101 esinettä - konfliktiarkeologin kiväärinhylsykokoelma

Arkeologit keräävät usein epämääräisistä esineistä referenssikokoelmaa. Itse keräilen erilaisia hylsyjä, ja kokoelmani on pieni mutta sangen erikoinen. Esittelen nyt seitsemän erilaista kiväärinhylsyä tarinoineen. Minun on pitänyt kirjoittaa näistä pitkään, mutta yksi hylsyistä oli jemmassa ja jemma paikassa nimeltä hukka. Nyt löytyi.

Käytin tunnistuksessa apuna Mika Pitkäsen ja Timo Simpasen teosta Suomalaiset sotilaspatruunat 1918 - 1945 (2004).

Kolme hylsyä Ihantalasta ja neljä arkeologisilta kaivauksilta.

Esine # 24 - Ruotsalainen 8 mm lisenssipatruuna Haminasta

Kävin vilkaisemassa usein Haminan kasarmin kaivauksia aidan yli keväällä 2011. Eräänä päivänä tuttu tutkimusavustaja nakkasi minulle käteen kiväärinhylsyn, hehän eivät Virastolle modernia romua keräile.

Tämän tutkiminen teetti jonkin verran työtä. Hylsy on "revinnyt" puolivälistä, mutta pohjan eli kannan merkit voi lukea selvästi: kruunun ylhäällä, numeron 3 vasemmalla, numeron 8 oikealla ja K-kirjaimen alhaalla.

Aluksi arvelin hylsyä saksalaiseksi, sitten ruotsalaiseksi lisenssiksi, enkä viimeisessä väärillä jäljillä ollutkaan. Kyseessä on nimittäin ruotsalainen Karlsborgin patruunatehtaan 1938 valmistama 8,00 mm:n Browning-konekiväärin patruunan hylsy, jossa oli 14,2 gramman D-luodilla ladattu patruuna m/32 (ks. Pitkänen & Simpanen 2004: 218). Patruunaa käytettiin Suomessa muutamissa vuonna 1940 lahjoituksina saaduissa 8 mm kaksoisilmatorjuntakonekivääreissä m/36. Muistan jostain lukeneeni, että juuri Haminan suojeluskunnan rannikkoporukat saivat nuo itkk:t.

 

Esine # 25 - Hylsy Virusmäeltä

Hylsy numero 2 on litistynyt yläosasta. Löysin tämän 2013 kaivellessani Museoviraston hommissa Turun Virusmäellä. Kannan merkinnät näkee vain suurennuslasilla ja tihrustamalla.

Kannan merkit näkyvät enää heikosti. Niitä on vaikea saada hyväänkään kuvaan näkyville.

Nallissa näkyy iskurin jälki, ja vasemmalla erottuu hyvin heikosti venäläinen P-kirjain eli п. Oikealla erottuu mahdollisesti R-kirjain eli р. Alhaalla olevasta merkistä ei saa selvää.

Pitkän etsiskelyn jälkeen tunnistin tämän alustavasti venäläiseksi. Monissa venäläisissä patruunoissa on vasemmalla P-kirjain, molemmat (P vasemmalla ja R oikealla) löytyvät mm. kolmen linjan patruunan  m/1891 Pietarissa 1908 valmistetusta hylsystä (ks. Pitkänen & Simpanen 2004: 76). Tässä hylsyssä "kello kuudessa" on merkintä I I I ja kello kahdessatoista merkintä 08. Tosin samanlaiset merkinnät ovat harvinaisessa S-luodilla valmistetussa koepatruunassa, jossa on ylhäällä merkintä 05 ja alhaalla I I (ks. Pitkänen & Simpanen 2004: 77).

Selkeästi hylsy on kuitenkin valmistettu Pietarissa ja se on tullut Suomeen 1900-luvun alkupuolella, mahdollisesti vuoden 1918 kahinoissa. Miksi joku on ammuskellut kolmen linjan kiväärillä Raunistulassa Virusmäellä, se on epäselvää. Liekö juhlinut vallankumousta.

