Helmikuun alkua Helsingissä

Kas niin, esitelmä Hangon taisteluista 1941 on valmis iltaa varten ja tähän väliin ehtii kerrata tapahtumia viime viikolta.

Lähdin melkein heti kuun alettua 2.2. Helsinkiin arkistotutkimuksiin sekä seuraamaan vuoden 2015 arkeologisten kenttätöiden esittelyä.

Arkistossa taas Rauhankadulla

Havaitsin pitkän kaksi läppäriä ja kaksi irtokiintolevyä käsittäneen tarkastuksen jälkeen, että jo vuonna 2012 Viestipataljoona 33:sta tilaamiani asiakirjoja ei löytynyt mistään. Ne löytyvät kyllä ihka ensimmäisestä tilauslomakkeestani, mutta ilmeisesti ne olivat edelleen kunnostettavina enkä tehnyt niistä kunnon merkintää, koska osan sain (vasta) toisena arkistopäivänä tutkittavaksi. Sörnäisten toimipisteen käytäntö vain kuusi kansiota/vierailukerta vaikeutti tutkimista olennaisesti.

Paikkasin Kansallisarkiston käynnillä olennaisia aukkoja vuosilta 1941 ja 1944. Viimeisetkin minulle avoimet suuret kysymykset selvisivät niistä. Nyt voin viimeinkin julistaa Viestipataljoona 33:n historiikin arkistotutkimusosan päättyneeksi. Enää puuttuu muutamalta pataljoonassa palvelleen omaiselta valokuvia, mutta ne ovat kuvitukseksi, eivät lähdeaineistoksi.

Lisäksi tilasin II Armeijakunnan oikeudenkäyntiasiakirjoja tutkiakseni Iltasanomissa ja Aamulehdessä esiteltyjä artikkeleita kannibalismikuvista. Onnistuin löytämään tapauksen asiakirjat ja laitoin ne asiaa tutkivalle kollegalle jonka kanssa olemme pohtineet asiaa. Ironista sisänsä, vastaava "kohuartikkeli" samasta aiheesta sekä samoista kuvista julkaistiin Iltasanomissa jo vuonna 2006 ensimmäisen kerran (artikkelin pohjana vuonna 1994 julkaistu artikkeli...) ja nyt kymmenen vuotta myöhemmin se lämmitettiin uudelleen "uutisena". Vaikka asiakirjat nyt löytyivätkin (ne missään piilossa on olleet!!!), niin eiköhän Iltasanomat julkaise samat kuvat ja väitteet uudelleen 5 - 10 vuoden sisään uutisena. Uskoakseni sanan uutinen kantasana on uusi, mutta merkitys on muuttunut vuosien mittaan.

Vapaussodan arkiston paprut on nätisti pakattu.

Liedon rautatieaseman sähkösanomakirja. Syötävän söpö asiakirjavihko!

Kolmantena löysin Liedon ja Limingan rautatieasemien vihkot sähkösanomista sisällissodan ajalta. Niihin en ehtinyt perehtyä paikan päällä vaan kuvasin ne tarkkaan myöhempää tarkastelua varten.

Odotan innolla sitä, että saan irroitettua jostain aikaa näiden asiakirjojen tutkimiseen. Liminka oli sodan alusta valkoisten hallussa ja Lieto punaisten, joten sähkeitä vertailemalla löytynee paljon kiinnostavia tietoja.

Ai niin, viime aikoina on ollut kirjoittelua islaminuskoisten oikeuksista uskonnollisiin vapaapäiviin. Jatkosodan aikana tämä ei tuottanut vaikeuksia:

Lähde: Kansallisarkisto. Sörnäisten toimipiste. T-5079/2 [8] II/III

 

Kaivausesittelyt Kansallismuseolla torstaina ja vielä käynti arkistoissa

Tapasin torstaina 4.2. kaivausesittelyissä teiden arkeologiaa käsittelevässä seminaarissa Sukututkijan loppuvuosi -blogin pitäjän joka jopa tunnisti minut. Lukee blogiani. Minä mietinkin tilastoja katsoessa että kuka näitä oikein kliksuttelee robottien lisäksi.

Tilastoista puheen ollen, viime viikon Juslenian tutkimuksista kertova kuvareportaashini on ennätysmäärän käyntikertoja saanut kirjoitukseni, kiitos Facebookin ja kaverin joka jakoi linkkiä siellä. Jutun lukenut arkeologian oppiaineen lehtori kertoi minulle työskennelleensä Jusleniassa 40 vuotta ilman aavistustakaan maanalaisisten tilojen laajuudesta. Heh.

