Kirja-arvio: Suomalaiset fasistit

Suomalaiset Fasistit. Mustan sarastuksen airuet (2016). Kansikuva. Kuva: yle.fi

Käydessäni syksyllä etsimässä tietokirjallisuutta 1920–1930-lukujen Suomesta huomasin kirjaston historiahyllyn tässä kohtaa hyvin vaatimattomaksi. Osaksi tästäkin syystä, paikatakseni sivistykseni aukkoja sotien välisen ajan tuntemuksessa otin Oula Silvennoisen, Marko Tikan ja Aapo  Roseliuksen kirjan Suomalaiset fasistit. Mustan sarastuksen airuet (2016) luvun alle. Lukuvalintaan johti myös tutkijatutun Goodreadsissa antama hyvä arvostelu.

Lyhyesti: kirja osoittautui hyvin kirjoitetuksi, syvälliseksi ja mielenkiintoiseksi. Fasismin alkuperä, turhautuneet I maailmansodan veteraanit, äärioikeistolaisuuden toteutumismuodot ja myötä- sekä vastamäet Suomessa on kartoitettu kiitettävästi. Sain valtavasti uutta tietoa 1920–1930 -lukujen Suomesta ja ilmapiiristä maassamme. Avainhenkilöt ja järjestöt käydään hyvin läpi, vaikka toisinaan niiden kesken vallitsi melkoinen sekamelska – eripuraisen äärioikeiston vika, ei kirjoittajien! Myös fasistiset peitejärjestöt ja niiden tarkoitus esitellään hyvin.

Jonkinlainen ongelma liittyy mielestäni päähenkilön, John Fabritiuksen tuntemukseen. Sata vuotta sitten hän johti Ahvenanmaan valtaukseen pyrkinyttä Uudenkaupungin suojeluskuntaa ja tämän retken vaiheet ja erikoiset vivahteet jätetään lyhyen "epäonnistunut retki" -maininnan varaan. Fabritiuksen ura sodan jälkeen käydään tarkemmin läpi mutta juuri Ahvenanmaan retken vaiheet – eversti Forsellin astumista aluksi johtoon Fabritiuksen ohi ja Fabritiuksen uudelleennousua päälliköksisekä turhauttavia neuvotteluita, Godbyn voitokasta taistelua ja sen hyödyntämättä jättäminen – olisivat ehkä avanneet Fabritiuksen katkeruutta paremmin. Hän haavoittui sittemmin vakavasti Satakunnan suunnan taisteluissa.

Samoin paljon tilaa käytetään sinänsä tärkeään aiheeseen, II maailmansodan surkuhupaisaan fasistien maanalaiseen vastarintaan ja vallankaappausyritykseen. Tässä lähteenä on avainkohdissa pitkälti Oula Silvennoisen Lauri Törnin elämäkerta, jossa siinäkin muistaakseni avainkohdissa viitattiin kirjoittajien aiempaan tuotantoon. Aiheen käsittely on edelleen hieman ongelmallisesti hoidettu, mutta kypsemmin kuin Törni-elämäkerrassa.

Erityisesti hehkutan kirjan loistavaa loppulukua, joka on erinomainen ja ytimekäs katsaus siihen, miksi Suomi on sellainen kuin on ja miksi liberaali markkinatalous voitti fasistiset korporaatiot ja kommunismin. Toivottavasti voittaa jatkossakin: yksi syy kirjan kirjoittamiselle on ollut fasismin noususta varoittaminen.

Positiivinen lukuyllätys: Ulpu Iivarin "Kansanvallan puolustajat"

Tajusin vuoden 1918 taustoja itselleni selvitellessäni, etten ole lukenut kunnollista kokonaisselvitystä Sosialidemokraattisesta puolueesta. Kirjastosta valitsin Ulpu Iivarin Kansanvallan puolustajat : sosialidemokraattinen eduskuntaryhmä 100 vuotta (2007).

Teos on nyt kymmenen vuotta vanha ja paljon on tietty ehtinyt tapahtua sen aikana. Kirja julkaistiin juuri ennen talouden pahoja notkahdusvuosia ja finanssikriisiä. Siinä ajassa kirja ei kuitenkaan ole suinkaan vanhentunut.

