Bullshit -bingotaulukkoni syttyi tuleen

Olen jo pitkään harkinnut eroamista Museoposti-sähköpostilistalta, ja nyt taisi tulla mitta täyteen. Listalle ei tule mitään muuta kuin kutsuja kirjainyhdistelmäkonferensseihin tai kaiken maailman perähikiän näytteluavajaisiin tai museoXXXXkoulutustilaisuuksiin ja tietysti tiedotteita Museokortin voittokulusta, kortin, jonka ovat hankkineet pääosin ihmiset jotka joka tapauksessa käyvät aktiivisesti museoissa. 

Tämä äsken tullut viesti vei lopullisesti uskoni museoihmiskuntaan ja kertoo kaiken olennaisen siitä, miksi en enää halua olla museoalalla(kaan).

Jo viestin otsikko sai minut tunkemaan teroitetut lyijykynät silmämuniini:

Fasilitoinnin taidot ryhmien ohjaamisessa -koulutuspäivä järjestetään 6.9.2016 Helsingissä

FASILITOINTI? Mitä helvettiä? Mitä se tarkoittaa? Vesiklosettien putsaamistako? Viestin jatko on täydellistä MUSEOSANASTO-sattumageneraattorin  luomaa höttöä:

Päivän osallistujat omaksuvat käytäntöä palvelevia osallistavia menetelmiä ja ideoita toimimiseen erilaisten asiakasryhmien ja mahdollisesti myös projektiryhmien kanssa. Valmennus toteutetaan käytännönläheisesti vastaten osallistujien tarpeisiin ja kiinnostuksiin.

Valmennus sopii yleisötyötä tekeville, museopedagogeille, oppaille, työpajaohjaajille sekä kaikille muille, esim. kokoelmatyötä tai kulttuuriympäristötyötä tekevät museoammattilaiset, jotka omassa työssään tarvitsevat ryhmänohjauksen taitoja esimerkiksi museon yleisötyössä, museopedagogissa palveluissa, vapaaehtoistoiminnan ohjauksessa, museoiden sisäisessä organisaation kehittämisessä ja muissa vastaavissa tilanteissa.

Ja tässä kohtaa viestin jatkuessa silmäkuoppiini tunkeutuneet lyijykynät saivat seurakseen Fiskarsin pöytäveitset. Onneksi sain niitä Anttilan konkurssimyynnistä pöytälaatikollisen.

Valmennuksesta vastaa Leena Rasanen, sosiaalipsykologi (VTM), toimintaterapeutti, ratkaisukeskeinen valmentaja, työnohjaaja, mindfulness –ohjaaja. Valmentajalla on monipuolinen kokemus erilaajuisten valmennusten ja koulutusten toteutuksesta sekä työyhteisöjen kanssa työskentelystä kouluttajana, työnohjaajana ja valmentajana.

Ja hauskinta on tietysti, että tämä lysti maksaa niin maan pirusti:

Koulutuspäivän hinta on 175 euroa + alv 24 %. Ilmoittautuminen päättyy 30.8.2016.

Lopuksi perustellaan koko koulutustilaisuuden olemassaolo oivallisella mietelauseella:

"Hän joka tietää kaikki vastaukset ei ole kysynyt kaikkia kysymyksiä." — Konfutse

OK, luulen tietäväni kaikki vastaukset, etenkin tämän viestin sisältöön liittyen. Haluaisin silti vastauksen tähän kysymykseen:

MITÄ V*TTUA?

Kiitokset paremmalle puoliskolle, joka kirjoitti tämän kirjoituksen puolestani. Lyijykynät ja pöytäveitset silmäkuopissa on hieman hankala osua oikeisiin näppäimiin.

Perhana, Kansallismuseon uusi logokin on taloudellisesti paremmin perusteltu kuin tällainen fasistisoinnin aivopesutilaisuus, vai mikä se olikaan. Pyydän, kertokaa että tämä viesti oli testiviesti, jolla kokeiltiin lukeeko enää kukaan Museoposti-listalle putkahtaneita viestejä...