Takaisin Kansallismuseoon. Olin torstaina etiäisen ansiosta ovela ja kahvittelin rauhassa aamulla pitkään ja tulin aamun ensimmäiseen esitelmään reilusti myöhässä. Onneksi, sillä tekniikka oli sanonut POKS! ja saatiin toimimaan noin 10 minuuttia saapumiseni jälkeen joten kuten.

Väristä päätellen menossa on meriarkeologian esitys. *tirsk!*

En esittänyt tieseminaarissa kysymyksiä, koska olin keskimmäisen osan poissa auttamassa kaveria arkistotutkimuksissa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkistossa ja Kansallisarkistossa. Hän tekee linnavuoritutkimusta, ja linnavuoriin liittyvät tarinat on jemmattu SKS:n arkistosalissa erittäin ovelaan kohtaan, josta niitä vain pitää tietää osata etsiä. Itse löysin ne puolivahingossa pari vuotta sitten. Koska keskimmäiset esitelmät olivat yleisesitelmiä, en ollut varma mitä asioita oli jo käsitelty.

Varsinaisista esitelmistä ei ole sen kummempaa sanottavaa. Mikkolan Vaalimaan suosillan tutkimukset olivat jo tuttuja eivätkä keskiaikaiset tiet minua suuremmin kiinnosta.

Lopuksi juttelin Esa Mikkolan kanssa ja kysyin minua askarruttanutta asiaa eli teiden tuhoamista. Suomen rajojen muutellessa määräsivät Ruotsin kuninkaat monia teitä hävitettäväksi, etteivät Venäjän sotavoimat pääsisi marssimaan niitä pitkin syvemmälle valtakuntaan. Hävitettiinkö tiet aktiivisesti lapioin ja rautakangin vai jätettiinkö ne vain huoltamatta ja merkitsemättä karttoihin? Tuon ajan tie katosi ja metsittyikin suhteellisen nopeasti ilman aktiivista talonpoikien velvollisuutena ollutta huoltoa. Ovatko rauhan takia tuhotut tiet vielä löydettävissä arkeologisin menetelmin?

Illalla vietettiin aikaa Zetorissa jossa oli mukava tunnelma. Järkytyin kuitenkin lukiessani Zetorin lehteä, jossa mainostettiin ruokapuolen annoksia "reiluiksi, suuriksi" jne. ja tilattuani ahvenkukkosen sain pienen pienen keraamisen astian jossa oli toki maukas kukkonen, mutta hintaansa nähden kyllä täysi nälkäannos. Kopioin kuitenkin toteutustavan ja ajattelin leipasta itse vastaavanlaisen annoksen viikolla.

Perjantai

Perjantaina oli erinäisiä kenttätöitä ja nyt riitti niin yleisöä kuin mielenkiintoa, topsin torstaina oli aamusta asti yllättävän paljon väkeä. Parhaasta päästä perjantaina olivat tuttujen esitykset eli Janne Rantasen, Jasse Tiilikkalan ja Aleksi Pienimäen esitelmä linnavuoritutkimuksista Janakkalassa sekä Ilari Aallon oivallinen ja visuaalisesti harvinaisen kaunis katsaus Aboa Vetuksen kaivauksiin.

Täältä lähdin hakemaan matkatavaroitani ja bussia odotellessa istuin Pub Ikkunassa Kampin vieressä lukemassa Hangon taisteluista ja nauttimassa virvokkeita. Ikkuna on siitä rehellinen ja poikkeuksellinen kapakka, että täällä iso olut tarkoittaa puolen litran tuoppia ja kohtuuhintaista sellaista. Jostain syystä helsinkiläiset arkeologit hakeutuvat paikkoihin, joissa "isosta" 0,4 litran perussuomalaislageroluesta veloitetaan törkeästi ylihintaa. Steam Hellsinkiin en tällä kertaa mennyt, koska minun olisi pitänyt jättää kolmekymmentä kiloa tavaroitani narikkaan maksua vastaan.

Kolumniraaka-aineeksi

Yövyin Rööperissä kummitätini luona, ja hän pyysi minua käymään kellarissa etsimässä paria takkia. Kummitätini tuntevat tietävät, että hänen garderobillaan vaatettaisi suuren isänmaallisen sodan aikaisen puna-armeijan - ei sotilaallisesti, mutta vaatettaisi kuitenkin. 

