maanantai 29. joulukuuta 2014

Lomalta selviydytty!

VR:n armoilla


Kas niin, takana kuusi päivää Joensuussa ja seitsemän + seitsemän tuntia VR:n täyteen sullotuissa junissa. Ainoastaan matkan loppuosa välillä Pasila-Turku illalla kello 23.08-01.02 oli väljää. Kirkkonummen jälkeen minun ja paremman puoliskoni lisäksi vaunussa oli vain yksi naikkonen jolla tietenkin oli sangen äänekäs ja pärskivä yskä sekä nuha. Ja hän oli melkein takanamme. Ei onneksi tainnut tarttua, mutta pitikin sattua!

VR oli ennakkolippujen (tilattu marraskuussa) ansiosta suhteellisen edullinen, ainakin opiskelijalippuja halvempi, mutta ikävä junassa on silti matkustaa. Matkalaukku piti paluumatkalla välillä Joensuu-Pasila sujauttaa jalkatilaan, mikä aiheutti mukavan kippuran ja selkäkipuja. Hattuhyllylle se ei mahtunut eikä matkalaukuille ollut tiloja lähettyvillä.

Mikä olisikaan mukavampaa kuin käyttää junamatka YLE Areenan tarjonnan katseluun? Ei onnistu! WLAN on junissa hidas tai sitten Areena pitää joka kymmenes sekunti lataustauon ja ilmoittaa aina välillä "Media ei ole saatavilla". Grrr!

Junassa Joensuu-Pasila mainostettiin uutta ja ihanaa Duetto-ravintolaa. Eipä ollut erityinen kokemus, koska juuri mitään ostettavaa ei ollut. Lappujen perusteella vanhaa leipä- ja mutusteluvalikoimaa oli supistettu entisestään.

Kirjallisuuskatsaus


Luin junamatkan Justin Brooken teosta Talvisodan kanarialinnut (1984). Se kertoo talvisodan ajan brittiläisistä vapaaehtoisista ja vaikka nämä eivät rintamalle päässeetkään, on kirja mielenkiinsoista luettavaa. Bongasin muun muassa uuden luodinreiän seinässä: Savonlinnassa harjoitelleen britin kivääri laukesi ja luoti upposi seinään. Luodinreikää alettiin kutsua "Ruupertin reiäksi" laukaisijan mukaan. Reikä tosin muurattiin myöhemmin umpeen ja nykyään sen kohdalla on ovi. Mutta mielenkiintoinen lisä kokoelmaani!

Joensuussa oli paljon lunta ja pakkasta, eikä ollut juurikaan aikaa lueskella. Hieman luin joululahjaksi saamaani Terry Pratchetin uutta Raising Steam -kirjaa. Kiehtovaa ja mukaansatempaavaa, kuten aina.

Sain joululahjaksi tavallista vähemmän kirjoja. Anopilta saamani TietoFinlandia-voittajan Pohjolan leijonan otan pian luvun alle.

perjantai 12. joulukuuta 2014

Luettua ja pieni katsaus sotakirjoituksiin

Kirjapuolella


Luin Joseph Hellerin teoksen Herra tietää hitaasti ja hartaudella läpi. Kirja on hyvin kirjoitettu ja siinä on paljon hauskoja oivalluksia Vanhasta Testamentista ja sen henkilöitä esitellään hyvin inhimillisessä valossa. Ymmärrän kyllä, ettei teos ole legendaarisen Catch-22:n veroinen, mutta kuten Heller itse kuittasi "mikä olisikaan?".

Pistäydyin pitkästä aikaa Turun Yliopiston kirjastossa noutamassa pari teosta suomalaisten tiedustelutoiminnasta toisessa maailmansodassa. Valmistelen luentoa ensi kevääksi, ja aihe on hyvin kiehtova. Aladár Paasosen muistelmat Marsalkan tiedustelupäällikkönä ja hallituksen asiamiehenä tuli luetuksi eilen muutamassa tunnissa läpi. Kirja oli lähinnä irrallisia puheenvuoroja. Kiinnostavinta antia olivat henkilökuvaukset, etenkin presidentti Kalliosta jonka adjutantti Paasonen oli (jonka käsivarsille presidentti tunnetusti kuoli).  

