This War of Mine

Syy siihen, miksi en lauantaina vavahtunut kotikadulle ajaneisiin paloautoihin oli kiinnostava peli nimeltä This War of Mine. Kyseessä on poikkeuksellisen toimiva ja koukuttava rakentelupeli, joka sijoittuu fiktiiviseen kaupunkiin jota riepottelee sisällissota. Aluksi suhtauduin peliin epäillen mutta Steamin talviale rohkaisi kokeilemaan sitä. Peli koukuttaa yö/päivä syklien ansiosta kuin vuoropohjainen peli, vaikka se onkin toiminnaltaan reaaliaikainen. Samoin graafinen asu on todella hieno.

Pelin ideana on, että sodan tuhoamaan rakennukseen on asettunut kolmen taisteluiden keskellä selviytyneen siviilin ryhmä. Nämä yrittävät yksinkertaisesti selvitä elossa tekemällä talosta turvallisemman ja inhimillisemmän paikan elää. Savukkeilla, nojatuoleilla ja yksinkertaisella liedellä rotanlihasta kokatulla aterialla on piristävä vaikutus asukkaisiin, jotka saattavat masentua maanpäällisen helvetin keskellä. Jujuna on, että jokainen päivä jakaantuu kahteen osaan: päiväsaikaan, jolloin tukikohtaan voi rakennella huonekaluja tai esimerkiksi erilaisia työpajoja (työkalupajan, pontikkapannun, sadevedenkerääjän yms.) sekä antaa apua oveen koputteleville naapureille tai käydä kauppaa joka toinen tai kolmas päivä käyvän kaupustelijan kanssa.Kaupustelija odottaa ovella ainoastaan iltaan asti ja tämän kanssa kauppaa käydessä on kiire kun pelihahmot keittävät pontikkaa, käärivät sätkiä ja yrittävät saada muita kauppatavaroita valmiiksi vaihdettavaksi harvinaisempiin esineisiin ja hyödykkeisiin. Kun neljällä hahmolla on kaikilla statuksena "very hungry", vaihtuvat aseet, taloista löytyneet timantit ja mitä harvinaisimmat lääkkeet ja sidetarpeet nopeasti pariin palaan epämääräistä lihaa ja tölkilliseen säilykkeitä.

Todellinen toiminta sijoittuu yöhön, jolloin yksi selviytyjistä lähtee kartalta sopivaan kohteeseen etsimään resursseja. Parhailla kohteilla on yleensä muutakin sakkia, jotka pahimmillaan karkoittavat pelaajan varoituslaukauksella - pään läpi. Näiden varalta pitää hiiviskellä, piiloutua ja tehdä kovaääniset työt ympäristö tarkkaillen. Kun rautasaha avaa kalterit kuuluu kalahdus joka houkuttelee heti paikalle rakennusta yläkerrassa ryöstelevän rosmon. Ei auta kuin piiloutua ja toivoa, että pääsee vielä elossa takaisin. Yksi mahdollisuus on toki väijyä piilossa ja iskeä puukko ohi kulkevan rosvon selkään. Hintana tosin on se, että tämä 1) houkuttelee paikalle muita rosvoja, jos tappotyö on äänekäs ja 2) pelihahmot masentuvat asiaan liittyvistä moraalisista kysymyksistä. Ruutiaseilla heiluminen ei toiminut minulla kertaakaan pelissä, liikaa ääntä ja seurauksena aina kuolema. 

Kellon alkaessa tikittää on aika vetäytyä paikalta ja palata tukikohtaan. Missä alkaa päiväsykli jossa yön aikana kerätyistä resursseista koetetaan puristaa parempaa ruokaa, juomakelpoista vettä ja oi onnea, jos saa rakennetuksi jonkin elämää helpottavan osan verstasta! Suurin onni oli saada käyttöön kirves juuri talven kynnyksellä, sillä sitä tarvitaan eri puolilta pelimaailmaa löytyvien huonekalujen pirstomiseen puuksi ja polttoaineeksi.

Hieno peli monella tapaa

Kannattaa lukea myös ammattilaisen tekemä arvostelu (DOMEsta) ja mitä pelintekijät oppivat tehdessään peliä. Siinä mielessä 2010-luku on kiinnostava pelien kannalta, että pelimaailma on kypsynyt mustavalkoisesta ajattelusta harmaan sävyihin. Esimerkiksi Telltale Gamesin hieno The Walking Deadkään ei päästänyt pelaajaa helpolla, vaan lopputulos oli yrittämisestä huolimatta usein surkea.

