tiistai 29. tammikuuta 2013

Kännypelit koukuttaa

Olen ladannut HTC-puhelimeeni muutamia pelejä.

Ensimmäinen pakollinen oli tietysti Angry Birds. En nyt jaksa ruveta kommentoimaan joka suunnasta pursuavia oheistuotteita, vaan tyydyn toteamaan: hiton hyvä peli. Idea on erinomainen, ja jos peli saa aikaiseksi tunteet "Kerran vielä poijjaat!", niin se on paras hyvän pelin kriteeri. Civilizationeja pelanneet tietävät täsmälleen, mitä tarkoitan.

Puhelimen ruuttaamisen yhteydessä tutkin muita sovelluksia, ja löysin pirun hauskan TowerDefense -pelin [tuolla nimellä]. Tutustuin tuohon peli-ideaan Warcraft III: Frozen Thronen yhteydessä. Siinä on siis puolustettava tukikohta, johon johtaa polku. Vihulaiset kulkevat tuota polkua pitkin kohti tukikohtaa, ja jokainen perille pääsevä vie yhden elämän (osa vain yhden, jotkut useamman, isot örmelöt kaiken). Tämän estämiseksi polun varrelle rakennetaan torneja, jotka teurastavat etenijät. Idea on simppeli, mutta sitä saa varioitua monin tavoin. Rakentaako paljon halpaa vai muutaman ison ja tehokkaan? Paljonko tukitorneja, jotka hidastavat vihollista tai tekevät muuta jäynää? Pitäisikö keskittyä pitkän matkan torneihin, jotka ampuvat hitaasti, vai lähelle ampuviin sarjatulitorneihin? Vai pitäisikö keskittyä kehittämään pelaajan käyttämiä aputoimintoja, kuten meteoriittisadetta tai muuta vastaavaa, jolla voi pyyhkäistä tietystä osasta polkua vihulaiset huut hiiteen? Entä jos heiveröinen vihollinen tuleekin triplanopeudella, tai on tavallista kestävämpi mutta hitaampi?

TowerDefensessä homma pelaa hyvin kosketusnäytöllä ja kenttien ideat ja tehtävät muuntelevat mukavasti. Uusien puolustuskeinojen perään melkein kuolaa, ja kekseliäästi esimerkiksi avuksi saatava kaasupilvi etenee kentällä kännykkää kääntelemällä eri suuntiin.

Olen nähnyt ja pelannut "tornipuolustuspeleistä" monia muunnelmia, joista hauskin lienee ArmorGamesilta löytyvä Kingdom Rush. Siinä viholliset varioivat kiitettävästi ja pelaaja saa 1-3 tähteä joka kentän jälkeen, joilla voi kehittää parempia mättökykyjä.

Perinpohjaisin peli lienee samasta osoitteesta löytyvä Bubble Tanks Tower Defense, missä tosin ei edetä yhtä painottuvasti kuin Kingdom Rushissa. Tosin on hauskaa rakennella eri torneista isoja torneja, jotka voi taas yhdistää isommiksi torneiksi ja niin edelleen.

Kolmantena pelinä on älypeli Aporkalypse, joka muistuttaa iki-ihanaa Chip´s Challengea. Pelin ideana on kuljettaa erilaisten kenttien läpi ilmestyskirjan neljä ratsumie.. siis possua! Älytehtävät koostuvat kolikoiden keräämisestä, palikoiden siirtelystä, vihollisten välttelystä ja muusta vastaavasta. Olen tosin vasta alussa, joten en osaa antaa vielä arvosanaa, mutta mukavalta tuntuu tämänkin pelaaminen.

Päivän loppufiiliksinä juuri katsotun elokuvan ansiosta seuraava siihen liittyvä musiikkivideo:


P.S. Tuon leffan juliste löytyy seinältä kehystettynä.