Eduskuntaryhmän vaiheet käydään hyvin läpi ja kepeitä kertomuksia, anekdootteja ja muita keventäviä elementtejä on mukana täsmälleen oikea annos. Vuosien 1917–1918 tapahtumat taustoitetaan tilaan nähden hyvin täsmällisesti ja taitavasti ja myöhemmätkin vaiheet käydään läpi ansiokkaasti. Muiden puolueiden vaiheita käydään myös historian mittaan läpi vaali vaalilta sopivasti. Ehkäpä Karjalan ja karjalaisten kysymystä sodan jälkeisissä vaaleissa olisi voinut huomioida enemmän, joskin se näkyi käsittääkseni enemmän kunnallis- kuin eduskuntavaaleissa. Esimerkiksi kysymys Merikoiviston perustamisesta Pernajalle sai taakseen karjalaisia sosialidemokraatteja, ja SKDL (Suomen Kansan Demokraattinen Liitto) hyödynsi sitä kunnallisvaaleissa kielikysymyksen kannalta keräten Uudeltamaalta ääniä SDP:ltä.

Kuten Ulpu Iivari itse teoksen alussa toteaa, oli hänellä vain vähän aikaa käytössään teoksen laatimiseen. Vähä aika on kuitenkin käytetty hyvin ja teos on toimiva kokonaisuus. Siellä täällä on ikäviä vuosilukuvirheitä, mutta ne ovat aivan normaaleja virheitä ja onneksi nopeasti tajuttavissa: Yllättävä 20 vuoden heitto kymmenluvuissa on helppo hoksata. Vikakin voi olla yhtä hyvin tekstin automaattikorjauksessa kuin kirjoittajassa. Varsinainen teksti on sujuvaa ja helppolukuista.

Tietyssä mielessä teoksessa on mukana joidenkin "demarien" puhtaaksipesua ja virheiden vähäistä huomiointia. Esimerkiksi Erkki Tuomiojaa käsitellään silkkihansikkain. Mutta – kirjassa on mukana myös puolueen itsekritiikkiä (joskin lievää) eikä vähää aikaa ja tilaa olisi kannattanutkaan käyttää omien haukkumiseen. Helsingin Sanomien mielipidesivuilla kirjoitettiin 22.2.2007 tästä samasta aiheesta lyhyt ja napakka kirjoitus.

Kirjan lukee nopeasti noin kahdessa illassa ja se on malliosoitus siitä miten asiallinen, toimiva, napakka ja hyvällä tavalla tasainen historiikki voidaan kirjoittaa.

Kirjan lumoissa

Vaikka Helsingin Sanomat usein suututtaakin minut surkeilla kolumnisteillaan, Turun Sanomista ja Turusta ylipäätään pöllityillä jutuillaan ja sillä PERKELEEN klikkaatätä-journalismillaan, niin heilläkin on kultaiset hetkensä. Innostuin suuresti 13.8. julkaistusta Toni Jerrmanin arviosta "Hiki ja veri haisevat 30 vuotta vanhassa Musta komppania -fantasiaklassikossa". Hyvin kirjoitettu analyysi fantasiakirjallisuudesta ja myyvä mainospuhe Glen Cookin Mustalle komppanialle. 

Vaskikirjan julkaisema kirja menikin tänään aamulla Vaskikirjastoon varaukseen ja ilahduin suunnattomasti, kun sähköpostiin tuli jo parin tunnin kuluttua pääkirjastosta ilmoitus "Varauksesi on saapunut". Hyvä Helsingin Sanomat! Hyvä Vaskikirjastot! Hyvä Vaskikirjat!

Hyvä Musta komppania!

Tämä ei ollut hyvä valinta päivälle, jona on kirja-arvostelulle deadline... pariinkin otteeseen on pitänyt livahtaa tietokoneelta lukutuoliin Mustan komppanian ääreen. Kun kirja-arvostelu tuli tehtyä valmiiksi, valitsin Tropico 2: Pirate Coven sijasta viihteeksi kirjan.