Tästä vaatteidennoutoreissusta sukeutui sellainen seikkailu, että hän kirjoitti aiheesta kolumnin Kamppi-Eira-lehteen. Kolmannella reissullani sain jo tuoduksi toisen oikean pyydetyistä takeista. Toisen kohdalla kuulin mielenkiintoisen huudahduksen: "Eihän tuo ole vaaleanpunainen, se on pinkki!". Kummitätini tulkinta tapahtumien kulusta - tunnustuksellisen liioiteltu - on lukemisen arvoinen!

Aivan niin, ennustin oikein. En saanut Kulttuurirahastolta apurahaa.

Hemmetin hauskaa Helsingissä

Vietin juhannusviikon alun Helsingissä Kansallisarkistossa ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoissa, tuloksena uskomattoman hieno saldo jota en käy tässä nyt erittelemään. Sanotaan vain, että Kansallisarkiston Rauhankadun tutkijasalissa kopioin itselleni vanhan kunnon Viestipataljoona 33:n asiakirjoja sekä Päämajan Keksintötoimiston papruja. Sain niistä tuhannen ideaa, joita pitää ruveta työstämään artikkeleiksi.

SKS:n kirja-ale: homma lähti taasen lapasesta

No niin, eksyin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkistoon Korsuperinteen pariin samaan aikaan kun kulman takana kaikki heidän kirjansa ovat 80% alessa. Onneksi otin isoimman matkalaukun mukaan. Kävin siellä ostoksilla kolme kertaa ja sain mm. KAIKKI arkistolinjalla lukemani tenttikirjat omaan käsikirjastooni törkeän halvalla. Hienoin löytö oli tuore Aili Nenolan Inkerin itkuvirret, jonka hinta putosi 80 €:sta 16:een! Kansi kärsi hieman kuljetuksen aikana, mutta sisältö on tärkein.

Sain myös seuraavat:

Arkiston avain
-SKS:n tehokkaassa käyttämisessä välttämätön teos

Kansanrunousarkisto, lukijat ja tarinat
-klassikko ja arkistolinjan tenttikirja

Ennen, muinoin. Miten menneisyyttämme tutkitaan
 -snif! TÄMÄ OLI MINULLA TOINEN SISÄÄNPÄÄSYKOEKIRJA ARKEOLOGIAAN! Tein tästä 2006 kokeisiin lukiessani niin erinomaiset muistiinpanot, että tenttiessäni kirjaa P1-kurssina folklorostiikkaan pystyin pelkästään niiden avulla saamaan erinomaisen arvosanan [5]

Etiikkaa ihmistieteille
- Pakkohan tällainen on olla, kun joka hemmetin väliin pitää tunkea eettistä pohdintaa. Eipähän tartte enää samota kirjastoja läpi sopivan perusteoksen perässä.

Sotavankien ja siviili-internoitujen sodanaikainen kuolleisuus Suomessa

- hihhih, onkohan hesalaisille arkeologeille tyystin tuntematon teos? Suunnittelin heille mustana huumorina pääsykokeeksi Apu-lehdestä tuttua Missä Jallu luuraa? tyylin etsimispeliä, jossa pitää etsiä kuvasarjoista teloitettuja. Joka löytää kaikki viisi, saa opiskelupaikan HYA:sta.

 

Päämajan keksintötoimiston papereista

Taas no-niin - no niin, palataanpa arkistoon. Päämajan keksintötoimiston asiakirjoista löytyi yhtä sun toista hauskaa, muun muassa kolmet ikiliikkujat piirustukset. Tai kuten yksi muotoili, "Voimanpaisutuskone" eli masiina, joka tuottaa enemmän energiaa kuin siihen syötetään. Vastauskirjeet näiden keksijöille olivat sangen hauskaa luettavaa.

Ajattelin teetättää itselleni arkeologisia kenttätöitä varten jatkosodan aikaisen piirrosten mukaisen arkistokaapin/työpöydän sitten joskus, kun/jos on ylimääräistä rahaa. Keksintötoimisto arvosteli keksinnön sangen toimivaksi yhdistelmäksi tehden muutamia hyviä ehdotuksia kokoonpanoon ja yksityiskohtiin. Alla kuva innovaatiosta:

Arkistolaatikkokaappipöytä. Sen saa siis muutettua pöydäksi (kuvassa), kaapiksi ja arkistolaatikoksi. Keksintö on helposti kannettavissa, eli sopii oivallisesti kenttätöihin. Kuva: Kansallisarkisto. Sörnäisten toimipiste.