Aloittamisen sietämätön vaikeus

Viikonloppu meni tehdessä kaikenlaista pientä, lykättyä aktiviteettia. Koetin saada aikaiseksi artikkelien kirjoittamisen aloittamisen ja tenttiluvun, mutta ei. Pahuksen prokrastinaatio.

Sain sen sijaan useamman kuukauden viiveellä kirjoitettua ja lähetettyä kirjalistan anteliaalle sukulaislahjoittajalle. Teoksia tuli kuskattua Turkuun parisenkymmentä, pääasiassa hyllystä puuttuvia klassikoita ja saksalaisia, suomennettuja romaaneja. Kuriositeettina listaan kuuluu Martti Haavion Me marssimme Aunuksen teitä, joka myös pitäisi lukea muutenkin kuin kursorisesti. Kollegan teoksista sain Hannu Takalan Kun Karjala palautuu.

Lisäksi parvekkeella kummittelevan kesän retiisiviljelmän mullat tuli viimeinkin heitettyä menemään. Samalla meni kuihtunut tomaatintaimi, jonka suhteen annoimme periksi. Odottelen jännittyneenä, selviääkö rakas Turun torilta hankittu verenpisaramme Shylock talvesta. Joululomalla karsittu ja 1½ viikoksi vedettä jätetty kasvi oli innostunut puskemaan uutta lehteä palatessamme ensimmäinen ensimmäistä. En uskalla nyppiä lehtiä pois, joten olkoon rauhassa toistaiseksi. Helmikuun lopussa pitäisi vaihtaa mullat.

Sunnuntaina kävi onnellinen yhteensattuma Sokoksella. Olin jo kaksi viikkoa sitten tähyillyt mustaa valurautaista teepannua, johon kuului kaksi juomakuppia. Tuolloin hinta oli noin 32€, 30% alennuksessa. Vaisto sanoi, että kannattaa odottaa. Toissapäivänä käväisinkin ruokaostoksilla, ja huomasin viikonlopputarjoukseen kuuluvan lisäaleen 20% jo alennetuista hinnoista. Riensin yläkertaan ruokaostokset tehtyäni, ja ilokseni pannun perusale oli jo 50%! Tästä siis vielä alennusta -20%, joten 13 eurolla irtosi monta nautinnollista teehetkeä takaava setti. Tätä kirjoitellessani hautuu pannussa satsi matea.

Hyvään hintaan irronnut valurautainen teesetti. Oivallinen kaatokulma.

Hyvä onni teepannujen suhteen kävi jo viime syksynä, kun Helsingin Stockmannilta ostin lasipannun 20% alennuksen sijasta 50% alennuksella. Sellainen on hauska etenkin teekukkia hauduttaessa.

Synkkä yksinpuhelu edistyy hitaasti.


torstai 24. tammikuuta 2013

Puuhat etenee

Arvostelu tuli korjausehdotuksineen takaisin, lähinnä lähdeluetteloon liittyviä seikkoja. Sen teko on viittaamisen ohella rasittavinta akateemisessa maailmassa. Ei ole olemassa standardia ja "käytä oppiaineen käytäntöä" on pahin kaikista ohjeista. Onneksi sain korjattua ½ tunnissa. 

Pohdin samalla espanjalaisen ja suomalaisen sisällissotaa käsittävän kirjallisuuden historiaa. Onko kotimainen kaunokirjallinen käsittely Espanjassa 2000-luvun ilmiö? Arto, Linda sun muut tietokannat eivät ainakaan pikaisilla hauilla tuottaneet ajalta 1975 - 2000 (Espanjan demokratisoituminen) mainintoja espanjalaisista aihetta käsittelevistä teoksista.

Elore näytti vihreää valoa, deadline 1.3. raportilla. Laitoin oppiaineelle toimintakertomukseen luettelon esitelmistäni ja kirjoituksistani. Otin myös ylös Journal of Conflict Archaeologyn yhteystiedot. Jos saisi deadlinen, saisi myös aikaiseksi artikkelin.

