"Let's go, pal"

Fallout 4 traileri, uunituoreena:

Vaikuttaa olevan entistä "kauniimpi" postapokalyptinen maailma. Nyt pitää pystyä pysymään nahoissaan... ja juuri kun sain pelattua Fallout: New Vegasin lisäkentät läpi!

Pelirintamalla tapahtuu

Artikkeleiden raapustelun ja historiikin kuvituksen valikoimisen ohella on hauska uppoutua pelimaailmaan. Pelasin Fallout: New Vegasin toiseen kertaan läpi ja oikean käden etusormi vihoittelee vieläkin!

New Vegasissa viehättää pelin tarinan moraalinen moniulotteisuus. Aikaisemmissa peleissä oli selkeä hyvä/paha jako mahdollisissa tarinoissa, mutta New Vegasissa voi valita neljästä eri lopputuloksesta, joista kaikissa on hyvät ja pahat puolensa. On hyvin kiinnostavaa kuulla tietyn osapuolen perustelevan omaa erinomaisuuttaan ja moraalista paremmuuttaan sekä heti perään määrävän pelaajan tuhoamaan kokonaisen autiomaassa sinnittelevän ihmisyhteisön, koska "He voivat olla uhka". Parinkin yhteisön jäsenet olivat niin sympaattisia, että en ole missään vaiheessa hennonnut ryhtyä väkivaltaisiin ratkaisuihin vaan neuvottelen heidän kuiville. Tästä syystä kaksi pelitarinaa on edelleen pelaamatta. Tohdinko edes pelata, jos Brotherhood of Steelin bunkkeri pitää räjäyttää asukkaineen kaikkineen taivaan tuuliin?

Tällaisia pelejä olen kaivannut pitkään. Pelaajan tekemät ratkaisut ovat kauaskantoisia ja ennalta-arvaamattomia. Ja tietysti mausteena on hurtti Fallout-huumori.

Epäonnistunut kokeilu: Company of Heroes 2

Kun Fallout oli pelattu, oli aika etsiä pelinälkään jotain uutta. Kokeilin pari viikkoa sitten Company of Heroes 2:a, kun Steam salli kokeilla muutaman päivän ajan eri pelejä. Alkuperäisen CoH oli äärimmäisen onnistunut, joten odotin itärintamaan sijoittuvaa versiota innoissani.

Harvoin olen pettynyt näin pahasti. Kaikki alkuperäisen CoH:in pikkusynnit ovat kasvaneet perisynnin asemaan. Alkuperäisessä CoH:ssa omien joukkojen liikuttelu olitaistelutilanteissa hieman hankalaa, etenkin panssarivaunujen. Jos annoit vaunulle käskyn perääntyä, niin ENSIN se kääntää tulittavalle viholliselle haavoittuvan selän, ja vasta sitten alkoi vetäytyä. Se, että vaunu ensin peruuttaisi suojaan ja vasta sitten alkaisi körötellä turvaan oli äärimmäisen vaikeaa. Tappiot muodostuivat sangen suuriksi.

Itärintamalla tavallinen jalkaväkikin tekee typeryyksiä minkä ehtii, selkeistä komennoista huolimatta. Peleissä ryhmille annetaan suunta, johon ryhmä ampuu tai tähtää pääaseilla (tykki, konekivääri). Idea on hyvä; "väärin" suunnatun konekivääriryhmän kylkeen kannattaa koukata. CoH 2:ssa tämä on kuitenkin tehty aivan päin pelihelvettiä siinä mielessä, että esimerkiksi konekivääriryhmän viisi muuta miestä (torrakot käsissään) eivät tee näissä oloissa yhtään mitään. Ne vain odottavat, että kuolema korjaa sen sijaan, että auttaisivat kk-ampujaa! Tätä ongelmaa korostaa entisestään kaksi seikkaa: ensinnäkin, vihollisen jalkaväki pääsee leikiten rynnimään suoralla rintamahyökkäyksellä ryhmien läpi. Eräässä kohtaa asemassa oli Maxim-ryhmä, kaksi ryhmää jalkaväkeä ja pst-tykki, mutta saksalaiset vain kävelivät kiivaasta ammunnasta huolimatta omien sekaan. Toinen ongelma on se reaaliaikaisten strategiapelien perinteinen ratkaisu vaikeuden kohottamiseksi, että vihollinen näkee aina koko kartan, kaikki pelaajan joukot ja niiden tulisektorit. Siksi se osaa aina laittaa hyökkääjät kuolleeseen kulmaan. Monta kertaa puolustuslinjojen rakentelu keskeytyy siihen, että pieni ryhmä vihollisia on pujotellut selustaan ja tuhoaa päätukikohtaa, jonka on kyllä suojannut parilla yksiköllä - jotka eivät tee mitään ilman erillistä käskyä!