This War Of Mineen oli taannoin ladattavissa lisää sisältöä (DLC), jonka tuotolla autettiin sodan uhreja. Ostaa sai 0,99, 9,99 tai 19,99 eurolla. Tämä tapahtui ennen kuin itse ostin pelin. Kun pelissä kaksi nälkää näkevää lasta tuli kerjäämään säilykkeitä ruoaksi oli se henkisesti aidosti vaikea tilanne. Todennäköisesti pelin emotionaalisesti rankat hetket ovat alentaneet pelaajien kynnystä auttaa muita ihmisiä. Tuotolla autettiin 350 sodan uhriksi joutunutta lasta.

Takaisin!

Melko pian sen jälkeen kun kirjoitin Grim Fandangosta tuli uutinen sen paluusta. Muutama kuukausi sen jälkeen kun katsoin Twin Peaksit putkeen tuli ilmoitus, että sarja saa vuosikymmeniä odotettua jatkoa. Kokeillaan, jatkuuko putki.

Moni muukin kadonneeksi luultu ilmiö lapsuudesta on tullut loisteliaasti takaisin, joten koetetaan, koetetaan josko asioista kirjoittaminen toisi niitä maagisesti takaisin. Kenties nämä kirjoitukset toimivat katalyyttina ihmiskunnan alitajuntaiseen psyykkiseen linkkiin ja muokkaavat maailmasta paremman paikan. Tai sitten on hyvä tuuri.

Tässä siis pari hienoa asiaa, jotka pitää tuoda takaisin tai joiden on jatkuttava:

Futurama

Simpsonien luojien hieno animaatiosarja, jonka tasoista oivaltavaa ja yllättävää käsikirjoitusta olen harvoin kohdannut. Edelleen naurattaa robotti Benderin hulvaton toteamus alkaneeseen vapaapäivään:

"Time to go clubbing! Baby seals, here I come!"

Sarja sai ansaitusti jo kerran jatkoa, syytä olisi tehdä lisää jaksoja.

Total Annihilation

"What began as a conflict over the transfer of consciousness from flesh to machines escalated into a war which has decimated a million worlds. The Core and the Arm have all but exhausted the resources of a galaxy in their struggle for domination. Both sides now crippled beyond repair, the remnants of their armies continue to battle on ravaged planets, their hatred fueled by over four thousand years of total war. This is a fight to the death. For each side, the only acceptable outcome is the complete elimination of the other."

Kaksi robottilaumaa, Core ja Arm taistelevat toisiaan vastaan. Valtava valikoima kalustoa, rakennuksia ja aseistusta teki pelistä hyvin hienon kokemuksen. + komeampaa mattopommitusta saa hakea! PLUS pelin soundtrack on jotain sellaista, mitä varten suomen kielessä on sana "eeppinen".

Jatkan listaa jahka nostalgia iskee jälleen kerran

Pelirintamalla tapahtuu

Artikkeleiden raapustelun ja historiikin kuvituksen valikoimisen ohella on hauska uppoutua pelimaailmaan. Pelasin Fallout: New Vegasin toiseen kertaan läpi ja oikean käden etusormi vihoittelee vieläkin!

New Vegasissa viehättää pelin tarinan moraalinen moniulotteisuus. Aikaisemmissa peleissä oli selkeä hyvä/paha jako mahdollisissa tarinoissa, mutta New Vegasissa voi valita neljästä eri lopputuloksesta, joista kaikissa on hyvät ja pahat puolensa. On hyvin kiinnostavaa kuulla tietyn osapuolen perustelevan omaa erinomaisuuttaan ja moraalista paremmuuttaan sekä heti perään määrävän pelaajan tuhoamaan kokonaisen autiomaassa sinnittelevän ihmisyhteisön, koska "He voivat olla uhka". Parinkin yhteisön jäsenet olivat niin sympaattisia, että en ole missään vaiheessa hennonnut ryhtyä väkivaltaisiin ratkaisuihin vaan neuvottelen heidän kuiville. Tästä syystä kaksi pelitarinaa on edelleen pelaamatta. Tohdinko edes pelata, jos Brotherhood of Steelin bunkkeri pitää räjäyttää asukkaineen kaikkineen taivaan tuuliin?

Tällaisia pelejä olen kaivannut pitkään. Pelaajan tekemät ratkaisut ovat kauaskantoisia ja ennalta-arvaamattomia. Ja tietysti mausteena on hurtti Fallout-huumori.

