Day of Archaeology + 2

Perjantaina 29.7. vietettiin taas kansainvälistä arkeologian päivää. Yksi parhaimpia tekstejä joita luin oli tämä Andy Brockmanin "jälkitotuudellista" arkeologiaa taistelukenttäarkeologian esimerkillä esittelevä "Winter is coming":

http://www.dayofarchaeology.com/winter-is-coming/

Kirjoitus on erittäin oivaltava ja toivoisin jokaisen suomalaisen arkeologin lukevan sen.

Kirjoituksessa mainitun TV-sarjan Battlefield recoveryn arvostelun löytää täältä:

http://thepipeline.info/blog/2016/01/10/review-battlefield-recovery-clearstory-productions-for-channel-5/

Itse kirjoitin Day of Archaeologyyn Viestipataljoona 33:n historiikin kirjoittamisesta eli siitä, millaista sotahistoriaa arkeologi kirjoittaa. Jälkikäteen harmittaa, miten paljon käytin sanoja "of course".

Koska olen akateemisen itsemurhan parhaalla ja suunnittelen ryhtyväni kahvilayrittäjäksi, voinen purkaa tuntojani suomalaisen arkeologian suhteen. Tilanne on arkeologiassa niin harmaa, ettei se voi minun bloggailuistani ainakaan harmaantua ennen lopulta koittavaa mustaksi palamista.

Suomalaisen arkeologian tilasta

Konfliktiarkeologina haluaisin tutkia taistelukenttiä, sotilasleirejä yms. alueita, mutta ongelma on että (mielestäni) professionaalina arkeologina haluaisin tehdä tutkimuksen kunnolla. Tämä kysyy kuitenkin resursseja: rahaa, aikaa, ammattitaitoista työvoimaa yms. Edessä on kuitenkin vanha kunnon sääntö 22, Catch 22: saadakseni rahoitusta kaivauksiin minulla pitäisi olla enemmän kokemusta johtamisesta kaivauksilla ja saadakseni kokemusta johtotehtävistä minulla pitäisi olla rahaa järjestää kaivaukset.

Käytännössä ainut keino jolla pääasiassa kaivajatehtävissä toiminut arkeologi saisi jonkinlaiset resurssit olisi ryhtyä tekemään väitöskirjaa. Tämänkin jälkeen laajat tutkimuskaivaukset olisivat täysi mahdottomuus nykyisessä mallissa, parasta mihin pystyisin olisi kolmen päivän vapaaehtoiskaivaukset joihin saisin muutaman kaverin kaljapalkalla.

Yleisökaivauksia on viime aikoina ilmestynyt joka suuntaan. Niillä tavalliset ihmiset saadaan kiinnostumaan arkeologiasta, sitoutetaan paikalliset ihmiset ja tehdään näille tutuksi omaa kulttuuriperintöä jne. jne. jne. jne. jne. Totuus on että tällä tavalla säästetään rahaa. Kaarinan Ristimäen kirkon kaivausten ympärille kehittynyt yritystoiminta on erittäin ansiokasta ja se sai ansaitusti palkinnon, mutta missä helvetin sivistysvaltiossa kulttuurihistoriallisesti korvaamattoman arvokkaan, vanhimman tunnetun kirkon arkeologinen tutkimus ei saa valtiolta tukea vaan tutkimusvarat on kerjättävä? Vaikka yleisökaivauksilla on puolensa, pitäisi arvokkaimmat kohteet tutkia alusta loppuun pelkästään ammattimaisin voimin ja sille pitäisi järjestää luotettavalla pohjalla oleva tuntuva ja riittävä rahoitus. Kaarinan kunta ei suostunut edes toimittamaan työmaakoppia tämän vuoden kaivauksille. Yleisökaivauksissa on se ongelma jota ei lausuta ääneen, että arkeologian professionaalisuus kärsii. Arkeologisissa kaivauksissa tarvitaan ammattilaisia eikä kaivausjohtajan pitäisi olla ensisijaisesti yleisötapahtuman juontaja joka osaa laulaa, stepata ja jodlata.

Suomalaisten yliopistojen tila on sellainen, että en periaatteesta ryhdy väitöskirjaa tekemään tässä vaiheessa. Tohtoriksi väitteleville syydetään niskaan säästösyistä runsaasti ylimääräisiä työtehtäviä, joihin ei ole varaa palkata varsinaisia alan ammattilaisia tekijöiksi. Enkä uskalla ryhtyä yliopiston tutkijaksi tilanteessa, jossa kirves voi heilua milloin tahansa. Oulu on suhteellisen turvassa pohjoisen ulottuvuuden ja uuden professorin turvin. On kuitenkin päivänselvää, että arkeologeja koulutetaan aivan liikaa eikä yksikään oppilaitos suostu vähentämään opiskelijamäärää. Vaikka aloittaneista 80 - 90 % tuleekin järkiinsä ja vaihtaa alaa huomattuaan ettei arkeologia olekaan niin kivaa, niin missään tapauksessa työtä ei löydy kaikille ja tarjolla olevista pitää käydä ankaraa kamppailua. Ilmassa on selvää odotuksen tuntua "Kelle nalli napsahtaa ja milloin?", johon alistutaan tsaarinajan mentaliteetilla ja fatalismilla. Turun yliopiston arkeologia alistui historialle ja aineen tulevaisuus jää nähtäväksi. Historialliseen aikaan erikoistuneelle arkeologille kuten minulle tämä tarjoaisi mahdollisuuksia, mutta taidan mieluummin yrittää mahdollisuuksiani virallisen akatemian ulkopuolella.

Olen myös periaatteessa vanhan koulukunnan kannattaja, jonka mukaan ainut oikea väitöskirja on monografia aiheesta, jonka eteen on tehty työtä kymmenen vuotta. Nykyinen malli jossa 3 - 4 vuodessa tullaan tohtoreiksi ei tuota todellisia ammattilaisia. Aivan omaa linjaansa vetää Oulun yliopisto artikkeliväitöskirjatehtailullaan. "Tohtoriksi Aku Ankkaa lukemalla" ei ole aivan hatusta vedetty ilmaisu tehotuotantolinjalle.

Kun kymmenen vuoden väitöksentekoprosesseja arvostellaan liian pitkiksi, tehottomiksi ja "linnoittautumiseksi nojatuoliin norsunluutornissa"  unohdetaan, että tuon kymmenen vuoden aikana rakennetaan laajat kontaktiverkostot, kirjoitetaan kirjoja sekä artikkeleita, pidetään luentoja ja kommunikoidaan väitöskirjan aiheesta. Aikanaan Suomen valtiomiehet tulivat yliopistotaustoista, koska heillä oli laajan yleissivistyksen mukana tullut kontaktiverkosto ulkomaille. Jos nykyään haluaa onnistua väitöksessä määräajassa, pitäisi neljässä vuodessa kaikki paukut käyttää käytännössä tutkimiseen ja kirjoittamiseen. Kunnon väitöskirja ei kuitenkaan synny pelkästä tutkimisesta ja kirjoittamisesta vaan myös siitä, että sen aiheen kanssa vuorovaikutetaan muuhun akatemiaan ja yleisöön pitkällä aikavälillä. Väitöskirja on matka, ja kunnollisessa matkassa itse matkanteko on päämäärää tärkeämpi. Sillä mitä muuta itse elämä on, kuin matka?