Esine # 26 Ensimmäinen Sastamalan hylsyistä

Lisää hylsyjä, tällä kertaa maatalon tontilta Sastamalasta, mistä niitä tuli kaksin kappalein huhtikuussa 2015. Toisen löysin itse ja toisen antoi kaveri. Ensimmäinen kappale on ehtaa idän tavaraa. Vai onko? Taas kerran hylsyn suuaukko on puristettu kasaan. Pohjasta erottuu yläosassa eli "kello kahdessatoista" teksti Кaинoкь sekä luku 17 ja alhaalla "kello kuudessa" 7.62

Kyrillisin kirjaimin Кaинoкь 17 ja alhaalla kaliiperi 7.62.

Tämäkin vaati setvimistä, mutta vastine löytyi. Kyseessä on brittiläisen Kynochin patruunatehtaan vuonna 1917 valmistama kolmen linjan patruuna. 

Brittiläiset ja amerikkalaiset tehtaat valmistivat miljoonia patruunoita venäläisten pyynnöstä. Kynochin tehdas oli ainoa, joka venäläiseen malliin löi kantaleiman koholle, muut uursivat sen. Toisena erikoisuutena kaikki kolme asetehdasta briteissä (Kynoch, Royal Laboratory ja Eley) käyttivät erityylisiä pisteniittauksia hylsyn kaulassa. Sastamalankin yksilössä voi havaita Kynochille tyypillisen "väliviivan" kaulassa (Royal Laboratoryssa se oli luotimainen ja Eleyllä ympyrä). Asiasta tarkemmin Pitkänen & Simpanen 2004: 85.

Eli briteissä I maailmansodan aikana vuonna 1917 valmistettu kolmen linjan patruuna päätyi jotenkin Sastamalaan ja sen hylsy maatalousrojun joukkoon. Metsästystä vai vuoden 1918 kahinoita?

Esine # 27 Toinen Sastamalan hylsyistä

Mikä voisi olla sen suomalaisempaa kuin Valtion Patruunatehtaan valmistama kiväärinpatruuna? Tunnistin veijarin heti kannan lyhenteestä V P T. Kannan alaosassa on myös luku 3 ja toinen luku, josta en saa selvää. Mahdollisesti ja todennäköisesti luku 5. Tämäkin on siis samasta paikasta kuin edellinen, brittiläisten valmistama hylsy.

V P T eli Valtion Patruunatehdas ja 3 sekä toinen luku, "X" lienee 5.

Hylsytyyppi on tasakantainen, eli vuoden 1932 jälkeen valmistettu (sitä ennen VPT:n valmistamat hylsyt olivat kuperakantaisia). Muuten tästä on vaikea sanoa mitään, ja on muistettava, että uudelleenlataaminen on mahdollista.

 

Esine # 28 Ihantalan ihmeistä ensimmäinen

Karjalan postauksessa näkyi, että Ihantalan kentiltä löytyy vielä sotamuistoja. Varoitan tosin vakavasti kaikkia keräilemästä näitä, sillä taistelukentillä on edelleen räjähtämättömiä pommeja, kranaatteja ja miinoja. Myös pienikaliiperisten ammusten kanssa hölmöily voi johtaa vammautumiseen tai/ja kuolemaan.

Löysin kaksi huonokuntoista hylsyä ja yhden erinomaisessa kunnossa olevan, ja nyt voimme siis tutkia aidon 1900-luvun taistelukentän löytöjä.

Kuten havaita saattaa, ensimmäinen Ihantalan hylsyistä on kärsinyt pahasti. Se on katkennut yläosastaan ja sen pinnassa on ruostetta. Pohjan merkinnöistä ei saa selvää eikä patruunaa ole ilmeisesti ammuttu, koska iskurin jälki puuttuu nallista. 

Tästä kohtaa tuli suuri määrä niin hylsyjä kuin luoteja, sekä kiväärin että pistoolin. Pikaisella tutkimisella suurimmassa osassa hylsyistä ei ollut nalleissa iskurinjälkiä. Onko tässä ollut huono-onninen kiväärisotilas, joka on kaatunut/haavoittunut/paennut varusteensa jättäen ja jonka patruunataskun sisältö on valunut maahan? Jos maaperä on ollut ankara 70 vuoden ajan, niin irrallaan olevat luodit ovat todennäköisesti peräisin paikalle syöpyneistä patruunoista, joita routa on liikutellut. Luodit voivat myös olla peräisin pikakiväärin/konekiväärin suihkusta, joka on uponnut maahan.

