Turhauttava arkistoreissu Helsinkiin

Heti alkuun arvoitus:

On kaksi veljestä. Nuorempi veljeksistä asuu Helsingissä ja vanhempi Turussa metri piikkilankaa tungettuna peräsuoleen. Miksi?

Vastaus: Vanhempi veli sai valita ensin.

Hyvänä aikeenani oli saada viikon alkupuoli käytetyksi Helsingissä arkistotutkimuksiin mutta valitettavasti meni melkein totaalisesti päin helvettiä.

Kansalliskirjasto ja Museoviraston arkisto - nada!

Jotain Helsingistä kertoo jo sekin, että ensimmäisenä päivänä tällä vierailulla löysin heti ulos astuttuani seuraavasta kadunkulmasta valkoisen pyyhkeen, jossa oli joko punaista maalia tai veritahroja. Veikkaan jälkimmäistä. Mutta arkisto- ja kirjastotouhuihin:

Tilasin Kansalliskirjastoon yhden aikakauslehden, jota en Turun yliopistosta voi tilata taannoin kirjastossa sattuneen vesivahingon vuoksi. Se luvattiin toimittaa seuraavana arkipäivänä kello 11 mennessä, annoin heille reilusti aikaa mutta löytyikö sitä hyllystä! Ei! **** ****** ****** ja ****! Onneksi varasin yhden ylimääräisen päivän, joten vielä on yksi työpäivä mahdollista saada käyttööni elintärkeä artikkeli.

Minun piti myös käydä Museovirastossa Kansatieteellisessä arkistossa. Tähänkin olin varannut reilusti aikaa. Museoviraston sivuilla tiedot arkistosta ovat minimaaliset joten otin yhteyttä arkistonhoitajaan. Tämä kyllä vastasi hyvin nopeasti kertoen valitettavasti, että armoitetun pääministerimme Museovirastoon kohdistamien leikkausten ansiosta aineiston toimitusaika on kaksi viikkoa. Ja seuraava sopiva päivä olisi tämän kuun loppupuolella. Ja mahdollista olisi tutustua vain yhtenä - kahtena päivänä viikosta, jälleen kiitos leikkausten.

Olisin tarvinnut erittäin laajan Kieltolakikyselyn aineistot seuloakseni sieltä Viipuriin liittyviä aineistoja. Tämä on vaativa homma ja ensimmäiset 1 - 2 tuntia menisivät joka tapauksessa siihen että tutustun aineistoon ja sen laatuun. Nyt tällainen laajan aineiston läpikäyminen on tehty täysin mahdottomaksi.

Kansallisarkistossa - Astia on Yöastia eli pissipotta

Ensimmäinen tilaukseni Kansallisarkistoon toimitettiin täydellisesti aikataulun mukaisesti. Seuraavia ei tullut kuitenkaan toisena tutkimuspäivänä lainkaan ja ihmettelin, mistä on kyse. Olin tiistaiaamuna kuvannut yhden kansion kahta seuraavaa odotellessani mutta niitä ei ilmestynyt laisinkaan! Onneksi älysin lähteä paikalta ajoissa ja jättää Rauhankadun tutkijasalin kuvauskopin seuraavalle asiakkaalle.

Paitsi yksi jumi oli: tilasin erästä minitutkimusta varten kymmenen kantakorttia ja niistä ilmoitettiin maanantai-aamuna, että ne eivät ennättäisi keskiviikoksi. No, ymmärrän kyllä mutta vaikuttaa siltä, että vastaisuudessa arkistoreissuihin pitää varata 2-3 päivän sijaan 1-2 viikkoa.

Majapaikassa tutkin Astia-tilini ja totesin, että edellisenä iltana lähettämäni tilaus ei ollut lähtenyt vaikka olin sen satavarmana tehnyt ja lähettänyt, saanut kuittauksenkin: muistan taas ärsyyntyneeni siitä, että Astia ehdottaa minulle turkulaisena ensimmäiseksi toimituspaikaksi Turun Maakunta-arkistoa ja muistuttaa, että se on maksullinen kaukolaina. Onneksi joku nero on tehnyt JOTAIN oikein tuon käyttöliittymän kanssa, ja tällainen tilaus pitää erikseen vahvistaa laittamalla raksi ruutuun. Se onkin ainoa asia, mikä siinä on tehty oikein.