Unohdin viime kesän lukulistalla olleen Edvin Linkomiehen teoksen Vaikea aika. Silti taidan seuraavaksi ottaa lukuun gradulukemistoa: 1980-luvulta Ralph Merrifieldin teoksen The Archaeology of Ritual and Magic (1987).

Oivaltava PhD

Museoviraston kaivausesittelyissä useamman vuoden käyneenä vahvistan tämän todeksi:

Osoitteessa http://www.phdcomics.com/comics.php

keskiviikko 23. tammikuuta 2013

Lisää puuhaa

Kas niin, kun nyt selvisin folkloristiikan arkistokurssin esseestä ja kirja-arvostelusta, on aika ottaa uutta kirjoitettavaa. Sovin yliopistossa suorittavani kaksi muistitiedon 2 op:n tenttiä yhdellä 4 op:n esseellä. Käytän siinä tuosta kirja-arvostelusta ylijäänyttä tavaraa ja vertailen suomalaista ja espanjalaista muistitietoa sisällissodasta. Ensin esseeksi, saan samalla palautetta ja sitten hiominen artikkeliksi. Tietää 15 sivua kirjoittamista.

Samalla huomasin, että Elore ottaa myös raportteja tutkimusprojekteista. Voinen julkaista täällä viime vuotisen tutkimusprojektin raportin. Odottelen vastausta tiedusteluun.

Pakko puurtaa näiden parissa, kun asiat ovat vielä tuoreena mielessä ja kirjastosta lainatuissa lähdeteoksissa on vielä eräpäivään aikaa.En siis vielä pääse To do -listani kimppuun. Synkkä yksinpuhelu sentään edistyy, olin huomaavinani kohdan, jossa huomaa myöhemmän parantelun päiväkirjaan. Paavolainen kertoo "Leningradin saarron" alkaneen syksyllä 1941. Aika hyvä huomio Olavilta, kun Hitlerillä oli tietojeni mukaan vielä tuossa vaiheessa tavoitteena vallata kaupunki. Tosin tietty kohde on hyvä saartaa ennen hyökkäystä, myönnetään. Sakari Pälsin ja Martti Haavion tapaaminen olivat kiinnostavia kohtia.

Ikävä huomio kirjastolöydöstä: Parempi myöhään DVD:tä mielenvirkistykseksi katsoessa CD/DVD-asema alkoi jurnuttaa. Kun tuli katsottua 20 minuuttia jaksosta, levy jumitti niin pahasti että pistin touhulle hätäseis. Kun otin levyn ulos asemasta se oli tulikuuma! Levyn pintaa tarkastellessa havaitsin sen olevan pahasti naarmuilla ja täynnä sormenjälkiä. Sama koski DVD-paketin kahta muuta levyä. Palautin levyt tänään kirjastoon ja kehotin laittamaan puhdistukseen/hiontaan. Joku törkyturpa ollut asialla taasen.

tiistai 22. tammikuuta 2013

Puhelimen ruuttausta

Olen ollut erittäin tyytyväinen HTC-puhelimeeni, etenkin kahden viimeisen nokialaisen kiusattua minua parhaansa mukaan. Toiseksi edellisessä nokialaisessa oli ainoana ominaisuutena hyvä kamera. Näppäimet menivät jatkuvasti rikki, akku petti ja joululahjapaketista ottamani puhelimen takakannen lukitusläpät olivat vääntyneet sijoiltaan. Heti piti mennä kaupan tiskille valittamaan.

Tuota seurasi kosketusnäytöllinen nokialainen, joka lukituksesta huolimatta soitteli itsekseen taskussani. Pariin otteeseen luulin tuonpuoleisten äänten kutsuvan, kun muminaa kuului mutta ketään ei näkynyt mailla eikä halmeilla. Pian selvisi, että puhelin taskussa oli soitellut sukulaisille. Pahin piikki oli kuitenkin puhelimen tarjoama mahdollisuus langattomaan WEB-yhteyteen omalle tietokoneelle, joka katkesi 10-22 minuutin välein. Koetin ohjelmiston päivitystä niin kännykässä kuin tietokoneessa, Saunalahdella käyntiä ja puhelimen sijoittamista eri puolille huoneistoa. Ei toiminut.