Tsaarin virkamiehet

Toukokuinen Venäjän reissu ja Hannu Takalan Venäjän kaivauksia käsittelevän kirjan ohjeet tulivat mieleen Kansallisarkistossa asioidessa. Venäjän tulli ja Kansallisarkisto nimittäin muistuttavat toisiaan suuresti. Aina pitäisi tietää ja tiedustella muilta kävijöiltä, mitä arkistoihmiset/tullivirkailijat ovat tällä kertaa keksineet uudeksi systeemiksi, lapuksi tms. mutta yleensä paikan päällä puhumalla asiat saa sujumaan.

Tilasin asiakirjani sähköpostitse etukäteen ja pyysin samalla käyttööni tutkijasalin takana olevaa koppia. Siellä on kaksi kuvauskoppia ja tutkijakoppeja, joista jälkimmäiset yleensä tyhjiä. Viime kerralla minulle nimittäin ilmoitettiin, että ne pitää varata etukäteen ja minut häädettiin yhdestä tilasta (vaikka kaikki kopit olivat ympäri vuorokauden tyhjiä!) paikalle tullessani salin puolelle. En saanut vastausta tällä kertaa koppipyyntööni ja pyysin arkistotiskillä etukäteen yhtä koppia käyttööni. Ne olivat taas yhtä lukuun ottamatta tyhjiä (kaksi oli remontissa), mutta minulle selitettiin, että kopin saaminen käyttöön onnistuu vain erityisperustein (erityisperusteeksi ei selkeästi kelpaa, että se koppi on tyhjä). Selitin, että otan kuvia järjestelmäkamerallani jonka sulkijan ääni voi ärsyttää ihmisiä. No, sain luvan ottaa toisen kuvauskopin käyttööni. 

Seuraavana päivänä paikalla oli eri ihminen, joka antoi minulle heti ilman mitään erityisperusteita toisen kuvauskopin käyttöön. Millä niitä tyhjiä tutkijakoppeja saa käyttöönsä, se on arvoitus. Vastaavanlainen "Venäjän tulli" kävi vuosi pari sitten, kun tilattavien asiakirjakansioiden määrä rajoitettiin kuuteen / vierailukerta.

Mistä tuli mieleen, jos minulla olisi valta ja varat, niin Kansallisarkiston tutkijasalipalvelut olisivat kesällä auki tuplasti pidempään ja myös viikonloppuisin. Juuri kesällä sukututkijat ja muut ehtivät paikalle ja heille pitäisi antaa entistä paremmat mahdollisuudet hyödyntää lyhyt loma. Samalla voisi työllistää tusinan verran arkistoharjoittelijoita etsimään ja kantamaan kansioita ees taas. Mutta mikäs minä olen varoja jakamaan ja valtaa käyttämään.

Tsaarin virkamiehet osa II

Tsaarin vallan aikaisesta virkamieskulttuurista tuli mieleen, että myös työkkäri on kunnostautunut.

Sain työkkäristä viime vuoden toukokuussa nuorten työllistämiseen tarkoitetun Sanssi-kortin, jolla työnantajat saavat palkkatukea alle 30-vuotiaan työllistämiseen. Eipä siitä ollut hyötyä pitkään aikaan, koska että saisi palkkatukea työnantajan pitäisi myös kyetä maksamaan palkkaa. Ilmaisena vapaaehtoisena töitä kyllä riittäisi (ja saanen huomauttaa, että oppiarvoni on 2 X FM ja nämä työtehtävät edellyttävät korkeakoulutusta)... nyt sitten olisi mahdollista työskennellä tutkijana ja tuo Sanssikortin tuki pidentäisi pestiä huomattavasti ja antaisi edes kohtuullisen toimeentulon.

Vanha sanssikorttini oli vanhentunut, joten menin työkkäriin vallan paikan päälle hakemaan uutta. Ei siinä muukaan auttanut, kun nettisivuilla sanottiin, että asioikaa verkossa, koska puhelinpalvelut ovat ruuhkauneet. Verkossa sanssikortin suhteen käskettiin soittamaan lähimpään Työvoimatoimistoon. Et silviisii.

No, työkkärissä (ystävällinen, huom!) virkailija naputti koneeseen tietoja ja totesi, että olen ollut liian vähän aikaa työttömänä saadakseni Sanssi-tukea. Pitäisi olla 300 työttömyyspäivää takana. Laskeskelin, että kun tällä arkisto/tutkija/arkeologi/humanistihanslankariyhdistelmällä aina joitain 2 vk - 3 kk pätkiä tulee, niin ehdin yli 30-vuotiaaksi kun täytän ehdot. Jee!

