Tapahtui Pihtiputaalla

Yksi oma erikoisuutensa arkeologisissa kenttätöissä Museovirastolla on se, että saa ajella halki Suomen ja nähdä ja kokea paikkoja joissa ei muuten pistäytyisi. 

Tähän tosin liittyy suuri hankaluus kotiinpääsyn suhteen viikonloppuina: minkä bussilipun netistä ostasi? Ehtiikö auto Helsinkiin kello 19 ja osuuko julkinen niin hyvin kohdalle, että uskaltaisi ottaa 19:30 Turun bussiin nettilipun? Vai pelaako varman päälle ja ostaa vasta 21:30 lipun? Myöhempi lippu edellyttää ajan tappamista keskustassa, mikä kyllä onnistuu mutta siinä menee rahaa jos syö ja juo ja käy ostoksilla.

Perjantaina edessä oli siis ajo Torniosta Helsinkiin, taukoineen mahtava kymmentuntinen koitos. Hauskinta tässä oli vielä se, että matka taittui Transit Vanilla (eli "Transulla", mistä lempinimestä riittää hupia) johon ahtautui kolme henkeä: kuski ja kaksi kuskin viereiselle penkille. Vaihtelin toisen Hesan matkaajan kanssa taukopaikalla keskipaikkaa, mikä vähän tasasi rasitusta mutta perillä Helsingissä keinuin auton tahdissa vielä puolisentoista tuntia.

Jaarittelut sikseen. Pitkällä SUomen halki ulottuvalla matkalla radion kuunteleminen on välttämätöntä. Sovimme lounastavamme Pihtiputaan legendaarisessa Takkatuvassa, missä jokaisen suomalaisen pitäisi käydä ainakin kerran ennen kuolemaansa. Radio Novassa ilmoitettiin puoli kahdentoista pintaaan, että Pihtiputaalla on tie poikki onnettomuuden vuoksi. Huolestuimme välittömästi. Onko isokin kolari? Miten raivaus? Vetääkö edes yksi kaista?

Onneksi Liikennevirasto ylläpitää reaaliaikaista karttanäkymää, josta selvisi että raskas ajoneuvo palaa. Valitettavasti tilanne oli meille epäselvä ja Pihtipudas ainoa looginen suunta, joten jatkoimme. Ja sitten näimme tämän:

Siihen jämähdimme.

Vastaantulijoita riitti, joten yksi kaista oli lähtenyt vetämään. Joku 20–25 minuuttia siinä seisottiin, kunnes tuli meidän vuoromme. Tuho oli ollut aika pahaa, mutta onneksi henkilövahingoilta taidettiin välttyä:

Ja lopulta pääsimme perille, rakkaaseen Takkatupaan:

Ahdoin itseni täyteen korianterisilliä, rosvoperunoita ja herkullista papumixiä. Sitten alkoi loppuajomatka Helsinkiin. Matkan varrella huomasin mobiili-Areenasta, että ajopäivän (7.7.) YLE Lapin uutislähetyksessä oli viimeinkin juttu Tornion kaivauksistamme. Hesassa kaappasin Museovirastolla autosta kotiin menevät kamppeet ja Ruotsin tuliaiset sekä kipitin Sturenkadulta kännykkälipulla varustautuneena kakkosratikkaan ja Kamppiin. 

Perillä nauratti, sillä olisin ehtinyt aiempaan Aurakadulle heittävään puoli kahdeksan bussiin juuri ja juuri! No, käväisin Filmihullussa, erinomaisessa elokuvakaupassa joka oli juuri sulkemassa ja vääntäydyin Steam Hellsinkiin. Siellä oli aikaa täyttää kaivajan ja kännykän akut.

Steam Hellsingin Gin & Tonic Napue-ginistä. Koska katsoin ansainneeni sen.

Ensi viikolla Keiteleelle!

Taasen katsaus luettuihin kirjoihin

Tällä kertaa suuri määrä aikaani on mennyt kieltolakiin liittyvän kirjallisuuden läpikäymiseen. Aihe on mielenkiintoinen ja sitä voi lähestyä monesta eri näkökulmasta mutta yllättävää on, että kunnollinen yleisesitys asiasta puuttuu edelleen lähes täydellisesti. Aiheesta pitäisi kirjoittaa ainakin 1500 sivun opus, jossa käytäisiin kunnolla läpi kieltolain vaiheet, synty ja seuraukset laajan vertailun ja käytäisiin etenkin myytit läpi oikein urakalla.

Mikko Porvali: Sinisen kuoleman kuva (2015)

Aloitin kieltolakiin tutustumisen kaunokirjallisuudesta, sillä Mikko Porvalin uusi "Carelia Noiriksi" luokiteltu Sinisen kuoleman kuva käsittelee kieltolakiaikaa Viipurissa ja Karjalan kannaksella. 

Tämä teos oli jostain syystä parhaimmillaan keskiosassa. Alku kangerteli ja loppu "töksähti" mutta tarina kuitenkin kulki hyvin. Kirja on mainiota ajankuvaa mutta minua jäi kaivelemaan se seikka, että ainoat karjalan murretta puhuvat viipurilaiset olivat katulapsia. Aikuisilta ei edes aseella uhatessa katoa hallittu kirjakielisyys! Viipurin Porvali esittää hyvin, mutta mikäli havaitsin oikein hän käyttää Viipurin linnan ohittavasta sillasta nimitystä Linnasilta: aikalaiset puhuivat siitä ainakin Karjala-lehden perusteella Turun siltana. Mutta nämä ovat minimaalisen pieniä rikkeitä, kokonaisuutena Viipuri tulee hyvin ja tunteella esille.

Kirja on siinä mielessä mielenkiintoinen poikkeus valtavirrassa, että hypernerokkaiden tai särmäkkäiden rikollisten sijaan painopiste on etsiväkaksikossa. "Suurta konnaa" ei - näin juonipaljastuksena - ole vaan rikolliset ovat tavallisia, mikä tuo kirjaan realistisuutta. Porvalin sankarit on luotu hyvin, vaikka ovat hieman liian moderneja ajankuvaan nähden. Viipurin tullikamarinkin kertomuksista tosin löytyy 1920-luvun lopulta tapauksia, joissa rikostutkinta tehtiin ajoneuvon jättämiä renkaanjälkiä myöten niin tarkasti, ettei Porvali ole päähenkilöidensä metodeissa hakoteillä, hieman vain aikaa edellä. Varsinaisista anakronismeista ei voi puhua. Samalla kirja onkin äärettömän kiehtova katsaus aikansa rikos- ja rikospaikkatutkimukseen. Esimerkiksi sormenjälkien kelpaamattomuus todistusaineistona tuona aikana tuodaan hyvin esille.

Reijo Ahtokari: Pirtua, pirtua - Kieltolaki Suomessa 1.6.1919 - 5.4.1932 (1972)

Myönnetään: kirja on äärimmäisen viihdyttävä ja lennokkaasti kirjoitettu. Se on myös siinä mielessä harvinainen, että Ahtokari käsittelee myös Viipuria esimerkein kun tuoreemmat kuvaukset kieltolaista keskittyvät vain ja ainoastaan Helsinkiin.