Esine # 29 Lisää Ihantalan ihmeitä

Samasta kohtaa kuin esine/hylsy # 28. Kuten näkyy, Karjalan maaperä ei ole yhtä hellä metalleille kuin Kymenlaakson, Pirkanmaan tai Varsinais-Suomen. Olisiko ilmansaasteilla tekemistä asian kanssa? Toisen maailmansodan aikaisten hylsyjen kannat tällä puolella rajaa erottuvat harvinaisen selkeästi, mutta heti toisella puolella ne ovat sörsseliä.

Kannasta ei voi lukea merkintöjä. Nalli ei ole räjähtänyt, eli tätäkään patruunaa ei laukaistu Ihantalassa. Näyttäisi siltä, että yläosassa on kolme kirjainta tai numeroa ja että nallin ja kannan pohjan välillä on vinossa väliviivan (-) muotoinen merkintä, mutta ne saattavat olla vain korroosiota. Venäläisiä patruunoita ei tuossa vaiheessa enää kai saatu sotasaaliiksi niin paljon, että ne näkyisivät kirjanpidossa.

Esine # 30 Ihantalan ihmeitä numero 3

Edellisestä löytökohdasta muutama kymmenen metriä ja maata lapioiva lomakylän rakentaja (?) onnistui löytämään hienossa kunnossa olevan hylsyn, jonka sain muistoksi. Oliko aikaisempi löytökohta jonkin sortin anomalia? Vai onko tämä kokoelmani viimeinen lisäys nuorempi löytö?

Kuten näkyy, hylsy on todella erinomaisessa kunnossa ja pohjasta päätellen hylsy on myös ammuttu. Ihantalassa houkuttelee tulkintoja tekemään kahden eri sijainnista tulleiden hylsyjen eroavaisuudet.

Sivumainintana myös kahdesta paikalta tulleesta pistoolinhylsystä puuttuu nalleista iskurinjäljet, eli ampumatta jäi nekin. Toisessa niistä näkyy yläosassa merkintä I ja jokin merkki ja alaosassa 44. Lähimpiä vastineita ovat venäläiset Tokarevin patruunat (ks. Pitkänen & Simpanen 2004: 280). Tuo 44 on selvästi valmistusvuosi ja se kertoo, että pistoolin patruunoita tuotiin lähes tuoreeltaan tehtailta etulinjaan. Käsittelen ne myöhemmin erikseen omassa postauksessa.

 

 

Kokeillaanpa tulkintaa Ihantalasta:

Esineet 28 ja 29 (+ pistoolin hylsyt) löytyivät suomalaisten asemien edestä noin 50 metrin päästä suuren kiven läheltä. Hylsyt täältä olivat huonossa kunnossa ja nalleista päätellen ne jäivät käyttämättä. Todennäköisesti ne ovat kuuluneet venäläiselle sotilaalle/sotilasryhmälle, joka hyökkäsi kohti suomalaisten asemia ja suojautui tai pysähtyi muusta syystä tähän. Todennäköinen Tokarev-pistoolin hylsy viittaa myös tulkintaan puna-armeijalaisista. Suuri siirtolohkare on varmasti houkutellut suojaan sirpaleilta ja tulitukselta. Ryhmän hyökkäys pysähtyi kiven viereen ja osa näiden ammuksista putosi maahan ja hautautui.

Esine 30 löytyi lähempää suomalaisten asemia (n. 15 metriä lähimpiin juoksuhautoihin), ja se oli paremmassa kunnossa kuin muut paikalta löytyneet esineet. Patruuna oli ammuttu. 