Tuumin työkkäristä lähtiessäni, että ei selvästikään olisi kannattanut ottaa niitä pätkätöitä aikanaan vastaan. Harmia vaan mokomista. Virkailija kielsi tämän toteamukseni (oikeassahan hän on). Nyt kuitenkin odotan palkkakuittia X pienestä kirjoituksesta, että saisin tehtyä anomuksen, että saisin kerrytettyä työttömyyspäiviä kohden tuota 300 päivää. No, katsotaan mitä tämänkertainen lyhyt tutkijanpesti tuo tullessaan. Ehkä viimeinkin järjellisen suuruisia apurahoja.

Valitin myös verkkopalveluiden kankeudesta kun kerroin viimeaikaiset työsuhteeni. MOLin palvelut nimittäin jumittavat noin 3/4 käyttökerroista niin, että kaikki vaihtoehdot ovat lukittuja. En tiedä, menevätkö ilmoitukseni muutoksista työnhaussa perille. Jumalauttakoon!

Loppukaneetti

Arkistotutkimus on hemmetin hauskaa!

Terveisiä Helsingistä

Keskiviikkona 11.2. alkoi aamuvarhain köröttely kohti Helsinkiä. Luvassa oli käynti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkistossa sekä torstai-perjantaina kaivausesittelyt Kansallismuseossa. Ennakkolipuilla liikkuminen oli taas kerran halvempaa kuin pari vuotta sitten opiskelijalipulla ja kaikkea jännää ja kummaa koin ynnä näin.

Keskiviikko: SKS KRA (Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkisto)

Helsinkiin päästyäni hain Kampin ruokakaupasta evästä ja aloin talsia kohti Kansanrunousarkistoa pitkin Mannerheimintietä ja Aleksia. Aleksanterinkohdalla huomasin eeppisen viemärinkannen:

Hieno viemärinkansi.

Arkistossa laitoin tavarat nopeasti naulakkoon ja ryhdyin käymään läpi paikallistarinoita ja uskomustarinoita kartottaakseni kummituskertomuksia taistelupaikoilta. Tarkoituksenani on kirjoittaa asiasta Muinaistutkijaan artikkeli. Kummitustarinoissa on usein se hauska puoli, että niissä kerrotaan kummitushavaintojen ohella myös jos kummituspaikalta on löydetty ihmisen luita, aseita, kuulia, miekkoja yms. Kokoamani aineisto osoittautui poikkeuksellisen laajaksi ja kirjavaksi. Kiinnostavimmat tarinat löytyivät yllätyksekseni II maailmansodan ajoilta. Esimerkiksi Lapissa kummittelee saksalaiskomppania, jonka monet autokomppaniassa palvelleet ovat nähneet. Pitänee tarjota Sotahistorialliselle seuralle artikkelia otsikolla "Sota kummittelee".

Moni kummitustarina vaikuttaa kuvauksen perusteella kertovan pikemminkin keskiaikaisen tai myöhemmän ajan unohtuneen hautausmaan sijainnin. Arvokasta tietoa silti. Kummitustarinoiden ohella löysin lukuisia uusia mainintoja rakennuksista, joiden seinissä on kiväärin- tai tykinkuulanreikiä. Aiheesta on selväsi syytä kirjoittaa uusi, laajempi artikkeli. Lisäksi piruuttani paria sattumalaatikkoa penkomalla löysin uusia mainintoja ryssänuuneista.

Torstai ja perjantai: kaivausesittelyt

Torstai-aamuna alkoi sitten arkeologien kokoontumisajot. Vuorossa oli peräti 30. kerta, kun Kansallismuseon auditoriossa kokoonnuttiin kuulemaan kuluneen vuoden kenttätöistä. Paikalla Kansallismuseossa oli myös runsaasti metallinpaljastinharrastajia, mikä oli erittäin myönteistä. Läsnä oli vieläpä lukuisia sellaisia, joiden kanssa aiemmin tehty yhteistyö oli tuottanut runsaasti positiivisia tuloksia.

Torstai oli vaisumpi päivä, mutta väkeä oli silti koolla kiitettävästi. Itse osallistuin jokaiseen sessioon ja uskalsin jopa antaa kommentin ensimmäisen päivän päätteeksi sotilasleirituntemukseni perusteella. Pelkäsin esityslistan perusteella että suurin osa torstain annista olisi kierrätystä syksyn 2014 arkeologipäiviltä, mutta yllättävästi ja virkistävästi oli kiinnostavat kokonaisuudet ja paljon uuttakin.

