Messukylän taistelun jäljillä

Tänään oli kuoppieni osalta tylsemmän puoleinen päivä, naapurikuopasta tuli vieläpä maanantaista 5 penniäni vanhempi 1 pennin raha vuodelta 1909. Kuulin kaivausjohtajalta, että viereisen rakennuksen ullakkoa ammuttiin vuoden 1918 taisteluissa kirkolta päin. Jälkiä oli kuulemma ullakolla nähtävissä. Kysyin asiasta omistajalta ja pääsin käymään ullakolla. Toden totta, jälkiä oli nähtävissä lattiassa (ja kattorakenteissa sekä rappusten kaiteessa) useita. Kirkosta ammuttu srapnelli räjähti ja sen sirpaleita kulki rakennuksen yläkerran läpi:

Isomman sirpaleen jättämä kolo ullakon lattiassa.

Parikin koloa lattiassa. Srapnelli osui taloon kuvasta oikealla sijainneeseen kattoikkunaan. Tähän suuntaan lensi muutana sirpale, pääasiallinen sirpaleiden leviämissuunta kuvassa lautojen suunnassa kello 11.

Iso ja pieni kolo sirpaleiden jäljiltä.

Peremmällä ullakolla oli kaikkein eniten jälkiä, kuin karhu olisi kynsillä raapinut ne. Sirpaleiden suunnista voi päätellä suunnan, mistä srapnelli on ammuttu.

Sirpaleiden raapimia jälkiä oli kahdessa ryhmässä, taaempana valkoisen putken jälkeen pienempi ryhmä.

Äskeisessä kuvassa taaempana olleen sirpaleryhmän jälkiä.

Kovin on repinyt.

Jälkien pituus, mittana käteni (tuumastukki jäi kuopalle).

Kysyin omistajalta, kerättiinkö talosta sirpaleita muistoksi. Kaipaan ja kaivan nimittäin monen muun asian ohella tietoja ihmisten muistoksi ottamista sotaan liittyvistä esineistä. Sirpaleita kuulemma kertyi lattiasta aikoinaan kokonainen ämpärillinen, mutta ilmeisesti ne oli siivouksessa heitetty menemään. Hän kuitenkin penkoi autotalliaan ja antoi minulle kaksi tallella olevaa srapnellin sirpaletta. Nyt siis kokoelmiini kuuluu sirpaleita Messukylän taistelusta 1918:

1918 Messukylän kirkolta tykin ampuman srapnellin sirpaleita. Edelleen teräviä, eli kyllä olisivat tehneet ihmisessä pahaa jälkeä. Jos rakennuksen ullakolla olisi ollut kuularuisku ryhmineen asemassa, niin siitä ei olisi jäänyt kuin kaameaa sotkua jäljelle.

Voi vain olla kiitollinen omistajalle siitä, että sain nähdä näin erikoislaatuisen kohteen. Oivallinen lisä kokoelmaani rakennuksista, joissa on nähtävissä taistelujen jälkiä.

Lopuksi kuva leikkisästä koirasta. Kun emme leikkineet sen kanssa pallolla, se vei kostoksi maasta kollegani vasemman käden hansikkaan:

Tyrvään kirkon hautausmaalta

Tänään oli aikaa pyöriä Sastamalassa, käyntikohteisiin kuului mm. Tyrvään kirjakauppa, jonka kirjakellarissa oli paljon mielenkiintoista tavaraa. Lähiantikvariaatista löytyi juuri etsimäni teos, raumalaiskomppanian muisteluksia talvisodan Summasta. Pistäydyin myös kirjastossa, mutta en löytänyt mitään poistokärreistä ja antikvariaattikäynti oli jo tuottanut tulosta.

Matkalla Hotelli Nukkumatista (ihana majapaikka, muuten) kirjastoon on tien varrella Tyrvään kirkko (ei Pyhän Olavin). Pistäydyin vilkaisemassa hautausmaata ja bongasin uuden JP 27:n haudan:

Jääkäri, majuri Taavetti Kauniston hautakivi.

Hautausmaalla oli mielenkiintoisia muistomerkkejä:

Vuonna 2004 pystytetty kotirintaman muistomerkki.

Ilmeisesti Karjalaan jääneiden vainajien muistokivi. Teksti olisi syytä huoltaa.

Sankarihautausmaan muistomerkki oli perinteinen ja tunteisiin vetoava. Tunteisiin tehosi kuitenkin kaikkein eniten havainto, että näiden pitkien ristirivien jokainen risti edustaa kahta vainajaa: molemmilla puolilla on nimi.