Voisiko olla, että # 30:ssä on kyseessä suomalaisen kiväärin hylsy, ja että suomalaisten hylsyjen metalli oli parempaa laatua kuin neuvostoliittolaisten vastineiden? Kannan leimasta ei tosin saa mitään selvää (aivan sileä) ja luulisi VPT-merkinnän näkyvän. Hylsy voi myös olla hyvin nuori, eikä siis mahdollisesti edes liity taisteluun. On muistettava, että löysimme lähes tuoreeltaan ammutun suden Kuuterselän taistelupaikalta.

Kuten huomata saattaa, löytöjen kunnosta, levinnästä ja keskinäisistä yhteyksistä voi päätellä yhtä sun toista. Ja usein päin honkia.

Viimeiset kohteet tällä keikalla

Tässä välissä on riittänyt puuhaa, joten en ole ennättänyt täysin reaaliajassa kirjoittaa viimeisistä päivistä tällä kenttäkeikalla. Välissä on ollut vappuhölmöilyt yms.

Pirkanmaan viimeiset tunnit

Viimeinen kohde Pirkanmaalla oli Pälkäneellä, jossa seurasimme kun Bobcat tonkaisi pitkän uran pellolle ja yllätys oli suuri kun pellon alta tuli - savipeltoa.

MUUseovirasto! Menkää MUUanne!

Rautakautinen röykkiö kaivausalueen lähellä. Jännittävä.

Mutta mutta mutta, ei ollut taaskaan "hukkareissu", sillä paikalla olleessa talossa oli Pälkäneen 1918 taistelun jälkiä:

Kiväärin kaliiperia on vaikea arvioida aukon perusteella.

Luodinreikä ikkunan vieressä. Seinässä oli näitä useampia.

Kiväärinkuulien jättämiin reikiin oli pistetty puutikkuja, jotka osoittivat suoraan kohti valkoisten vuoden 1918 aikaisia asemia.

Valkoisten asemat salmen toisella puolella.

Sain siis taas kerran aineistooni uuden seinän, jossa on edelleen nähtävissä vanhojen taistelujen jälkiä. Koska Pälkäne tuli selvitettyä nopeasti, oli aikaa vilkaista Pälkäneen rauniokirkkoa:

Perillä Tampereella tutustuimme Vapriikin näyttelyihin. Turusta voisi johtaa junaradan suoraan sen eteen, olin nimittäin äärettömän vaikuttunut Pyhiinvaellusnäyttelystä ja Revontuli-näyttelystä. En halua pilata yllätyksiä kertomalla yksityiskohdista, mutta ehdottomasti tutustumisen arvoisia. Nämä ovat vaihtuvia näyttelyitä, eli menkää menkää hyvät ihmiset!

Sipoo

Pirkanmaan jälkeen siirryimme etelämmäksi pidennetyn viikonlopun jälkeen. Syynä pidennykseen oli kirjan julkkarit perjantaina, joten henkilön X piti ottaa vapaata kanssa ja sitten ehdotettiin minulle ja X:lle myös maanantaita vapaaksi koska henkilöllä Z oli pitämättömiä vapaita ja henkilö Y oli Portugalissa lomalla joten henkilö Å arveli, että hänkin ottaa vapaata mutta Z olisikin halunnut tutkia yhden kohteen Å:n kanssa perjantaina ja...

No, joka tapauksessa tiistaina koko touhu alkoi viemällä auto renkaiden vaihtoon vuokrafirmaan. Vuokrafirmalla oli harvinaisen mielenkiintoinen kahviautomaatti, josta sai oikeasti hyvää kahvia.

Konfliktiarkeologille kävi tällä reissulla ännännen kerran munkkien munkki, sillä Sipoossa tontin omistaja ja rakennuttaja oli myös metallinpaljastinharrastaja, ja hän oli löytänyt pelloiltaan keskittymistä kolikoita ja LYIJYKUULIA! No, minähän kävin niitä välittömästi tutkimaan kun kerran peltirasiassa toi nenän eteen. Useita 9 mm metsästysluodikon kuulia, yksi n. 22 mm sotilaskiväärinkuula ja oppikirjaesimerkki lyijykuulasta, joka on muotoutunut uudestaan osumispinnan mukaan, tässä tapauksessa ilmeisesti oksan:

Kuulassa näkyy (kello 10-11) pyöreä painauma, eli tämä kuula on ilmeisesti osunut oksaan.