On kiinnostavaa asettaa Paasonen ja Edwin Linkomiehen Vaikea aika vastakkain. Talvisodan ulkomaalaisavusta löytyy täysin vastakkaisia mielipiteitä, ja Linkomies muistaa jatkosodan aikana Paasosen antaneen Stalingradin taistelusta saksalaisille edullisen mielipiteen. Mainio on myös kertomus Paasosen eduskunnalle antamasta selostuksesta 1943. Linkomies muistaa, Paasonen unohtaa (???): Paasonen suostutteli eduskuntaa uuteen Moskovan rauhaan mutta ennusti kolmatta sotaa länsivaltojen ja Neuvostoliiton välille, jossa "Suomen kansan kaikki toiveet toteutuisivat". Selostus löytyy kyllä Paasosen kirjasta, mutta tuo ennustus on jostain syystä jätetty pois. Sen sijaan hän kertoo saaneensa mm. IKL:n edustajilta kritiikkiä ja joiltakin myöhemmin kiitoskirjeet rehellisestä esitelmästä. No jaa, jälkiviisautta ja jälkiviisautta.

Nyt luvun alla (muistaakseni jo aiemmin mutta kauan sitten lukemani) Joppe Karhusen Reino Hallamaan salasanomasotaa.

Pieni tilasto sotakirjallisuudesta


Vedin keskiviikkona tämän vuoden viimeisen kansalaisopistoluennon. Ilahduksekseni sain yleisöltä viimeisen luennon päätteeksi lahjaksi pullon Marskin ryyppyä, Mikkelin Klubin ohjeen tehtyä. Kai minä sitten itsekin jotain oikein tein.

Olen huomannut, että sotahistoriallinen kirjallisuus ja sen koostumus on monille aika tuntematonta. Niinpä käytin (hyödynsin yhdeltä poliittisen historian asiantuntijan pitämältä talvisota-luennolta saamaani ideaa) Turun yliopiston kirjaston tietokantaa ja tein maanantaina 8.12. haut asiasanoilla "talvisota" ja "jatkosota" sekä hakukielenä suomi ja vielä sopivilla aikarajauksilla. Turun Yliopistolla on vapaakappaleoikeus, eli kaikki suomeksi painetut teokswt pitäisi löytyä.

Tavoitteena oli poimia esiinnousevista julkaisuista keskeisiä trendejä ja teemoja eri ajoilta. On huomattava, että osa hakutuloksista on päällekkäisiä (jos teos käsittelee aikaa 1939 - 1945).

Katsotaanpa:

Sodan jälkeiset 16 vuotta (1944–1960)


Talvisota: 29 viitettä
Jatkosota: 22 viitettä

Keskeinen huomio: poliittisia elämäkertoja (mm. Mannerheim),  muutamia yksikköhistorioita paikkakunnittain kuten Summa sotamiehen silmin: muistelmia raumalaiskomppanian vaiheista Summan ja Länsikannaksen sekä Viipurin puolustuksessa ja moottoritorpedoveneiden historiikki. Mainittakoon, että ajalta löytyy myös ruotsinkielinen JR 13 historiikki. Haku tuottaa paljon yleiskuvauksia ajalta 1939–1945.

1961–1979


Talvisota: 66 viitettä
Jatkosota: 100 viitettä

Paljon diplomaattisiin aiheisiin liittyviä kirjoituksia ja monipuolisista aiheista kuten Poliittinen oppositio Suomessa 1940–1944 ja Vaikea aika. Kaukopartiokirjallisuus ilmestyy hakutuloksiin.

Kiinnostava on naishistoriikki Yhteinen tulikoe: naisten kertomaa vuosilta 1939-44.

1980-luku (1980–1989)


Talvisota: 198 viitettä
Jatkosota: 216 viitettä

Merkittävimpiä julkaisuja ovat Talvisodan historia (osay 1–4) ja Jatkosodan historia (osat 1–6). Tuolloin siis tuli tähän päivään asti vallitseva akateeminen auktoriteetti näihin aiheisiin.

Ajanjaksolla julkaistiin myös useita veteraanimatrikkeleita, joitakin yksityishenkilöiden muistelmia ja etenkin rykmentti- ja divisioonahistoriikkeja sekä divisioonan komentajien elämäkertoja. Vasta nyt sotahistoriallinen kirjallisuus alkaa tarjota sukututkijalle kunnollisia hakuteoksia sukulaisten tien selvittämiseen.

1990-luku (1990–1999)


Talvisota: 502 viitettä
Jatkosota: 687 viitettä

Muistelmien määrä tältä ajalta on valtava.