Sodissa kaatuneiden muistomerkki ja sankarihaudat

Vuosi 1918 on esillä Tyrvään hautausmaalla:

"Vapaussodassa kaatuneitten tyrvääläisten veljeshauta". Kaksi kaatui Tampereen taisteluissa Messukylän alueella.

 Useammassa hautakivessä oli vuoden 1918 tunnus:

Oli myös yksi tunnus, kiinnostava tunnus, jota en (tietojeni huonoutta) heti tunnistanut: ilmavoimien mies.

Kruunattu merkki jonka keskellä hakaristi, eli Eric von Rosenilta saatu ilmavoimien tunnus.

Jääkärihautojen etsiminen on hyvin opettavaista. Haudoista on ilmeisesti tulossa tai on juuri tullut teos, mutta en halua lukea sitä. Jos vain ottaisin oppaan, todennäköisesti kävelisin suoraan hautakivelle, nappaisin kuvan ja lähtisin niine hyvineni pois. Nyt haudat on etsittävä ja samalla löytää paljon muuta. Tämä auttaa tutustumaan paikkakunnan historiaan hyvin kiehtovalla tavalla. Vuosiluvut, ammatit ja symbolit kertovat paljon. 

Itselleni kertoivat kaikkein eniten sankarihautojen päivämäärät. Ilmeisesti moni meni Laatokan pohjoispuolella 1944. Harva oli yli kahdenkymmenenviiden. Sattumalta otin palattuani luvun alle hotellista kirjahyllystä Mielensäpahoittajan, joka pohtii kirjoituksessa "Koiranputkea pidemmälle" lääkärissä käynnin aikana elonpäiviä, elinikää ja vanhuutta hyvin koskettavasti:

"Minä olin kahdeksantoistakesäisenä rintamalla ja siellä tuli nähtyä samanikäisiä pahasti haavoittuneita poikia, jotka olisivat halunneet elää huomiseen mutta eivät saaneet. Ne pyysivät yhtä päivää eivätkä saaneet edes sitä."

Tuomas Kyrö, 2014 (2010). Mielensäpahoittaja. WSOY. Kahdeskymmenesneljäs painos. s. 50.

Sisällissotamuseo

Olen seurannut mielenkiinnolla Helsingin Sanomissa käytyä keskustelua sisällissotamuseon kaavailuista. Pyyhkikää selaimestanne "keksinmurut" ja lukaiskaa tiivistelmä:

http://www.hs.fi/ulkomaat/a1305935094860

Museon sijainnista on myös ollut hyviä ehdotuksia. Mieleeni tulee kolme mahdollista sijaintia: Lahti, Tampere tai Helsinki. Tässä perustelut:

Lahti

Sotatanner jossa oli mukana kaikki relevantit osapuolet: punaiset, valkoiset ja saksalaiset. Lahden taistelu oli myös "surkean sodan surkea loppu", vaikka Kymissä ja Karjalan kannaksella vielä paikoin taisteltiin. Arkeologin kannalta Lahti on äärettömän mielenkiintoinen alue, sillä se on ainut sisällissodan konfliktiarkeologisesti kunnolla tutkittu kohde (Hannu Takala, Taistelu Lahdesta 1918 [1998]) eli ympäristössä on vielä taistelun jälkiä joihin tutustua.

Hyvät liikenneyhteydet (30 min Helsingistä junalla, bussit kulkevat tarjouslipuolla pilkkahintaan paikalle). Alueelle jatkosodan jälkeen siirtyneen evakkoasutuksen jäämistöstä voisi löytyä runsaasti materiaalia Karjalan kannakselta, missä käytiin ankaria taisteluja (Viipuri, Rautu, Antrean seutu).

Ongelmia: enemmän saksalaisten ja punaisten kuin valkoisten ja punaisten käymä taistelu.

Tampere

Tampereella ja sen ympäristössä käydyt taistelut olivat (Helsingin valtauksen ohella) sodan ratkaisukamppailuja. Kalevankankaan taistelu on muodostunut käsitteeksi suomalaisessa historiallisessa identiteetissä ja siihen kulminoituu monella tapaa itse sota (etenkin vapaussotatulkinta).

Paikalliset museoammattilaiset ovat tehneet erinomaisia kirjoja Tampereen tapahtumista. Ylipäätään kaupungin museo-osaaminen on Suomen ehdotonta kärkeä. Työväenmuseo Werstaan laatima luettelo Punaisten sotamuistomerkeistä on hatun noston arvoinen suoritus. Asiantuntemusta sisällissotamuseoon siis riittäisi enemmän kuin tarpeeksi.