Pelin tarinakin on aika kökkö. Pelit-lehden arvostelu antaa ymmärtää kaikki olennaiset heikkoudet sen suhteen. Pelasin Steamin armollisella luvalla viisi tehtävää, ja sitten kyllästyin. Viimeiset 24 tuntia vapaata peliaikaa jäivät käyttämättä. Lupaava peli, joka kuitenkin ainakin yksinpelin osalta osoittautui turhauttavaksi ja pöhköksi.

Onnistunut kokeilu: XCOM - Enemy Unknown

Onneksi löytyi parempaakin pelattavaa. Olin huomannut, että Stockmannin löytölaarissa oli taktinen vuoropohjainen strategiapeli XCOM - Enemy Unknown. Sain sen pilkkahintaan 5€:lla, mainittakoon että läheisissä muissa liikkeissä sen hinta oli 40 - 60 euron hujakoilla. Seurasin pelin pelaamista Harjavallan kaivauksilla, ja pidin näkemästäni. Paketin mukana tuli myös bonussisältöä. Ei ihme, että tämä peli on monissa yhteyksissä nimetty vuoden peliksi. Tämä peli on kaunis ja toimiva. Ja armoton! Vuoropohjaisuudesta huolimatta tunnelma on hyvin kiivas.

Itse pidän kaikkein eniten siitä, että mikäli pelaajan kuuden hengen ryhmä tulee niitetyksi maahan plasmasateessa, niin se on kyllä aina 100% pelaajan vika. Jokin ryhmän jäsen etenee pelaajan ahneuden uhrina liian pitkälle ja juuttuu keskelle viittä vihulaista. Tai sitten omat joukot kokoaa liian tiiviiseen ryhmään, jolloin yksi hyvin nakattu alien-grenade posauttaa porukan kokonaisuudessaan valhallaan.

Toisaalta tulituki toimii viimeinkin erittäin hyvin. Kun heavy-yksikkö avaa kevyellä konekiväärillä tulen pitääkseen vihollisen matalana (suppressing fire),  niin se myös toimii! Vihollinen ei voi liikkua tai ampua kuin vaivoin. Taktisista virheistä rangaistaan armotta, oivalluksista ja hyvästä ryhmätyöskentelystä palkitaan. Savukranaateista on viimeksi ollut yhtä paljon oikeaa hyötyä Steel Panthersissa, yleensä ne jäävät peleissä siihen että niiden tehoa kokeilee tutoriaalissa mutta varsinaisessa taistelussa niitä ei ehdi tai voi käyttää. 

Edellinen UFO-peli juuttui muutaman tunnin pelaamisen jälkeen jatkuvaksi teknologiatutkiskeluksi, mistä en pitänyt. Juuri kun alkoi tutkia lasereita, sai plasmat. OK. Juuri kun sai plasmat puolitutkituksi, tulivat ioni-aseet. Lopulta teknologiavyöry oli lähes kestämätön. Sinänsä niukoilla resursseilla pyöriväksi peliksi se oli hauska, mutta alkoi tylsistyttämään. XCOM ei onneksi junnaa.

Viime viikoilta kertynyttä

Taas vierähti viisi viikkoa kaivauksilla. Tiedottamistoiveista johtuen en esittele täällä esinelöytöjä tms., mainitsenpahan vain että taas opin ja näin ja koin paljon asioita.

Mitä on tapahtunut viime aikoina: pääsin viimeinkin kirjoittamaan graduni pohjalta artikkeleita. Aloitin vaikeammasta, eli triangulaatiota ylipäätään käsittelevästä artikkelista. Ilmoittauduin esitelmänpitäjäksi arkeologiapäiville (järjestetään Turussa!) ja olen pitänyt luentoja kansalaisopistossa. Eli aika normaalia menoa.

Heti kun pääsin kaivauksilta matkustin Helsinkiin häävalokuvaajaksi. Olin ottanut opikseni, sillä ottamistani puolestatoista tuhannesta kuvasta vain 20 - 30 piti hylätä tärähtäneenä, "heilutuskuvana" tai täysin pieleen menneen valaistuksen vuoksi. Lopuista noin 30% vaati valotuksen korjaamista, mutta Picasa riitti siihen. Vanha puukirkko, johon tulee ulkoa alkusyksyn auringonvaloa ja sisällä taas on himmeää hehkulampunvaloa, on aika haastava kuvauspaikka. Onneksi tärkeimmistä hetkistä tuli loisto-otoksia, erityisen tyytyväinen olin 5 minuuttia tuoreesta hääparista ottamiini puistokuviin.