Paikalta oli myös ilmeisiä sotilasnappeja ja kaksi emaliesinettä, jotka tulkitsen Venäjän vallan aikaisiksi yksikkötunnuksiksi. Olisikohan ratsuväen laidunaluetta tai Suomen Kaartin harjoituspaikka? Pitäisi etsiä kirja noista 1800-luvun venäläisistä joukko-osastoista. Joka tapauksessa tämä metallinpaljastinharrastaja oli harvinaisen mukava tuttavuus.

Kerkesimme pistäytyä Sipoon kirkolla ja kuvasin sankarihautausmaalla:

Vuoden 1918 muistomerkki. Valittu kirjasin muistuttaa kiinnostavasti "viikinkiaakkosia".

 

Virolahti

Virolahdella oli perinteinen kylätontti tutkittavana. Hauskana jännityslementtinä keskiviikolle annettiin sade-ennuste ajalle 8.00 - 17.00. Teimme tiistaina pitkän päivän ja kaivoimme keskiviikkona aikana, jona ennusteen mukaan sataisi vain kaksi pisaraa sääkartalla.

Olen parin viime vuoden ansiosta saanut liikanimen "Herra Hiili", koska pari vuotta sitten löysin hiiltä kivikautiselta asuinpaikalta, joka osoittautui (muistaakseni) olevan noin ajalta 6000 eKr.

Viime vuonna pilasin Ranualla päivän löytämällä hiton ison hiililäikän, ja päivä venyi melkein ilta kahdeksaan sen kaivelun ansiosta. No, tällä kertaa onnistuin vakiinnuttamaan asemani Herra Hiilenä löytämällä viimeiseltä kaivauskohteelta ilmeisesti vanhan hiilimiilun:

 

Mustaa maata tuli useamman kymmenen sentin paksuudelta.

Konfliktiarkeologille tämä reissu oli tavattoman antelias: sain useita uusia kohteita listattua, sain kuvattua oppikirjaesimerkkejä sota- ja taistelukenttämateriaalista sekä sain aloitettua referenssikokoelman vanhoista kiväärinhylsyistä.

Sisällissotamuseo

Olen seurannut mielenkiinnolla Helsingin Sanomissa käytyä keskustelua sisällissotamuseon kaavailuista. Pyyhkikää selaimestanne "keksinmurut" ja lukaiskaa tiivistelmä:

http://www.hs.fi/ulkomaat/a1305935094860

Museon sijainnista on myös ollut hyviä ehdotuksia. Mieleeni tulee kolme mahdollista sijaintia: Lahti, Tampere tai Helsinki. Tässä perustelut:

Lahti

Sotatanner jossa oli mukana kaikki relevantit osapuolet: punaiset, valkoiset ja saksalaiset. Lahden taistelu oli myös "surkean sodan surkea loppu", vaikka Kymissä ja Karjalan kannaksella vielä paikoin taisteltiin. Arkeologin kannalta Lahti on äärettömän mielenkiintoinen alue, sillä se on ainut sisällissodan konfliktiarkeologisesti kunnolla tutkittu kohde (Hannu Takala, Taistelu Lahdesta 1918 [1998]) eli ympäristössä on vielä taistelun jälkiä joihin tutustua.

Hyvät liikenneyhteydet (30 min Helsingistä junalla, bussit kulkevat tarjouslipuolla pilkkahintaan paikalle). Alueelle jatkosodan jälkeen siirtyneen evakkoasutuksen jäämistöstä voisi löytyä runsaasti materiaalia Karjalan kannakselta, missä käytiin ankaria taisteluja (Viipuri, Rautu, Antrean seutu).

Ongelmia: enemmän saksalaisten ja punaisten kuin valkoisten ja punaisten käymä taistelu.