Kirjassa on se suuri kirous, että se on varmasti ollut osaltaan ainoana yleisesityksenä aiheesta olennaisesti luomassa ja toistamassa kieltolain keskeisiä myyttejä.

Raimo Pullat: Itämeren rutto - Pirtun salakuljetusta vuosina 1919-1939 (1993)

Hyvä ja tiivis esitys kieltolaista virolaisen salakuljetuksen kannalta. Teos osoittaa hyvin, että "virolaisen spriin" merkitystä on liioiteltu kieltolakikirjallisuudessa suuresti, pääasiassa Maalaisliiton aikalaispropagandassa. Spriin suurtuottaja- ja tuojamaata Saksaa kun ei uskallettu kritisoida. Itse havaitsin tämän germaanivaikutuksen käydessäni läpi Viipurin raastuvanoikeuden tullitakavarikkoasiakirjoja: vuoden 1925 jälkeen melkein kaikki takavarikoitu sprii oli saksalaista.

Pertti Kolari & Juha Varis: Höyryautosta puukaasuun. Viipurin läänin autoja ja autoilijoita (2007)

Tutkiessani autojen osuutta Viipurin spriin salakuljetuksessa minua alkoi tökkiä, ettei mistään löytynyt kunnon tilastoa Viipurin autokannasta. Mitä miellyttävin yllätys kohtasi minua, kun kävin läpi Vaski-kirjaston kokoelmia hakusanoilla autot ja rajaamalla aiheeksi historian sekä Turun pääkirjaston kokoelmat sain melkein heti tämän mitä täydellisimmän täysosuman!

Kirja on käytännössä hyvin tehty ja kuvitettu luettelo Viipurin lääniin rekisteröidyistä autoista. Luettelon laatimisessa on ollut tolkuttoman suuri työ, mutta se on tehty viimeisen päälle ja kun kirja on kuvitettu hyvin ja mukana on mielenkiintoisia tarinoita, on lopputulos loistava ja hatunnoston arvoinen. Valitettavasti kieltolakivuoden 1926 tilasto puuttuu, mutta siitä ei voi tekijöitä moittia kun muiden vuosien luvut muuttuvat ja vieläpä eriteltynä autolajeittain sekä kaupungeissa ja maaseudulla rekisteröityihin autoihin. Kun heti alussa vielä huomautetaan lähdekritiikistä tilastojen suhteen, on syntynyt mallikelpoinen tutkimus.

Kari Kallonen: Algoth Niska - salakuljettajien kuningas (2000)

Viihdyttävä kirja Algoth Niskasta, joskin kohteen "ihailu" paistaa läpi. Kannattaa lukea seikkailukirjallisuutena eikä historiakirjana.

Jaakko Hämeen-Anttila & Venla Rossi: Nälästä nautintoihin: Ruoan tarina (2015)

Hyllyssäni ei ole laisinkaan Hämeen-Anttilan teoksia ja Tuhannen ja yhden yön tarinanikin ovat minulla loistokkaassa kuuden niteen painoksena Kaija Rainerlan suomennoksena (1968). Hämeen-Anttilan huumekirjakin Trippi ihmemaahan: huumeiden kulttuurihistoria kiinnostaisi lukea, mutta arvostelut ovat olleet sen suhteen vähän niin ja näin. Perusteellinen Nälästä nautintoihin -arvostelu julkaistiin Agricolassa vastikään.

Kirja on suunnattu laajalle yleisölle. Kieli on poikkeuksellisen siistiä ja viimeisteltyä, kehuni oikolukijalle. En muista milloin viimeksi olen nähnyt tällaista kirjallista suoritusta. Kirja on myös nopealukuinen ja ilahduttavasti vaikeaselkoisten sivistyssanojen sijaan on käytetty kunnollista suomen kieltä.

Jotenkin vierastin kirjan käsittelyä. Aina kahden kappaleen välein odotin pomppaako jostain kyltti jossa lukee "FUN FACT!" tai "DID YOU KNOW?!". Montaa asioista en toki tiennyt, olenhan sodankäynnin tutkija enkä ruoan, mutta pidemmän päälle osa setvityksistä kävi ärsyttämään. Samalla teksti alkoi poukkoilla. Kirjallisuuden käyttö lähteenä ruokakuvauksissa oli toki hyvä asia, mutta siinä taas kävi tökkimään Hämeen-Anttilan kotikirjaston päälleliimaaminen. Tunnustan, että valtaosaa kirjoista en ollut lukenutkaan ja epäilen, onko kirjan kohdeyleisöstä ylipäätään kukaan. Kirjallisina vinkkeinä kirja on asiansa ajava, joskaan ainuttakaan kirjaa ei tehnyt mieli lukea lainausten ja kuvausten perusteella! Valitussa kirjallisuudessa on omia painopisteitä, luonnollisesti, ja voi vain kirjoittaa siitä mitä on lukenut. Tuntuu kuitenkin siltä, että varsinaisesti tätä kirjaa varten ei luettu erikseen mitään. Hämeen-Anttilan panos tässä on suorastaan päälleliimattu. Kaunokirjallisessa puolessa jäin esimerkiksi nälkää käsittelevän luvun suhteen kaipaamaan Hertta Müllerin mestarillista ja sadunomaista kuvausta nälästä vatsassa piikkinsä ulos työntävänä siilinä teoksessa Ihminen on iso Fasaani (Keltainen Kirjaston 2009 julkaisemassa versiossa s. 88-90).

Ruokaa käsitteleviä tilastollisia tutkimuksia julkaistaan ainakin tusina joka päivä, joten niitä sopivasti lainaamalla saa kyllä mitä vain todistetuksi toteen. Klassikkoesimerkki ovat kananmunat, jotka kolmen tai viiden vuoden välein julkaistavissa tutkimuksissa joko suositellaan jättämään kokonaan pois tai joita kehotetaan syömään kaksinverroin enemmän. Alkoholia ja sokeriteollisuutta käsitteleviä tutkimuksia on julkaistu vastikään. Ruokaa ja ruokailua koskeviin tutkimuksiin pitäisi suhtautua mitä lähdekriittisimmin. Klassikko tästä löytyy arkeologiasta ja kuuluisasta Arizonan Tucsonissa toteutetusta jäteprojektista, jossa tutkittiin kulutusta asukkaiden roskien perusteella ja tietoja verrattiin haastattelututkimuksiin. Etenkin alkoholin kulutus oli huomattavasti suurempaa tyhjien kaljatölkkien perusteella kuin haastateltavien vastausten perusteella: luotettavimmat tiedot kulutuksesta saatiin taloudesta niiltä, jotka eivät juoneet lainkaan. Kaikkein kiehtovin lopputulos oli mielestäni kuitenkin se, että lihan kulutus kasvoi kun ihmiset yrittivät vältellä sitä uusien ravintosuositusten perusteella! Kuluttajat eivät enää ostaneet kyljyksiä tai muita vastaavia tuotteita vaan makkaroita, salameja yms. joissa on suhteessa enemmän lihaa. Ihmiset tosissaan kuvittelivat syövänsä vähemmän lihaa näillä valinnoilla. Arkeologinen tulkinta asiasta menisi Tucsonista kirjoittaneiden mukaan todella metsään: jos vastaava olisi tapahtunut esihistoriassa olisivat arkeologit arvelleet, että ihmiset rationaalisesti siirtyivät enemmän energiaa tiivistetyssä muodossa sisältävän ravinnonlähteen pariin hyläten suhteessa niukemman lähteen.