Nyt siis valitan Kansallisarkiston Astiasta, jonka olen nimennyt Yöastiaksi eli Potaksi. Siinä on yksi maailmankaikkeuden typerimmistä ja hankalimmista hakuohjelmista ikinä. Ensinnäkin haku tuottaa joko liikaa tuloksia tai nolla tulosta. Ainoa varma keino saada oikea tulos on käyttää tarkkaa arkistonumeroa, esimerkiksi T-7284, mutta ideana on siis että Astiaa käytetään vain tilaamiseen, ei aineistojen  selailuun! Kun yritän hakea "Perinteinen haku" -toiminnolla esimerkiksi hakusanalla "1. Divisioona" (ei siis lainausmerkkejä, Astia ei tunne niitä kuin osana hakusanaa)

1. Divisioonan asiakirjoja niin hakutuloksena saan
10276 tulosta

Kun haen jatkosodan aikaisen 1. Divisioonan eli laitan aikarajaksi 1941-1944 saan
4203 tulosta

Joku älykäs ihminen olettaa, että haluan myös tulokset joissa on "1." sekä "Divisioona" hakusanojen välissä tuloksia ja vähän siellä täällä muuallakin esiintyviä sanoja. Saan muun muassa 7. Divisioonan tykistökomentajan asiakirjoja... Hakutulosten karsiminen vasemmalla olevien arkistonmuodostajien avulla on täysin toivotonta. Se ei sitä paitsi esitä kuin osan näistä! Relevanssihaun kanssa voi yhtä hyvin ampua kuulan kalloonsa ja mennä kaikkivaltiaan luokse kysymään oikeaa vastausta.

Kaikkein pahinta on, että minkäänlaista miinus-toimintoa ei ole eli "-7. Divisioona" tai pakotettu "1. Divisioona" hakusanaa. Tämän saa entistä ikävämmäksi se, että Astia näyttää vain 10 hakutulosta kerralla. Ei enempää. Seuraava-näppäintä käyttämällä saisi kyllä tehokkaasti käytettyä koko työviikon hakutulosten seulomiseen. Muuten tekisin kuten suht fiksussa digi.narc.fi palvelussa, eli ottaisin näkyviin kaikki hakutulokset kerralla ja käyttäisin Ctrl+F eli etsi sivulta toimintoa minua kiinnostavien hakutulosten etsimiseen.

Ja koska tarvitsisin varsinaissuomalaisesta 1. Divisioonasta yhtä jos toista asiakirjaa, niin ymmärrätte varmaan turhautumiseni.

Tiistaina aamupäivällä Helsinki kiusasi taas pientä tutkijaa: yritin saada itselleni aivan tavallisen munkkikahvin, kohtuullisen hintaisen, mutta sen on Helsingissä mission impossible. Ainoa paikka jossa se olisi onnistunut oli Fazer-kahvila, mutta siellä hinta makeasta munkista oli niin suolainen, että kieltäydyin. Paikat olivat joko aivan täynnä tai sitten munkittomia - tai no munkittomia ne olivat kaikki. Jäin siis vailla munkkikahvia, mikä synnytti entisestään raivoa tätä ns. pääkaupunkialuetta kohtaan, joka sijaitsee Tapiolan uimahallin ja Vuosaaren metroaseman välisellä joutomaalla.

Ei mikään hemmetin ihme jos täällä kokoontuvat 200 jästipäätä tekevät koko maan perikatoon pikavauhtia saattavia päätöksiä. Kyllä sinuakin suututtaisi ja alkaisit vihata yhteyskuntaa, jos et halutessasi saisi perinteistä munkkirinkilää (huom! Fazerissa oli vain hillomunkkeja!) kaffen kanssa. Munkkeja tai ei, julistan tämän hallituksen jo nyt historiamme surkeimmaksi, koska ne kurittavat tutkijaa niin ankarasti. Työttömyysturva viedään (ansiosidonnainen lyhenee), työpaikat ja koulutus viedään (leikkaukset yliopistoihin ja museoihin) ja myös tutkimustyövälineet (arkistot eivät pysty palvelemaan) viedään. Jahka saan vastuunalaiset elävänä käsiini, poistan heiltä kivuliaasti sekä peruuttamattomasti polvilumpiot ja pallit ja käsken ryhtymään pikajuoksijoiksi tai siitossonneiksi, muuten menee työkkärin tuet.

Mikäli huominen arkisto- ja kirjastopäivä ei suju paremmin, teen Kansalaisaloitteen Turun irrottamisesta Suomesta ja liittämiseksi Ruotsiin. Porkkanana Ruotsille telakalla tilauksia 2020-luvulle asti, yliopisto joka ei irtisano henkilökuntaansa, tulossa oleva 10 minuutin hyperloop-yhteys (kyllä, juuri tästä syystä ajamme sitä!), kulttuurihistoriallisesti korvaamattoman arvokas ja mitä kaunein miljöö ja kirkko johon on haudattu yksi heidän kuningattaristaan (hänen luovuttamisensa Ruotsiin on valttikorttimme neuvotteluissa, muuten. Voisi sen Erik XIV:n tuoda Turkuunkin, onhan muukin perhe Suomessa) eikä AINUTTAKAAN HELSINKILÄISTÄ TAI TAMPERELAISTA!

Bullshit -bingotaulukkoni syttyi tuleen

Olen jo pitkään harkinnut eroamista Museoposti-sähköpostilistalta, ja nyt taisi tulla mitta täyteen. Listalle ei tule mitään muuta kuin kutsuja kirjainyhdistelmäkonferensseihin tai kaiken maailman perähikiän näytteluavajaisiin tai museoXXXXkoulutustilaisuuksiin ja tietysti tiedotteita Museokortin voittokulusta, kortin, jonka ovat hankkineet pääosin ihmiset jotka joka tapauksessa käyvät aktiivisesti museoissa. 

Tämä äsken tullut viesti vei lopullisesti uskoni museoihmiskuntaan ja kertoo kaiken olennaisen siitä, miksi en enää halua olla museoalalla(kaan).

Jo viestin otsikko sai minut tunkemaan teroitetut lyijykynät silmämuniini:

Fasilitoinnin taidot ryhmien ohjaamisessa -koulutuspäivä järjestetään 6.9.2016 Helsingissä

FASILITOINTI? Mitä helvettiä? Mitä se tarkoittaa? Vesiklosettien putsaamistako? Viestin jatko on täydellistä MUSEOSANASTO-sattumageneraattorin  luomaa höttöä:

Päivän osallistujat omaksuvat käytäntöä palvelevia osallistavia menetelmiä ja ideoita toimimiseen erilaisten asiakasryhmien ja mahdollisesti myös projektiryhmien kanssa. Valmennus toteutetaan käytännönläheisesti vastaten osallistujien tarpeisiin ja kiinnostuksiin.

Valmennus sopii yleisötyötä tekeville, museopedagogeille, oppaille, työpajaohjaajille sekä kaikille muille, esim. kokoelmatyötä tai kulttuuriympäristötyötä tekevät museoammattilaiset, jotka omassa työssään tarvitsevat ryhmänohjauksen taitoja esimerkiksi museon yleisötyössä, museopedagogissa palveluissa, vapaaehtoistoiminnan ohjauksessa, museoiden sisäisessä organisaation kehittämisessä ja muissa vastaavissa tilanteissa.

Ja tässä kohtaa viestin jatkuessa silmäkuoppiini tunkeutuneet lyijykynät saivat seurakseen Fiskarsin pöytäveitset. Onneksi sain niitä Anttilan konkurssimyynnistä pöytälaatikollisen.

Valmennuksesta vastaa Leena Rasanen, sosiaalipsykologi (VTM), toimintaterapeutti, ratkaisukeskeinen valmentaja, työnohjaaja, mindfulness –ohjaaja. Valmentajalla on monipuolinen kokemus erilaajuisten valmennusten ja koulutusten toteutuksesta sekä työyhteisöjen kanssa työskentelystä kouluttajana, työnohjaajana ja valmentajana.

Ja hauskinta on tietysti, että tämä lysti maksaa niin maan pirusti:

Koulutuspäivän hinta on 175 euroa + alv 24 %. Ilmoittautuminen päättyy 30.8.2016.

Lopuksi perustellaan koko koulutustilaisuuden olemassaolo oivallisella mietelauseella:

"Hän joka tietää kaikki vastaukset ei ole kysynyt kaikkia kysymyksiä." — Konfutse

OK, luulen tietäväni kaikki vastaukset, etenkin tämän viestin sisältöön liittyen. Haluaisin silti vastauksen tähän kysymykseen:

MITÄ V*TTUA?

Kiitokset paremmalle puoliskolle, joka kirjoitti tämän kirjoituksen puolestani. Lyijykynät ja pöytäveitset silmäkuopissa on hieman hankala osua oikeisiin näppäimiin.

Perhana, Kansallismuseon uusi logokin on taloudellisesti paremmin perusteltu kuin tällainen fasistisoinnin aivopesutilaisuus, vai mikä se olikaan. Pyydän, kertokaa että tämä viesti oli testiviesti, jolla kokeiltiin lukeeko enää kukaan Museoposti-listalle putkahtaneita viestejä...