Glen Cookin kirja on juuri sellaista fantasiaa, josta pidän. Opin inhoamaan David Eddingsin fantasiakirjoja Belgarionin tarun jälkeen (oikeasti, huokaisin helpotuksesta lukiessani wikipediasta Daven potkaisseen tyhjää jo vuosia sitten) ja Tulen ja jään laulu oli suuri riemastuksen aihe minulle. TV-sarjaa tosin en arvosta, sellaista perhanan väkivaltapornoa teineille.

Kirjasta on luettuna noin 1/4, joten en anna vielä arviota, mutta koukuttavaa ja hyvin kirjoitettua tekstiä. Plussat toimivasta suomennoksesta.

Palaan lukutuoliini.

100 kirjaa - osa 4

# 14 Rintala, Paavo. Nahkapeitturien linjalla. Romaani. Osa 2 (1979)
 ISBN: 9511053450

Tämä pitää arvioida yhdessä edellisen osan kanssa. Toinen osa osoittautui ensimmäistä huonommaksi, mutta ei olennaisesti. Edellisestä romaanista "selvinneiden" vaiheista kerrotaan välirauhan ajoista aina Kuuterselän taisteluun 1944 asti.

Osassa kaksi on joitakin kaunokirjallisesti erittäin huikeita lukuja, kuten yritys saada maalaustaiteita harrastava Janne hullujenhuoneelle sotaa pakoon psykoanalyysia harrastavan tohtorin suostumuksella. Toisaalta kokonaisuutena tarina sakkaa välillä. Osa hahmoista on hyvin kiinnostavia ja hyvin luotuja, itse en oikein pitänyt oikeassa olevasta mutta tahdottomasta teologi-Hessusta. Itse en oikein pidä Rintalan tavasta tehdä osasta hahmoja profeettoja omalla maallaan. Sinänsä kirjan lopussa esitettävä kuva Mannerheimin ajattelusta jatkosodan aikana vaikuttaa hyvin uskottavalta.

Edeltäjänsä kanssa Nahkapeitturien linjalla on ollut hyvin kiinnostava lukukokemus: miten 1970-luvulla kirjoitettiin kaunokirjallisuudessa talvi- ja jatkosodasta. Eli siis 2010-luvun jälkiviisautta 1970-luvun lopun jälkiviisaudesta.

Annoin GoodReadsissa 3 tähteä. 

Välihuomautus lotista

Tässäkin kirjassa Rintalan rintamamiehet inhoavat kollektiivisesti lottia, paitsi muonitus- ja lääkintälottia. Vilho Lukkarisen Suomen lotat -teos ilmestyi pari kolme vuotta näiden teosten jälkeen (vuonna 1981). Siinähän todetaan, että nimenomaan (Rintalan rintamamiesten halveksimista) kanslialotista oli etenkin talvisodassa hirvittävästi pulaa. Valitettavasti juuri näistä lotista on kaikkein vähiten tietoa, etenkin vuoden 1941 toiminta tilapäisissä "konttoreissa" vallatuilla alueilla olisi kiinnostavaa: juuri he laativat luetteloita kalustosta, tavaroista, sotasaaliista yms. Karjalan kannaksella. Urakka on ollut mittava, mutta siitä on valitettavan vähän tietoa työn ad hoc -luonteen vuoksi. 

Lääkintälottia sen sijaan oli monina vuosina liikaakin. Talvisodan jälkeen harmiteltiin sitä että konttoritöihin tottunut nainen halusi mieluummin lääkintälotaksi vaikka hänen kokemuksensa konekirjoittajana olisi ollut äärimmäisen arvokasta esikunnissa tai muissa vastaavissa paikoissa.

Voisi kuvitella jotakuta naistutkijaa/sukupuolentutkimuksen tutkijaa kiinnostavan sodan jälkeisen kaunokirjallisuuden lotista antama kuva.

# 15 KRG Pendlesom. The Vikings. (1980)
ISBN: 0831791462

Tarvitsin lisätietoja viikingeistä, ja perustietoja saadakseni lainasin yliopistolta The Vikingsin. Tietenkin vuonna 1980 julkaistun kirjan tiedot ovat paikoitellen vanhentuneet, mutta kauniin kuvituksen ja selkeän tekstin avulla perustiedot välittyvät. Suosittelen perusteokseksi.

Annoin GoodReadsissa 4 tähteä.