Julkaisuja! Enemmän julkaisuja!

Oulun yliopistossa on myös kopioitu lääketieteellisen ja fysiikan linja jossa julkaisuun ämpätään jokaisen samassa kahvihuoneessa käyneen nimi. Koska tieteen rahoja jaetaan julkaisumäärien perusteella, saadaan yksinkertaisella silmänkääntötempulla julkaisumäärä moninkertaistettua. Kun X:n artikkeliin "osallistuvat" myös tutkijat Y ja Z, tutkijan Y artikkeliin tutkijat X ja Z sekä tutkijan Z artikkeliin tutkijat X ja Y, saadaan näyttämään siltä, että jokainen on kirjoittanut kolme artikkelia eli 3 X 3 = 9 artikkelia. Todellisuudessa syntyneitä artikkeleita on vain kolme. 

Tieteessä käydään ankaraa vääntöä siitä, kuinka monen kirjoittajan nimi oikeasti pitää mainita artikkelissa. Huipentumana oli eräs ulkomaalainen fysiikan laitoksen artikkeli, johon osallistuneita oli kirjoittajaluettelossa tuhansia. Tämän käytännön hyödyntäminen rahoituksia jaettaessa on epäreilu humanisteja kohtaan, jotka kirjoittavat artikkelit yleensä pareittain tai yksinään.

Itse olen sooloilija ja kirjoitan mieluummin yksin. Olen suorastaan paranoidi sen suhteen, ketkä tekstejäni lukevat. Tämä on seurausta tapauksesta, jossa lähettämäni artikkeliehdotus hylättiin eräästä historian aikakaussarjasta mutta yksi artikkeleita arvioineen lautakunnan jäsen anasti ehdotukseni ja kirjoitti sen pohjalta oman artikkelin toiseen julkaisuun. Tunnistan omat pointtini tekstistä, mutta käräjille tämän kanssa on mahdotonta mennä. Ylempien akateemikkojen tapa lisätä oma nimensä alaisten artikkeleihin lupaa kysymättä ja suoranainen tutkimusaiheiden varastaminen on yksi syy, miksi halu mennä yliopistoon vähenee vuosi vuodelta ja kuuluminen kuulumiselta.

Arkeologiassa valittaminen eettisille toimikunnille on mahdotonta, koska piirit ovat pienet ja valittajan henkilöllisyys saadaan kyllä selville anonyymiyden säilyttämisen lupauksista huolimatta. Eräässä akateemisessa "riidassa" akateemikko hyödynsi kontaktejaan, otti selville referee-arvostelussa olevan vastakkaista kantaa esittävän artikkelin arvioitsijoiden (salassa pidettävät) nimet ja kehotti näitä hylkäämään arvioitavana olevan artikkelin. Ei tarvinne arvata, miten vaikeaa on saada eettisten lautakuntien edustajat puhumaan kiusallisesta kantelusta edustajalounaalla vanhojen tuttavuuksien pohjalta. 

"Ei korppi korpin silmää noki"

Suunnitelmiini kuului julkaista paljon tieteellisiä artikkeleita alan lehdissä saadakseni "akateemisia pönöjä" joilla hakea työpaikkoja ja tutkijan tehtäviin. Olen kuitenkin luopumassa touhusta. Esimerkiksi Muinaistutkijaa ei lue kukaan ja jos siihen artikkelin kirjoittaa niin sen lukee todennäköisesti tuttu tutkija - kohteliaisuudesta. Sirpaloituminen on tuonut sen ongelman että jokainen on oman alansa asiantuntija eivätkä muiden kirjoitukset juurikaan kiinnosta. Unto Salon muistelmissa esiintyneessä lauseessa "Nykyään koulutetaan ammattilaisia mutta ei enää humanisteja" on pointtia.

Vaikutusta omaan ammattikuntaan ei ole, ellei lasketa sitä että vanha kiistakumppani saattaa kirjoittaa ihan vaan periaatteesta vastineen artikkeliin. Pohdimme toisinaan saunoessa Kuka kukin on kirjaa arkeologiasta, mutta siihen pitäisi asioiden ymmärtämiseksi liittää suunnaton kartta joka osoittaa liittolaissuhteet, riidat, parisuhteet ja päättyneet parisuhteet koska ne ovat yleensä julkaisujen ja tutkimusaiheiden todellisia moottoreita. Suomalaisessa arkeologiassa on se kirjoittamaton sääntö, että tärkeämpää on kuka väittää kuin mitä väittää. "Henkilöt riitelevät, eivät asiat" on pyhä sääntö. Arkeologiassa voi tehdä akateemista uraa vain väittämällä sinnikkäästi muille vastaan ilman omia varsinaisia tutkimusaiheita tai muita intressejä.

Harkitsin kirjoittavani artikkelin ryssänuuneista Muinaistutkijaan, mutta kun huomasin ettei aikaisempaa artikkeliani lukenut takuulla kukaan kirjoitin lyhyen, napakan alio-kirjoituksen Turun Sanomiin. Kirjoituksen lukenut tuttuni, ei-arkeologi, kiitteli minua jutusta ja sanoi, että menee kesällä purjehtiessaan Turun saaristoon vilkaisemaan paria uuneista ja lupasi kertoa minulle jos näkee niitä lisää. Alio päätyi myös lähteeksi wikipedia-sivustolle. Plus aliosta maksettiin. Huomattavasti suurempi vaikutus kuin 25-sivuisella lähdeviitteistetyllä artikkelilla tieteellisessä julkaisussa. Tosin sanomalehtien kirjoittamisen vaikutus on hyvin lyhyt. Eräs tutkija tuli kertomaan minulle, että oli pari viikkoa aiemmin lukenut tuoreen artikkelin suomalaisten sotilaiden tekemistä keksinnöistä ja kehotti minuakin lukemaan sen. Vastasin että tiedän artikkelin vallan hyvin sillä olin kirjoittanut sen itse. 

"En kaipaa valtaa, loistoa..."

Yksi ongelma arkeologian julkisuudessa, joka on sekä arkeologiasta riippumaton että riippuvainen on se että suomalaisten yleissisivistys arkeologian suhteen on likimain olematon. Historian opetus alkaa Ruotsin vallasta ja sekin on yleensä vapaaehtoinen lukion kurssi. Muistan omasta Suomen historian oppikirjasta, että "Kivikaudella suomalaiset palvoivat aurinkoa ja auttoivat tätä taistelussa pimeyttä vastaan uhraamalla tälle". Todennäköisesti kirjoittaja keksi tuon omasta päästään. Jos jokin lukio Peräpohjolansavossa järjestää yhtenä syksynä kurssin esihistoriasta, on se jo valtakunnallinen uutinen. Koulutusrahojen leikkauksen myötä näitä tuskin järjestetään tulevaisuudessa. Tämä yleissivistymättömyys esihistorian ja arkeologian suhteen näkyy siinä, etten ole lukenut oikeastaan ainuttakaan arkeologiasta kertovaa YLEn, Ilta-Sanomien tai muun valtamedian artikkelia tai juttua jossa ei olisi ollut suorastaan törkeitä ja parhaimmillaankin surkuhupaisia virheitä.

