Lupasin myös artikkelin Arkeologia nyt! lehdelle, ajattelin käyttää siihen Vertikaalikonfliktiarkeologia-artikkelini. Lehti ilmestyy ensi keväänä, joten kiirettä ei ole.
Ideana on siis esitellä ja tutkia pommitusten jälkiä rakennusten yms. seinissä. Valokuvia on kertynyt Turusta, Helsingistä ja Tampereelta. Lisäksi tiedossa on kohdeita 1700-luvulta ja Suomen sodan ajalta ja ulkomailtakin.
Kun keskustelin professorin kanssa aiheesta, hän ehdotti käyttämään artikkelissa paljon kuvia (oho! Kuvituksen käyttämistä!) ja käyttämään "jonkun vaikeatajuisen ranskalaisen filosofin ajatuksia" (hän siis sanoi sanasta sanaan noin, eikä nimennyt ketään. Sopivan nimen kuulemma saisin tarvittaessa juuri väitelleeltä tohtoriltamme). Näin sitä tiedettä tehdään yliopistoissa.
Valitsin mieluummin populaarin linjan, sillä paikalla olleen koruton kertomus siitä päivästä, jolloin pommitusjäljet syntyivät on monella tavalla parempi osoitus niiden merkityksestä kuin pseudoajattelijan akateeminen nelikenttä, jossa asioita verrataan intro/ekstro ja syvä tunne/ pinta akseleilla...
Päivänpolttava puheenaihe?
Pidin elämäni ensimmäisen puheen (esitelmä se oikeastaan enemmän oli, mutta en käyttänyt kuvia tai kaavioita apuna) viikonloppuna Johannesseuran kesäjuhlassa. Aiheena Lotta Svärd, käytin esitelmäni pohjana keväällä pitämääni esitelmää jota lyhensin reilusti ja täydensin sitten esimerkeillä Liedosta, Turusta ja Johanneksesta.
Puheenpitäminen ei ollut helppoa, sillä päivälle osui kesän siihenastinen pahin helle: 33 astetta! Kävi sääliksi kuulijoita, kun melkein puolet salissa istujista heilutteli ohjelmalehtistä naamansa edessä. Puhe ei onneksi ylittänyt kovin pahoin minulle annettua aikaa, mutta jouduin turvautumaan hieman liian usein anekdootteihin tai lyhyisiin kertomuksiin. Niitä oli minulla varastossa useita siltä varalta, että kuulijat alkaisivat menettää mielenkiintoaan. Pitää tarjota raakadata sopivina ja ymmärrettävinä kokonaisuuksina ja loogisena jatkumona, ja tarjota siitä paikallisia esimerkkejä tai eläviä ja lyhyitä tarinoita.
Itsereflektiota:
1) Aloitin lauseet aivan liian usein "ja" sanalla. Varsinaisen puheen teksti oli mahdollisimman selkeitä lauseita, mutta ajatuksissa kahdesta lauseesta tulee virke jotka yhdistää "ja" -sanalla sen sijaan, että jakaisi ne pisteellä. Onneksi parempi puolisko oli edellisen illan koepuhunnassa huomauttanut tästä, joten tosikoetuksessa sain sen nopeasti karsituksi.
2) liikaa vuosilukuja. Tosin koska käsittelin Lotta Svärdiä organisaatiohistorian kannalta, oli vuosilukujen käyttö välttämätöntä etenkin sääntöuudistusten erottamiseksi toisistaan.
3) raavin päätäni pariin otteeseen. Hirveä helle ja kiusallinen kärpänen osasyyllisiä.
4) Onnistumisia: älysin tilata veden ajoissa puhujapönttöön, päälläni olevan lampun valo antoi minulle kuulemma enkelin sädekehän ja mielestäni katsoin yleisöön riittävän usein ja eri suuntiin sitä.
5) Puheeni sai jälkikäteen runsaasti kiitoksia ja sain kutsun uuteen tilaisuuteen kertomaan samasta aiheesta. Enemmän vaikutuksen taisi tehdä aihe, ei niinkään puhuja. Toisaalta taidan yliarvioida ihmisten tietoisuutta lottien historiasta.
Työmyyrä arkistossa
28 - 33 asteen helteissä on oppinut arvostamaan arkistotyötä: muissa huoneissa ihmiset melkein kirkuvat tuskasta, mutta hyvin ilmastoidussa arkistohuoneessa ei ole huolen häivää.
Tällä hetkellä meneillään on kuvien skannaus. Liki 1300 kuvaa, mutta koska lopputuloksena ei tarvitse olla 600 dpi:n TIFFiä, työ sujuu nopeasti. Sen jälkeen alkaa arkistointi, mutta ensin pitää eritellä ne, joista on metatietoja sekä jakaa kuvat Kanadan ja Yhdysvaltain valokuviin. Töitä siis riittää.
Kiinnostava tenttikirja
Vaihteeksi tenttiluku on ollut helppoa: Kai Häggmanin Sanojen talossa, eli Suomalaisen Kirjallisuuden Historiasta talvisotaan asti kertova teos oli hyvin koukuttava. Erityisen kiinnostavia olivat suomalaiset sivistyneistön sisäiset valtataistelut ja kiistat SKS:n sisällä.
Kirjan taitto on hyvin raikas, ja fonttivalinta kiinnitti huomioni. Paksuudesta huolimatta teos on nopea ja helppolukuinen.
Savumerkkejä
Kotioloissa on edelleen vaikeuksia tehdä töitä, kiitos parveketupakoinnin: alakerrassa asuu käytännössä ketjupolttaja, joka lähettää savumerkit 15 minuutin välein. Asunnon tuuletus on siis mahdotonta ilman, että iljettävä katku leviäisi huoneistoon.Siispä pitää kärvistellä kuumuudessa.
Pohdin omaehtoista vieroitushoitoa alakerran asukille. Koska vesi-ilmapallojen heittely voisi tuoda syytteen, ajattelin vastata savuun äänellä: joka kerran, kun käry kävisi, laittaisin parvekkeelle asennetuista kaiuttimista kuulumaan jotakin korvia hivelevää. Kumpikohan toimisi paremmin, "Tango Kohtalon" vai Mikko Alatalon "Mie maalaispoika oon" ?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti