Pelirintamalla tapahtuu

Artikkeleiden raapustelun ja historiikin kuvituksen valikoimisen ohella on hauska uppoutua pelimaailmaan. Pelasin Fallout: New Vegasin toiseen kertaan läpi ja oikean käden etusormi vihoittelee vieläkin!

New Vegasissa viehättää pelin tarinan moraalinen moniulotteisuus. Aikaisemmissa peleissä oli selkeä hyvä/paha jako mahdollisissa tarinoissa, mutta New Vegasissa voi valita neljästä eri lopputuloksesta, joista kaikissa on hyvät ja pahat puolensa. On hyvin kiinnostavaa kuulla tietyn osapuolen perustelevan omaa erinomaisuuttaan ja moraalista paremmuuttaan sekä heti perään määrävän pelaajan tuhoamaan kokonaisen autiomaassa sinnittelevän ihmisyhteisön, koska "He voivat olla uhka". Parinkin yhteisön jäsenet olivat niin sympaattisia, että en ole missään vaiheessa hennonnut ryhtyä väkivaltaisiin ratkaisuihin vaan neuvottelen heidän kuiville. Tästä syystä kaksi pelitarinaa on edelleen pelaamatta. Tohdinko edes pelata, jos Brotherhood of Steelin bunkkeri pitää räjäyttää asukkaineen kaikkineen taivaan tuuliin?

Tällaisia pelejä olen kaivannut pitkään. Pelaajan tekemät ratkaisut ovat kauaskantoisia ja ennalta-arvaamattomia. Ja tietysti mausteena on hurtti Fallout-huumori.

Epäonnistunut kokeilu: Company of Heroes 2

Kun Fallout oli pelattu, oli aika etsiä pelinälkään jotain uutta. Kokeilin pari viikkoa sitten Company of Heroes 2:a, kun Steam salli kokeilla muutaman päivän ajan eri pelejä. Alkuperäisen CoH oli äärimmäisen onnistunut, joten odotin itärintamaan sijoittuvaa versiota innoissani.

Harvoin olen pettynyt näin pahasti. Kaikki alkuperäisen CoH:in pikkusynnit ovat kasvaneet perisynnin asemaan. Alkuperäisessä CoH:ssa omien joukkojen liikuttelu olitaistelutilanteissa hieman hankalaa, etenkin panssarivaunujen. Jos annoit vaunulle käskyn perääntyä, niin ENSIN se kääntää tulittavalle viholliselle haavoittuvan selän, ja vasta sitten alkoi vetäytyä. Se, että vaunu ensin peruuttaisi suojaan ja vasta sitten alkaisi körötellä turvaan oli äärimmäisen vaikeaa. Tappiot muodostuivat sangen suuriksi.

Itärintamalla tavallinen jalkaväkikin tekee typeryyksiä minkä ehtii, selkeistä komennoista huolimatta. Peleissä ryhmille annetaan suunta, johon ryhmä ampuu tai tähtää pääaseilla (tykki, konekivääri). Idea on hyvä; "väärin" suunnatun konekivääriryhmän kylkeen kannattaa koukata. CoH 2:ssa tämä on kuitenkin tehty aivan päin pelihelvettiä siinä mielessä, että esimerkiksi konekivääriryhmän viisi muuta miestä (torrakot käsissään) eivät tee näissä oloissa yhtään mitään. Ne vain odottavat, että kuolema korjaa sen sijaan, että auttaisivat kk-ampujaa! Tätä ongelmaa korostaa entisestään kaksi seikkaa: ensinnäkin, vihollisen jalkaväki pääsee leikiten rynnimään suoralla rintamahyökkäyksellä ryhmien läpi. Eräässä kohtaa asemassa oli Maxim-ryhmä, kaksi ryhmää jalkaväkeä ja pst-tykki, mutta saksalaiset vain kävelivät kiivaasta ammunnasta huolimatta omien sekaan. Toinen ongelma on se reaaliaikaisten strategiapelien perinteinen ratkaisu vaikeuden kohottamiseksi, että vihollinen näkee aina koko kartan, kaikki pelaajan joukot ja niiden tulisektorit. Siksi se osaa aina laittaa hyökkääjät kuolleeseen kulmaan. Monta kertaa puolustuslinjojen rakentelu keskeytyy siihen, että pieni ryhmä vihollisia on pujotellut selustaan ja tuhoaa päätukikohtaa, jonka on kyllä suojannut parilla yksiköllä - jotka eivät tee mitään ilman erillistä käskyä!

Pelin tarinakin on aika kökkö. Pelit-lehden arvostelu antaa ymmärtää kaikki olennaiset heikkoudet sen suhteen. Pelasin Steamin armollisella luvalla viisi tehtävää, ja sitten kyllästyin. Viimeiset 24 tuntia vapaata peliaikaa jäivät käyttämättä. Lupaava peli, joka kuitenkin ainakin yksinpelin osalta osoittautui turhauttavaksi ja pöhköksi.

Onnistunut kokeilu: XCOM - Enemy Unknown

Onneksi löytyi parempaakin pelattavaa. Olin huomannut, että Stockmannin löytölaarissa oli taktinen vuoropohjainen strategiapeli XCOM - Enemy Unknown. Sain sen pilkkahintaan 5€:lla, mainittakoon että läheisissä muissa liikkeissä sen hinta oli 40 - 60 euron hujakoilla. Seurasin pelin pelaamista Harjavallan kaivauksilla, ja pidin näkemästäni. Paketin mukana tuli myös bonussisältöä. Ei ihme, että tämä peli on monissa yhteyksissä nimetty vuoden peliksi. Tämä peli on kaunis ja toimiva. Ja armoton! Vuoropohjaisuudesta huolimatta tunnelma on hyvin kiivas.

Itse pidän kaikkein eniten siitä, että mikäli pelaajan kuuden hengen ryhmä tulee niitetyksi maahan plasmasateessa, niin se on kyllä aina 100% pelaajan vika. Jokin ryhmän jäsen etenee pelaajan ahneuden uhrina liian pitkälle ja juuttuu keskelle viittä vihulaista. Tai sitten omat joukot kokoaa liian tiiviiseen ryhmään, jolloin yksi hyvin nakattu alien-grenade posauttaa porukan kokonaisuudessaan valhallaan.

Toisaalta tulituki toimii viimeinkin erittäin hyvin. Kun heavy-yksikkö avaa kevyellä konekiväärillä tulen pitääkseen vihollisen matalana (suppressing fire),  niin se myös toimii! Vihollinen ei voi liikkua tai ampua kuin vaivoin. Taktisista virheistä rangaistaan armotta, oivalluksista ja hyvästä ryhmätyöskentelystä palkitaan. Savukranaateista on viimeksi ollut yhtä paljon oikeaa hyötyä Steel Panthersissa, yleensä ne jäävät peleissä siihen että niiden tehoa kokeilee tutoriaalissa mutta varsinaisessa taistelussa niitä ei ehdi tai voi käyttää. 

Edellinen UFO-peli juuttui muutaman tunnin pelaamisen jälkeen jatkuvaksi teknologiatutkiskeluksi, mistä en pitänyt. Juuri kun alkoi tutkia lasereita, sai plasmat. OK. Juuri kun sai plasmat puolitutkituksi, tulivat ioni-aseet. Lopulta teknologiavyöry oli lähes kestämätön. Sinänsä niukoilla resursseilla pyöriväksi peliksi se oli hauska, mutta alkoi tylsistyttämään. XCOM ei onneksi junnaa.