Olen aikaisemminkin valittanut suomalaisista sanomalehdistä ja mediasta ja arkeologian uutisissa viliasevät virheet ovat saaneet minut pohtimaan, miten paljon virheitä on artikkeleissa niiltä aloilta joita en itse tunne lainkaan? Kiinalainen sananlasku kuvaa tunteitani hyvin:

"Näkemästäsi usko vähän, kuulemastasi älä yhtään mitään"

Sieluton arkeologia

Nykyistä arkeologian tilaa kuvataan postprosessuaaliseksi arkeologiaksi, jossa tutkimuskenttä on sirpaloitunut. Tai kuten englanninkielisissä julkaisuissa sanotaan "anything goes". Heti valmistuttuani arkeologiasta liityin Sarksiin eli Suomen arkeologiseen seuraan mutta erosin siitä tänä vuonna Tampereen arkeologipäivien jälkitunnelmissa. Vuosittaisten arkeologipäivien aiheet ovat suht ympäripyöreitä ja kokousten ainoa tarkoitus on nostaa hintoja että vastaisuudessakin voidaan kokoustaa.

SARKS ei edes yritä vaikuttaa arkeologiasta käytävään keskusteluun laaja-alaisesti vaan omassa pienessä sisäpiirissä. Jos sen jäsenet osallisuvat johonkin ulkopuoliseen tehtävään niin nämä voisivat olla mukana myös yliopiston, yrityksen, muun yhteisön tms. jäsenenä. Arkeologian edustajan siltä voisi olettaa saavansa kuulla laajoja kannanottoja arkeologian puolesta.

SARKS ei kuitenkaan yksin ole syynä tähän vaikuttamattomuuteen, vaan syy on ammattikunnassa joka rakastaa yli kaiken olla toistensa kurkussa kiinni ja raatelemassa. Unto Salo kirjoitti muistelmissaan toistuvasti että eräs mies oli "lyönyt kirveensä kiveen mutta kunniaksi on sanottava, että on sentään lyönyt". Arkeologiassa aloitetaan ennen kirveen kohottamistakin vittuilu arvostelu siitä, että käytettävä kirves on teroittamaton, varsi väärän mallinen, hakattava puu on väärää lajia ja lyömisasento on väärä. Ja ennen kaikkea lyöjä on aivan väärä ihminen.

Sotilasleireistä pikaisesti

Varsinainen konfliktiarkeologinen tutkimuserikoisalani ovat sotilasleirit, joista tein proseminaarini. Nyt tiedän niistä - monta vuotta kandini jälkeen - sen verran että hevillä en ryhtyisi niitä tutkimaan.

Lupasin taas pitää sarjan luentoja ja päästäkseni helpolla tarjosin yhdeksi luennoksi monia vuosia sitten pitämääni "Historiallisen ajan sotilasleirit ja niiden arkeologinen tutkimus" -luentoa. Se meni läpi mutta viikonloppuna havaitsin suureksi iloksi ja riemukseni, ettei minulla ole enää PowerPointista kopioita. Mahtavaa...

Tutkin vanhan tietokoneeni, vanhan irtokiintolevyni, uuden tietokoneen, uuden irtokiintolevyn ja puoli tusinaa vanhoja muistitikkuja, otan nimittäin esitelmästä aina mukaan esitelmätilaisuuteen kopiot kahdella muistitikulla. Nyt iski uusi ilmiö, nimittäin liian monen varokopion kirous. Kun olen tutkinut tallennuspaikkoja vapauttaakseni levytilaa sekä poistaakseni duplikaateja tai kun tarvitsen tyhjän muistitikun, olen deletoinut tuon esitelmän koska "siitähän on jo olemassa niin pirun monta kopiota muutenkin". No, ei ole enää.

Onni onnettomuudessa - esitelmän päivittäminen

Ei siis auttanut kuin kaivella takaraivoaan ja aika helposti se materiaali aivosoluista löytyi, olenhan pitänyt sotilasleiriesitelmäni ainakin neljä kertaa aikaisemminkin. Löysin vielä vuosien takaisista kansioistani ja kiintolevyiltä alkuperäisen lähdemateriaalin. Kun vielä olin olennaisista teoksista tehnyt tarpeellisiksi katsomani alleviivaukset, oli esitelmä kasassa harvinaisen nopeasti. Koska runko tuntui syntyvän helposti, päätin täydentää ja päivittää vanhan esitelmäni.

Löysin arkistotutkimuksieni joukosta mm. pohjapiirroksen korsusta, joka on tehty talvisodan aikana joulukuussa Karjalan kannaksella teltanpohjaan. Samoin erilaiset Karhumäellä annetut käskyt ja tiedonannot polttopuista ja majoitusoloista päätyivät osaksi esitelmää.

Uusia sotilasleirikohteita on löytynyt arkeologisissa inventoinneissa etenkin Metsähallituksen alueelta useita. Samoin kaakonkulmalta Virolahdelta on tullut useita uusia kohteita. Kun vielä kuusi vuotta sitten esitelmöidessäni Muinaisjäännösrekisteristä löytyi 17 kohdetta, on niitä nyt 40. Mukana on nyt myös II maailmansodan kohteita. Ilomantsissa erään leirialueen säilymisaste on niin erinomainen, että ajoneuvosuojien pohjassa erottuu vielä renkaiden jäljetkin.

Tutkin uteliaisuuttani useamman Pohjois-Suomen raportin koska tiesin, että Lapista on löytynyt viime vuosina saksalaisia kohteita. Etenkin Taisto Karjalainen on kunnostautunut näitä etsiessään. Nämä leirit ovat pikemminkin tukikohtia kuin sotilasleirejä, mutta kuriositeettina jännittäviä.

Samoin sotilasleirien alaisuudesta löytyy vankileirejä, joista on jonkin verran rakenteita. Vankileirien elämä kuitenkin poikkeaa olennaisesti muista asuinpaikoista, etteivät ne ole kunnollisia vertailukohtia. Helsinkiläiset tutkivat joitakin vuosia sitten sotavankileiriä pohjoisessa ja hämmästyivät kun eivät löytäneet jäännöksiä vankien elämästä. Sanoisin, että sotavankien materiaalisen kulttuurin tutkiminen arkeologisin kaivauksin on oikeastaan yhtä mielekästä kuin muotivaatteiden tutkiminen nudistirannalla.

Day of Archaeology

Näitä juttuja seuraavat lienevät huomanneet, että tänään 24.7.2015 on arkeologian päivä. Osallistuin suureen blogiin kirjoittamalla kokemuksistani "täysin työllistettynä työttömänä". Suurin osa kirjoituksesta lienee tuttua tätä blogia seuranneille. Olkoon kirjoitukseni varoituksena nuorille pilteille, että ryhtyvät isoina oikeisiin töihin.

http://www.dayofarchaeology.com/working-hard-or-hardly-working/

Toivon mukaan ensi vuonna voin kertoa, että sain apurahan ja kirjoitin sen voimilla kirjan. Mikäli jutussa mainitsemani koululaissivusto kiinnostaa, niin siihen voi tutustua täällä:

http://www.nautelankoski.net/koululaissivusto/

Kommentteja otetaan vastaan täällä(kin).

Jätin tuon lopussa kyllä mainitsematta, että tämän päivän puuhien jälkeen lähden H2Ö:n. Elämäni ensimmäiset festarit, onneksi kaveri pystyi hommaamaan halvat liput.

101 esinettä - konfliktiarkeologin pistoolinhylsykokoelma

Koska eilen jo käsittelin kiväärin hylsyt, niin nyt voisi olla vuorossa vähäiset pistoolin hylsyni. Kun pengoin hieman lisää asioita, niin sain näistä enemmän irti. All praise the Google!

Esine # 31 - Nuori Lugerin hylsy

En muista, mistä tämän löysin. Jostain kaivausreissulta kai. Kuten näkyy, erinomaisessa kunnossa ja ammuttu. Eli moderni.

Kyseessä on CBC:n eli brasilialaisen Companhia Brasileira de Cartuchosin valmistama Luger-pistoolin hylsy. Kyseessähän on alun perin 1900-luvun alussa suunnitelu 9X19mm Parabellumin luoti (lentävästä lauseesta "Si vis pacem, para bellum"), tätä nykyä maailman yleisimpiä sotilaspistoolien patruunoita. Lugerin patruunat löytyvät myös CBC:n tuotannosta. Firma on yksi maailman suurimpia ammusten valmistajia, joten ei ihme että Suomeenkin on päätynyt sen tuotteita.

Esine # 32 - Pistoolin hylsy Ihantalasta

Tämä löytyi samasta kuin kaksi edellisen postauksen kiväärinhylsyä. Tästä on valitettavan vähän sanottavaa, mutta onneksi se on aika lailla samanlainen kuin # 33. Eroja kuitenkin on riittävästi, ettei niitä voi pitää "samaan satsiin" kuuluvina löytöpaikasta huolimatta.

Hylsy on kärsinyt vain hieman kaulan kohdalta. Pyöreän pisteniittauksen voi nähdä kaulassa (en lataa kuvaa, koska se olisi toivotonta).

Kannassa ei ole lainkaan merkintöjä. Viittaa Tokarevin 7,62 patruunan varhaistuotantoon.

On kiinnostavaa huomata, että nämä Ihantalan pistoolin hylsyt ovat lähestulkoon erinomaisessa kunnossa, kun taas samasta kohtaa löytyneet kiväärin hylsyt ovat kovasti korroosion kolhimia.Oletan, että syynä on hylsyissä käytetyn metallin laatu. Kiväärin luotejahan kului niin hirvittävää tahtia, että pitkäaikaisvarastointia ei kannattanut ajatellakaan. Kunhan kuljetuksen kesti.

Ennen vuotta 1942 valmistetut Tokarevin patruunat olivat kantaleimaamattomia, joten tämä lienee valmistettu ennen kyseistä vuotta (Pitkänen & Simpanen 2004: 280). Patruuna on siis ollut jossakin varastoituna useamman vuoden, ennen kuin se jaettiin Ihantalaan lähetettävälle sotilaalle.

Esine # 33 - hylsy "44"

Tämä on ainoa Ihantalan hylsyistä, jonka kannan leimoja (kuten edellisessä postauksessa jo kerroin) voi lukea edes vähän. Se poikkeaa numerosta #32 paitsi merkinnöissä, myös kannan reunaa kiertävässä kohoumassa. Oletan siis, että nämä ovat eri patruunatehtaiden tuottamia. Todennäköisesti samaan lippaaseen on ladattu patruunat samasta patruunarasiasta, joten paikalla lienee ollut (ainakin) kaksi pistoolikaliiperin asetta (kaksi pistoolia, kaksi konepistoolia tai konepistooli ja pistooli).

Siistin  iisteniittauksen löytää tästäkin, mutta halusin esitellä tuota kaulan repeämää.

Kello kuudessa numero 44 ja kello kahdessatoista ilmeisesti "1" tai "I" sekä mahdollisesti tuntematon merkki.

Todennäköisin alkuperä on Tokarevin, venäläisen sotilaspistoolin hylsy. Monet Pitkäsen ja Simpasen  esimerkit täsmäävät, ja Tokarevin 7,62 mm patruunoissa oli useita erilaisia kantaleimoja, myös leimaamattomiakin (kuten edellinen). Lähin vastine tälle yksilölle on Jurjuzanissa 1944 valmistettu patruuna. Siinä on kannassa kello kuudessa valmistusvuosi (44) ja kello kahdessatoista merkintä 38. Toinen mahdollisuus on Tulassa valmistettu patruuna, jossa on yläosassa T-merkintä. Tai sitten Uljanovskissa valmistettu, jossa on kannan yläosassa "3" ja alaosassa Pitkäsen ja Simpasen piirtämäss esimerkissä juurikin 44. Näissä kaikissa on myös tuo kantaa kiertävä reunakohouma.

Uljanovskin patruunat tosin olivat varhaista tuotantoa, joten täytyy uskoa että löytämäni yksilön yläreunassa oleva merkintä onkin "T" eikä "1". Eli siis Tulan patruunatehtaalla vuonna 1944 valmistettu patruuna.

(Pitkänen & Simpanen 2004: 280).

101 esinettä - konfliktiarkeologin kiväärinhylsykokoelma

Arkeologit keräävät usein epämääräisistä esineistä referenssikokoelmaa. Itse keräilen erilaisia hylsyjä, ja kokoelmani on pieni mutta sangen erikoinen. Esittelen nyt seitsemän erilaista kiväärinhylsyä tarinoineen. Minun on pitänyt kirjoittaa näistä pitkään, mutta yksi hylsyistä oli jemmassa ja jemma paikassa nimeltä hukka. Nyt löytyi.

Käytin tunnistuksessa apuna Mika Pitkäsen ja Timo Simpasen teosta Suomalaiset sotilaspatruunat 1918 - 1945 (2004).

Kolme hylsyä Ihantalasta ja neljä arkeologisilta kaivauksilta.

Esine # 24 - Ruotsalainen 8 mm lisenssipatruuna Haminasta

Kävin vilkaisemassa usein Haminan kasarmin kaivauksia aidan yli keväällä 2011. Eräänä päivänä tuttu tutkimusavustaja nakkasi minulle käteen kiväärinhylsyn, hehän eivät Virastolle modernia romua keräile.

Tämän tutkiminen teetti jonkin verran työtä. Hylsy on "revinnyt" puolivälistä, mutta pohjan eli kannan merkit voi lukea selvästi: kruunun ylhäällä, numeron 3 vasemmalla, numeron 8 oikealla ja K-kirjaimen alhaalla.

Aluksi arvelin hylsyä saksalaiseksi, sitten ruotsalaiseksi lisenssiksi, enkä viimeisessä väärillä jäljillä ollutkaan. Kyseessä on nimittäin ruotsalainen Karlsborgin patruunatehtaan 1938 valmistama 8,00 mm:n Browning-konekiväärin patruunan hylsy, jossa oli 14,2 gramman D-luodilla ladattu patruuna m/32 (ks. Pitkänen & Simpanen 2004: 218). Patruunaa käytettiin Suomessa muutamissa vuonna 1940 lahjoituksina saaduissa 8 mm kaksoisilmatorjuntakonekivääreissä m/36. Muistan jostain lukeneeni, että juuri Haminan suojeluskunnan rannikkoporukat saivat nuo itkk:t.

 

Esine # 25 - Hylsy Virusmäeltä

Hylsy numero 2 on litistynyt yläosasta. Löysin tämän 2013 kaivellessani Museoviraston hommissa Turun Virusmäellä. Kannan merkinnät näkee vain suurennuslasilla ja tihrustamalla.