Loputtomat tilaisuudet uusien asiakaslähtöisten ratkaisujen parissa, kokoelmaohjelmien ja ohjeiden käyttöönotto- koulutuskeskustelut yms. tilaisuudet ovat osasyynä siihen, ettei museotyöntekijöillä ole lainkaan aikaa perustehtäviin museoissa. Väkeä lapioidaan pellolle ja se mikä jää jäljelle joutuu hoitamaan siivouksesta alkaen kaiken museoissa ja vielä pitäisi jostain repiä aikaa kaiken maailmaan koulutustilaisuuksiin jne. NE OVAT TURHIA!  Ensin on tilaisuus jossa keskustellaan uuden ohjelman/ohjeen sisällöstä, sitten tilaisuus sen käyttöön otosta. Sitten on jatkokokoukset. Sitten on koulutustilaisuudet uuteen ohjelmaan/ohjeeseen ja sitten siinä huomataan puutteita ja osa museoista jättää tulematta tilaisuuteen ja koko prosessi alkaa alusta... 

Tämä XKCD summaa aika hyvin meininkiä:

Lähde: xkcd.comxkcd.com

Yhtenä seurauksena on mm. se, että museoilla on ollut viimeksi kai joskus 1990 tai 1991 aikaa laatia luettelot museokokoelmistaan ja erilaisten kokoelmaan kuuluvien esineiden sijainnista.

Day of Archaeology + 2

Perjantaina 29.7. vietettiin taas kansainvälistä arkeologian päivää. Yksi parhaimpia tekstejä joita luin oli tämä Andy Brockmanin "jälkitotuudellista" arkeologiaa taistelukenttäarkeologian esimerkillä esittelevä "Winter is coming":

http://www.dayofarchaeology.com/winter-is-coming/

Kirjoitus on erittäin oivaltava ja toivoisin jokaisen suomalaisen arkeologin lukevan sen.

Kirjoituksessa mainitun TV-sarjan Battlefield recoveryn arvostelun löytää täältä:

http://thepipeline.info/blog/2016/01/10/review-battlefield-recovery-clearstory-productions-for-channel-5/

Itse kirjoitin Day of Archaeologyyn Viestipataljoona 33:n historiikin kirjoittamisesta eli siitä, millaista sotahistoriaa arkeologi kirjoittaa. Jälkikäteen harmittaa, miten paljon käytin sanoja "of course".

Koska olen akateemisen itsemurhan parhaalla ja suunnittelen ryhtyväni kahvilayrittäjäksi, voinen purkaa tuntojani suomalaisen arkeologian suhteen. Tilanne on arkeologiassa niin harmaa, ettei se voi minun bloggailuistani ainakaan harmaantua ennen lopulta koittavaa mustaksi palamista.

Suomalaisen arkeologian tilasta

Konfliktiarkeologina haluaisin tutkia taistelukenttiä, sotilasleirejä yms. alueita, mutta ongelma on että (mielestäni) professionaalina arkeologina haluaisin tehdä tutkimuksen kunnolla. Tämä kysyy kuitenkin resursseja: rahaa, aikaa, ammattitaitoista työvoimaa yms. Edessä on kuitenkin vanha kunnon sääntö 22, Catch 22: saadakseni rahoitusta kaivauksiin minulla pitäisi olla enemmän kokemusta johtamisesta kaivauksilla ja saadakseni kokemusta johtotehtävistä minulla pitäisi olla rahaa järjestää kaivaukset.

Käytännössä ainut keino jolla pääasiassa kaivajatehtävissä toiminut arkeologi saisi jonkinlaiset resurssit olisi ryhtyä tekemään väitöskirjaa. Tämänkin jälkeen laajat tutkimuskaivaukset olisivat täysi mahdottomuus nykyisessä mallissa, parasta mihin pystyisin olisi kolmen päivän vapaaehtoiskaivaukset joihin saisin muutaman kaverin kaljapalkalla.