Epäonnistunut kokeilu: Company of Heroes 2

Kun Fallout oli pelattu, oli aika etsiä pelinälkään jotain uutta. Kokeilin pari viikkoa sitten Company of Heroes 2:a, kun Steam salli kokeilla muutaman päivän ajan eri pelejä. Alkuperäisen CoH oli äärimmäisen onnistunut, joten odotin itärintamaan sijoittuvaa versiota innoissani.

Harvoin olen pettynyt näin pahasti. Kaikki alkuperäisen CoH:in pikkusynnit ovat kasvaneet perisynnin asemaan. Alkuperäisessä CoH:ssa omien joukkojen liikuttelu olitaistelutilanteissa hieman hankalaa, etenkin panssarivaunujen. Jos annoit vaunulle käskyn perääntyä, niin ENSIN se kääntää tulittavalle viholliselle haavoittuvan selän, ja vasta sitten alkoi vetäytyä. Se, että vaunu ensin peruuttaisi suojaan ja vasta sitten alkaisi körötellä turvaan oli äärimmäisen vaikeaa. Tappiot muodostuivat sangen suuriksi.

Itärintamalla tavallinen jalkaväkikin tekee typeryyksiä minkä ehtii, selkeistä komennoista huolimatta. Peleissä ryhmille annetaan suunta, johon ryhmä ampuu tai tähtää pääaseilla (tykki, konekivääri). Idea on hyvä; "väärin" suunnatun konekivääriryhmän kylkeen kannattaa koukata. CoH 2:ssa tämä on kuitenkin tehty aivan päin pelihelvettiä siinä mielessä, että esimerkiksi konekivääriryhmän viisi muuta miestä (torrakot käsissään) eivät tee näissä oloissa yhtään mitään. Ne vain odottavat, että kuolema korjaa sen sijaan, että auttaisivat kk-ampujaa! Tätä ongelmaa korostaa entisestään kaksi seikkaa: ensinnäkin, vihollisen jalkaväki pääsee leikiten rynnimään suoralla rintamahyökkäyksellä ryhmien läpi. Eräässä kohtaa asemassa oli Maxim-ryhmä, kaksi ryhmää jalkaväkeä ja pst-tykki, mutta saksalaiset vain kävelivät kiivaasta ammunnasta huolimatta omien sekaan. Toinen ongelma on se reaaliaikaisten strategiapelien perinteinen ratkaisu vaikeuden kohottamiseksi, että vihollinen näkee aina koko kartan, kaikki pelaajan joukot ja niiden tulisektorit. Siksi se osaa aina laittaa hyökkääjät kuolleeseen kulmaan. Monta kertaa puolustuslinjojen rakentelu keskeytyy siihen, että pieni ryhmä vihollisia on pujotellut selustaan ja tuhoaa päätukikohtaa, jonka on kyllä suojannut parilla yksiköllä - jotka eivät tee mitään ilman erillistä käskyä!

Pelin tarinakin on aika kökkö. Pelit-lehden arvostelu antaa ymmärtää kaikki olennaiset heikkoudet sen suhteen. Pelasin Steamin armollisella luvalla viisi tehtävää, ja sitten kyllästyin. Viimeiset 24 tuntia vapaata peliaikaa jäivät käyttämättä. Lupaava peli, joka kuitenkin ainakin yksinpelin osalta osoittautui turhauttavaksi ja pöhköksi.

Onnistunut kokeilu: XCOM - Enemy Unknown

Onneksi löytyi parempaakin pelattavaa. Olin huomannut, että Stockmannin löytölaarissa oli taktinen vuoropohjainen strategiapeli XCOM - Enemy Unknown. Sain sen pilkkahintaan 5€:lla, mainittakoon että läheisissä muissa liikkeissä sen hinta oli 40 - 60 euron hujakoilla. Seurasin pelin pelaamista Harjavallan kaivauksilla, ja pidin näkemästäni. Paketin mukana tuli myös bonussisältöä. Ei ihme, että tämä peli on monissa yhteyksissä nimetty vuoden peliksi. Tämä peli on kaunis ja toimiva. Ja armoton! Vuoropohjaisuudesta huolimatta tunnelma on hyvin kiivas.

Itse pidän kaikkein eniten siitä, että mikäli pelaajan kuuden hengen ryhmä tulee niitetyksi maahan plasmasateessa, niin se on kyllä aina 100% pelaajan vika. Jokin ryhmän jäsen etenee pelaajan ahneuden uhrina liian pitkälle ja juuttuu keskelle viittä vihulaista. Tai sitten omat joukot kokoaa liian tiiviiseen ryhmään, jolloin yksi hyvin nakattu alien-grenade posauttaa porukan kokonaisuudessaan valhallaan.