Loputtomat tilaisuudet uusien asiakaslähtöisten ratkaisujen parissa, kokoelmaohjelmien ja ohjeiden käyttöönotto- koulutuskeskustelut yms. tilaisuudet ovat osasyynä siihen, ettei museotyöntekijöillä ole lainkaan aikaa perustehtäviin museoissa. Väkeä lapioidaan pellolle ja se mikä jää jäljelle joutuu hoitamaan siivouksesta alkaen kaiken museoissa ja vielä pitäisi jostain repiä aikaa kaiken maailmaan koulutustilaisuuksiin jne. NE OVAT TURHIA!  Ensin on tilaisuus jossa keskustellaan uuden ohjelman/ohjeen sisällöstä, sitten tilaisuus sen käyttöön otosta. Sitten on jatkokokoukset. Sitten on koulutustilaisuudet uuteen ohjelmaan/ohjeeseen ja sitten siinä huomataan puutteita ja osa museoista jättää tulematta tilaisuuteen ja koko prosessi alkaa alusta... 

Tämä XKCD summaa aika hyvin meininkiä:

Lähde: xkcd.comxkcd.com

Yhtenä seurauksena on mm. se, että museoilla on ollut viimeksi kai joskus 1990 tai 1991 aikaa laatia luettelot museokokoelmistaan ja erilaisten kokoelmaan kuuluvien esineiden sijainnista.

Hajanaisia Aasiakaskokemuksia museomaailmasta

Netissä toimii mainio Aasiakas-sivusto, johon on koottu asiakkaanpalvelukokemuksia/yrityksiä suoraan helvetistä. Itse olen ollut oman aikani museo-oppaana ja tiskin takana, ja yritän pitää linjani "ei-koskaan-enää". Siinä hommassa huomasin, että ihmiskunta on planeetan onneksi tuomittu tuhoon evoluution epäonnistuneena ja hupaisana oikkuna. Antaisin mielelläni dinosauruksille uuden yrityksen.

Vaikka en ollutkaan museon palveluksessa, niin toukokuussa paimensin Terijoella Repinin museossa ryhmääni oppaiden puolesta. Selkeästä kuvauskiellosta huolimatta yksi yritti kuvata jalat leveässä haara-asennossa huoneita ja joka paikassa piti nojata alkuperäisiin huonekaluihin. Koomista oli, että melkein jokaisessa huoneessa oli asiakkaita varten vapaita tuoleja. Niihin istuutumisesta kieltäydyttiin lähes kategorisesti.

Forum Marinumista muistan naisoppaalle koituneen kokemuksen Tykkivene Karjalassa:

"Milloin tämä alus on rakennettu?"
"Vuonna 1968"
"Oletko sinä palvellut tällä aluksella?"
"En ole, en ole käynyt armeijaa lainkaan"
"Osallistuiko tämä alus toiseen maailmansotaan?"
"Ei."
"Hei, olitko sinä tällä laivalla mukana silloin kun se oli sodassa?"

 Klassikkoja ovat asiakkaat, joille sanotaan hyvissä ajoin ennen kierrosta, ettei esineisiin saa koskea. "Tietysti!", "Tottakai me se tiedetään!". Liikutaan sitten ryhmässä: "Tietysti" "Juu!".

Kierroksella: ryhmä leviää kuin akanat tuuleen, kaksi jää jälkeen norkoilemaan aiempaan huoneeseen ja kolme painelee edeltä seuraavaan huoneeseen. Vuosisatoja vanhoihin huonekaluihin nojaillaan reteästi kyynärpäällä. Eräässä kartanomuseossa viikko sitten olivat oikein aukoneet lipastojen laatikoita ja siirrelleet huonekalujakin. Klassikko on lihava nainen, joka tuumi että on ollut 1600-luvulla hankala istua näissä tuoleissa, kun tämä naru keskellä kiilaa ikävästi persvakoon. Tuoli vain natisi autuaasti hymyilevän naisen kankun painon alla.

Tökkiminen, esineiden hinkkaaminen ja "tukevuuden kokeileminen" eivät missään tapauksessa ole koskemisen muotoja. Huomautuksiin vastataan vittuilulla: "No kai täällä sentään saa jalat lattiaan koskea!"

