppulinna.

Torkkelinkadulla oli kovaääniset ja koristeet jokaisessa tolpassa.

Torkkelinpuiston kulmaa. Lähellä Punaisenlähteentoria oli kojuja, joista yhdessä mies löi paikan päällä "Minä sydän Viipuri" -kolikoita (venäjäksi, tietty), jonka toisella puolella oli Viipurin linna. Pitihän siihen 100 ruplaa käyttää.

Alvar Aallon kirjasto piti kuvata tarkkaan:

Myönnetään: otin tämän kuvan sunnuntaiaamuna enkä lauantaina. Se on kuitenkin paras yleiskuva tältä matkalta kirjastosta.

Varsinainen kohteeni oli tällä matkalla kirjaston ohella Eliaankadun ja Kannaksenkadun risteys, missä vaurioitunut Sippelin BT-42 rouhaisi palan katukivetystä. Asfaltti on uusittu, mutta kyllä se kohta vaan edelleen taitaa näkyä lähes 71 vuoden jälkeen:

Eliaankadun ja Kannaksenkadun kulma oikealla näkyvän rakennuksen edessä. Rakennuksessa oli mm. Osuusliike Torkkelin myymälä. Ks. lisää Virtuaaliviipurista.

Tähän kohtaan rynnäkkötykki jäi.

Neliön muotoisen katukiven oikealta puolelta puuttuu iso pala katukivestä. Oletan, että tässä kohtaa vaunu törmäsi kivetykseen.

Kävelin taas Punaisenlähteentorin kautta. Monissa ikkunoissa oli mainitsemiani voiton päivän julisteita, joissa oli usein kuvia Viipurin valtauksesta 1944.

Panssarit Punaisenlähteentorilla.

Venäläisiä Pyöreän tornin edessä.

Rumpalityttöjä lavalla.

Tällaisia vaakunoita/kilpiä oli melkein jokaisessa lyhtypylväässä. Eri kuva-aiheilla toki.

Torkkelinkatu ilta-auringossa.

Kollaasi voiton päivän kuvista. Vasemmalla ylhäällä "hilpeähkö" tietokonemuokkaus Berliinin valtauksesta.

Viipurin valtauskin saatu näyttämään sopivalla valokuvalla suurtaistelulta ja sankariteolta. "Kukkuu, onko siellä faschisteja?"

Venäläinen sodan juhlinta oli mielenkiintoista verrattuna suomalaiseen. Tanssiesitykset olivat kieltämättä vaikuttavia (lavalla oli mm. tanssiryhmä Monrepoo, mikäli ymmärsin juontoa) ja harjoitteluun oli nähty vaivaa. Mutta minua jäivät vaivaamaan välimusiikit. Ne olivat suoraan jostain toimintaelokuvasta. Itsenäisyyspäivänä Liedossa oli juhlavampi tunnelma. Kukkia sankarihaudoille ja varusmiehiä laulamassa Finlandiaa kirkossa. Luterilainen arvokkuus sopii minun arvoihini paremmin.

Sodan muuttaminen sen virallisissa muistotilaisuuksissa tietokonepeleiksi ja toimintaelokuvaksi on - jotenkin sairasta. Kymmenien miljoonien venäläisten kärsimyksen muisteleminen kuin kaikki olisi ollut kasaritoimintaleffaa... kamalaa. Juhliva yleisö tosin käyttäytyi ohikulkiessani arvokkaasti enkä aistinut minkäänlaista hurmoshenkeä.

Juhlinnasta huolimatta Viipurissa oli rauhallista ja kaduilla oli mukava kulkea. En tiedä, miten turvallista yksinäisellä naisella olisi ollut kulkea, mutta itse saatoin liikkua kaikessa rauhassa.

Vielä pari tuokiokuvaa, niin voin siirtyä viimeiseen matkustuspäivään. Tämän kirjoittamisessa meni kolme päivää, koska kuvia piti tutkia ja silmäillä kuvausaikoja. Plus Goodreadsin mukaan olen kahdeksan kirjaa jäljessä 100 kirjan haasteesta, eli kiirettä pittää pittää senkin asian suhteen!