Kannan merkit näkyvät enää heikosti. Niitä on vaikea saada hyväänkään kuvaan näkyville.

Nallissa näkyy iskurin jälki, ja vasemmalla erottuu hyvin heikosti venäläinen P-kirjain eli п. Oikealla erottuu mahdollisesti R-kirjain eli р. Alhaalla olevasta merkistä ei saa selvää.

Pitkän etsiskelyn jälkeen tunnistin tämän alustavasti venäläiseksi. Monissa venäläisissä patruunoissa on vasemmalla P-kirjain, molemmat (P vasemmalla ja R oikealla) löytyvät mm. kolmen linjan patruunan  m/1891 Pietarissa 1908 valmistetusta hylsystä (ks. Pitkänen & Simpanen 2004: 76). Tässä hylsyssä "kello kuudessa" on merkintä I I I ja kello kahdessatoista merkintä 08. Tosin samanlaiset merkinnät ovat harvinaisessa S-luodilla valmistetussa koepatruunassa, jossa on ylhäällä merkintä 05 ja alhaalla I I (ks. Pitkänen & Simpanen 2004: 77).

Selkeästi hylsy on kuitenkin valmistettu Pietarissa ja se on tullut Suomeen 1900-luvun alkupuolella, mahdollisesti vuoden 1918 kahinoissa. Miksi joku on ammuskellut kolmen linjan kiväärillä Raunistulassa Virusmäellä, se on epäselvää. Liekö juhlinut vallankumousta.

Esine # 26 Ensimmäinen Sastamalan hylsyistä

Lisää hylsyjä, tällä kertaa maatalon tontilta Sastamalasta, mistä niitä tuli kaksin kappalein huhtikuussa 2015. Toisen löysin itse ja toisen antoi kaveri. Ensimmäinen kappale on ehtaa idän tavaraa. Vai onko? Taas kerran hylsyn suuaukko on puristettu kasaan. Pohjasta erottuu yläosassa eli "kello kahdessatoista" teksti Кaинoкь sekä luku 17 ja alhaalla "kello kuudessa" 7.62

Kyrillisin kirjaimin Кaинoкь 17 ja alhaalla kaliiperi 7.62.

Tämäkin vaati setvimistä, mutta vastine löytyi. Kyseessä on brittiläisen Kynochin patruunatehtaan vuonna 1917 valmistama kolmen linjan patruuna. 

Brittiläiset ja amerikkalaiset tehtaat valmistivat miljoonia patruunoita venäläisten pyynnöstä. Kynochin tehdas oli ainoa, joka venäläiseen malliin löi kantaleiman koholle, muut uursivat sen. Toisena erikoisuutena kaikki kolme asetehdasta briteissä (Kynoch, Royal Laboratory ja Eley) käyttivät erityylisiä pisteniittauksia hylsyn kaulassa. Sastamalankin yksilössä voi havaita Kynochille tyypillisen "väliviivan" kaulassa (Royal Laboratoryssa se oli luotimainen ja Eleyllä ympyrä). Asiasta tarkemmin Pitkänen & Simpanen 2004: 85.

Eli briteissä I maailmansodan aikana vuonna 1917 valmistettu kolmen linjan patruuna päätyi jotenkin Sastamalaan ja sen hylsy maatalousrojun joukkoon. Metsästystä vai vuoden 1918 kahinoita?

Esine # 27 Toinen Sastamalan hylsyistä

Mikä voisi olla sen suomalaisempaa kuin Valtion Patruunatehtaan valmistama kiväärinpatruuna? Tunnistin veijarin heti kannan lyhenteestä V P T. Kannan alaosassa on myös luku 3 ja toinen luku, josta en saa selvää. Mahdollisesti ja todennäköisesti luku 5. Tämäkin on siis samasta paikasta kuin edellinen, brittiläisten valmistama hylsy.

V P T eli Valtion Patruunatehdas ja 3 sekä toinen luku, "X" lienee 5.

Hylsytyyppi on tasakantainen, eli vuoden 1932 jälkeen valmistettu (sitä ennen VPT:n valmistamat hylsyt olivat kuperakantaisia). Muuten tästä on vaikea sanoa mitään, ja on muistettava, että uudelleenlataaminen on mahdollista.

 

Esine # 28 Ihantalan ihmeistä ensimmäinen

Karjalan postauksessa näkyi, että Ihantalan kentiltä löytyy vielä sotamuistoja. Varoitan tosin vakavasti kaikkia keräilemästä näitä, sillä taistelukentillä on edelleen räjähtämättömiä pommeja, kranaatteja ja miinoja. Myös pienikaliiperisten ammusten kanssa hölmöily voi johtaa vammautumiseen tai/ja kuolemaan.

Löysin kaksi huonokuntoista hylsyä ja yhden erinomaisessa kunnossa olevan, ja nyt voimme siis tutkia aidon 1900-luvun taistelukentän löytöjä.

Kuten havaita saattaa, ensimmäinen Ihantalan hylsyistä on kärsinyt pahasti. Se on katkennut yläosastaan ja sen pinnassa on ruostetta. Pohjan merkinnöistä ei saa selvää eikä patruunaa ole ilmeisesti ammuttu, koska iskurin jälki puuttuu nallista. 

Tästä kohtaa tuli suuri määrä niin hylsyjä kuin luoteja, sekä kiväärin että pistoolin. Pikaisella tutkimisella suurimmassa osassa hylsyistä ei ollut nalleissa iskurinjälkiä. Onko tässä ollut huono-onninen kiväärisotilas, joka on kaatunut/haavoittunut/paennut varusteensa jättäen ja jonka patruunataskun sisältö on valunut maahan? Jos maaperä on ollut ankara 70 vuoden ajan, niin irrallaan olevat luodit ovat todennäköisesti peräisin paikalle syöpyneistä patruunoista, joita routa on liikutellut. Luodit voivat myös olla peräisin pikakiväärin/konekiväärin suihkusta, joka on uponnut maahan.

Esine # 29 Lisää Ihantalan ihmeitä

Samasta kohtaa kuin esine/hylsy # 28. Kuten näkyy, Karjalan maaperä ei ole yhtä hellä metalleille kuin Kymenlaakson, Pirkanmaan tai Varsinais-Suomen. Olisiko ilmansaasteilla tekemistä asian kanssa? Toisen maailmansodan aikaisten hylsyjen kannat tällä puolella rajaa erottuvat harvinaisen selkeästi, mutta heti toisella puolella ne ovat sörsseliä.

Kannasta ei voi lukea merkintöjä. Nalli ei ole räjähtänyt, eli tätäkään patruunaa ei laukaistu Ihantalassa. Näyttäisi siltä, että yläosassa on kolme kirjainta tai numeroa ja että nallin ja kannan pohjan välillä on vinossa väliviivan (-) muotoinen merkintä, mutta ne saattavat olla vain korroosiota. Venäläisiä patruunoita ei tuossa vaiheessa enää kai saatu sotasaaliiksi niin paljon, että ne näkyisivät kirjanpidossa.

Esine # 30 Ihantalan ihmeitä numero 3

Edellisestä löytökohdasta muutama kymmenen metriä ja maata lapioiva lomakylän rakentaja (?) onnistui löytämään hienossa kunnossa olevan hylsyn, jonka sain muistoksi. Oliko aikaisempi löytökohta jonkin sortin anomalia? Vai onko tämä kokoelmani viimeinen lisäys nuorempi löytö?