JA NE **********N LAPSIPERHEET! Pelkästään siksi, että lapset tuodaan museoon ei tarkoita sitä, että nämä automaattisesti muuttuisivat kultturelleiksi sivistysihmisiksi. Oma "hauska kokemukseni" on Suomen Joutsenelta lapsi, joka meni väkisin kahden narun ali kannella korjattavaan kohtaan ja sai naulasta ison haavan jalkapohjaan. Juostuani hakemassa laastaria ja desinfiointiainetta vanhemmat valittivat minulle, ettei korjauskohdassa mukamas ollut riittävästi esteitä.

Olin myös eräänä kesänä Kuralassa hommissa jahtivoutina kokeiluverstaalla. Kivikausinäyttelyyn tuli vanhemmat ja noin 2-3 vuotias tyttö. Tyttö otti oikein kunnolla vauhtia ja heittäytyi juosten kädet levällään yhtä standia vastaan. Standi meni nurin ja siihen kiinnitetyt tavarat sinkoilivat pitkin lattiaa. "Oijoi" sanoivat vanhemmat, nappasivat lapsen syliin ja ryntäsivät pakoon. Ehdin vain tokaista "onneksi olivat replikoi---"

Tupakoitsijat. Suomen Joutsenen kannella on yllin kyllin puuta ja tervaa ja tupakointikieltokyltit lähes kahden metrin välein. Kyllä vaan joku oikein röyhkeästi pisti kannella savuketta huuleen metrin päässä merkistä, koska "hänhän oli ulkona".

Kuten alussa mainitsin, pidän museotyökokemukseni perusteella ihmiskuntaa hukkaan heitettynä vaiheena maapallon kiehtovassa historiassa. Kerran sain aikaisemmin mainitsemassani kivikausinäyttelyssä opastettavaksi miehen ja pojan, joista mies oli heti sisään tultuaan huudahtanut "Onpa upea intiaanikanootti!". Selostin, että tämä ei ole intiaanikanootti vaan kivikautisen suomalaisen veneen rekostruktio, jossa on käytetty pelkästään suomalaisia arkeologisia löytöjä pohjana laatimisessa eli veneellä ei ole mitään tekemistä intiaanikanoottien kanssa. Masennuin, kun opastuksen jälkeen mies tokaisi pojalle: "Mutta kaikkein upein oli se intiaanikanootti!". Aloin nopeasti menettää kunnioitusta museoita kohtaan kansaa kasvattavina ja valistavina laitoksina.

Ihmiset eivät tunnu poistuvan museoista viisaampina kuin he sinne tulivat. Pikemminkin oppaat poistuvat työpäivän jälkeen turhautuneempina kuin aamulla töihin tullessaan. Museoliiton pitäisi vaatia museoissa työskenteleville palkkaan korotuksia perusteena mielenterveyteen kohdistuva kohtuuton rasitus

Kunnon fiksut asiakkaat muistaa vieläkin, heitä kun oli vain pieni kourallinen. Muistan Forum Marinumista venäläispojan, joka kysyi älykkäitä ja kiitti lähtiessään kumartamalla. Muistan Kuralasta ranskalaiset muinaistekniikkaharrastajat, jotka hämmästyttivät minut piilajien tuntemuksellaan. Tykkivene Karjalaa kunnoittivat eniten aluksilla palvelleet matruusit. Alus oli kuulemma hajota, kun kanadalainen nuorisojääkiekkojoukkue koetteli sen kestävyyttä taklailuilla.

Museo tuntuu saavan kunnioitusta pääasiassa asiakkailta, joilla on suora side siihen.

Outo kumpu, kiehtova kumpu

Outokummun keskusta

 

Outokumpu ja arkeologinen tutkimus - fubar

Outokummussa tuli kaivettua 101 koekuoppaa. Näistä löytyi tasan tarkkaan yksi palanut luu. Tuo sadasyhdes kuoppa kaivettiin ihan piruuttaan: nyt raportissa voi sanoa, että alle prosentissa kuopista tuli löytöjä.