Tampere

Tampereella ja sen ympäristössä käydyt taistelut olivat (Helsingin valtauksen ohella) sodan ratkaisukamppailuja. Kalevankankaan taistelu on muodostunut käsitteeksi suomalaisessa historiallisessa identiteetissä ja siihen kulminoituu monella tapaa itse sota (etenkin vapaussotatulkinta).

Paikalliset museoammattilaiset ovat tehneet erinomaisia kirjoja Tampereen tapahtumista. Ylipäätään kaupungin museo-osaaminen on Suomen ehdotonta kärkeä. Työväenmuseo Werstaan laatima luettelo Punaisten sotamuistomerkeistä on hatun noston arvoinen suoritus. Asiantuntemusta sisällissotamuseoon siis riittäisi enemmän kuin tarpeeksi.

Sota näkyy myös ympäristössä: kaupungin rakennuksissa ja patsaissa on edelleen nähtävissä luodinreikiä ja Tampereen länsipuolella on venäläisten kaivamia linnoitteita, joita käytettiin vuonna 1918. Kaupungissa sota ei rajoittuisi vain museon seinien sisälle vaan siihen voisi tutustua ympäristössä.

Kuten 1918, myös nykyään saavutettavissa erinomaisesti junalla. Bussilla pääsee jopa 2€ tarjouslipuilla. Muu museotarjonta erinomainen.

Ongelmia: tulisiko tamperelaisesta museosta liian punainen?

Helsinki

Etelä-Suomen vaikutusta sotaan ei juuri esitellä Helsingin valtausta lukuun ottamatta. On kuitenkin tosiasia, että Tampereen suunnan taistelut helmikuussa olisivat voineet mennä toisin tai ainakin sota pitkittyä huomattavasti, mikäli punakaartien parhaat osastot olisivat olleet sillä suunnalla eivätkä jahtaamassa pieniä valkoisia eri puolilla Etelä-Suomen rannikkoa.

Helsingin taistelu oli lyhyt mutta dramaattinen. Punaisilla ei ollut mitään mahdollisuuksia saksalaisten Itämerendivisioonaa vastaan, joka oli ainut ammattimainen sotilasosasto koko sodassa. Taistelujen jäljiltä on Pitkänsillan luona edelleen nähtävissä luodinreikiä, jotka ovat vavahduttavia sotamuistomerkkejä. Etenkin kun vertaa eri osapuolien hallussa olleita päitä sillasta keskenään. Punaisten epätoivon luotien rummuttaessa sillan kivetystä voi tuntea ja kuvitella, kuinka joku urhea on yrittänyt edes kerran nousta ylemmäs ja saada laukaistua kiväärinsä saksalaisten suuntaan.

Ei voi kiistää sitä seikkaa, että Helsinki on helpoiten tavoitettavissa ja ainoa realistinen paikka, jossa museo saisi kunnolla kävijöitä, vaikka monet Suomen museoista muuallakin ylittivät 2014 kävijätavoitteensa. Sotamuseo lähellä antaisi ammattitaitoista apua sotaan liittyvissä kysymyksissä.

Ongelmia: kaikkea ei todellakaan saa tunkea pelkästään pääkaupunkiseudulle!

Muutamia hajatuksia

Keskeinen kysymys museossa on, halutaanko se painottaa sotahistoriaan vai sosiaali- ja poliittiseen historiaan. Onko pääpainopisteenä sodan kulun esittely kartoin ja esinein vai sodan syiden ja seurausten pohtiminen? Konfliktiarkeologina minua kiinnostavat tietysti eniten taistelut, mutta suurta yleisöä voisi kuvitella kiinnostavan enemmän terrori, vaino ja vankileirit. Jokainen suomalainen on todennäköisesti menettänyt omaisiaan tuossa sodassa.

Karjalan alue tulee tuottamaan vaikeuksia. Viipurin taistelut ja kannaksen tapahtumat olivat tärkeässä roolissa, ja niille pitäisi omistaa kokonainen näyttelyhuone museosta karttoineen kaikkineen. Esineiden löytäminen voi olla vaikeaa, mutta esimerkiksi venäläisten sotasaaliiksi saamia saksalaisia Mauser-kiväärejä pitäisi olla edelleen olemassa ainakin keräilijöiden kokoelmissa. Nämähän vietiin Suomeen varuskuntiin ja ne päätyivät nimenomaan Karjana rintaman punaisille, ja viimeiset paiskottiin muistaakseni Savitaipaleen ratapenkalle sopivien ammusten loppuessa.