# 16 Korjus Jaakko. Viron kunniaksi: talvi- ja jatkosodan virolaiset vapaaehtoiset. (1998)
ISBN: 951233819

Taas yksi kirja jonka luin jo tammikuussa mutta jonka olen unohtanut merkitä tänne. Tässä on jälleen yksi tutustumisen arvoinen vaihe sotahistoriassamme.

Kirja olisi kaivannut rajusti lisää toimitustyötä: esimerkiksi joissakin taisteluissa kaatuneet on saatettu luetella leipätekstin seassa pitkänä nimiluettelona ilman, että ilmoitetaan kokonaisia lukumääriä. Oletuksena on selvästi, että lukijan on tukkimiehen kirjanpidolla laskettava tekstistä määrät. Toisaalta juuri nimien esittäminen sivun mittaisena luettelona antaa ymmärtää, miten ankarissa taisteluissa virolaiset olivat. Kirjan lopussa oleva liite jäisi lukematta.

Periaatteessa tutkimuksena kirja on riittävän hyvä antamaan yleiskuvan aiheesta ja sen tutkimuksen vaikeuksista. Kuvitus on kiinnostava ja kuvat harvinaisia. Hauskana bonuksena kirjastosta lainaamani kirjan marginaaleihin oli tuherrettu lyijykynällä sangen railakkaita huomautuksia, kuten neuvosto-Viron syntykappaleessa kommentit tyyliin "OLISITTE TAPELLEET!".

Annoin GoodReadsissa 3 tähteä.

Koulutusta ja kirjoittamista

Kirja-arvostelu julkaistiin viime viikolla! Pitäisi saada jostain käsiin lehti niin, että saisin skannattua artikkelin itselleni. Lehdet harvoin noudattavat "kolme ilmaista kappaletta kirjoittajalle" -periaatetta. Kaikki kirjaston kappaleet ovat toistaiseksi "vain lukusalikäyttöön" -tarralla varustettuja. Pannahinen.

Hygieniapassikin tuli, taas yksi kortti jota etsiä kissojen ja koirien kanssa kun tarvis tulee... Onneksi älysin heti ottaa skannerilla kopiot kortista ja papereista. Kortin takana lukee "Voimassa toistaiseksi". Mitenköhän kortin menettää? Onko pelkoa, että Eviran partio saapuu paikalle kultaisten saksien kanssa ja leikkelee sen seremoniassa palasiksi ja julistaa minut epähygieeniseksi? Parempi puolisko saattaisi ilmiantaa minut suutuspäissään huonoista tiskaamistaidoistani. Pitänee petrata sitäkin taitoa.

Pitäisi suorittaa vielä seuraavat kortit/kurssit:

- anniskelupassi [kumma kyllä hyödyllinen museoissa, joissa on hyvin varustettu kahvila]

- työturvallisuuskortti [tarpeellinen kenttätöissä]

- ensiapukurssi [tarpeellinen kenttätöissä ja voi pelastaa ihmishenkiä]

Esitelmät tältä keväältä on sitten pidetty, lupailin Salon kansalaisopistoon syksyksi tai kevääksi rautakaudesta luentoa. Hetken harkitsin lähtöä Helsinkiin arkeologian opiskelijoiden Varjopäiville, mutta päätin yrittää tenttiä sinä päivänä folkloristiikan pakollisen kirjatentin. Harmi, olisi ollut veikeitä luentoaiheita, mutta pitänee säästää myöhempää käyttöä varten.

Shylock-verenpisaran mullat tuli vaihdettua. Mullat olivat todella kuivat ja kasvin juuret pienet. Aloitin jo kastelun lannoitevedellä, eli laitoin säilyketölkkiin vettä ja käytettyjä teenlehtiä. Kaadan siitä aina silloin tällöin. Toistaiseksi ei näkyvissä lehtiä tms., mutta ilmeisesti verenpisaran kanssa pitää olla kärsivällinen ja sitkeä. Voi mennä toukokuun loppuun, ennenkuin kasvi piristyy.

Taas laiska tunne, kun deadlineja ei ole uhkaamassa. Pakko kai tiedustella artikkeleille deadlineja, yksi tentti ei pidä yllä itsekuria.