Sää kiusasi, oli hyvin koleaa ja vettäkin ripeksi niskaan. Onneksi hotelli Malmikummun (suosittelen!) sauna lämmitti. Sitä ennen tosin hyödynsimme Museoviraston etuja käymällä museossa nimittäin

Kaivosmuseo - mahtava kohde

Onneksi Outokummun keikka ei jäänyt hukkareissuksi. Kävimme Outokummun kaivosmuseossa, minne pääsimme Museoviraston työntekijöinä ilmaiseksi, vielä VIP-rannekkeilla. Museovirasto oli nimittäin mukana toteuttamassa museota ja kaivamassa vanhaa kaivosaluetta vuonna 1995. Tuolloin löydettiin vanhan kuparitehtaan rakenteita ja työkaluja. Raportin kaivauksista voi lukea täältä.

Ensinnäkin, museohenkilökunta on pohjoiskarjalaisiksikin erittäin kohteliasta, miellyttävää ja palvelualtista. Toiseksi, kyseessä ei ole pelkästään museo: kyseessä on erittäin laaja museokokonaisuus. Aloitimme matkan Outokummun kaivoshistoriaan nostokonehuoneesta, missä haisi aidosti vanhoilta koneilta: se on tietty öljyn, ruostuvan metallin ja käytön tuoksu.

Nostokonehuone. Sisällä oleva kalusto oli massiivisuudessaan hyvin vaikuttava.

Koneiden koko yksinään teki suuren vaikutuksen. Konehuoneesta jatkoimme ylöspäin kohti kaivostornia ja murskaamoa. Vasta nyt alkoi toden teolla selvitä, miten laaja museoalue on. Ja parhaat palat oli vasta edessä!

Kaivosmuseon ulkona olevat opaskyltit ovat todella tyylikkäitä. Näitä ei huligaanit noin vaan revi maasta!

Ylös, tornille.

Murskaamo oli tilana vaikuttava ja opasteet sekä näyttelytilat olivat hienot. Malmin prosessointi tuli hyvin selitetyksi, ja rikastamossa kiertely oli mielenkiintoinen kokemus. Jäimme nippanappa paitsi opastetusta kierroksesta, mutta neljästään kierrellenkin kaivosalue avautui hyvin.

Kaikkein vaikuttavinta oli kiivetä kaivostornin huipulle. Maisemat olivat mahtavat, ja vaikka sää olikin huonomman laatuinen niin nähtävää riitti. Pelkästään sen takia kannatti tulla! 

Hulppeat maisemat. Kuvassa näkyvä torni on Keretin kaivostorni, Suomen korkein kaivostorni (96 m).

Outokumpua.

Tornista kapusi alas suurin piirtein vapisevin jaloin. Täältä siirryimme rikastamon näyttelyyn jonka jälkeen menimme jäätelökioskin kautta vanhaan "kymppitunneliin". Tunnelma siellä oli mahtava: katsoimme ensin koleassa tunnelissa valkokankaalta 14 minuutin dokumentin kaivostoiminnasta Outokummussa ja sitten etenimme kypärät päässä halki tunnelin. Matkalla näimme suomalaista kallioperää kaikessa kauneudessaan ja ihmettelimme kalliosta tippuvaa vettä

Museoalueella voi pelata frisbeegolfia.

Lopuksi pistäydyimme varsinaisissa museonäyttelyissä. Ne olivat harvinaisen hyvin toteutetut, etenkin pienoismallit erilaisista kaivoksista ja louhintatekniikoista olivat kiinnostavia. Geologiatoimintaa esiteltiin hyvin, mutta Talvivaaraa koskevat osat näyttelyä saivat hihittelemään.

Lopuksi hyödynsimme kahvilipukkeemme ravintola Vanha Pajassa, missä vilkaisimme uteliaisuuttamme ruokalistaa. Koska nälkä kurni, tilasimme kukin listalta grilliruokaa ja "nallelimpparia" (Karhu-olutta). Hinnat olivat halvat ja ruoka maittoi. Vielä ennen sulkemisaikaa ehdimme museokauppaan, mistä ostin yhden postikortin Turkuun. Yksi t-paita, jossa oli hauska vanhanaikainen työturvakampanjan kuva olisi kiinnostanut minua, mutta valitettavasti oli vain L-kokoisia. Henkilökunnan palvelualttiudesta kertoo sekin, että palvelutiskillä vuorossa ollut tyttö meni erikseen penkomaan varastoa. Valitettavasti kokoani ei löytynyt, mutta käynnistä jäi erittäin hyvä mieli tältäkin osalta.

