Kenttätyökausi aukesi. MELKEIN. Museovirasto haki kahta kaivausapulaista kahden viikon keikkaan: 21 hakijaa, en päässyt. Valitut tosin ovat alan rautaisimpia ammattilaisia, että sinänsä en valita ja ymmärrän perusteet. Sääennustus tosin lupailee, että kenttätyöläiset saavat ensi maanantaina
niskaansa perinteisen arkeologisen kenttätyösään. Onni onnettomuudessa?
Alan työnäkymät ovat kuitenkin suorastaan raadolliset, jos näin lyhyeen ja käytännössä alimman palkkakuopan työtehtäviin hakee hemmetinmoinen määrä arkeologeja, monet vieläpä maistereita. Miten nuoremmat opiskelijat pääsevät muuten kuin vapaaehtoistyöntekijöinä mukaan työkuvioihin, jos tämän tason työtehtävissä joutuu kilpailemaan maistereiden ja tällä menolla lisensiaattien ja tohtoreidenkin kanssa? Onneksi on arkeologifirmoja, mutta on vain ajan kysymys milloin niissä alkavat pudotuspelit.
Keskustajohtoinen hallitus on jo tuhonnut ympäristöministeriön ja piessyt Museoviraston mitä häpeämmisimmällä tavalla, on vain ajan kysymys milloin kaiken maailman arkeologidosenttien vaatimukset Suomen muinaisuuden tutkimisesta ja vaalimisesta heitetään rojukoppaan. Mihin arkeologifirmoja tarvitaan, jos ei ole pakko kaivaa? Ennakkotapauksia on jo: kulttuurihistoriallisesti korvaamattoman arvokas jätinkirkko pistettiin tahallaan tohjoksi navetan tieltä, täysin tietoisesti. Kaveri sai kolmen kuukauden ehdollisen tuomion. Tuli selvästi halvemmaksi kuin arkeologiset tutkimukset! Myöntääköhän valtioneuvosto vielä innovaatiopalkinnon talouden kärkihankkeen eli maatalouden oma-aloitteisesta edistämisestä? Veikkaan että navettarakennus ainakin sai täydet tuet. Lähettääköhän hallitus kohta opintoryhmän Palmyraan tutkimaan, miten kulttuurin tuhoaminen hoidetaan kustannustehokkaimmin?
Museoviraston tila on laskettu niin häpeälliseksi, että minua kuvottaa. Pukkilan kartanon myymisestä ja muista vastaavista kohteista tuli mieleen tapaus muutaman vuoden takaa, kun olin vielä museologian opiskelija. Tuolloin museot oli siirretty Senaatille ja museoviraston pääjohtaja Juhani Kostet tuli Turkuun vanhaan kunnon Juslenian seminaarihuoneeseen puhumaan meille ja esitti prosessiorganisaationsa ja kertoi Senaattiyhteistyön hienoudesta. Kohotin käteni ja kysyin, että eikö Senaatin kanssa ole riskinä että he ryhtyvät myymään museorakennuksia. Kostet kielsi asian jyrkästi, "ei tällaista tule tapahtumaan". Kerroin että Haminassa Senaatti oli saanut vanhat Venäjän vallan aikaiset rakennukset hallintaansa, etsi niille ensin (ylihintaan) vuokralaisia ja kun ei onnistunut niitä saamaan, pisti syntymäkaupunkini tunnusomaisimpien rakennusten oveen "MYYTÄVÄNÄ" -lapun. Kostet mietti hetken mutta toisti edelleen, ettei usko että museoiden kanssa käy niin.
Kuinkas sitten kävikään?
Palatanpa vielä työasioihin. Sinänsä ei harmita työkato kauheasti sen puolesta, että kotona on suuri määrä kirjoitustöitä ja ensi kuun alkuun pitää valmistella uusi Karjalan reissu.
Tämä postaus on poikkeus, sillä en yleensä paasaa politiikkaa, mutta nykyisen hallituksen näyttämät vihreät valot puhtaalle ahneudelle lähenevät jo kollektiivista mielisairautta. Nyky-Suomessa on unohdettu taannoin vapaaehtoisista palomiehistä postittamani mietelauseen sisältämä totuus:
Jos jollekin asialle ei voi laittaa hintalappua se ei välttämättä tarkoita, että se olisi arvotonta. Se tarkoittaa usein sitä, että se on korvaamattoman arvokasta.
Sieluaan kaipaa yleensä vasta kun sen on myynyt.