Kun vaihdoin HTC Desireen, niin a vot*. Netti ei ole katkennut melkein vuoteen kuin muutaman kerran (ja tuolloinkin yleensä vain hidastunut), ja silloin vika ei ole ollut puhelimessa. Samoin näppäinlukko on fiksusti suunniteltu.

Kuitenkin päätin yrittää tutustua HTC:eni paremmin. Tällä viikolla alkoi puhelimen rukkaus. Yritän tehdä puhelimelleni "Root" -toiminnon, jotta saisin enemmän irti. 

Nimenomaan irti puhelimesta: HTC:n ongelma on, että puhelimen mukana tulee sosiaalisen median käyttöön tarkoitettuja ohjelmia, joita ei voi poistaa. Facebook, Twitter... Jos luit blogini esittelytekstin tarkkaan huomaat, että erosin 2011 edellisestä. Jälkimmäinen ei ole houkutellut pätkääkään. Haluan nuo sovellukset pois.

Samoin HTC Syncin huonot mahdollisuudet kopioida puhelimeen talletettua tietoa huolettivat. Tässä Nokian Suite on ollut edellä. Tosin HTC:n filosofian ymmärtää. Miksi kehittää ja antaa mukana jotakin omaa, kun asiakas varmasti hankkii oman? Ja voi tehdä sen helposti?

Yhteystietojen siirto on ollut HTC Syncilla hyvin tuskallista (ne ladataan Outlookiin tai muuhun vastaavaan) ja tavallisesti seurauksena puhelimesta poistamani kuvat ovat ilmestyneet kovalevyltä takaisin sekä kalenteri on pyyhkiytynyt tyhjäksi. Riittävästi sovelluksia penkomalla löysin ratkaisun. AndroidPitistä löytyi MyPhoneExplorer, joka edellyttää ohjelman asentamista kännykkään ja tietokoneelle. Sillä sain tiedot talteen, huhhuh. Aina viikon välein olen pohtinut, että entäs jos... Puhelin hukkuu, varastetaan tai tuhoutuu hirmuisessa onnettomuudessa? Viimeksikin tietojen siirto ja etsiminen oli suurta tuskaa, pari ihmistä inhonnee minua kun en ole soitellut numeron kadottua.

Tietoturva huolettaa, mikä osaksi sai minut kokeilemaan "ruuttaamista". Tiedän, millaiset vaarat älypuhelimiin liittyvät ja vaihdoin eräässä vaiheessa tietoturvaohjelmaakin kännykässäni, koska ensimmäinen ei vakuuttanut minua. Uusi vaatii puhelimen "root accessia", pääsyä juureen. Prosessista on hyvä selitys täällä. Olen siinä mielessä tekninen ihminen, että tajuan suurin piirtein mitä ja miksi, mutta miten menee vähän pintapuolisesti ja "mitä tapahtuu" on aika iso kysymysmerkki.

Ensimmäinen root-yritys onnistui monien vaiheiden jälkeen, mutta en päässyt poistamaan Facebookia. Sen sijaan sain siivottua sen päivitykset, mikä vapautti tilaa. Kiva. Tietoturvaohjelma vaatii edelleen pääsyä juureen. Pitänee hankkia pari tietoturvaohjelmaa lisää?

Koetin juurimista toistakin tietä, mutta tietokoneen turvaohjelma alkoi herjaamaan jo latausvaiheessa mielestäni luotettavalta sivulta lataamaani pakettia. Tutkin asiaa ja siivosin paikat huolellisesti ja pyöritin vielä virustorjunnat päälle. Hälytys lienee ollut väärä, mutta Internetissä kannattaa olla paranoidi. Suosittelen paranoian viemistä siihen pisteeseen asti, ettei kirjoita oikeastaan enää mitään. Paha kyllä, itse haluan pitää blogia. Piru.

Pitänee tutkia Adroid-ohjelmia lisää, josko löytyisi lisää ratkaisuja. Sekä hyödyllisiä ohjelmia: uteliaisuuttani tutkin AndroidPitissä muutamia kategorioita, esimerkiksi "Medical" -osastoa. Päänsäryistä kärsiville on tarjolla päiväkirja oireiden seuraamista varten, mikä auttanee migreenistä kärsiviä kartoittamaan ongelmaansa. Seuraan entistä jännittyneempänä kännyköiden kehittymistä. Mitähän niistä löytyy vuoden päästä? Entä kolmen? Viiden?

*Sain puhelimen lahjaksi kummitätini mieheltä maisteriksi valmistuttuani, joka ei ollut kännykkään tyytyväinen. Onneksi kävi tuuri!

maanantai 21. tammikuuta 2013

Aseiden ase – luettu

Kas niin, muutama päivä siinä vain meni mutta Aseiden ase Kalašnikovin tarina tuli nyt luetuksi. Nyt on aika arvioida.

Kirja oli todella nopealukuinen ja mukaansatempaava. Se kärsi kuitenkin tietynlaisesta hajanaisuudesta ja toistosta pidemmälle edetessä. Samoin saksalaisten Sturmgewehrin  myöhäinen, mutta hyvin ansiokas esittely kirjassa mietitytti. Se tuodaan esille vasta, kun AK-47:n kehittämistä on selostettu jo kertaalleen. Aseella on täytynyt olla olennainen vaikutus Kalašnikovin kehitykseen, ja tästä syystä neuvostoliittolaisten suunnittelijoiden korostaminen ensin, mutta Hugo Schmeisserin mainitseminen vasta myöhemmin vaikuttaa kummalliselta valinnalta. Chivers kuitenkin mainitsee suhteellisen varhaisessa vaiheessa monet muut vaikutteet ja Neuvostoliiton hylättyjen mallien ja ulkomaalaisten aseiden kokoelmat, joihin Mihail Kalašnikov pääsi tutustumaan.

Kirjassa toistellaan luvusta toiseen sitä, että Kalašnikov oli neuvostoliittolaisen monipuolisen yhteistyön tulosta, eikä yhden miehen läpiviemä vallankumouksellinen idea. Kaksi kolme kertaa jos olisi karsinut neuvostopropaganda/Kalašnikovin mukaili valtion versiota syntyhistoriasta/oli yhteinen projekti -tavaraa, niin lukukokemus olisi ollut kiinteämpi. Toisaalta samalla tulee selväksi, että Mihail Kalašnikov on hyvin monipuolinen persoona. Täyttä totuutta hänen ja muiden osuudesta AK-47:n syntyyn emme tule koskaan tietämään.

Taustatutkimus on tehty ansiokkaasti. Esimerkiksi Suomen RK-62:n, siis Suomen armeijan vakioaseen yhteydessä on saatu tietoja Markku Palokankaalta, Suomen johtavalta aseasiantuntijalta. Muutaman sivun mainintaakin varten on tarkistettu ja verrattu faktat, ja lähdeviitteitä on laitettu tekstiin kiitettävästi.

Kirja vertaa AK-47:aa hyvin M-16-rynnäkkökivääriin kehitykseen ja siihen, kuinka vastaava aseuudistus konepistooleista ja kivääreistä rynnäkkökivääreihin vietiin Neuvostoliiton kilpakumppanissa USA:ssa läpi. Sekä miksi M-16 epäonnistui.

Kääntäjä on tehnyt muutamia todella typeriä ratkaisuja. Esimerkiksi puhuttaessa yhdysvaltalaisista sotilaista Vietnamissa on G.I.* (yleensä käsitetty General Infantry, mutta alkuperäinen lyhenne on sanoista galvanized iron) käännetty suomeksi "amerikkaissoltuiksi" ja soltuiksi". Samoin muutamat muut yksittäiset sanavalinnat särähtävät ikävästi (esim. "pippuroida").