2000-luku (2000–2014)


Talvisota: 993 viitettä
Jatkosota: 1299 viitettä

Kirjo hyvin laaja, mukana paljon yksittäisten sotamiesten ja aliupseerien muistelmia. Yleensä mainostetaan sitä, että tutkimuksessa on nykyään mukana "Marginaalit" eli lapset, naiset yms., saihan Tietofinlandian 2013 juurikin Murtuneet mielet. Huomatkaa kuitenkin tuo hakutulos Yhteinen tulikoe: naisten kertomaa vuosilta 1939-44 (1978).

Ja sitten vielä pelkästään kuluva vuosi (2014):

Talvisota 34 viitettä
Jatkosota: 46 viitettä

Eli asiasanojen perusteella pelkästään tänä vuonna on julkaistu enemmän Suomea II maailmansodassa koskevia teoksia kuin 16 sotaa seuranneena vuotena!

Käytin myös hakuna asiasanaa "sota", joka menettää 1970-luvun jälkeen relevanttiutensa etsittäessä teoksia Suomen vaiheista II maailmansodassa.

ARTO


Lopuksi tein samat haut ARTOlla eli Kotimaisella Artikkelitietoviitekannalla. Tulokset ovat samansuuntaisia:

1944–1960
Talvisota: 199 viitettä
Jatkosota:  224 viitettä

1960–1979
Talvisota:  261 viitettä
Jatkosota:  282 viitettä

1980–1989
Talvisota:  440 viitettä (vrt. sanahaulla 464 viitettä)
Jatkosota:  380 viitettä (vrt. sanahaulla 391 viitettä)

1990–1999
Talvisota:  1388 viitettä
Jatkosota:  1817 viitettä

2000–2014
Talvisota:  1476 viitettä
Jatkosota:  2098 viitettä

Artikkelien yms. määrässä tosin näkyy tulevan "hidaste" 2000-luvulla. 14 viime vuotena on kirjoitettu suhteellisesti vähemmän kuin 1990-luvulla kymmenessä vuodessa. Johtuuko tämä veteraanien ja lottien vähenemisestä, jolloin omakohtaisia kirjoituksia ei tule enää yhtä paljon?

Muutamia päätelmiä ja äksyä ärinää

 
Keskeistä on mielestäni se, että sukututkimuksen kannalta hedelmällistä tietoa antavat kirjat on todennäköisesti kirjoitettu 1980-luvulla ja sen jälkeen. Sitä ennen trendi on ollut "ylhäällä" eli esikuntien ja Päämajan upseereissa ja valtiojohdossa. Välittömästi sodan jälkeen piti (mikään ylempi voima tai henki ei tietenkään käskenyt) tuottaa yleiskuvaukset ajalta ja selvittää kansalle, mitä tapahtui. Tunnettua on tietysti ajopuu-teorian synty Suomen osallistumisesta jatkosotaan.

Neuvostoliiton sortuminen räjäytti padon 1990-luvulla. Sotakirjoitusten määrä pomppasi. Olisi kiinnostavaa selvittää, miten paljon kirjoituksia perustuu tiedon ja muistelun tarpeeseen ja miten paljon "asiakaskysyntään". Joukossa on nimittäin rumasti sanottuna paljon "sotapornoa". Olen havainnut paljon teoksia, joiden ainoa päämäärä on kerätä rahat pois isänpäivänä ja jouluna kaluamalla populaareja aiheita, joista on jo olemassa asiantuntijoiden kirjoittamia hyviä ja perusteellisia teoksia. SA-kuvien vapautuminen tuotti suuren määrän teoksia, joista osan mielekkyyden kyseenalaistan. 

Yksi tällainen tuore teos vaikutti lupaavalta tutkimukselta marginaalisesta aiheesta, mutta tarkempi tarkastelu kertoi minulle heti, että kuvat oli ladattu SA-kuvista ja tekstit oli napattu ainoasta aiheesta kirjoitetusta kirjasta. Pikaisella selauksella minkäänlaista uutta tutkimustietoa tai edes hyvää uutta koostetta teoksessa ei ollut riviäkään. Härskiä rahastamista, jos mikä. Laitetaan loppuun vielä teksti "sotaveteraanien kunniaksi", niin on moraalinenkin puoli kunnossa.

maanantai 1. joulukuuta 2014

Arkeologipäiviltä ja piipparityypeistä

Turussa pidettiin arkeologipäivät, ja olin itsekin hieman helisemässä. Sain lisää tietoja muinaisjäännöksiin liittyvistä kummituksista, eli se artikkeli on pakko kirjoittaa ja PIAN tai (vähäinen) maineeni konfliktiarkeologina korvautuu "kummitusarkeologina".