Muina puutteina kirja on Suomen suhteen lähes täysin Helsinkikeskeinen. Turussa Vähätorin varrella on  ravintola Panini, jonka näyteikkunassa on saviruukkujen palasia ja teksti, jonka mukaan paikalla on "jo satoja vuosia sitten ollut ravintola: nämä löytyneet sirpaleet todistavat sen". On hyvä, että kirjassa toistetaan tietyt asiat useaan otteeseen mutta vähän liian usein todetaan esimerkiksi että Iso-Britannia ja Venäjä ovat teenjuontimaita. Leipätekstissä kävivät myös tympimään toistuvat seksiä ja ruokaa yhdistävät kappaleet. Herkun sijaan kirja muistuttaa pullamössöä jossa on runsaasti sattumia. GoodReadsissa pinnistelin, antaisinko tälle kaksi vai kolme tähteä. Päädyin antamaan kaksi koska arviona se om "It was ok", vaikkakin kirjassa oli myös paljon puolia joista pidin. Suosittelen perusteoksena ruoan historiasta.

Kummallista kyllä, tämä on yksi harvoja kertoja kun ruokaa käsittelevää teosta lukiessa itselleni ei tullut lainkaan nälkä. Poistuin aikoinaan esimerkiksi Euroopan esihistoriaa käsitteleviltä luennoilta pohjattoman nälkäisenä pelkästään kuultuani, miten paljon alkuhärkiä syötiin ja millaisia ruoanlaiton jälkiä asumispaikoilta on löytynyt.

Nyt sanon rumasti: ilmeisesti Jaakko Hämeen-Anttila on kyllästynyt olemaan Suomen akateemisen maailman islam-asioiden automaattivastaaja, joten nyt hän on ryhtynyt laajentamaan osaamisalaansa kotikirjastonsa pohjalta. Pitänee lukea vielä Trippi ihmemaahan: huumeiden kulttuurihistoria jotta voin haukkumisen sijasta purrakin tai tietenkin muuttaa mieltäni, millainen kirja sitten onkaan.

Hieman piikkiä kulttuurihistorijoitsijoiden suuntaan, koska ilkimys

Luokittelen Nälän ja nautinnon kulttuurihistoriaan, joka on yksi vähiten arvostamani historiantutkimuksen aloista. Tästä hieman taustatietoja lukijalle. Yhtenä syynä inhooni ovat opinnot Turun yliopistossa, jossa historian perusopintoihin kuului tietty kulttuurihistorian dominanssi, olihan rehtori Virtanen kulttuurihistorioitsija. Kymmenien tuttujeni ja ystävieni perusopinnot jäivät suorittamatta tai pitkittyivät vuosikausilla siitä syystä, että pakettiin kuului 2 opintopisteen essee jossa kaikki aiheet - niitä oli kymmeniä - olivat enemmän tai vähemmän perseestä. Itse suoritin sen hampaat irvessä, aiheena katuvalojen rikkominen osana eurooppalaisia kaupunkimellakoita.

Osasyynä kulttuurihistorian dominanssiin oli muiden kulttuurin tutkimusten aiheiden ahdinko. Etenkin kansatiede oli hylännyt omia perinteisiä aiheitaan ja kulttuurihistorioitsijat kahmivat niitä itselleen esittäen  esimerkiksi uutena ja mitä ihmeellisimpänä huomiona, että menneisyydestä ja historiallisista tiedoista saa uutta tietoa esimerkiksi haastattelemalla ihmisiä! Vau! V*ttuilin aiheesta aikoinani raskaasti. 

Etenkin arkeologiasta loikkasi suuri määrä väkeä (PETTURIT!) kulttuurihistoriaan, mutta myös toiseen suuntaan muutti muutama opiskelija. Keskimäärin jos halusi tutkia jotain aihetta mahdollisimman laveasti loikkasi kulttuurihistoriaan, mutta heti kun aihe tarkentui opiskelija loikkasi toiseen oppiaineeseen. Kulttuurihistoria on "anything goes" oppiaine, jossa tehdään jokaista hyvää tutkimusta kohden viisikymmentä enemmän tai vähemmän sutta. Toki muuallakin tehdään karmeaa tutkimusta, mutta kulttuurihistoriassa laveutta yritetään perustella monipuolisuudella ja tarkkuudella vaikka monesti suuhun jää maku siitä, että lähteitä valikoivasti käyttämällä mitä vain saa perustelluksi ja todistetuksi. Arkeologiassa vastaavaa harrastetaan yleensä ottamalla käyttöön linqvistiikka ja nimistötutkimus heti kun arkeologiset lähteet loppuvat tai uupuvat.

Päivän sarjakuvapoiminta

Jotain tällaista arvelinkin:

Tilapäispäivitys - maiharit toimivat yms.

Kengästystä, pyöräilyä ja marjastusta

Kas niin, kroppa alkaa viimeinkin olla kesän levon jälkeen työskentelykunnossa. Uudet maiharit saapuivat maanantaina ja polvikivut katosivat hetkessä. Kenkien sitominen vie paljon aikaa, mutta vastineeksi olen saanut monipuoliset (viidakkoon tarkoitetut) kengät joilla jaksaa marssia.

Kyllästyin etsimään hävittämiäni polkupyörän avaimia ja marssin Clas Ohlsoniin ostamaan rautasahan. Pakko oli tulla siihen lopputulokseen, että avaimeni ovat päätyneet maanläjittelykasaan jonnekin Harjavaltaan viime syksyn kaivausten jäljiltä. Lukko on nyt sahattu auki, pyörän renkaat on nyt pumpattu täyteen ilmaa ja pesu- ja öljyhuolto on tehty. Juuri kun sain kaiken valmiiksi, alkoi sataa. Suunnittelin meneväni vaapukoita etsimään huolto-operaation jälkeen, mutta tässä intiaanikelissä (sade, +28, potentiaalinen ukkonen) en kyllä lähde ryöppäilemään.

Niin, sieniä on löytynyt vaatimaton määrä mutta kolmen Ruissalon keikan jälkeen pakastimen alin loota on täpötäynnä mustikkaa. En ole aikaisemmin nähnyt metsää yhtä sinisenään mustikoita. Tänään ne lienevät jo ylikypsiä, joten olen vaihtanut vaapukanmetsästykseen. Mutta kuten mainittu, täytyy siirtää huomiseen.

Kiire tuli!