Suosittelen ehdottomasti tätä museokohdetta. Se on yksi Suomen vaikuttavimmista museoista, ja tarjoaa kokonaisvaltaisen kokemuksen. Kesälomaraitilla kannattaa poiketa pidemmältäkin matkalta pelkästään tätä varten!

Kirjoittaja umpitunnelissa.

Omituinen viikko

Kerta kaikkiaan tämä on ollut omituinen viikko. Kerrataanpa päivä päivältä

MAANANTAI

Viikonloppuna sain sähköpostia, jonka mukaan Turun yliopiston käsikirjasto aloittaa maanantaina käsikirjaston ilmaiset poistot. Kun tarkistin päivämäärän ja totesin, ettei kyseessä ole aprillipila rekrytoin heti maanantaiaamuna väkeä instituutista, missä kirjoitan laitoksen historiikkia. Kaara kirskumaan ja IKEAn siniset kassit heiluen kohti kirjastoa.

Kirjasto avautui kello 09.00 ja iskuryhmä oli paikalla kello 09.05. Voin kertoa, että lopputuloksena selkäni ja käsivarteni ovat edelleen kipeät. Sain hommattua 10 kassillista kirjoja, joista 3 tosin menee tutuille. Itselleni otin taidehistorian kirjallisuutta kokonaisina sarjoina (2 kassia), mutta suurin osa löydöistä oli sanakirjoja (3 kassia). Löysin myös Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran julkaisut vuoden 2000 jälkeen, jotka pitää seuloa. Myös Suomen Museon kaikki osat vuoden 1990 jälkeen jäivät plakkariin. Niistä pitää seuloa duplikaatit. Lisäksi löytyi lahjoja sukulaisille ja tutuille sekä omaan käyttöön Erik Tawaststjernan Sibeliuksen elämäkerta 1–4.

Instituutti sai hyllyihinsä paljon kätevää tilastotietoa ja eräs tutkija onnistui löytämään sosiologian 27-osaisen kirjasarjan, jonka arvoksi osoittautui googlettamalla 17 000$! Omista löydöistäni en virka, suurin osa hyödyllisistä teoksista oli kohtuuhintaisia. Muille menevään 3 kassilliseen osui sitten törkeän arvokasta.kirjallisuutta, mutta kun ilmaiseksi sain niin ei ole minulta pois. Plus ne ovat eri alan kirjallisuutta, ettei siksikään korpea. Pikemminkin iloinen siitä, että meni oikeaan osoitteeseen eikä sikamaisille antikvaareille. Viimeksi poistokirjamyyjäiset menivät Turussa päin hemmettiä, koska antikvaarit tulivat ostoskärryjen ja apupoikien kanssa paikalle, kiilasivat muiden eteen ja tyhjensivät hyllyt kaksin käsin. Nyt poisto oli yliopiston sisäinen, mikä teki touhusta reilumpaa opiskelijoiden ja tutkijoiden kannalta.

Sanakirjoja riitti. Vasemmalla ylhäällä oleva kaksiosainen Kreikan ja helleenisen tradition sanakirja oli todella mielenkiintoinen löytö. Yhteensä tavaraa kertyi itselle siis kuusi tuollaista hyllyä.

Suomen Museota ja Finskt Museumia, kun se vielä oli kovakantinen.

Illalla esittelin sotaveteraanihanketta Liedon sotaveteraaneille. Sain kääretorttua kotiin vietäväksi.

Kaksi vuotta kateissa ollut kelloni löytyi yhdestä käsilaukusta. Pitää viedä kellosepälle.

TIISTAI

"Ottanut yhden liikaa?". Oluttupa Mallaskukossa oli kevätsiivo. Tämä näky odotti aamulla mennessäni ohi. Terassikausi lähestyy, nyt on lähellä paikka johon mennä sillä siivouksen yhteydessä asennettiin terassipuut ja kaiteet.