Yleisökaivauksia on viime aikoina ilmestynyt joka suuntaan. Niillä tavalliset ihmiset saadaan kiinnostumaan arkeologiasta, sitoutetaan paikalliset ihmiset ja tehdään näille tutuksi omaa kulttuuriperintöä jne. jne. jne. jne. jne. Totuus on että tällä tavalla säästetään rahaa. Kaarinan Ristimäen kirkon kaivausten ympärille kehittynyt yritystoiminta on erittäin ansiokasta ja se sai ansaitusti palkinnon, mutta missä helvetin sivistysvaltiossa kulttuurihistoriallisesti korvaamattoman arvokkaan, vanhimman tunnetun kirkon arkeologinen tutkimus ei saa valtiolta tukea vaan tutkimusvarat on kerjättävä? Vaikka yleisökaivauksilla on puolensa, pitäisi arvokkaimmat kohteet tutkia alusta loppuun pelkästään ammattimaisin voimin ja sille pitäisi järjestää luotettavalla pohjalla oleva tuntuva ja riittävä rahoitus. Kaarinan kunta ei suostunut edes toimittamaan työmaakoppia tämän vuoden kaivauksille. Yleisökaivauksissa on se ongelma jota ei lausuta ääneen, että arkeologian professionaalisuus kärsii. Arkeologisissa kaivauksissa tarvitaan ammattilaisia eikä kaivausjohtajan pitäisi olla ensisijaisesti yleisötapahtuman juontaja joka osaa laulaa, stepata ja jodlata.

Suomalaisten yliopistojen tila on sellainen, että en periaatteesta ryhdy väitöskirjaa tekemään tässä vaiheessa. Tohtoriksi väitteleville syydetään niskaan säästösyistä runsaasti ylimääräisiä työtehtäviä, joihin ei ole varaa palkata varsinaisia alan ammattilaisia tekijöiksi. Enkä uskalla ryhtyä yliopiston tutkijaksi tilanteessa, jossa kirves voi heilua milloin tahansa. Oulu on suhteellisen turvassa pohjoisen ulottuvuuden ja uuden professorin turvin. On kuitenkin päivänselvää, että arkeologeja koulutetaan aivan liikaa eikä yksikään oppilaitos suostu vähentämään opiskelijamäärää. Vaikka aloittaneista 80 - 90 % tuleekin järkiinsä ja vaihtaa alaa huomattuaan ettei arkeologia olekaan niin kivaa, niin missään tapauksessa työtä ei löydy kaikille ja tarjolla olevista pitää käydä ankaraa kamppailua. Ilmassa on selvää odotuksen tuntua "Kelle nalli napsahtaa ja milloin?", johon alistutaan tsaarinajan mentaliteetilla ja fatalismilla. Turun yliopiston arkeologia alistui historialle ja aineen tulevaisuus jää nähtäväksi. Historialliseen aikaan erikoistuneelle arkeologille kuten minulle tämä tarjoaisi mahdollisuuksia, mutta taidan mieluummin yrittää mahdollisuuksiani virallisen akatemian ulkopuolella.

Olen myös periaatteessa vanhan koulukunnan kannattaja, jonka mukaan ainut oikea väitöskirja on monografia aiheesta, jonka eteen on tehty työtä kymmenen vuotta. Nykyinen malli jossa 3 - 4 vuodessa tullaan tohtoreiksi ei tuota todellisia ammattilaisia. Aivan omaa linjaansa vetää Oulun yliopisto artikkeliväitöskirjatehtailullaan. "Tohtoriksi Aku Ankkaa lukemalla" ei ole aivan hatusta vedetty ilmaisu tehotuotantolinjalle.

Kun kymmenen vuoden väitöksentekoprosesseja arvostellaan liian pitkiksi, tehottomiksi ja "linnoittautumiseksi nojatuoliin norsunluutornissa"  unohdetaan, että tuon kymmenen vuoden aikana rakennetaan laajat kontaktiverkostot, kirjoitetaan kirjoja sekä artikkeleita, pidetään luentoja ja kommunikoidaan väitöskirjan aiheesta. Aikanaan Suomen valtiomiehet tulivat yliopistotaustoista, koska heillä oli laajan yleissivistyksen mukana tullut kontaktiverkosto ulkomaille. Jos nykyään haluaa onnistua väitöksessä määräajassa, pitäisi neljässä vuodessa kaikki paukut käyttää käytännössä tutkimiseen ja kirjoittamiseen. Kunnon väitöskirja ei kuitenkaan synny pelkästä tutkimisesta ja kirjoittamisesta vaan myös siitä, että sen aiheen kanssa vuorovaikutetaan muuhun akatemiaan ja yleisöön pitkällä aikavälillä. Väitöskirja on matka, ja kunnollisessa matkassa itse matkanteko on päämäärää tärkeämpi. Sillä mitä muuta itse elämä on, kuin matka?

Julkaisuja! Enemmän julkaisuja!