Vankileireistä on tultava eräs tärkeimmistä näyttelyn osia. Ei pelkästään asian muistamisen merkittävyyden vuoksi, vaan myös museaalisen vaikuttavuuden vuoksi. Eräät Suomen kiehtovimmista sotaan liittyvistä esineistä ovat Työväen arkistolle lahjoitetut Suomenlinnan sotavankileirillä tehdyt esineet. Myös Tampereen museolla on tietääkseni vankileireillä valmistettuja esineitä, mm. naisvangin hiuksistaan valmistamat kellonvitjat. Korjatkaa, jos olen väärässä.

Tässä siis muutama ajatus sisällissotamuseosta. Itse katson museon välttämättömäksi, mutta vaikeasti toteutettavaksi.

1864

Lähde: wikipedia.org

Täytyy vaan myöntää, että tanskalaiset osaavat tehdä erinomaisia TV-sarjoja. Tiistai-iltaisin liimaudun Areenan ääreen seuraamaan hienoa historiallista 1864-sarjaa. En tee tässä kummempaa analyysia politiikasta ja TV-estetiikasta (enkä juonipaljastuksia), mutta mielenkiintoista katseltavaa se on.

Konfliktiarkeologin näkökulmasta voin vain hämmästellä tekijöiden sarjan autenttisuuden eteen näkemää vaivaa. Sotilasleirit ovat aidon näköiset ja oloiset. Mistä ovatkaan ottaneet mallia leirin rakenteeseen ja telttoihin? Sidontapaikka jaksossa 4 oli todella vakuuttava. Sotaoloja kuvataan sopivan karmaisevasti pieninä shokkipätkinä.

Aseiden käyttöönkin oli perehdytty. Ainoastaan nallilukkokivääreillä ampuminen (ja lataaminen) makuulta ihmetytti, sillä yleensä miehet eivät juurikaan suojaa hakeneet (se olisi ollut pelkuruutta!). Tietty voi olla, että Tanskan armeijan ohjesääntö salli tämän, mikä oli harvinaisen järkevää. 

Piilukkokivääreistä nallilukkoisiin siirtyminenhän teki sileäpiippuisista kivääreistä toimintavarmempia (piilukkoisista vain noin 70% latauksista laukesi liipasinta painettaessa, mutta nallilla lähes 100%), mutta samalla aseen lataaminen hidastui kun mukaan tuli uusia vaiheita. Aseet ladattiin yleensä seisten käsittelyn helpottamiseksi. Tietysti pienessä ryhmässä saatettiin toimia eri tavalla, eli ei sinänsä aitoa historiallista epätarkkuutta. Samoin kivääreillä ampuminen pistin kiinnitettynä oli ehkä pieni epätarkkuus, mutta toisaalta kokemattomat sotilaat saattoivat syyllistyä tähän. Yleensä ammuttiin yhteislaukaus ja jos vihollinen (etenkin ratsuväki) oli lähellä, kiinnitettiin pistimet eikä aseita enää ladattu uudelleen. Kiinnitetty pistin vähentää aseen tarkkuutta olennaisesti.

Eli puhtain paperein selviävät kaikin puolin. Kenraaliluutnantti Christian de Mezan jakson 5 lopussa esittämästä sissisodasta pienin yksiköin paikallistuntemusta hyödyntäen olivat oiva esimerkki siitä, miten vaikeaa on saada poliittisen johdon kanssa läpi järkevä strategia. Pohdin, ehdottiko de Meza oikeasti tätä sodan aikana (mies oli 72 vuotta vanha, ja vanhat kenraalit eivät yleensä omaksu tai esitä uusia ideoita).

Sarja on kuitenkin ehdottomasti riittävän autenttinen konfliktiarkeologille ja todella mielenkiintoinen ja viihdyttävä. Kun tulee DVD:lle, OSTAN!