Kuten näkyy, hylsy on todella erinomaisessa kunnossa ja pohjasta päätellen hylsy on myös ammuttu. Ihantalassa houkuttelee tulkintoja tekemään kahden eri sijainnista tulleiden hylsyjen eroavaisuudet.

Sivumainintana myös kahdesta paikalta tulleesta pistoolinhylsystä puuttuu nalleista iskurinjäljet, eli ampumatta jäi nekin. Toisessa niistä näkyy yläosassa merkintä I ja jokin merkki ja alaosassa 44. Lähimpiä vastineita ovat venäläiset Tokarevin patruunat (ks. Pitkänen & Simpanen 2004: 280). Tuo 44 on selvästi valmistusvuosi ja se kertoo, että pistoolin patruunoita tuotiin lähes tuoreeltaan tehtailta etulinjaan. Käsittelen ne myöhemmin erikseen omassa postauksessa.

 

 

Kokeillaanpa tulkintaa Ihantalasta:

Esineet 28 ja 29 (+ pistoolin hylsyt) löytyivät suomalaisten asemien edestä noin 50 metrin päästä suuren kiven läheltä. Hylsyt täältä olivat huonossa kunnossa ja nalleista päätellen ne jäivät käyttämättä. Todennäköisesti ne ovat kuuluneet venäläiselle sotilaalle/sotilasryhmälle, joka hyökkäsi kohti suomalaisten asemia ja suojautui tai pysähtyi muusta syystä tähän. Todennäköinen Tokarev-pistoolin hylsy viittaa myös tulkintaan puna-armeijalaisista. Suuri siirtolohkare on varmasti houkutellut suojaan sirpaleilta ja tulitukselta. Ryhmän hyökkäys pysähtyi kiven viereen ja osa näiden ammuksista putosi maahan ja hautautui.

Esine 30 löytyi lähempää suomalaisten asemia (n. 15 metriä lähimpiin juoksuhautoihin), ja se oli paremmassa kunnossa kuin muut paikalta löytyneet esineet. Patruuna oli ammuttu. 

Voisiko olla, että # 30:ssä on kyseessä suomalaisen kiväärin hylsy, ja että suomalaisten hylsyjen metalli oli parempaa laatua kuin neuvostoliittolaisten vastineiden? Kannan leimasta ei tosin saa mitään selvää (aivan sileä) ja luulisi VPT-merkinnän näkyvän. Hylsy voi myös olla hyvin nuori, eikä siis mahdollisesti edes liity taisteluun. On muistettava, että löysimme lähes tuoreeltaan ammutun suden Kuuterselän taistelupaikalta.

Kuten huomata saattaa, löytöjen kunnosta, levinnästä ja keskinäisistä yhteyksistä voi päätellä yhtä sun toista. Ja usein päin honkia.

Pitkä postaus Karjalan kannakselta - päivä 3

Edelliset päivät:

Päivä yksi tästä

Päivä kaksi tästä

Kiviniemen aamu valkeni kauniina ja aamiaisen jälkeen lähdimme köröttelemään Sakkolan halki kohti Keljan taistelupaikkaa.

Kiviniemestä lähti hyvä tie. Hyvä*

Sakkolan paikkeilla pitää ylittää rautatie, jossa huonolla tuurilla kohdalle voi osua tolkuttoman pitkä tavarajuna. Nyt selvisimme onneksi lyhyellä matkustajajunalla.

Lähes tyhjä matkustajajuna. Kuulemma pahimmillaan risteyksessä saa odottaa puoli tuntia tavarajunan kulkua.

Kelja Suvannon rannalla on hyvin kaunis paikka. Täällä törmäsin ensimmäistä kertaa minulle uuteen sotamuistomerkki-ilmiöön: taistelukentältä löytyneitä hylsyjä, sirpaleita tms. asetellaan muistomerkin juurelle tai päälle.

Lähestymme Keljaa. Hyvä tie alla, Hyvä*

Suvanto siintää.

Keljan taistelun muistomerkki, noin Runteenmäen eli venäläisten tavoitemaaston tasalla. Kiven päällä kiväärinhylsyjä.

Kävimme myös Suvannon rannassa Keljan aukeilla, minne valkovenäläinen 220.JR pääsi maihin kahdella pataljoonalla. Paikalle johtaa hyvä tie ja sen päässä saattaa jopa päästä kääntymään bussilla. Välittömästi muistomerkin takana on useamman sadan metrin mittainen hiekkakaivanto, johon on dumbattu jätettä joten se on kierrettävä.

Muistomerkin takana on otettu maata ja tungettu jätteitä tilalle.

Jätekuopan voi kiertää muistomerkin takaa vasemmalta, mutta silloin joutuu kipuamaan jyrkkiä rinteitä.

Suosittelen kävelemään muistomerkiltä takaisin tulosuuntaan ja oikaisemaan siitä pellon poikki. Pellon takana on tie, jonka toisella puolella on jyrkkä törmä jonka takaa Keljan aukeat alkavat. Törmän yli ei kannata oikaista, sillä heti sen alla on kosteikkoa (pitkävartiset kumisaappaat tarvitaan ainakin). Kun tietä kävelee muutaman sata metriä se kaartaa jyrkästi oikealle. Siitä johtaa erinomainen hiekkatie Keljan aukeille ja Suvannon rantaan.

Ensin siis muistomerkiltä takaisin tietä pitkin ja pellon yli. Pellon päässä tien vieressä oja, jonka yli pääsee helposti harppaamalla. Ojan pohjassa ei ainakaan nyt ollut vettä.

Hyvä tie, jonka päässä kaarros oikealle vie rantaan johtavalle hyvälle tielle (oikaisimme vasemmalta päätien suunnasta). Tänne saattaa päästä bussillakin, sillä tämä tie alkaa muistomerkille vievältä päätieltä. Oikealle johtavan kaarroksen kohdalla voi päästä kääntämään bussin, mutta tiessä käytetty hiekka voi pettää raskaamman auton alla.

Äskeisen tien vieressä on jyrkkä törmä koko matkalla, jonka alla kosteikkoa. En suosittele oikaisemaan.

Keljan aukeaa. Liki 2 000 miestä 220.JR:stä jäi tänne, samoin 49 suomalaista Er. P. 6:sta. Pataljoona menetti kolmanneksen taistelukyvystään ja kahden komppanian päälliköt kaatuneina ja kolmannen (1.K/Er.P. 6) haavoittuneena. Samoin suomalainen JR 29 kärsi 50 miehen tappiot kaatuneina.

Suvannon rantaa.

Rantaa pitkin kulkee hiekkatie, mahdollisesti autolla kuljettavissa. Taustalla Runteenmäkeä.

Vaikka muistomerkille oli tuotu lukuisia hylsyjä, ei pellolla kiertely tai maan kevyt potkiminen tuottanut mitään artefakteja. Jos joku sotamatkamuistoja haluaa, niin pitää olla lapio mukana. Itse en suosittele kaivauslastan raapausta kummempaa raskasta kajoamista taistelukenttäalueisiin. Paikalla voi edelleen olla räjähtämättömiä ammuksia: 1960-luvulla Alabamassa kaivettiin Yhdysvaltain sisällissodan aikaisia maatorpedoja eli jalkaväkimiinoja, joiden ruutipanokset olivat yhä lähes sadan vuoden jälkeen toimivia. Toiseksi kaivelu rumentaa maisemaa. Tongin enemmän ainoastaan jo käännettyjä maakasoja, tuloksetta. Keljan taistelukenttä tekee vaikutuksen sellaisenaan.

Lopuksi otatin paluumatkalla metsässä kuvan, jossa lyön päätäni Karjalan mäntyyn.

Yksi matkalaisista (joka oikaisi sen törmän ryteikön läpi) oli lähtenyt harhailemaan hyvin kauas. Olin Keljan aukeilla viimeisenä varmistamassa, että ketään ei jäisi jälkeen porukasta, mutta en havainnut tätä "eksynyttä lammasta". Bussissa pidetty luku osoitti yhden puuttuvan ja onneksi hän kuuli bussin merkkiäänen. Lähdin kävelemään häntä vastaan eikä aikahävikkiä syntynyt loppujen lopuksi kuin 10 minuuttia. Antti Rokan talo Haparaisissa ja Kekinniemen sulkulinnake tosin jäivät nyt näkemättä, mutta niihin ei missään tapauksessa olisi ollutkaan aikaa, ne olivat mukana ylimääräisinä kohteina, jos aika riittäisi.

Humalaisiin

Ennen Äyräpäätä räisäläläisissä oli halukkaita vierailijoita entiseen Humalaisten kylään. Ajaessamme tulotietä takaisin huomasimme, että voiton päivän juhlinta oli alkanut.

Muistomerkin äärelle oli kerääntynyt kunnolla poppoota. Autoja oli parkkeerattu pitkälle matkalle.

Voitonpäivä, 9.5.

Viimeisenä juhlapaikalle ajoi vanha kunnon Mosse!

Humalaisiin vei hyvä tie. Hyvä**

Ennen Humalaisia pysähdyimme kangasmetsään vilkaisemaan kangasvuokkoja, jotka olivat juuri parhaimmillaan. Kaikin puolin oli siis paras aika vuodesta käydä Karjalassa.

Humalaisten kylästä ei ollut paljon jäljellä.

Humalainen.

"Humalainen. 79 taloa"

Humalaisten kylän muistomerkki, myllynkivi.

Matka jatkui Kiviniemen kautta.

Kiviniemeä eli Losevoa.

Kiviniemen silta, uusi rakenteilla vasemmalla puolella.

Jäähyväiset Kiviniemelle tällä matkalla. Vuoksi jäi virtaamaan vuolaana.

Humalaisista ajoimme liikuttavan yhteistilaisuuden jälkeen Äyräpään kirkolle. Tämä oli yksi vaikeimmin tavoitettavista kohteista Muolaan ohella, mutta perille pääsi kyllä aika hyvin.

Aluksi tie oli Kiviniemen jälkeen erinomaista. Hyvä*

Sitten tie Äyräpäähän käännyttäessä huononi hiekkatieksi. Kohtalainen**

Ja taas vähän ajan päästä tie huononi tolkuttomasti ja bussin piti ajella reunasta reunaan suurimpia kuoppia väistellen. Kohtalainen* - lähes huono**

Ja taas kuin tyhjästä tie parani! Hyvä*

Tästä on Äyräpäähän 5 minuuttia. Näyttäisi siltä, että tie päättyy tähän mutta vielä oli tie olemassa ja perille pääsi. Kohtalainen**

Äyräpää

Äyräpään kirkon äärellä kävi heti bussia käännettäessä turma, viimeinen tällä matkalla passin unohduksen ja Keljan eksymisen jälkeen. Kirkon eteen oli ajettu hiekkaa ja näytti siltä, että linja-auto pääsisi kääntymään siinä. Ei päässyt, sillä tie olikin kirotun pehmeää ja auto upposi lähes puoli metriä! Onneksi pääsimme omin voimin pois, aiemmin oli kuulemma trokareiden pitänyt pyytää toiselle bussille vetoapua.

Varoitus, tässä kohtaa ei voi kääntää autoa! Jälki oli kuin kranaatista. Kirkon rauniot tästä oikealle.

Auton etupelti otti hieman vahinkoa. Tullivirkailija ihmetteli tätä sunnuntaina tullissa ja auto saikin alta erikoistarkistuksen "montussa".

Äyräpään kirkon rauniot olivat hyvin vaikuttavat, ja niiden sisällä oli hyvä luennoida 1944 taisteluista (muistin mainita nurmoolaaset 1940!). Kävelin sitten muiden kahvitellessa asemia pitkin melkein vanhaan lossirantaan asti. Sain ylimääräisiä opastettavia, kun Olavi Paavolaisen seuran jäseniä pysähtyi kuuntelemaan selostustani. En laskuttanut. Eikä tullut esitelmästäni synkkä yksinpuhelu.

Kirkon rauniot tulosuuntaan.

Kirkon rauniot ja kumpu.

Kurkistin kirkon länsipuolella olevaan koloon kirkon alle.

Juoksuhautaa ja asemia Äyräpään harjanteilla.

Kuvaussuunta harjuilta kohti Äyräpään kirkkoa, vasemmalla näkyy kirkkoaitaa.

Pesäke.

Sain juuri ja juuri ajan puitteissa näkyviin Vuosalmen pellot, joille venäläiset suorittivat 1944 ylimenohyökkäyksen.

Äyräpään harjanteiden takamaastoa ja Vuoksea.

Vuosalmen pellot vastapäätä. Lähes kolmen neuvostodivisioonan voimat kuihtuivat noille rannoille. "23. Armeija epäonnistui tehtävässään"

Tämäkin paikka oli hyvin vaikuttava, ja siitä jäi samanlainen tunnelma kuin Siiranmäestä.

Kirkon raunio ja muistomerkit.

Muolaaseen

Seuraavaksi ajoimme Kyyrölään ja siitä Muolaan kirkonkylälle Yksjärven ja Kirkkojärven väliselle kannakselle. Olin tutkinut Muolaalaisten Seura Ry:n sivulta etukäteen, että he olivat päässeet paikalle ja olivat siistineet paikkoja vappuna, eli viikkoa ennen matkaamme

Kyyrölää. Muolaalle vievän risteyksen löytäminen vei hetkisen...

... mutta onneksi Kyyrölässä on helppo kääntää auto päätiellä.

Kyyrölää.

Muolaalle vievä tie vaihteli laadultaan.

Kohtalaista tietä.  Kohtalainen**

Hieman huononevaa tietä. Kohtalainen**

Ja huononevaa tietä, mutta hyvin pääsi perille asti. Kohtalainen**

Pällikkälässä oli aivan hyvä tie, vaikka näyttääkin hieman huonolta. Kohtalainen**

Pällikkäläm kylää Yskjärven rannalla.

Muolaalaisten seura ry on tehnyt kirkon äärellä erittäin hyvää työtä. Vanhoja hautakiviä on etsitty sekä nostettu pystyyn ja vanhoja taisteluasemia on siistitty. Paikalla on myös erinomaiset suomenkieliset opaskyltit eri kohteilla.

Muolaan kirkon rauniot. Näkyvät kivet ovat vanhoja hautakiviä.