Lupasin Muinaistutkijaan kirja-arvostelun. Huomasin säikähdyksekseni, että jutun deadline onkin 15.8. EIKÄ 15.9. Hui! Onneksi on aikaa ja teksti on sujuvaa luettavaa, joten saanen kirjan luetuksi tänään. Jännä miten elämään tulee heti järjestystä kun on juttu, jolla on deadline.

Koulun penkillä on kivaa

Ilmoittauduin Turun Työväenopiston InDesign-kurssille, koska on pakko opetella se taito enkä ole riittävän spatiaalis-visuaalis-lahjakas ymmärtääkseni suoraan sivuntaiton saloja. Olen 1. varasijalla, toivon mukaan joku keksii syksyn viikonlopuiksi järkevän harrastuksen.

Tähän loppuun voisi kehaista koulu(tus)teeman mukaisesti yhtä Turun parhaista ravintoloista ja baareista, nimittäin Koulua. Istuin siellä eilen iltaa ja tilasin legendaariset Koulun Lohkoperunat (ISO peruna lohkoina, sipulirenkaita, suola/maustekurkkuja ja chilimajoneesia, mmmm). 

Ilmeisesti sössin tilauksen kovassa metelissä tiskillä lankkuperunoiksi, joten kun tarjoilija toi annostani sain ison vadillisen lankkuperunoita. Selitin, että on tapahtunut erehdys ja epäilin saaneeni jonkun toisen annoksen. Tarjoilija pahoitteli ja tuli pian takaisin oikean annokseni kanssa - jossa lohkoperuna oli korvattu tuolla muhkealla kasalla lankkuperunoita! Harvoin saa näin erinomaista palvelua, olletikin kun virhe tilauksessa oli mitä todennäköisimmin minun. Kiitos, Koulu!

Ruoasta opittua

Vielä voisi tuon Lampaansyöjien jäljiltä kirjoitella parista ruokakokeilusta. Kuten arvannette, sitä lukiessa tuli tuhottoman nälkä ja hinku kokeilla lammaspaistia innosti eksperimentteihin.

Ostin karitsaa Kauppahallista ja selailin tuhannen keittokirjaa ja netin ruokaohjetta. Ohjeissa oli suuria eroja. Loppujen lopuksi laitoin lampaan savipotissa uuniin, tein liemen oluesta ja vedestä sekä viiltelin lihaan viiltoja, joihin tungin minttua ja valkosipulia. Laitoin sitä myös päälle & liemeen. Pidin uunissa 6 tuntia 150 asteessa, jonka jälkeen ilman potin kantta 20 minuuttia ruskettaakseni paistosta. Oheen porkkanaa ja perunaa. Ja tietty suola et pippuri.

Lihasta tuli hyvin mureaa, luut irtosivat itsestään. Pitkäkään aika mintussa ja valkosipulissa ei tosin tartuttanut lihaan makua, eli kyllä tämä on marinoitava yön yli. Liemestä tuli erinomaista, ja kierrätin sen seuraavan päivän herkkuruokaan.

Pula-ajan ruokaa

Pari päivää sitten innostuin Kun kansa eli kortilla kirjan "lihapullista", joissa pullat tehtiin lantusta ja sienistä. Ajoin siis 200 grammaa sieniä ja 200 grammaa lanttua monitoimikoneessa, sekaan suolaa, pippuria, kananmuna ja 1/2 dl korppujauhoja. Paistoin taputeltuja pullia pannulla hiljakseen kakkosteholla.

Ikävä kyllä ei toiminut, maistui pelkästään lantulta. Pullien jälkeen taputtelin lopun massan ohuiksi pihveiksi ja jatkoin paahtamista, mutta tymäkkä lanttu iski läpi. Ensi kerralla pitää muistaa

1) keittää lanttu etukäteen, sitä ei voi käyttää raakana ja
2) laittaa enemmän sieniä ja
3) enemmän sidosaineita. Toinen kananmuna ja hivenen enemmän jauhoja.
4) Pitäisikö laittaa paprikajauhetta hitunen?

Aake Jermon mukaan isäntä luuli tosissaan syövänsä lihapullia, emäntä vaikeni todellisesta koostumuksesta. Jatkan kokeiluja tälläkin reseptisaralla.

Torstai Orivedellä

Päivään mahtui kaikenlaista mielenkiintoista. Sää suosi pääasiassa, mutta huulet kyllä rohtuivat. Lounaskahvilassa Oriveden keskustassa tuli syötyä herkullinen pekonijuustomunakas, johon kuului jälkiruokana köyhiä ritareita. Toisinaan elämä on hyvää.

Myrskyn ruhjoma, lähes kaatunut puu.

Arkeologin jännät hetket

Aamun ensimmäisessä kuopassa tuli tavanomaista lasiroinaa ja muuta, mutta yllättäen lasta osui johonkin kovaan. Aluksi arvelin löytöä värin ja suorakulmaisuuden perusteella tavalliseksi tiileksi, mutta hetken raaputeltuani kappaleen päästä paljastui sen halki kulkeva puoliympyrän muotoinen kohouma. Arvelin löytäneeni kattotiilen kappaleen. Kuten aina, mielenkiintoisin löytö on puoliksi kiinni profiilissa eli kuopan reunassa...

Kaarevan, kappaleen halki kulkeman kohouman paljastuttua jännitys tiheni.

Lisää raaputeltuani havaitsin, että ensin löytämäni kapean kohdan jälkeen kappale ei jatkukaan sivulle vaan on kapea, kunnes levenee nopeasti. Huomasin kappaleen myös jatkuvan kohouman takana, eli kyseessä oli jotakin suurempaa.

Kaivelu jatkui kun sain luvan murtautua kuopan profiiliin nostaakseni löydön ylös.

Hieman raaputtelua jatkettuani ja todettuani kappaleen oletettua ohuemmaksi huomasin myös, että sehän on rautaa. Punertava väri oli hämännyt eikä kappaleen naputtelu tuottanut selkeää äänieroa.

Esine jatkuu pitkälle kohouman jälkeen ja on rautainen.

Oletin löydön olevan muodoltaan symmetrinen, eli että kohouman jälkeen kappale taas kaareutuu alaspäin ja päättyy vastaavanlaiseen suorakaiteeseen kuin toinenkin pää. Arvelin, että tämä on jonkin peräkärryn tai traktorin lavan metalliosa tai sitten hyvällä tuurilla raudasta tehty kyltti, jossa olisi tekstiä toisella puolella. Reikiä nauloja, tappeja tms. varten ei näkynyt. Kun profiilia oli raaputeltu ja esinettä hieman siistitty, oli aika nostaa se ylös:

Se on saatu ylös! Mutta mikä hitto SE on?

Esine oli sangen kummallinen, ja arvelen sen olevan jostakin maatalouskoneesta. Tässä vielä pari kuvaa:

Sivuprofiilissa huomaa, että leveä pää on "melamainen" ja kaareutuu alaspäin.

Toinen puoli sileä lukuun ottamatta varressa olevaa viistoa osaa, joka myös toisella puolella. Oletan, että tämä esine kytketään varteen ujuttamalla se noita viistoja uria pitkin.