Sienestämässä

Kävin viimeinkin paremman puoliskon kanssa sienimetsässä, vieläpä Ruissalossa. Aamulla varhain bussilla numero 8 matkaan ja lehtometsiin. Ensimmäisenä löytyi muutama vaaleaorakas, jotka kotona paistuivat pannulla voissa ja pätyivät paahtoleivän päälle. Herkkua!

Muuten löysimme rouskuja, joista valtaosa osoittautui kotona tarkemmassa analyysissa lakritsirouskuiksi -siis ainoaksi lievästi myrkylliseksi rouskulajiksi! Tähän liittyen lainasin illalla kirjastosta Mauri Korhosen teoksen Suomen rouskut (1984). Hyvin mielenkiintoinen kirja, niin uskomattomalta kuin se saattaakin kuulostaa.

Suunnitelmissa on lähteä uudestaan sunnuntaina etsimään uusia Turun sienimaita. Onneksi tiistain Turun Sanomissa oli artikkeli aiheesta. Tavoitteena saad... suppilovahveroita!

Hupaisa sattumus kaivauksilta

Muutama kuva on pakko julkaista. Olimme lähdössä viikonlopun viekkoon, kun huomasimme rakennusfirman tukkineen jo tien. Olivat unohtaneet, että kaivaustiimi on vielä töissä. Kaivaustiimi, jolla on lapiot.

Eräs viikonlopun viettoon lähtemien lykkääntyi yllättävien esteiden vuoksi...

Kivikasan koko ja laatu keskellä tietä mietityttivät, eikä kiertotietä ollut.

Mutta: olemme arkeologeja, meillähän on lapiot.

Ripeä toiminta tasasi nopeasti tien halki kivikasan...

Ja yli mentiin että heilahti!

Gone to Wasteland

Tein sitten sellaisen tempun, että menin ja asensin Fallout: New Vegasin. Olen peliin harvinaisen koukussa,vielä enemmän kuin Starcraftiin. Ahhh, ydintuhon jälkeinen erämaa. Kuinka kaunis sinä oletkaan!

Kiinnostavia tehtäviä riittää ja ihanan vinksahtanut Fallout-maailma on ennallaan. Tällä hetkellä pelissä on työn alla Boomers-tehtävä, jossa raskaasti aseistautunut yhteisö haluaa toteuttaa hartaan toiveensa: saada käsiinsä ehjän pommikoneen ja päästä pommittamaan kaikkia ulkopuolisia puoliväliin h**vettiä ilmasta käsin. Tästä yhteisön ultimaalisesta maalista kertoi nuori poika museokäynnin yhteydessä. Hänen tehtävänään oli (kuten Alex Haleyn Juurissa) opetella yhteisön suuri tarina ja kertoa se eteenpäin tuleville polville. Edeltäjänsä kohtalosta hän kertoi vain, että "Whiskey and landmines don´t mix together well".

Kirjoitin taannoin artikkelin museokäynneistä Fallout 3:n pelimaailmassa. Siinä pääsi käyskentelemään muun muassa lentotukialuksen Yhdysvallat-museossa sekä Holvi-museossa. Jälkimmäisen kiertokäyntiin kuului ääniopastettu kierros ydinsodan kestävän holvin (Vault) tiloissa. Teknologiamuseosta piti pölliä lautasantenni supermutantin huvikseen rikkoman tilalle radioasemaan. Pelissä oli myös erämaiden pienin tasavalta, jonka historiasta oli näyttely pienessä hökkelissä. New Vegasissa on vielä monta museota käymättä, pääasiassa siksi, että ne kuhisevat vihamielisiä örmyjä.

Fallout 3:n musiikki lumosi minut, ja suhtauduin lievällä varauksella New Vegasin musiikkiantiin. Turhaan! Keskellä erämääta soiva Johnny Guitar sopii tunnelmaan erinomaisesti, kuten Mr. New Vegasin karismaattinen juonto. Rat Packia on kanssa mukana ahkerasti (pelissä esiintyy itse Vegasin kaupungissa viihdyttäjäryhmä Rad Pack). Samoin Marty Robbinsin Big Iron länkkärikipale soljuu pelimaailmaan loistavasti. Pelintekijöiden oivallus käyttää pre-nukleaariapokalyptista musiikkia 1940–1960-luvuilta on ollut yksi 2000-luvun suurimmista neronleimauksista pelialalla. Musiikin ei tarvitse olla heavya tai teknojumputusta ollakseen tehokasta pelissä.

Jahas, onhan tässä jo lörpötelty, takaisin erämaahan! Sen jälkeen, jahka lämpö vähän tässä kaupungissa tasaantuu, kirjoituspuuhia.