Päivillä käytiin paljon keskustelua metallinpaljastinharrastajista. Oma suhteeni heihin on sinänsä neutraali ja kesällä olin Museoviraston kaivauksilla yhteistyössä heikäläisten kanssa. Kokemusteni ja kuulemieni perusteella Turun yliopiston suhde harrastajiin on pitkään ollut huomattavasti parempi kuin helsinkiläisillä.

Tunnelma luentosalissa oli kerrassaan riemastuttava kun metallinpaljastinharrastajat nousivat puheenaiheeksi. Harvoin kuulee niin maan tulenpalavasti pidettyjä puheenvuoroja!

Itse en ymmärrä/hyväksy paria juttua metallinpaljastintoiminnassa. En nyt jaksa kirjoittaa muinaismuistolaista, "menneisyys kuuluu kaikille" -löpinästä, osallistavasta yhteisö/yleisöarkeologiasta ja muusta vastaavasta, joka aina kelataan läpi keskustelun yhteydessä osoituksena valveutuneisuudesta ja valmiudesta vuorovaikutteiseen keskusteluun.

Hyvää metallinpaljastinharrastajissa on todellakin se, että he käyvät paikoilla joilla ammattiarkeologit eivät käy. He ovat myös kiinnostuneita ilmiöistä, joilla arkeologit pyyhkivät **********. Melkein kaikki tietämys sotilasleiriarkeologiasta on peräisin metallinpaljastinharrastajilta. Ammattiarkeologit ovat poikkeuksetta tutkineet niitä "väärin", eli eivät ole tienneet minne katsoa.

Ongelmakohtia: Man on a rescue mission


Keskeisenä argumenttina monilla on, että ilman heidän "apuaan" esineet tuhoutuisivat. Tämähän ei monissa tapauksissa ole totta. Metalliesineille aiheutuvat tuhot eivät koidu asteittaisesti pikku hiljaa, vaan suurimmat ruosteet yms. vauriot tulevat yhdessä tai muutamassa vuosikymmenessä siitä, kun esine joutuu maahan. Tämän jälkeen esineen tuhoutuminen hidastuu huomattavasti tai pysähtyy kokonaan. Esine säilyy maassa tasaisissa olosuhteissa niin kauan, kunnes sen säilytysolosuhteet muuttuvat radikaalisti. Esimerkiksi kun esineen kaivaa esille maasta. Sen jälkeen tarvitaan nopeita ammattilaisen otteita ja konservointitoimenpiteitä, jotta esine säilyisi. Toimenpiteitä, jotka ovat kalliita ja aikaavieviä. JA joihin on budjetoitu hälyyttävän vähän varaa. Kuten alaan yleensäkin. Mitään "viime hetket pelastaa menneisyytemme" uhkaa ei tässä yhteydessä ole. Peltokohteista, joista oli paljon puhetta, en osaa sanoa. Teen poikkeuksen ja kompensoin tietämättömyyttäni vaikenemalla viisaasti.

Ongelmakohtia: mania manista ja arkeologia professiona


Kaikkein suurin ongelma koko keskustelussa, harrastuksen oikeutuksesta ja menneisyyden merkityksestä on se valitettava seikka, ettei ammattiarkeologeille anneta riittävästi resursseja ja arvostusta. Tutankhamonin todellinen kirous ammatilleni oli se, että jokaisen arkeologin pitäisi löytää kultaa ja kunniaa. Jokainen piipparimiehen löytämä viikinkiaarre Brittein saarilta uutisoidaan näyttävästi. Etenkin aarteen rahallinen arvo.

Itse en haaveile mittavista kulta-aarteista, vaan perusteellisesti tutkitusta 1700-luvun sotilasleiristä ja taistelukentästä. Minulle arkeologiassa ei ole kyse kunniasta, vaan tieteestä. Asiantuntemuksesta. Kunnollinen arkeologia vaatii hemmetinmoisen määrän ammattitaitoa. Jossa minulla(kin) on valtavia puutteita edelleen monella saralla.

Jos arkeologeilla olisi rahaa, väkeä ja aikaa tehdä tutkimusta, ei "sankarimetallinpaljastinharrastajia" välttämättä tarvittaisi. Moni turhautunut harrastaja on ärtynyt siitä, ettei ammattilaisia kiinnosta. Täytyy ymmärtää, että harvat palkkaa nauttivat arkeologit ovat äärettömän kiireisiä. Minuakin on oltu repimässä moneen paikaan, onneksi moni ymmärtää puhelimessa ettei ole varaa eikä aikaa, vaikka kiinnostusta olisi. "Menneisyys kuuluu kaikille", mutta menneisyyden tutkimisen tulisi kuulua ammattilaisille. Mielenkiintoinen oli myös havainto siitä, että yhteistyötä tekevien arkeologien pitää sovittaa työaikansa kello 16 jälkeen ja viikonlopuille, koska kello 8-16 arkisin harrastajat itse ovat töissä. Sinänsä ymmärrettävää,, mutta koen suureksi ongelmaksi senkin, miten paljon touhua tehdään harrastajien ehdoilla. Pieninkin ""etikettivirhe", ja pahimmassa tapauksessa arkeologit on tyhmiä ja tuhmia eikä osaa arvostaa.

Esineisiin ja muinaisjäännöksiin liittyy todella paljon nippelitietoa, jotta arkeologeille arvokas tieto saadaan talteen. Kontekstitiedot -sana esiintyy usein tässä yhteydessä. Haluan myös korostaa sitä seikkaa, että pienestäkin esineestä saadaan nykyään teetätettyä erilaisia analyyseja (ja lisää on tulossa), mutta näytteiden luotettavuuden vuoksi niitä on käsiteltävä oikein ja paikalta on otettava kontrollinäytteitä. Arkeologipäivillä esiteltiinkin pariin otteeseen ajatus, että harrastajia pitäisi kouluttaa näiden asioiden suhteen. Tässä unohtuu se seikka, että onhan meillä maassa suuri määrä ammattimaisia (työttömiä) arkeologeja, joille on annettu yliopistotasoinen koulutus asiaan. Tuleeko "pysäyttämättömien amatöörien" valveuttamisesta suurempi resurssikysymys kuin ammattimaisen arkeologian rahoittamisesta?

Raha on keskeinen väline arvon ymmärtämiseen. Todellakin elää luulo, että maasta kaivetuista "aarteista"  saa laittomilla markkinoilla huippuhinnan, ja arkeologien pitäisi polvillaan kiittää siitä, että jalo metallinpaljastinharrastaja huutaakin "It belongs to the museum!". Arkeologipäivillä kuultu keskustelu siitä, että moni harrastaja tuo esineet paikallismuseolla saadakseen ne esille paikallisesti tuo mieleen museologian opinnoissa museolahjoituspolitiikkaan liittyvät, mieleen teroitetut seikat: miettikää aina tarkkaan, millä ehdoilla esine vastaanotetaan (lahjoitus/deponointi/laina jne.). Moni museo olisi pahassa pulassa, jos vastaanottaisi kaiken ja ryhtyisi noudattamaan lahjoittajien toiveita. 

Kärjistetysti: "Ehdottomasti oltava esillä museon aulassa että kaikki näkee sen ensimmäiseksi. Omassa vitriinissä. Voisitte hankkia spottivalot osoittamaan esinettä. Ja ehdottomasti lahjoittajan, siis MUN nimi ISOLLA esille laattaan. Laatan oltava isompi kuin esineen. Ja jos mulle tulee rahapula, niin saan tulla noutamaan esineen viiden minuutin viiveellä myydäkseni sen huutonetissä, eiks jeh?"

Konfliktiarkeologian kenttäprojektien suhteen olen hylännyt kaiken toivon rahoitukselle, ellen sitten ryhdy tekemään jonkinasteista "sotapornoa". Perustutkimuksen sijaan pitäisi siis tehdä mediaseksikästä tutkimusta. Perustutkimuksen puutteen näkee parhaiten siinä, ettei Helsingin arkeologiallakaan ole varsinaista tutkimussuuntaa vaan yksittäisiä projekteja. Arkeologian suunta taitaakin olla siinä, että ellei jokin hyvin rahoitettu projekti tai ilmaiseksi yhden aiheen parissa työtä tekevä arkeologi tutki asiaa, niin se jää harrastajien käsiin. Taannoin tarjouskilpailun voittanut osuuskunta (jossa on kyllä arkeologejakin) suoritti erään ammattilaisten laskelmien mukaan kolme kuukautta vaativan konfliktiarkeologisen alueen inventoinnin kahdessa viikossa. Itse tarjosin yhdelle tarjouskilpailuun osallistuneelle ammattilaistaholle omia keräämiäni tietoja alueelta käytettäväksi, sillä vastineeksi saatava tieto on omissa intresseissäni. Saa nähdä, onko inventointiraportista omissa tutkimuksissa muuhun kuin suttupaperiksi. Taidan tehdä noiden tietojeni suhteen kuten harrastajat tekevät, kun arkeologi osoittautuu tyhmäksi ja tuhmaksi. "Pidän omana tietonani, lällällää".