Oulun yliopistossa on myös kopioitu lääketieteellisen ja fysiikan linja jossa julkaisuun ämpätään jokaisen samassa kahvihuoneessa käyneen nimi. Koska tieteen rahoja jaetaan julkaisumäärien perusteella, saadaan yksinkertaisella silmänkääntötempulla julkaisumäärä moninkertaistettua. Kun X:n artikkeliin "osallistuvat" myös tutkijat Y ja Z, tutkijan Y artikkeliin tutkijat X ja Z sekä tutkijan Z artikkeliin tutkijat X ja Y, saadaan näyttämään siltä, että jokainen on kirjoittanut kolme artikkelia eli 3 X 3 = 9 artikkelia. Todellisuudessa syntyneitä artikkeleita on vain kolme. 

Tieteessä käydään ankaraa vääntöä siitä, kuinka monen kirjoittajan nimi oikeasti pitää mainita artikkelissa. Huipentumana oli eräs ulkomaalainen fysiikan laitoksen artikkeli, johon osallistuneita oli kirjoittajaluettelossa tuhansia. Tämän käytännön hyödyntäminen rahoituksia jaettaessa on epäreilu humanisteja kohtaan, jotka kirjoittavat artikkelit yleensä pareittain tai yksinään.

Itse olen sooloilija ja kirjoitan mieluummin yksin. Olen suorastaan paranoidi sen suhteen, ketkä tekstejäni lukevat. Tämä on seurausta tapauksesta, jossa lähettämäni artikkeliehdotus hylättiin eräästä historian aikakaussarjasta mutta yksi artikkeleita arvioineen lautakunnan jäsen anasti ehdotukseni ja kirjoitti sen pohjalta oman artikkelin toiseen julkaisuun. Tunnistan omat pointtini tekstistä, mutta käräjille tämän kanssa on mahdotonta mennä. Ylempien akateemikkojen tapa lisätä oma nimensä alaisten artikkeleihin lupaa kysymättä ja suoranainen tutkimusaiheiden varastaminen on yksi syy, miksi halu mennä yliopistoon vähenee vuosi vuodelta ja kuuluminen kuulumiselta.

Arkeologiassa valittaminen eettisille toimikunnille on mahdotonta, koska piirit ovat pienet ja valittajan henkilöllisyys saadaan kyllä selville anonyymiyden säilyttämisen lupauksista huolimatta. Eräässä akateemisessa "riidassa" akateemikko hyödynsi kontaktejaan, otti selville referee-arvostelussa olevan vastakkaista kantaa esittävän artikkelin arvioitsijoiden (salassa pidettävät) nimet ja kehotti näitä hylkäämään arvioitavana olevan artikkelin. Ei tarvinne arvata, miten vaikeaa on saada eettisten lautakuntien edustajat puhumaan kiusallisesta kantelusta edustajalounaalla vanhojen tuttavuuksien pohjalta. 

"Ei korppi korpin silmää noki"

Suunnitelmiini kuului julkaista paljon tieteellisiä artikkeleita alan lehdissä saadakseni "akateemisia pönöjä" joilla hakea työpaikkoja ja tutkijan tehtäviin. Olen kuitenkin luopumassa touhusta. Esimerkiksi Muinaistutkijaa ei lue kukaan ja jos siihen artikkelin kirjoittaa niin sen lukee todennäköisesti tuttu tutkija - kohteliaisuudesta. Sirpaloituminen on tuonut sen ongelman että jokainen on oman alansa asiantuntija eivätkä muiden kirjoitukset juurikaan kiinnosta. Unto Salon muistelmissa esiintyneessä lauseessa "Nykyään koulutetaan ammattilaisia mutta ei enää humanisteja" on pointtia.

Vaikutusta omaan ammattikuntaan ei ole, ellei lasketa sitä että vanha kiistakumppani saattaa kirjoittaa ihan vaan periaatteesta vastineen artikkeliin. Pohdimme toisinaan saunoessa Kuka kukin on kirjaa arkeologiasta, mutta siihen pitäisi asioiden ymmärtämiseksi liittää suunnaton kartta joka osoittaa liittolaissuhteet, riidat, parisuhteet ja päättyneet parisuhteet koska ne ovat yleensä julkaisujen ja tutkimusaiheiden todellisia moottoreita. Suomalaisessa arkeologiassa on se kirjoittamaton sääntö, että tärkeämpää on kuka väittää kuin mitä väittää. "Henkilöt riitelevät, eivät asiat" on pyhä sääntö. Arkeologiassa voi tehdä akateemista uraa vain väittämällä sinnikkäästi muille vastaan ilman omia varsinaisia tutkimusaiheita tai muita intressejä.