Pituutta noin 38 cm ja painaa paljon (vaakaa ei ollut holilla, mutta useamman kilon), kokonaan valurautaa.

Aikaisemmin juuri tässä kohtaa kaivausaluetta oli säilytetty maatalouskoneita, joten jostakin kyntökoneesta tms. tämä osa on pudonnut. Kai joku vanha isäntä osaisi heti tunnistaa tavaran. Pitäisikö kysyä Maatalousmuseo SARKAsta?

Sinänsä löydöllä ei ole merkitystä, onpahan osoitus että alueen sekoittunut maakerros on modernin ajan tuote. Mutta kuitenkin hauska löytö lähimenneisyydestä ja esille kaivaminen tarjosi huvia ja jännitystä toviksi. Hypoteesit siitä, mitä seuraavaksi paljastuisi esineestä vaihtuivat minuutti minuutilta ja hämmästys ja jännitys kasvoi kaiken aikaa. Arkeologisen tutkimuksen suola.

Torstain hullu ksylitolinen tuuma

Kaivoimme muutaman kuopan alueelle, jossa kasvoi koivuja. Kun koivun juuria saksittiin huomasi tutkimusavustaja, että niistähän tippuu kauniisti mahlaa. Hän laittoi termarin mukin alle, keräsi vähän ja joi.

Tip... tip... tip...

Oli kuulemma hyvää joten kokeilin itse oman termarini mukilla. Oli hyvää, raikasta, hieman makeaa ja hennon ksylitolipurkan makuista. Vatsa ei mennyt sekaisin, kuten moni varoitteli. Innostuimme keräämään tavaraa oikein kunnolla, ja otin käyttöön kameran objektiivia muistuttavan mukini:

Mahlankeräystä. Muki alkoi täyttyä aika nopeaan tahtiin.

Kokonaiskuva keräystapahtumasta. Yksi juuri jätettiin tarkoituksella tiputtamaan vettä. Kaueampana juurien tiputtamasta mahlasta kertyi toisen kuopan pohjalle valtava lammikko.

Myöhemmin leikkasin koivusta tielläni olleen oksan pois ja äkkäsin, että tyvi ryhtyi välittömästi tihkumaan vettä. Siirsin mukini sen alle ja termarimukin taas aikaisemman juuren alle:

Tuettu kahvimukini keräämässä mahlaa tihkuvasta oksantyngästä.

Mahlaa kertymässä.

Tiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiip!

Seurasin tippumista kaivaessani vieressä kuoppaa alavalle pellolle. Oli ******** hommaa, koska se oli täynnä juuria ja vesi tihkui kuoppaan. Lapion sijasta heilutin rautakeppiä, jonka päässä oli iso möykky maata.

Arkeologi ei tykkää. EI TYKKÄÄ.

Illalla GPS-tiedot vielä osoittivat, että tämä kaamea kuoppa tuli vielä vahingossa väärälle puolelle tontin rajaa. Kun päivä päättyi, kävin hakemassa mukini johon oli ehtynyt kertyä mukavasti mahlaa (lisäsin siihen kaksi vajaata termarimukia juuren luota):

Hyvä saldo.

Ja koska Suomessa ollaan, pitää kaikkea nestemäistä sotke alkoholiin. Kokeilin viskin ja mahlan sekoitusta, kaksi osaa mahlaa ja yksi osa Kolmea leijonaa. Mielenkiintoinen, aavistuksen makea maku mutta ei mikään erityinen herkku. Viskin ja mahlan makutasapaino hyvä, kumpikaan ei dominoi. Nimettäköön drinkki "Oriveden arkeologimahlaksi".

Varhainen vetoomus kasvissyönnin puolesta

Päädyin lueskelemaan Raamattua. Mieleni oli jo pitkään tehnyt mieli lukea lisää Joseph Helleriä, joten lainasin hänen kirjansa Herra tietää. Koska kirja kertoo Daavidista, päätin kerrata kuninkaan vaiheita rippiraamatustani. Jostain syystä eli Da-alkuisen nimen vuoksi päädyin lukemaan Danielin kirjaa (hupsista). Mielenkiintoiseksi osoittautunut sattuma, sillä merkillepantavasti kirja alkaa kenties ensimmäisellä maininnalla kasvissyönnin ja absolutismin eduista. Lukekaapa (otettu täältä):

5 Kuningas käski antaa heille ruokaa omasta pöydästään ja viinejä, joita hän itse joi, ja käski kasvattaa heitä kolme vuotta. Sitten osa heistä pääsisi kuninkaan palvelukseen. ---

8 Daniel kuitenkin päätti, ettei saastuttaisi itseään kuninkaan pöydän herkuilla ja viineillä, ja hän pyysi ylieunukilta lupaa, ettei hänen tarvitsisi sitä tehdä. 9 Jumala oli antanut Danielin päästä ylieunukin suosioon ja ystävyyteen, 10 mutta ylieunukki sanoi Danielille: "Kuningas itse on määrännyt teidän ruokanne ja juomanne. Pelkään hänen näkevän, että kasvonne ovat kalpeammat kuin toisten teidän ikäistenne poikien, ja silloin minä teidän takianne joudun hengelläni vastaamaan asiasta kuninkaalle."

 11 Daniel sanoi valvojalle, jonka ylieunukki oli määrännyt pitämään huolta Danielista, Hananjasta, Misaelista ja Asarjasta: 12 "Saisimmeko sentään koettaa kymmenen päivän ajan. Antakaa meille pelkkiä kasviksia syötäväksi ja vain vettä juotavaksi. 13 Katsotaan sitten, miltä me näytämme ja miltä näyttävät ne pojat, jotka syövät herkkuja kuninkaan pöydästä. Tee sen jälkeen palvelijoillesi niin kuin parhaaksi näet." 14 Valvoja suostui tähän ja antoi heille kymmenen päivää aikaa. 15 Kymmenen päivän kuluttua he näyttivät paljon terveemmiltä kuin ne pojat, jotka olivat saaneet ruokansa kuninkaan pöydästä. 16 Niin valvoja jätti pois kuninkaan pöydän herkut ja juomaksi määrätyn viinin ja antoi heille vain kasviksia.

Kuulostaa nykyaikaiselta. Kokeile mullistavaa diettiä! Huomaat eron VAIN KYMMENESSÄ PÄIVÄSSÄ!

Päivälliseksi kikhernepataa tiedossa, muuten.

Kaksi viikkoa diggailua

Ja ohi on. Kahden viimeisen viikon aikana tuli pistäydyttyä kodin lähellä Virusmäellä, Helsingissä putsaamassalöytöjä Sturenkadulla, Lempäälässä sekä Perniössä Tiikkinummella. Virusmäki ja Tiikkinummi ovat näistä mitä klassisimpia suomalaisen arkeologian kohteita.