Toisaalta tulituki toimii viimeinkin erittäin hyvin. Kun heavy-yksikkö avaa kevyellä konekiväärillä tulen pitääkseen vihollisen matalana (suppressing fire),  niin se myös toimii! Vihollinen ei voi liikkua tai ampua kuin vaivoin. Taktisista virheistä rangaistaan armotta, oivalluksista ja hyvästä ryhmätyöskentelystä palkitaan. Savukranaateista on viimeksi ollut yhtä paljon oikeaa hyötyä Steel Panthersissa, yleensä ne jäävät peleissä siihen että niiden tehoa kokeilee tutoriaalissa mutta varsinaisessa taistelussa niitä ei ehdi tai voi käyttää. 

Edellinen UFO-peli juuttui muutaman tunnin pelaamisen jälkeen jatkuvaksi teknologiatutkiskeluksi, mistä en pitänyt. Juuri kun alkoi tutkia lasereita, sai plasmat. OK. Juuri kun sai plasmat puolitutkituksi, tulivat ioni-aseet. Lopulta teknologiavyöry oli lähes kestämätön. Sinänsä niukoilla resursseilla pyöriväksi peliksi se oli hauska, mutta alkoi tylsistyttämään. XCOM ei onneksi junnaa.

Missä pelit talvi- ja jatkosodasta?

Suomen sotahistoriasta on hyvin vähän pelejä. Tämä on yllättävää, sillä aiheita kyllä riittäisi. Ainoa lienee pari vuotta sitten julkaistu kehnohko venäläinen talvisotapeli. 

Toinen maailmansota on muilta osin taivutettu moneen peliin, muutaman esimerkin mainitakseni Call of Duty, Medal of Honor ja Battlefieldit. Yksi vaikuttavimmista pelikokemuksista on ollut Call of Dutyssa pelihetket Stalingradissa, kun pelaaja saa yhä kranaatiniskusta tärisevänä käsiin laiturilla joen ylittämisen jälkeen patruunakamman ja ohjeen "Saat kiväärin sitten sellaiselta, joka on kuollut". Parasta on kuitenkin Company of Heroesin pelaaminen, jossa pelimekaniikka ja toteutus on oivallista.

Legendaariseen Steel Panthersiin kuuluu muutama kenttä talvisodan taisteluista ja samoin tietysti pelin vapaasti generoituvassa kentässä voi olla suomalaisten puolella. Talvisota tosin ei onnistu, sillä peli ei anna oletusarvoisesti pelaajalle lainkaan resursseja! Se nimittäin laskee syötetyn ajankohdan, pelaajan aseman (puolustus, hyökkäys ja molemminpuolinen eteneminen) ja osapuolen perusteella pelaajan resurssit, joilla voi hankkia joukkoja käyttöönsä. Esimerkiksi kesäkuulla 1944 ja liittoutuneilla pääsee kokeilemaan Normandian maihinnousua. Talvisodan kuukaudet antavat suomalaisena pelaavalle vain pari pistettä, joilla ei saa edes piikkilankariviä. Jatkosodan puolustustaistelussa saa jo enemmän amissioonia.

Mutta missä ovat suomalaiset pelinkehittäjät? Talvisota taipuisi vaikka aiemmassa kirjoituksessa mainitsemaani tornipuolustuspelimuotoon mobiilipeliksi.

Erinomaisesti kirjoitettavan 3D-toimintapelin saisi kaukopartioista. Ideana ei aina olisi teurastaa vihollisia räiskimispelimalliin, vaan esimerkiksi käydä tutkimassa tietä X. Vihollislinjan ylittämisestä saisi kauhupeleistä lainaamalla adrenaliinintäytteisen kokemuksen, kun hahmo reagoisi esimerkiksi näkökentän sumenemisella tai tärinällä paljastumisen uhatessa. Linjan ylityksen jälkeen tulisi kiire tielle, tarkkailla sitä kiikareilla tietyiltä sektoreilta ja sitten palata takaisin. Radistina pelaaminen voisi myös olla mielenkiintoista, ja salakoodien purkamiseen ja lähettämiseen saisi varmasti kehitettyä hauskan älypelimekaniikan.

Vuodesta 1944 saisi toki jo perinteisempää korkkarimeininkiä peleihin. Täydennystä Ilomantsin taisteluihin tuovan venäläiskolonnan pysäyttäminen tai Matti-partiot Kannaksella olisivat myös jänniä pelikokemuksina.

Pelejä odotellessa.