Tiistaina olin kommentaattorina seminaarissa "Kulttuuriperinnön elinkaaria ja tulevaisuuksia". Mielenkiintoisia aiheita, mutta esitelmänpitäjille pitäisi opettaa kolme asiaa:

1) Älä käytä esitelmässä teknologiaa tai sovelluksia, joita et osaa käyttää

2) Opi mitoittamaan esitelmäsi oikein. 30 minuutin esitelmän venähtäminen 45 minuuttiin, etenkin session alussa aiheuttaa KAIKKIEN aikataulujen siirtymistä 15 minuutilla. Junat, bussit ja kyydit eivät odota osallistujia!

3) Laita esitelmään osia, joita voit tarvittaessa lyhentää ja joitakin, joita voi pitkittää. Jos PowerPoint -kalvossa on tusinan verta ranskalaisia viivoja, niitä kaikkia EI tarvitse lukea ääneen! Jos kulttuuriperintöinstanssin toiminta todella on hajanaisten ranskalaisten viivojen varassa, joista kaikki saa tiivistettyä yhteen lauseeseen mutta jokaista pitää erikseen selitellä, vihjaa se sitä että instanssilta puuttuu keskeinen strategia ja sen sijasta toimitaan "Anything goes" -periaatteella.

Oma puheenvuoro meni muuten hyvin, mutta aikataulu painoi päälle (aikataulusta 25 min jäljessä...) ja piti koota omista ranskalaisista viivoista punainen lanka kommentoinnille. Kommentoin Museoviraston pointtia* "Kulttuuriperintö kuuluu kaikille" toteamalla, että parempi olisi "Kulttuuriperintö koskettaa kaikkia". Kerroin, miten sotaveteraanihankkeessakin joudin käymään yhden pikku paikkakunnan vaiheita selvitellessäni käytännössä kaikkien sotanäyttämöiden tapahtumat läpi Suomenlahden saarista Petsamoon (eli Hangosta Petsamoon, hehheh).

Paljon tärkeää ja mielenkiintoista piti jättää sanomatta ja yksilöllinen analyysi esitelmistä vähälle. No, kaikkea ei voi saada. Tyytyväisiä tuntuivat olevan, kuitenkin.

Tiivistin kulttuuriperinnön merkityksen sanoihin (taisin jopa keksiä tämän iha ite, ihailkaa!):

"Menneisyys on ainut asia, josta voimme oppia. Nykyhetki on ainut hetki, jona voimme oppia. Tulevaisuus on ainut asia, jota varten opimme."

Mahtipontista. Töihin piti sitten mönkiä huomattavan myöhään ja jättää viimeinen kommenttivuoroani seurannut sessio väliin.

* hyvä sana, mutta vieraskielisenä sanana vierastan tuota pointtia

KESKIVIIKKO

Keskiviikko taisi sitten olla suhteellisen normaali päivä, jos edelleen kirjojen kantamisesta kipeää selkää ja käsivarsia ei lasketa. Töiden jälkeen arkeologisaunaan, jossa väki aina vaan vähenee. Keskustelimme lähestyvästä kenttätyökaudesta. Olen nähnyt jo unia siitä, että loikkaan museovirastolaisten kanssa autoon ja ajamme kohti tutkimattomia muinaisjäännöksiä. Arkeologin ammatti menee vahvasti psyykkeeseen.

Kissa tuijotti saunaanmenijää YO-kylässä.

KIRJOJA EI OLE KOSKAAN LIIKAA! SKS:llä on hieno kirja-ale, ja instituutissa tilasimme porukassa aimo nivaskan teoksia. Itse otin sisällissotaan ja Turun linnaan liittyviä teoksia.

TORSTAI

Kävin Salossa neuvottelemassa luentoja ensi syksyksi. Matkalla sattui kaikkea kummaa.

Omituisena juttuna lähtiessäni lounaalta takaisin töihin tuumin, että voisin heittää lierihatun päähäni. Sitten tuumin "Njääh!" mutta parempi puolisko uhitteli, että "etkö uskalla!?". No uskalsin! Hankin hatun muuten osallistuakseni Halloweenin pahisbileisiin Herr Flickinä (Maanalainen Armeija Iskee Jälleen -sarjasta).