Virusmäki ja kipeät kädet

Turun Virusmäen kalmiston lähelle suunnitellaan rivitaloja, aivan tien toiselle puolelle. Juhannuksen jälkeen vietin Turussa pakolliset lomapäivät, joiden jälkeen säästyin ilokseni suuremmilta matkusteluilta: kaivoimme Virusmäellä, missä ovat kaivelleet viime vuosisadan alussa Tallgren ja Hackman.

Lopputulemana oli, että tien toiselle puolelle on ajettu uskomattomat määrät soraa ja savea. Tätä ei voinut kaivaa normaalisti lapiolla ja lastalla, vaan lapio piti iskeä sopivassa kulmassa maan pintaan ja terää piti pyöritellä, että pinta rikkoutuisi. Ranteet tulivat kovan maan kaivelusta helkkarin kipeiksi.

Monttu auki Virusmäellä

Löytöinä tuli klassista tiiltä ja lasia, sekä tietenkin vanhoja kunnon Alkon pullonkorkkeja. Kalmisto ei siis kuopituksen perusteella jatkune tuolle puolen Virusmäentietä.

Hauskana tapahtumana saimme "kaivauslemmikin", tällä kertaa patalaiskan pulun. Se lennähti aina aamuisin pakettiauton viereen ja nökötti siinä paikoillaan. Otus ei liikahtanut minnekään, vaan tyytyi nokkimaan ruohoa ympärillään. Selvästi se kerjäsi ruokaa.  Haukuin kyyhkystä sosiaalipummiksi, verorahoilla eläjäksi ja laiskottelijaksi. Lintu ei ollut moitteistani moinenkaan, vaan tyytyi tuijottamaan keltaisilla silmillään. Ihme elikko.

Laiska ja saamaton pulu eli "Sepelvaltimokyyhky"

Lempäälä on p*ska paikka

 

Helsingissä pääsimme seuraavalla viikolla maanantaina putsaamaan tehtyjä löytöjä. Hauskana sattumana putsaillessani Raumalta aiemmin löydettyä lyijyesinettä paljastui lian alta vuosiluku 1888 ja kirjaimet "EM". Siinä oli myös suuri määrä pieniä kruunuleimoja. Liekö ollut jokin virallinen vaa´anpaino?

Seuraavana päivänä lähdimme Lempäälään, missä kaivoimme kirjaimellisesti puoli metriä paskaa. Kaivausalue oli harvinaisen hyvin lannoitetulla peltoalueella. Maakuntamuseo oli tehnyt kummia ratkaisuja, joten Museoviraston kenttäväki sai tulla paikalle ihmettelemään tummaa maata joka "ehkä mahdollisesti saattaa olla vaikkapa ehkä muinaisjäännös". Tunnin löyhkäävien kaivausten jälkeen tuli esille 1950-luvulla sahattu parrunpätkä. Ei muinaisjäännös.

Maisemia Lempäälästä.

Kun 2 m X 2 m x 0,5 m alue on raivattu siitä itsestään. Oikealla ylhäällä lankunpätkä.

Kaikki tämä kestettiin arkeologeille ominaisen mustan huumorin avulla:

"Älä ole siinä kuopan reunalla noin paskantärkeänä!"
"Annat aina vaan noita paskoja neuvoja kaivamisen suhteen."
"Kuun viimeinen eli nyt on palkat niskassa ja nilkat pa-"
"Aika paskaa huumoria täällä"

No, oli Lempäälässä kivaakin, nimittäin lounaalla. Keskustassa kruisaillessamme ja sopivaa ruokapaikkaa etsiessämme bongasin lounaskahvila Tähden, johon menimme porukalla. Jostain syystä kaikki muistivat pestä kätensä ennen ruokailua.

Lounaskahvila Tähti, suosittelen!

Tiskillä. Suosittelen uuniperunoita!

Tilasin herkullisen uuniperunan lohella, ja lounaaseen kuului erinomainen salaattipöytä. Henkilökunta Tähdessä oli harvinaisen palvelualtista ja ystävällistä, tuli erinomainen mieli heidän mukavuudestaan asiakkaita kohtaan. Suosittelen!

Hävettää hieman, että huolimatta putsailusta jätimme lattialle melkoisen mutavanan pöytämme ja salaattipöydän välille. Poistuimme vikkelästi ja vähin äänin...

Tyypilliseen viimeisen viikon tapaan aikataulut olivat mitä sattuivat. Lempäälästä tuli yllättäen lähtö kotiin Turkuun, ja seuraavaksi päiväksi oli tiedossa matka Karjaan kautta Mustioon. Ennakkolipuilla olisi säästynyt kivasti rahaa, kaverin kanssa päädyimme Toijalaan kiukustuneina odottamaan Turun junaa. Ehdotukseeni "Pitäisikös odotellessa mennä oluelle" hän huudahti iloisena "Sehän on kerrassaan erinomainen ajatus!"

Ja niin olen päätynyt enemmän rappiolle kuin koskaan aiemmin. Kaivoin puoli päivää ulostetta turhan tähden ja päädyin Toijalaan juomaan kaljaa lähes tyhjään kebabpizzeriakapakkaan. Se jos mikä on suomalaisen miehen lopun alkua, sanon minä!

Karjaalla kaffellan

Seuraavaksi päiväksi oli tiedossa tutkimuksia Mustionlinnassa. Aamulla junalla Karjaalle kello aamu yhdeksäksi, ja täällä piti odottaa toista kaivausapulaista vielä tunti. Niinpä menimme kahville Karjaan keskustaan häntä odotellessamme.

Kahvilan edessä pyöri kesy naakka, joka selvästi halusi osuutensa kahvipullastamme. Otus tuli niin tuttavalliseksi, että hyppäsi lopulta polvelleni. Annoin sille nimeksi Aspelin (aikaisempi Virusmäen pulu sai nimensä professorimme mukaan).

Munkkia! Pullaa! Muruja!

Nimesin hänet Aspeliniksi.

Karjaan rautatiepiha.

Mustiossa kairasimme maata laajennettavan ravintolaan läheltä. Ei mitään. Päivään liittyi muitakin seikkailuja, mutta niistä en nyt tässä yhteydessä kerro enempiä.Siihen kuului luonas Deli Tukussa, pullo kuusenkerkällä maustettua Metsän Henki -olutta (herkkua!) ja majoittuminen vanhaan Rautaruukkiin Meri-Teijossa.

Museovirasto ja kadonneiden röykkiöiden arvoitus - 

Perniön legendaarinen rautakautinen kalmisto

Viimeinen keikka oli virkistävän erilainen. Pääsimme Perniön Tiikkinummelle etsimään lähes sata vuotta aiemmin kartoitettuja, nyt kadonneita rautakautisia röykkiöitä. Alueella on merkittynä ns. Lupajan tyypin haautalatomuksia. Tutkimme aluetta myös metallinpaljastimella tarkkaan, mutta (onneksi) mitään ei löytynyt. Klassinen Alkonkorkki ilmestyi jälleen kerran.

Tällaista maastoa tutkittavana.

Yksi 1920-luvulla tutkituista röykkiöistä.