Varsinaiset kaivaukset jäivät torstaina Ahvenanmaan "mahtihallin" varaan sekä arkeologi Jan Fastin Hangon saksalaisleirin tutkimuksiin. Viimeisestä oli positiivista havaita, että Hankoon ei menty motiivina "asiasta ei tiedetä mitään eikä arkistolähteitä ole olemassa joten arkeologian on ainut keino". Kirjeiden yms. materiaalin kerääminen Hangon saksalaisleiristä on virkistävä näkökulma. Itse käytin sitä sotaveteraanihankkeessa 2012 saaden paljon mielenkiintoista tietoa.

Lopuksi kysyttiin, mikä on Hangon saksalaisleirin muinaismuistoasema, onhan kohde nuori. Tässä vaiheessa en ottanut puheenvuoroa, mutta mielestäni Hangon kohteet voitaisiin rauhoittaa kattavana läpileikkauksena Suomen sotahistoriasta. Ruotsin vallan aikana niin ruotsalaiset kuin venäläiset laivastot purjehtivat saariston halki. Alueella on mm. tutkittuja ryssänuuneja, joista löytyi suuren Pohjan sodan aikaisia kolikoita. Samoin saaristossa lienee muistaakseni matruusien hautausmaita. Jos Suomessa on sodittu, on Hanko ollut tärkeä sotanäyttämö (Suomen sodassa lähimpänä Dragsfjärdin Lövö).

Museoviraston budjettien kiristys iski myös kahvitarjontaan: pullan sijaan tarjolla oli karjalanpiirakoita!

Arkeologit ja odotettu kahvitauko.

 

Taas masennusta sodan äärellä

Arkeologit ovat muutenkin saksalaisten perässä: hanke "Lapin synkkä kulttuuriperintö" sai Suomen Akatemialta 594 775 euron rahoituksen vuoden 2018 loppuun asti. Tutkijoilla on myös oma blogi. Tiedän Lapin sodan tutkimuksen taustoista sen verran, että saatanpa pysytellä asiasta erossa.

Saas nähdä onko lopputuloksena teeskentely, ettei Sampo Ahdon Aseveljet vastakkain: Lapin sota 1944-1945 -teosta (1980) ole julkaistu... Valitettavan moni tutkimus 2000-vuoden jälkeen ei ole tuonut mitään aidosti uutta tai kiinnostavaa paitsi marginaaliin jäävissä tutkimuksissa. Murtuneet mielet on erittäin virkistävä poikkeus. Usein samasta aiheesta kirjoitetaan uusi teos 5 - 10 vuoden välein (kun taistelusta on kulunut 60, 65, 70 ja kohta taas 75 vuotta).

Sotahistoriallisen julkaisupolitiikan kannalta on masentavaa että Viipurin menetyskin on taas kirjan aihe, vaikka Uuno Tarkki tutki asioita jo aikoja sitten kattavasti. No, sotaporno myy aina.

Perjantain piristystä

Torstai oli vielä vaisuhko, mutta perjantaina sali oli tupaten täynnä ja näin ilahduksekseni lukuisia kaivauskavereita pitkästä aikaa. Aikataulussa pysyttiin hyvin ja perjantain esitelmät olivat poikkeuksessa mielenkiintoisia. 

Henkilökohtainen suosikkini oli sympaattisen ja pätevän Jarkko Saipion luento Ristiinan Kitulansuon lapinraunion kaivauksesta. Tulokset olivat äärettömän mielenkiintoisia ja kaivaus toteutettiin taitavasti. Toiseksi Esa Mikkolan Virolahden Uistesuon suosillan tutkimus oli hyvin jännittävä. Maan alta paljastui valtaisa suosilta, jonka ajoitusta voidaan vielä vasta arvailla (kaivaukset päättyivät), mutta silta on joka tapauksessa äärimmäisen vaikuttava. Hauskana yksityiskohtana sillan kansirakennelmiin on kierrätetty vanhoista hirsirakennuksista hirsiä, joiden salvokset näkyivät selvästi.

Myös  Juha Ruohosen esitelmä Ravattulan Ristimäestä ja Petro Pesosen esitelmä Harjavallan kaivauksilta (joihin siis minäkin osallistuin) olivat erityisen mielenkiintoisia.