Parhaimman eron metallinpaljastinharrastajan ja arkeologin välillä kertonee hauska arvoitus:

- Mitä eroa on ammattilaisella ja amatöörillä?
- Ammattilaista on mahdotonta saada aloittamaan, ja amatööriä on mahdotonta saada lopettamaan.

Varhainen vetoomus kasvissyönnin puolesta

Päädyin lueskelemaan Raamattua. Mieleni oli jo pitkään tehnyt mieli lukea lisää Joseph Helleriä, joten lainasin hänen kirjansa Herra tietää. Koska kirja kertoo Daavidista, päätin kerrata kuninkaan vaiheita rippiraamatustani. Jostain syystä eli Da-alkuisen nimen vuoksi päädyin lukemaan Danielin kirjaa (hupsista). Mielenkiintoiseksi osoittautunut sattuma, sillä merkillepantavasti kirja alkaa kenties ensimmäisellä maininnalla kasvissyönnin ja absolutismin eduista. Lukekaapa (otettu täältä):


5 Kuningas käski antaa heille ruokaa omasta pöydästään ja viinejä, joita hän itse joi, ja käski kasvattaa heitä kolme vuotta. Sitten osa heistä pääsisi kuninkaan palvelukseen. ---

8 Daniel kuitenkin päätti, ettei saastuttaisi itseään kuninkaan pöydän herkuilla ja viineillä, ja hän pyysi ylieunukilta lupaa, ettei hänen tarvitsisi sitä tehdä. 9 Jumala oli antanut Danielin päästä ylieunukin suosioon ja ystävyyteen, 10 mutta ylieunukki sanoi Danielille: "Kuningas itse on määrännyt teidän ruokanne ja juomanne. Pelkään hänen näkevän, että kasvonne ovat kalpeammat kuin toisten teidän ikäistenne poikien, ja silloin minä teidän takianne joudun hengelläni vastaamaan asiasta kuninkaalle."

 11 Daniel sanoi valvojalle, jonka ylieunukki oli määrännyt pitämään huolta Danielista, Hananjasta, Misaelista ja Asarjasta: 12 "Saisimmeko sentään koettaa kymmenen päivän ajan. Antakaa meille pelkkiä kasviksia syötäväksi ja vain vettä juotavaksi. 13 Katsotaan sitten, miltä me näytämme ja miltä näyttävät ne pojat, jotka syövät herkkuja kuninkaan pöydästä. Tee sen jälkeen palvelijoillesi niin kuin parhaaksi näet." 14 Valvoja suostui tähän ja antoi heille kymmenen päivää aikaa. 15 Kymmenen päivän kuluttua he näyttivät paljon terveemmiltä kuin ne pojat, jotka olivat saaneet ruokansa kuninkaan pöydästä. 16 Niin valvoja jätti pois kuninkaan pöydän herkut ja juomaksi määrätyn viinin ja antoi heille vain kasviksia.

Kuulostaa nykyaikaiselta. Kokeile mullistavaa diettiä! Huomaat eron VAIN KYMMENESSÄ PÄIVÄSSÄ!

Päivälliseksi kikhernepataa tiedossa, muuten.

Esine # 14 - joulukoristeita

Taloyhtiön oma ja yhteinen joulukuusi.

Taloyhtiössämme on viehättävä tapa: pihalla seisoo kuusi, joka aina joulunaikaan koristellaan. Ilmoitustaululle oli ilmestynyt lappu, jossa toivottiin kaikkia asukkaita tuomaan omia koristeitaan kuuseen. Etenkin näin pimeällä kuusen valot ilahduttavat suuresti. Tartuimme tietysti heti toimeen, ja parempi puolisko virkkasi Neulo -lehden ohjeen mukaisesti "jääkiteitä"

Paremman puoliskon valmistamat kultakiteet oksilla riippumassa.
Kaksi kultalangasta tehtyä ja vesiliimaseoksessa lillutettua kidettä killuu jo puussa ja kaksi lisää laitetaan tämän päivän aikana, Ne on jäykistetty hiuslakalla.