Toisen röykkiön taakse oli laitettu varoitus "Perniönpaimenkoirista"

Perniön kuppikiviä. Paikalle annettiin tuoreita "uhreja" eli rahoja ja nappi, kuten vuosisatainen tapa vaatii.

Uusia kuppikiviä! Nämä olivat hyvin matalia.

Kuppikivistä pitää vielä kertoa sen verran, että näin Meri-Teijossa yöpyessämme todella outoa unta. Museovirastolle oli ilmoitettu, että Perniöstä löytyneet kuppikivet olivat matalina jääneet keskeneräisiksi, joten niitä piti syventää "valmiiksi". Ryhdyimme toimeen valtavalla kiviporakoneella.

Tyypillistä tutkimusaluetta. Turvetta noin puoli metriä, joten mahdolliset kivimuodostelmat pitää todeta työntämällä lapiota tiheään hyvin syvälle. Jos kolahtaa sopivalla tavalla, niin siellä lienee kivi.

Pistäydyimme vielä lähellä vilkaisemassa pronssikautisia röykkiöitä. Alueelle johti muinaispolku, joka on tyypillinen osoitus suomalaisesta muinaisuuden vaalimisesta: kulttuuripolun perustamiseen annetaan kyllä apuraha, mutta ylläpitoon ei myönnetä senttiäkään. Muinaisjäännösten hoitoryhmän alasajo ei ole olennaisesti auttanut asiaa.

Löytöinä Perniöstä tuli palanutta luuta ja keramiikkaa, itsekin löysin tuulenkaadosta mukavia paloja. Tämä rajasi alueen polttokenttäkalmistoa aika hyvin. Nuorta rojua sieltä täältä piipparilla.

Näin meni viisi viikkoa. Syksylle odotettavissa kaivauksia eri puolilla Suomea, saas nähdä minne virta vie.

Kantoon Perniön Tiikkinummella kirjoitetut terveiset myöhempien aikojen arkeologeille.

Arkeologimme museologien seurassa Tukholmassa – Södermalm ja Gamla Stan

Tämä juttu tulee nyt pahasti viiveellä, ja suunnitelmistani poiketen esitän sen pääasiassa valokuvin:

 

Omituiset seikkailut Ruotsin pääkaupungissa

Viimeinkin loma. Siitä on kohta kolme vuotta kun oikeasti olen ollut lomailemassa ja neljä vuotta kun olen ollut ulkomailla. Kun vuoden alkupuolella tarjottiin halpaa opiskelijajärjestömatkaa Tukholmaan, olin heti lähdössä kun rahatilanne varmistui riittävän vakaaksi. Minä sain  palkkaa ja parempi puolisko palkkion käännöstyöstään. Siispä ansaituille lomalle!

Tavoitteena oli nimenomaan rentoutua kaikesta ja nauttia uusista kohteista uudessa kaupungissa. Viimeksi olin Tukholmassa yli seitsemän vuotta sitten, ja silloin pistäydyin katsomassa Vasa-laivaa ja Armémuseeta. Nyt lähtökohdaksi valikoitui hostellimme Accon sijainnin perusteella Södermalm lauantaiksi, kun muut museologit ja matkalle mukaan tulleet olivat käymässä Vasa-laivalla. Sunnuntaina taas vuorossa olisi Gamlastad, vanhakaupunki.

Vierailukohteet valikoituivat paremman puoliskon lainaaman Fynda! kirjan perusteella, josta löytyi hyvien vintage-puotien sijainteja. Kartta katsomalla löysi helposti sopivat kirkot ja kohteet vapaasti vierailtaviksi. Lisämausteena Helsingin Sanomat suositteli 30 kahvilaa Tukholmassa, joista poimimme useita mahdollisuuksia.

Perjantai - ilmaisia lounaita taitaa olla olemassa

Aamulla varhain alkoi talsinta kohti Turun Silja Linen -terminaalia – siis bussipysäkille ja ykköslinjalla perille. Joimme tölkkikahvit ja söimme eväät terminaalissa, ja suureksi kauhuksemme totesimme samalle laivalle nousevan jääkiekon nappulaliigalaisia (taisivat olla Porin Ässistä).

Laivamatkasta muutama maininta. Emme halunneet buffettiin, vaan tuumimme listojen perusteella a la cartén riittävän. Ikävänä yllätyksenä nämä aukesivat vasta useita tunteja buffetin jälkeen, ja kala- ja äyriäisravintolassa (katkaravut ja risteilyalukset kuuluvat aina yhteen minun repertuaarissani!) saimme viimeinkin herkullista ruokaa. Tilattuani laskun sain poikkeuksellisen korttilaitteen: siihen piti heti näpytellä PIN ilman, että näki summaa. Kuinka ollakkaan, kun olin painanut vihreää näytöllä vilahti tuplasumma siitä mitä olin tilannut!

Kun tarjoilija toi kuitin, alkoi asian setvittely. Olin saanut paremman puoliskon kanssa naapuripöydän laskun. Sen selvittelyssä meni melkein 20 minuuttia, mutta lopulta summa palautui minulle ja sain kuulla, että ruokailu meni kapteenin piikkiin. Kiitos Silja Line! Vilkaisu kotona matkan jälkeen osoitti, että rahat todella olivat palautuneet.

Tulevat jääkiekkotoivomme osoittivat Suomen nuorison erinomaisuuden juoksemalla pitkin käytäviä meuhkaamassa. Olivat olevinaan niin kovaa sakkia ja aikamiähiä, että kärttyisyyden sijaan enemmän hymyilytti. Kun poikalauma suunnisti laivan tax free kemikalioon, aloimme arvuuttelemaan, olivatko he ostamassa elämän ensimmäisiä partavesiä vai äidille tuliaisia. Itse kyynikkona arvelin, että pojat tahtoivat käsiinsä mahdollisimman alkoholipitoista hajuvettä vetääkseen ruusuvesikännit.

Asuintiloissa pojat huvittelivat koputtelemalla ihmisten oviin ja juoksemalla nurkan taakse hihittelemään. Museionin tytöt saivat pojat lopettamaan karjumalla oven läpi "ME TIEDETÄÄN MISSÄ HYTISSÄ TEIDÄN VALMENTAJANNE ON! JOS EI LOPU NIIN MENEMME HÄNEN JUTTUSILLEEN!"  Loppui koputtelu.

Perillä Tukholmassa olimme kello kuuden aikaan illalla. Tätä ennen pääsimme ihastelemaan satojen saarien lisäksi Maarianhaminaa. Kaunis menomatka. Tunnelmaa kohotti vielä peli Settlers of Catania, josta on tulossa hyvää vauhtia yksi suosikkilautapeleistäni.

Terminaalissa ulos ja etsimään tietä metrolle. Pienen harhailun ja metroasemalla sekoilun jälkeen (hiton sekava lippusysteemi eikä oma surkea kielitaito edesauttanut asiaa yhtään) matka kohti Södermalmia alkoi. Acco-hostellissa sain puolisoni kanssa kahdestaan neljän hengen huoneen, sillä kaksi museologia oli lutikkapelon vallassa toisaalla. Tutkin huoneen tarkkaan ja asettelin laventelia sinne tänne, eikä kaikista huhuista huolimatta näkynyt ötökän ötökkää. Nukkumaan saattoi käydä rauhassa.