Maailma muuttui kummalliseksi. Kaikki autot antoivat niin Turussa kuin myöhemmin Salossa tietä hatutetulle jalankulkijalle. Nyt saatoin nostaa kohteliaasti hattua tienantajille tai ainakin hipaista lierin reunaa.

Omituisin hetki oli Turku-Salo junassa, missä vaunussa kiertävä naikkonen pysähtyi kohdalleni ja tokaisi: "Sinä näytät kaikkein vauraimmalta tässä junassa. Olisiko heittää kymppiä junalippuun?"

Hattukokeilut saavat jatkua.

Joku hylkäsi saapasparin puuaidan syvennykseen. Kiinnostava näky.

Tänään, PERJANTAINA

Edessä on muistitiedon tentti, jonka jälkeen on vielä kaksi tenttiä folkloristiikkaan. Tämä on ensimmäinen sähköinen tenttini, jota varten piti hakea avainkortti TYYltä.

Mietin aina vuoden välein, miksi en ole tenttinyt tuota aikaisemmin. Sitten hankin tenttimateriaalin ja muistan syyn: Muistitietotutkimus – Metodologisia kysymyksiä. Se on niitä ärsyttäviä artikkeliteoksia, joissa jokainen kirjoittaja toistaa ½ samasta kuin edelliset kirjoittajat.

Kohta pitää alkaa sotkea kohti tenttirakennusta.

Yrittänyttä ei laiteta?

Pistäydyin keskustelemassa kaverin suosituksesta Turussa pyörivässä Potkurissa, siis Turun seudun yrityspalvelukeskuksessa. Taustalla on se, että teen museoille monenlaisia juttuja, ja joidenkin kannalta olisi yksinkertaisempaa että laskutan heitä kuin että olen työsuhteessa. Tämä vaatii Y-tunnuksen, eli käytännössä yrittäjäksi ryhtymisen.

Sain kuitenkin tutuilta ja erilaisilta asiantuntijoilta - ja etenkin asialle omistautuneista internet-sivuista - ristiriitaisia ja epäselviä tietoja. Minulla on periaate, että mikäli haluan jostakin asiasta perinpohjaista tietoa, niin kysyn ihmiseltä, jonka voisi olettaa tietävän asiasta. Hämmentävää, miten monelta tämä taito on oivaltamatta. Toistuvasti olen ollut seurassa, jonka kanssa koluan kauppoja tms. etsimässä jotakin tuotetta tai muuta, ja kun sitä ei löydy, ollaan kuin kalikalla päähän lyötyjä. Tällöin tavallisesti etsin myyjän ja kysyn asiasta. Kun sitten palaan, etsityn asian kanssa tai ilman, minulta kysytään, mistä löysin sen tai tiedän, ettei sitä ole, vastaan tavallisesti näin:

-Käytin wanhaa ja salaista karjalaista tekniikkaa... kysyin myyjältä.

Potkurissa meni hyvin. Keskustelu aiheesta oli monipuolista ja minua neuvonut herra oli selvästi käsitellyt asian moneen kertaan eri ihmisten kanssa - onneksi ei sentään vaikuttanut kyllästyneeltä asiaan. Poistuin lomakkeen kanssa ja nyt pitäisi aloittaa neuvottelut museoiden kanssa. Vaikkei heti onnistuisikaan, niin tiedänpähän, miten temppu tehdään. Koska opiskelen edelleen, niin sosiaaliturvakin olisi kunnossa siinä sivussa.

Nyt pitäisi päättää, miten paljon panostaisi yrittäjyyteen vai käyttäisikö sitä vain laskutuksen helpottamiseen. Miten paljon hyödyntäisin 7 sivun ansioluetteloon kertyneitä taitoja ja tietoja? Pistin eilen työhakemuksen Turun kaupungin museotehtäviin kesäksi, ja totesin työkokemusta kertyneen alalta 2 vuotta: yli 1½ vuotta museoista ja yli 5 kuukautta kenttätöistä. Tämän lisäksi on monenlaisia muutakin kokemusta, onnistuupa WEB-sivujen taittaminenkin.

Sitten pitäisi pohtia yritykselle nimi. Kaikenlaista pitää pohtia, mutta houkuttelevalta näyttää.