Talvisodan aikana osa asemista kulki kirkkomaan halki, minne oli kaivettu 20 miehen miehistökorsu. Korsuun päästäkseen piti muistitietojen mukaan loikkia yhden arkun yli. Taisteluhauta jäi kuitenkin matalaksi, koska hautoja ei haluttu häiritä. Kiviaitaan puhkottiin samalla muutamia ampuma-aukkoja.

Selostin joulukuun 1939 taistelut ja helmikuun 1940 taistelut 5./JR 4:n taisteluista kirkon länsipuolen asemissa. Hiekkamaa tukki täällä kiväärit niin pahoin, että loppuvaiheessa asemissa oli vain noin kahdeksan toimivaa kivääriä 30 vihollispanssarin piirittäessä asemia puolikaaressa.

Kirkko tuhoutui 1939 joulukuussa vihollisen tykkitulessa. Kirkon urut soittivat viimeisen, hornamaisen virtensä liekkien aiheuttaman kuuman ilmavirran voimalla.

Vanhoja suomalaisia hautakiviä.

Juoksuhautaa kirkon itäpuolella.

Rannassa näkyy vielä talvisodan aikaisia panssariestekiviä.

Muolaan kirkon sotilashautausmaa.

Tuolta tulivat tankit. Esteet olivat 300 metrin päässä kirkon asemista kannaksella, ja räjäytetyistä aukoista pääsi tankkeja asemiin. Kirkon kiviaidan vieren asemat tulivat monen tankin - ja tankintuhoajan - kohtaloksi.

Paikalla on paljon nähtävää, kannattaa varata aikaa!

Viipuriin

Lopulta ajoimme illan majoitukseen ja päivälliselle Viipuriin, Hotelli Viborgiin. Viipurissa riitti nähtävää ja kuvattavaa: Viipurin vanhat rakennukset, voiton päivän juhlinta, Europa Nostra palkinnon saanut Alvar Aallon suunnittelema kaupunginkirjasto... Ensiksi kuitenkin pysähdyimme Ristimäellä, missä 20. Prikaatin 5. ja 6. Komppanian asemat romahtivat 20.6.1944. Ajoimme Kannaksentietä luutnantti Sippelin rynnäkkötykki BT-42:n reittiä Lääninsairaalalta Eliaankadun kulmaan, minne vaunu jäi tuhoutuneena. Vain ajaja, kersantti Virtanen selvisi. Luutnantti Sippelistä jäi jäljelle vain jalat läpiammuttuun torniin. Kävin paikan päällä vielä jalan myöhemmin. 

Yritimme päästä myös Punaisenlähteentorille katsomaan entisen Pohjoismaiden Yhdyspankin rakennuksen kohtaa, jossa eversti Kemppi piti 1944 esikuntaansa. Tie oli kuitenkin suljettu, sillä torilla oli menossa juhlallisuudet. Tämä oli ainoa kerta, kun kohtasimme halveksuntaa: väkijoukosta humalainen mies näytti kuulemma meille keskisormea.

Hotelli Viborgin aulan kalat tuijottivat herkeämättä.

Punaisenlähteentorilla oli lava ja paljon väkeä juhlimassa:

Torilla riitti voiton päivän juhlijoita.

Näitä julisteita riitti. Niitä oli A3-kokoisina melkein jokaisen liikkeen ikkunassa ja ylempien kerrosten ikkunoissa näitä oli melkein joka talossa.

Kadunkulmassa oli jokseenkin karmiva pomppulinna.

Torkkelinkadulla oli kovaääniset ja koristeet jokaisessa tolpassa.

Torkkelinpuiston kulmaa. Lähellä Punaisenlähteentoria oli kojuja, joista yhdessä mies löi paikan päällä "Minä sydän Viipuri" -kolikoita (venäjäksi, tietty), jonka toisella puolella oli Viipurin linna. Pitihän siihen 100 ruplaa käyttää.

Alvar Aallon kirjasto piti kuvata tarkkaan:

Myönnetään: otin tämän kuvan sunnuntaiaamuna enkä lauantaina. Se on kuitenkin paras yleiskuva tältä matkalta kirjastosta.

Varsinainen kohteeni oli tällä matkalla kirjaston ohella Eliaankadun ja Kannaksenkadun risteys, missä vaurioitunut Sippelin BT-42 rouhaisi palan katukivetystä. Asfaltti on uusittu, mutta kyllä se kohta vaan edelleen taitaa näkyä lähes 71 vuoden jälkeen:

Eliaankadun ja Kannaksenkadun kulma oikealla näkyvän rakennuksen edessä. Rakennuksessa oli mm. Osuusliike Torkkelin myymälä. Ks. lisää Virtuaaliviipurista.

Tähän kohtaan rynnäkkötykki jäi.

Neliön muotoisen katukiven oikealta puolelta puuttuu iso pala katukivestä. Oletan, että tässä kohtaa vaunu törmäsi kivetykseen.

Kävelin taas Punaisenlähteentorin kautta. Monissa ikkunoissa oli mainitsemiani voiton päivän julisteita, joissa oli usein kuvia Viipurin valtauksesta 1944.

Panssarit Punaisenlähteentorilla.

Venäläisiä Pyöreän tornin edessä.

Rumpalityttöjä lavalla.

Tällaisia vaakunoita/kilpiä oli melkein jokaisessa lyhtypylväässä. Eri kuva-aiheilla toki.

Torkkelinkatu ilta-auringossa.

Kollaasi voiton päivän kuvista. Vasemmalla ylhäällä "hilpeähkö" tietokonemuokkaus Berliinin valtauksesta.

Viipurin valtauskin saatu näyttämään sopivalla valokuvalla suurtaistelulta ja sankariteolta. "Kukkuu, onko siellä faschisteja?"

Venäläinen sodan juhlinta oli mielenkiintoista verrattuna suomalaiseen. Tanssiesitykset olivat kieltämättä vaikuttavia (lavalla oli mm. tanssiryhmä Monrepoo, mikäli ymmärsin juontoa) ja harjoitteluun oli nähty vaivaa. Mutta minua jäivät vaivaamaan välimusiikit. Ne olivat suoraan jostain toimintaelokuvasta. Itsenäisyyspäivänä Liedossa oli juhlavampi tunnelma. Kukkia sankarihaudoille ja varusmiehiä laulamassa Finlandiaa kirkossa. Luterilainen arvokkuus sopii minun arvoihini paremmin.

Sodan muuttaminen sen virallisissa muistotilaisuuksissa tietokonepeleiksi ja toimintaelokuvaksi on - jotenkin sairasta. Kymmenien miljoonien venäläisten kärsimyksen muisteleminen kuin kaikki olisi ollut kasaritoimintaleffaa... kamalaa. Juhliva yleisö tosin käyttäytyi ohikulkiessani arvokkaasti enkä aistinut minkäänlaista hurmoshenkeä.

Juhlinnasta huolimatta Viipurissa oli rauhallista ja kaduilla oli mukava kulkea. En tiedä, miten turvallista yksinäisellä naisella olisi ollut kulkea, mutta itse saatoin liikkua kaikessa rauhassa.

Vielä pari tuokiokuvaa, niin voin siirtyä viimeiseen matkustuspäivään. Tämän kirjoittamisessa meni kolme päivää, koska kuvia piti tutkia ja silmäillä kuvausaikoja. Plus Goodreadsin mukaan olen kahdeksan kirjaa jäljessä 100 kirjan haasteesta, eli kiirettä pittää pittää senkin asian suhteen!