Lisää puuhaa

Kas niin, kun nyt selvisin folkloristiikan arkistokurssin esseestä ja kirja-arvostelusta, on aika ottaa uutta kirjoitettavaa. Sovin yliopistossa suorittavani kaksi muistitiedon 2 op:n tenttiä yhdellä 4 op:n esseellä. Käytän siinä tuosta kirja-arvostelusta ylijäänyttä tavaraa ja vertailen suomalaista ja espanjalaista muistitietoa sisällissodasta. Ensin esseeksi, saan samalla palautetta ja sitten hiominen artikkeliksi. Tietää 15 sivua kirjoittamista.

Samalla huomasin, että Elore ottaa myös raportteja tutkimusprojekteista. Voinen julkaista täällä viime vuotisen tutkimusprojektin raportin. Odottelen vastausta tiedusteluun.

Pakko puurtaa näiden parissa, kun asiat ovat vielä tuoreena mielessä ja kirjastosta lainatuissa lähdeteoksissa on vielä eräpäivään aikaa.En siis vielä pääse To do -listani kimppuun. Synkkä yksinpuhelu sentään edistyy, olin huomaavinani kohdan, jossa huomaa myöhemmän parantelun päiväkirjaan. Paavolainen kertoo "Leningradin saarron" alkaneen syksyllä 1941. Aika hyvä huomio Olavilta, kun Hitlerillä oli tietojeni mukaan vielä tuossa vaiheessa tavoitteena vallata kaupunki. Tosin tietty kohde on hyvä saartaa ennen hyökkäystä, myönnetään. Sakari Pälsin ja Martti Haavion tapaaminen olivat kiinnostavia kohtia.

Ikävä huomio kirjastolöydöstä: Parempi myöhään DVD:tä mielenvirkistykseksi katsoessa CD/DVD-asema alkoi jurnuttaa. Kun tuli katsottua 20 minuuttia jaksosta, levy jumitti niin pahasti että pistin touhulle hätäseis. Kun otin levyn ulos asemasta se oli tulikuuma! Levyn pintaa tarkastellessa havaitsin sen olevan pahasti naarmuilla ja täynnä sormenjälkiä. Sama koski DVD-paketin kahta muuta levyä. Palautin levyt tänään kirjastoon ja kehotin laittamaan puhdistukseen/hiontaan. Joku törkyturpa ollut asialla taasen.

Aikaansaannoksia ja kertomuksia lukulistan tiimoilta

Arvostelu valmis ja CV päivitykseen

Sain lähetetyksi sunnuntaina kirja-arvostelun Muinaistutkijaan. Samalla ryhdyin päivättämään ansioluettelon julkaisuluetteloa, ja oli pakko ottaa käyttöön julkaisujen jakaminen eri otsikoiden alle luvun helpottamiseksi. Otin mallia Turun yliopiston dosenttihaun sivuilta. Monografiat ja oppikirjat puuttuvat, mutta muuten on: opinnäytteisiin pro gradu [en tiedä, pitäisikö laittaa kolme tekemääni proseminaaria arkeologiasta, folkloristiikasta sekä Suomen historiasta.]. Vuoden lopussa ilmestynyt artikkeli Sotahistoriallisesta Aikakauskirjasta meni ensimmäiseksi refereeartikkelikseni. 

Vaikeuksia tuottivat muutamat verkkolehtiin kirjoitetut artikkelit, laitoin osan  – "paremmat" – kohtaan "muut tieteelliset artikkelit" ja museologian verkkolehteen Kuriositeettikabinettiin kirjoitetut kohtaan "muut kirjoitukset". Museologian verkkolehteen kirjoittamieni juttujen taso vaihtelee humoristisista pakinoista vakaviin artikkeleihin, joten laitoin ne oman otsikon alle. Ongelma tässä oli, että artikkelini Eloressa ja Hiiskuttua-lehdessä ovat myös periaatteessa verkkolehtien juttuja, mutta tausta niissä on vakavampi, joten kohtaan "muut tieteelliset artikkelit".