Sota näkyy myös ympäristössä: kaupungin rakennuksissa ja patsaissa on edelleen nähtävissä luodinreikiä ja Tampereen länsipuolella on venäläisten kaivamia linnoitteita, joita käytettiin vuonna 1918. Kaupungissa sota ei rajoittuisi vain museon seinien sisälle vaan siihen voisi tutustua ympäristössä.

Kuten 1918, myös nykyään saavutettavissa erinomaisesti junalla. Bussilla pääsee jopa 2€ tarjouslipuilla. Muu museotarjonta erinomainen.

Ongelmia: tulisiko tamperelaisesta museosta liian punainen?

Helsinki

Etelä-Suomen vaikutusta sotaan ei juuri esitellä Helsingin valtausta lukuun ottamatta. On kuitenkin tosiasia, että Tampereen suunnan taistelut helmikuussa olisivat voineet mennä toisin tai ainakin sota pitkittyä huomattavasti, mikäli punakaartien parhaat osastot olisivat olleet sillä suunnalla eivätkä jahtaamassa pieniä valkoisia eri puolilla Etelä-Suomen rannikkoa.

Helsingin taistelu oli lyhyt mutta dramaattinen. Punaisilla ei ollut mitään mahdollisuuksia saksalaisten Itämerendivisioonaa vastaan, joka oli ainut ammattimainen sotilasosasto koko sodassa. Taistelujen jäljiltä on Pitkänsillan luona edelleen nähtävissä luodinreikiä, jotka ovat vavahduttavia sotamuistomerkkejä. Etenkin kun vertaa eri osapuolien hallussa olleita päitä sillasta keskenään. Punaisten epätoivon luotien rummuttaessa sillan kivetystä voi tuntea ja kuvitella, kuinka joku urhea on yrittänyt edes kerran nousta ylemmäs ja saada laukaistua kiväärinsä saksalaisten suuntaan.

Ei voi kiistää sitä seikkaa, että Helsinki on helpoiten tavoitettavissa ja ainoa realistinen paikka, jossa museo saisi kunnolla kävijöitä, vaikka monet Suomen museoista muuallakin ylittivät 2014 kävijätavoitteensa. Sotamuseo lähellä antaisi ammattitaitoista apua sotaan liittyvissä kysymyksissä.

Ongelmia: kaikkea ei todellakaan saa tunkea pelkästään pääkaupunkiseudulle!

Muutamia hajatuksia

Keskeinen kysymys museossa on, halutaanko se painottaa sotahistoriaan vai sosiaali- ja poliittiseen historiaan. Onko pääpainopisteenä sodan kulun esittely kartoin ja esinein vai sodan syiden ja seurausten pohtiminen? Konfliktiarkeologina minua kiinnostavat tietysti eniten taistelut, mutta suurta yleisöä voisi kuvitella kiinnostavan enemmän terrori, vaino ja vankileirit. Jokainen suomalainen on todennäköisesti menettänyt omaisiaan tuossa sodassa.

Karjalan alue tulee tuottamaan vaikeuksia. Viipurin taistelut ja kannaksen tapahtumat olivat tärkeässä roolissa, ja niille pitäisi omistaa kokonainen näyttelyhuone museosta karttoineen kaikkineen. Esineiden löytäminen voi olla vaikeaa, mutta esimerkiksi venäläisten sotasaaliiksi saamia saksalaisia Mauser-kiväärejä pitäisi olla edelleen olemassa ainakin keräilijöiden kokoelmissa. Nämähän vietiin Suomeen varuskuntiin ja ne päätyivät nimenomaan Karjana rintaman punaisille, ja viimeiset paiskottiin muistaakseni Savitaipaleen ratapenkalle sopivien ammusten loppuessa.

Vankileireistä on tultava eräs tärkeimmistä näyttelyn osia. Ei pelkästään asian muistamisen merkittävyyden vuoksi, vaan myös museaalisen vaikuttavuuden vuoksi. Eräät Suomen kiehtovimmista sotaan liittyvistä esineistä ovat Työväen arkistolle lahjoitetut Suomenlinnan sotavankileirillä tehdyt esineet. Myös Tampereen museolla on tietääkseni vankileireillä valmistettuja esineitä, mm. naisvangin hiuksistaan valmistamat kellonvitjat. Korjatkaa, jos olen väärässä.

Tässä siis muutama ajatus sisällissotamuseosta. Itse katson museon välttämättömäksi, mutta vaikeasti toteutettavaksi.