Lauantai

 

Aamu alkoi pikaisella kroppasyynillä lutikanpuremien varalta. Onneksi asemasotaa tutkineena tiesin lutikoista yhtä sun toista, eikä niistä näkynyt merkkejäkään. Varmuuden varalta vaatteet ja matkalaukut oli laitettu muovipusseihin. Pukeutumisen ja aamutoimien jälkeen kohti ensimmäistä etappia, kahvila Copacabanaa. Yllätykseksemme kahvila oli kuin Turun kirjakahvila. Kupit olivat kaikki erilaisia ja tunnelma ja sisustus hyvin samanlainen – siis erinomainen! Otin paahtoleipää tuorejuustolla ja marjahillolla sekä kupposen kahvia, ja hyvää teki sekä oli oikein herkullista. Olin valmis Tukholmanvalloitukseen! Tai, no ainakin Södermalmin.

Copacabanasta tullessa piti ottaa kuva raamatullisesta Abraham Grillistä.

Muut museologit suuntasivat kohti Vasa-laivaa, jota kohtaan ei nyt ollut erityistä intoa. Niinpä tutkimme Södermalmia, joka oli minulle kokonaan uusi pala Tukholmaa. Aloitimme kulkemalla pitkin Honrsgatania ja etenimme kohti kaakkoa.

Beyond Retro -myymälästä.

Yleishuomiona kaupoista verrattuna suomalaisiin vintage-myymälöihin Tukholmassa oli melkoinen hintaero. Tyydyin katselemaan ja sovittamaan yksiä kenkiä, jotka tosin olivat liian pienet mutta näyttävät. 

Ehdottomana matkan ostoskohokohtana löysin kahdesta etsimästäni teoksesta toisen. Keräilen Ruotsin armeijan ruoturykmenttien historiikkeja, sillä niistä löytyy usein arvokasta tietoa ruotsalaisten vaiheista Suomessa käydyistä sodista. Nyt haaviin jäi Kungl Södermanlands regemente under 350 år. Se on yksi parhaiten toimitetuista historiikeista, mitä Ruotsissa on aiheesta tehty.

Majoittuessaan Suomeen hattujen sodan alla rykmentit laativat luettelot kaikista majoitusalueella pitäjässä olleista rakennuksista, myllyistä, aitoista yms. Erittäin hyödyllistä tietoa siis! Södermanlandilaiset olivat Järvelässä, eli jos haluaa tietoa rakennuskannasta vuodelta 1741 niin rykmentit asiakirjat auttanevat asiaan.

Katarina kyrka 

 

Södermalmilla riitti ihmeteltävää, ja ihmeellisin paikka mielestäni oli kaunis Katarinan kirkon puisto.

Kirkko oli kaunis.

Upea kirkkopuisto ja hautausmaa.

Kummallisin näky koko matkalla: hautakiven taakse piirretty Horuksen silmä.

Puistoa.

Graffitien kuvaaminen on kivaa.

Retroilua, kaupunkia ja Fotografiska

Pelastusarmeijaa retrokaupassa?

Retrokaupasta.

Turkua Tukholmassa? Dynamon mainos.

Desing kysy, myy, vaihda, ostetaan -palsta.

Oivaltava mainos!

Hienot kupariovet.

Taas hautausmaalla.

Pääsiäispupuja.

Hautausmaalla lauloi mustarastas.

Illaksi menimme valokuvataiteen museoon Fotografiskaan. Paikalle houkutti myöhäinen aukioloaika ja kiinnostavat WEB-sivut.

Käynti oli mahtava. Suosittelen Fotografiskaa, siellä olleet valokuvanäyttelyt olivat äärettömän vaikuttava kokemus. Asiansa osaava opas toi paljon lisää valokuvanäyttelyyn, ja yläkerrassa on ravintola ja baari, joka on myöhään yöhön asti auki.

Fotografiska.

Ostin museokaupasta kameran objektiivia muistuttavan termosmukin, jolla olen onnistunut hämmentämään lukuisia ihmisiä. Kuva tulossa myöhemmin.

Fotografiskan jälkeen Bishops Arms- kapakkaan.

Illalla kävi hilpeitä, kun lutikkapelkoiset museologituttumme olivat kirjautuneet omaan hostelliinsa. Yömyöhään oveemme koputettiin, kaverini antoi minulle kännykän ja sieltä kuului:

"Tässä paikassa mihin me aiottiin onkin lutikoita. Oliko teillä siis siellä vielä kaksi vuodetta vapaana?"

Ennen kollegojen laskemista sisään 15 minuuttia myöhemmin ojensin heille ovesta jätesäkkirullan ja pussin laventelia.

Viimeisenä päivänä vanhaan kaupunkiin

Viimeisenä päivänä vuorossa oli käynti Kuninkaanlinnassa ja pyörähtelyä vanhassa kaupungissa. Kahvilan löytäminen palmusunnuntaina oli yllättävän vaikeaa. Kaikki suositellut olivat kiinni aamusta, mutta Eerikinkahvila osoittautui mukavaksi, vaikka ei ollutkaan listalla.

Hieno idea: tekstikaappauksia Tukholmasta kertovista kirjoista kylteissä.

Kohti vanhaa kaupunkia.

Mitä helv-! Antiikkiliikkeen näyteikkunassa oli kivikirves (tai kopio sellaisesta), jossa oli museon kokoeolmanumero.

Kuninkaanlinnan edessä oli härski leijona. Tuli vanha kissameemi mieleen: "Look at my balls! LOOK AT THEM!" Infantiilia huumorintajua, sanoisi professori.

Hilpeä "betonipossu" kuninkaanlinnan luona

Kuninkaanlinna oli hienoinen pettymys. Linnamuseo sen alla oli paljon kiinnostavampi kohde.

Tukholman vanhankaupungin Indiskassa oli nerokas idea: myymälän yhteydessä on ravintola, jossa ruoka tarjoillaan Indiskan astioista. Herkullista ja markkinoivaa!

Ravintolan rekvisiittana olevat intialaiset elokuvajulisteet herättivät tahatonta komiikkaa.

Lisää Bollywoodia.

Vanhasta kaupungista löytyi paljon kuvattavaa, tässä parhaat palat. Saksalaisessa kirkossa vierähti useita tunteja. Suosittelen käyntiä.

Kukkuluuruu! Bongaatteko, mikä näky pysäytti vanhassa kaupungissa?

Design-linnunruokinta-automaatti. Mistä voisi ostaa?

Satamaan kuljimme Södermalmin halki. Haimme vielä Krigsmuseetista matkamuistoja kotiin viemisiksi.

Lupasin viedä paremman puoliskon vihille tällaisella.

Sellainen Tukholmanreissu. Tapahtui paljon muutakin mainitsemisen arvoista, mutta niistä ehkä myöhemmin, kun kirjoitan tätä usean kuukauden viiveen jälkeen.