Harkitsin kirjoittavani artikkelin ryssänuuneista Muinaistutkijaan, mutta kun huomasin ettei aikaisempaa artikkeliani lukenut takuulla kukaan kirjoitin lyhyen, napakan alio-kirjoituksen Turun Sanomiin. Kirjoituksen lukenut tuttuni, ei-arkeologi, kiitteli minua jutusta ja sanoi, että menee kesällä purjehtiessaan Turun saaristoon vilkaisemaan paria uuneista ja lupasi kertoa minulle jos näkee niitä lisää. Alio päätyi myös lähteeksi wikipedia-sivustolle. Plus aliosta maksettiin. Huomattavasti suurempi vaikutus kuin 25-sivuisella lähdeviitteistetyllä artikkelilla tieteellisessä julkaisussa. Tosin sanomalehtien kirjoittamisen vaikutus on hyvin lyhyt. Eräs tutkija tuli kertomaan minulle, että oli pari viikkoa aiemmin lukenut tuoreen artikkelin suomalaisten sotilaiden tekemistä keksinnöistä ja kehotti minuakin lukemaan sen. Vastasin että tiedän artikkelin vallan hyvin sillä olin kirjoittanut sen itse. 

"En kaipaa valtaa, loistoa..."

Yksi ongelma arkeologian julkisuudessa, joka on sekä arkeologiasta riippumaton että riippuvainen on se että suomalaisten yleissisivistys arkeologian suhteen on likimain olematon. Historian opetus alkaa Ruotsin vallasta ja sekin on yleensä vapaaehtoinen lukion kurssi. Muistan omasta Suomen historian oppikirjasta, että "Kivikaudella suomalaiset palvoivat aurinkoa ja auttoivat tätä taistelussa pimeyttä vastaan uhraamalla tälle". Todennäköisesti kirjoittaja keksi tuon omasta päästään. Jos jokin lukio Peräpohjolansavossa järjestää yhtenä syksynä kurssin esihistoriasta, on se jo valtakunnallinen uutinen. Koulutusrahojen leikkauksen myötä näitä tuskin järjestetään tulevaisuudessa. Tämä yleissivistymättömyys esihistorian ja arkeologian suhteen näkyy siinä, etten ole lukenut oikeastaan ainuttakaan arkeologiasta kertovaa YLEn, Ilta-Sanomien tai muun valtamedian artikkelia tai juttua jossa ei olisi ollut suorastaan törkeitä ja parhaimmillaankin surkuhupaisia virheitä.

Olen aikaisemminkin valittanut suomalaisista sanomalehdistä ja mediasta ja arkeologian uutisissa viliasevät virheet ovat saaneet minut pohtimaan, miten paljon virheitä on artikkeleissa niiltä aloilta joita en itse tunne lainkaan? Kiinalainen sananlasku kuvaa tunteitani hyvin:

"Näkemästäsi usko vähän, kuulemastasi älä yhtään mitään"

Sieluton arkeologia

Nykyistä arkeologian tilaa kuvataan postprosessuaaliseksi arkeologiaksi, jossa tutkimuskenttä on sirpaloitunut. Tai kuten englanninkielisissä julkaisuissa sanotaan "anything goes". Heti valmistuttuani arkeologiasta liityin Sarksiin eli Suomen arkeologiseen seuraan mutta erosin siitä tänä vuonna Tampereen arkeologipäivien jälkitunnelmissa. Vuosittaisten arkeologipäivien aiheet ovat suht ympäripyöreitä ja kokousten ainoa tarkoitus on nostaa hintoja että vastaisuudessakin voidaan kokoustaa.

SARKS ei edes yritä vaikuttaa arkeologiasta käytävään keskusteluun laaja-alaisesti vaan omassa pienessä sisäpiirissä. Jos sen jäsenet osallisuvat johonkin ulkopuoliseen tehtävään niin nämä voisivat olla mukana myös yliopiston, yrityksen, muun yhteisön tms. jäsenenä. Arkeologian edustajan siltä voisi olettaa saavansa kuulla laajoja kannanottoja arkeologian puolesta.

SARKS ei kuitenkaan yksin ole syynä tähän vaikuttamattomuuteen, vaan syy on ammattikunnassa joka rakastaa yli kaiken olla toistensa kurkussa kiinni ja raatelemassa. Unto Salo kirjoitti muistelmissaan toistuvasti että eräs mies oli "lyönyt kirveensä kiveen mutta kunniaksi on sanottava, että on sentään lyönyt". Arkeologiassa aloitetaan ennen kirveen kohottamistakin vittuilu arvostelu siitä, että käytettävä kirves on teroittamaton, varsi väärän mallinen, hakattava puu on väärää lajia ja lyömisasento on väärä. Ja ennen kaikkea lyöjä on aivan väärä ihminen.