Luvun alla

Synkkä yksinpuhelu edistyy hiljakseen. Sitä lukee kyllä nautinnolla, vaikka minullekin on jäänyt suuhun maku jälkiviisaudesta. Joissakin kohtaa päiväkirjaa on ilmaisuja, joita en olisi voinut kuvitella pessimistisimmänkään – esimerkiksi Tuntemattoman sotilaan Lahtisen – käyttävän vuonna 1941 hyökkäysvaiheen aikana.

Aseiden ase - Kalasnikovin tarina on osoittautunut koukuttavaksi kirjaksi. Sain sen eilen vähän vaille 17 kirjastosta ja yöhön mennessä olin lukenut jo 160 sivua. Kirja on hyvin kirjoitettu ja esipuhe on laadittu ihailtavan selkeästi, vangitsevasti ja perustellusti. Tarina alkaa sarjatuliaseiden keksimisestä Yhdysvaltain sisällissodan aikoihin, kun Gatling-konekivääri kehitettiin. Maxim-konekiväärin historia ja ensimmäinen maailmansota on menossa juuri, mutta tässä kohtaa tuntuu siltä että hieman toistellaan vanhoja kliseitä.

Konekivääreistä kiinnostuneille

Suosittelen sarjatuliaseiden historiasta kiinnostunutta lukemaan teoksesta Defining Moments: Dramatic Archaeologies of the Twentieth-Century. Studies in Contemporary and Historical Archaeology 5 (2009. toim. Schofield, John) luvun 4: "1 July 1916 The Battle of the Somme and the machine gun myth" (Paul Cornish). Siinä ruoditaan erinomaisesti konekiväärien käyttöä ensimmäisessä maailmansodassa.

Paul Cornishin mukaan konekivääreistä tehtiin ensimmäisessä maailmansodassa lehdistössä ja julkisessa mielipiteessä fetissejä ja liioitellun tehokkaita. Cornishkäsittelee satoja saksalaisilta sotasaaliiksi otettuja aseita, joita lahjoitettiin muistoesineiksi yliopistoille, kouluille, hallintorakennuksiin ja muihin vastaaviin paikkoihin eri puolille brittiläistä imperiumia.

Kuva osoitteesta: http://pinterest.com/tyrogers31/simply-scottish-tartans

Hän myös murskaa ajatuksen, että saksalaisten parempi suorituskyky länsirintamalla olisi konekiväärien ansiota ja että saksalaiset olisivat olleet taktisia edelläkävijöitä ympärysvaltoihin verrattuna. Briteillä oli oma konekivääreihin erikoistunut konekivääriyksikkö kauan ennen saksalaisia. Cornishin mukaan tappiosuhteet ja hyökkäysten epäonnistumiset johtuivat saksalaisten paremmasta ja joustavammasta puolustuksesta, jolloin etulinjassa pidettiin vain pientä varmistusjoukkoa, kun todellinen puolustautuminen aloitettiin vasta toisessa ja kolmannessa linjassa. Menetetty etulinja saatettiin vallata takaisin myöhemmin vastahyökkäyksillä. Ympärysvallat eivät missään asennoituneet juoksuhautasotaan kuin ohimenevänä vaiheena, mikä esti joustavan puolustuksen kehittämisen heidän puolellaan. 

Sarjakuva välipalaksi

Taas tuli pistäydyttyä sarjakuvahyllyllä, ja tällä kertaa poimin Lovecraftin tarinoista tehdyn sarjakuva-antologian osan yksi: The Lovecraft Anthology. Volume 1. Lovecraft on ollut sitten Turkuun tulon yksi kirjailijoista, jonka kaikki kauhunovellit haluaisin lukea. Onneksi muutama vuosi sitten aloitettiin kokoelmien kokonaisvaltainen julkaiseminen suomeksi.

Luin pari kuukautta sitten sarjakuva-antologian osan kaksi, jossa pari tarinaa oli hyvin kuvitettuja. Tämä ykkösosa on kuitenkin parempi. Tunnetuin "The Call of Cthulhu" on hyvin toteutettu, mutta vaikuttavin oli "The Colour Out of Space", suomeksi "Väri avaruudesta". Piirrostyyli sopi erinomaisesti tarinaan, ja pari karmaisevinta kohtaa pisti mukavasti kulkemaan selkäpiitä pitkin kylmät väreet.