Paasauspuheenvuoro

Kenttätyökausi aukesi. MELKEIN. Museovirasto haki kahta kaivausapulaista kahden viikon keikkaan: 21 hakijaa, en päässyt. Valitut tosin ovat alan rautaisimpia ammattilaisia, että sinänsä en valita ja ymmärrän perusteet. Sääennustus tosin lupailee, että kenttätyöläiset saavat ensi maanantaina niskaansa perinteisen arkeologisen kenttätyösään. Onni onnettomuudessa?

Alan työnäkymät ovat kuitenkin suorastaan raadolliset,  jos näin lyhyeen ja käytännössä alimman palkkakuopan työtehtäviin hakee hemmetinmoinen määrä arkeologeja, monet vieläpä maistereita. Miten nuoremmat opiskelijat pääsevät muuten kuin vapaaehtoistyöntekijöinä mukaan työkuvioihin, jos tämän tason työtehtävissä joutuu kilpailemaan maistereiden ja tällä menolla lisensiaattien ja tohtoreidenkin kanssa? Onneksi on arkeologifirmoja, mutta on vain ajan kysymys milloin niissä alkavat pudotuspelit. 

Keskustajohtoinen hallitus on jo tuhonnut ympäristöministeriön ja piessyt Museoviraston mitä häpeämmisimmällä tavalla, on vain ajan kysymys milloin kaiken maailman arkeologidosenttien vaatimukset Suomen muinaisuuden tutkimisesta ja vaalimisesta heitetään rojukoppaan.  Mihin arkeologifirmoja tarvitaan, jos ei ole pakko kaivaa? Ennakkotapauksia on jo: kulttuurihistoriallisesti korvaamattoman arvokas jätinkirkko pistettiin tahallaan tohjoksi navetan tieltä, täysin tietoisesti. Kaveri sai kolmen kuukauden ehdollisen tuomion. Tuli selvästi halvemmaksi kuin arkeologiset tutkimukset! Myöntääköhän valtioneuvosto vielä innovaatiopalkinnon talouden kärkihankkeen eli maatalouden oma-aloitteisesta edistämisestä? Veikkaan että navettarakennus ainakin sai täydet tuet. Lähettääköhän hallitus kohta opintoryhmän Palmyraan tutkimaan, miten kulttuurin tuhoaminen hoidetaan kustannustehokkaimmin?

Museoviraston tila on laskettu niin häpeälliseksi, että minua kuvottaa. Pukkilan kartanon myymisestä ja muista vastaavista kohteista tuli mieleen tapaus muutaman vuoden takaa, kun olin vielä museologian opiskelija. Tuolloin museot oli siirretty Senaatille ja museoviraston pääjohtaja Juhani Kostet tuli Turkuun vanhaan kunnon Juslenian seminaarihuoneeseen puhumaan meille ja esitti  prosessiorganisaationsa ja kertoi Senaattiyhteistyön hienoudesta. Kohotin käteni ja kysyin, että eikö Senaatin kanssa ole riskinä että he ryhtyvät myymään museorakennuksia. Kostet kielsi asian jyrkästi, "ei tällaista tule tapahtumaan". Kerroin että Haminassa Senaatti oli saanut vanhat Venäjän vallan aikaiset rakennukset hallintaansa, etsi niille ensin (ylihintaan) vuokralaisia ja kun ei onnistunut niitä saamaan, pisti syntymäkaupunkini tunnusomaisimpien rakennusten oveen "MYYTÄVÄNÄ" -lapun. Kostet mietti hetken mutta toisti edelleen, ettei usko että museoiden kanssa käy niin. 

Kuinkas sitten kävikään?

Palatanpa vielä työasioihin. Sinänsä ei harmita työkato kauheasti sen puolesta, että kotona on suuri määrä kirjoitustöitä ja ensi kuun alkuun pitää valmistella uusi Karjalan reissu.

Tämä postaus on poikkeus, sillä en yleensä paasaa politiikkaa, mutta nykyisen hallituksen näyttämät vihreät valot puhtaalle ahneudelle lähenevät jo kollektiivista mielisairautta. Nyky-Suomessa on unohdettu taannoin vapaaehtoisista palomiehistä postittamani mietelauseen sisältämä totuus:

Jos jollekin asialle ei voi laittaa hintalappua se ei välttämättä tarkoita, että se olisi arvotonta. Se tarkoittaa usein sitä, että se on korvaamattoman arvokasta.

Sieluaan kaipaa yleensä vasta kun sen on myynyt.