Kokonaisuutena kirja on kuitenkin kiehtova ja monipuolinen katsaus sarjatuliaseisiin viimeiseltä 150 vuodelta. Se osoittaa taloudelliset, tekniset, innovatiiviset  ja muut pyrkimykset aseiden kehitystyössä ja kertoo myös, miten (katastrofaalisen) konservatiivinen instituutio armeija keskimäärin on.

Minua kiinnostavasta Kalašnikovin symboliikasta sain mukavasti materiaalia ja ajateltavaa. Chivers luettelee monia kapinallisryhmiä ja muita vastaavia, jotka ovat ottaneet aseen symbolikseen. Samoin muun kuin Kalašnikovin käyttö on vahvasti symbolinen valinta. Oli myös kiinnostavaa lukea yrityksistä luoda Kalašnikovin nimen ympärille muutakin kuin asevientiä. 150 dollarin vodka tai taskuveitset eivät kuitenkaan myyneet. Lopputuloksena osoitetaan kuitenkin hyvin perusteellisesti, miksi AK-47 myy.

*Ilmeisesti alkuperäistekstissä käytetään tuota termiä. Yritin etsiä Google booksista vastaavia sivuja kuin suomenkielisessä painoksessa, mutta juuri nuo "solttusivut" eivät olleet esikatseltavissa.

sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Uusi sarjakuvakokemus - Villimpi Pohjola

Tällä kertaa kirjaston sarjakuvahyllyltä tarttui pitkään lukuharkinnassa ollut JP Ahosen Villimpi pohjola - Kypsyyskoe. WEB-sivujen mukaan sarjakuva on ilmestynyt Aamulehdessä vuodesta 2003, ja kokoelmia on julkaistu kolme. Tämä on niistä ensimmäinen.

Sarjakuva oli asetettu kaupunginkirjastoon hyllyn päälle hyvin esille telineeseen, joten pisti silmään ja tuli napattua lainaan. Aluksi luulin sarjakuvaa (näin sen ensi kerran Cosmic Comic Cafeessa) piirrostyylinsä puolesta espanjalaiseksi tai ranskalaiseksi, mutta tekijäksi osoittautui suomalainen. Tyyli eroaa hämmentävästi valtavirrasta - edukseen.


Kansi on oikein mainion näköinen. Kannen avattuaan ja ensimmäisen sivun luettuaan mainio olo jatkuu. Piirrostyyli on hienoa ja dialogi harvinaisen sujuvaa. Hahmojen keskustelut ovat suoraan yliopistolaisten arkipäivästä.

Sarjakuva käsittelee yliopistolaisten nuorten aikuisten elämää ja huolia. Se on elämäntilannesarja, painottuneena parisuhde-elämään. Tarinassa on pitkä juoni, mutta yksittäisinäkin sarjakuvat toimivat. Ällöttäviä yksityiskohtia on muutamissa jutuissa, mutta ällöys on perusteltua - ja hupaisaa. Surrealistiset käänteet ovat toimivia, mutta niillä kosiskellaan nimenomaan Nintendo-sukupolvea, joka tällä hetkellä raataa gradunsa ääressä ja pohtii, mistä tässä maailmassa oikein irtoaisi työtä. Lihapiirakasta ei saa tehdä gradua, eikä kiusallisesta tilanteesta pääse pakenemaan virtuaaliviemäriputkeen 64-bittiseen maailmaan.

Toisinaan henkilöhahmoja on vaikea seurata, ja välistä pitää palata muutama sivu taaksepäin käsittääkseen, kuka on tehnyt tai sanonut mitä ja miksi. Tosin luin hieman ahmimalla, kärsivällisemmällä lukutekniikalla jutut olisivat avautuneet paremmin. Ensimmäisellä sivulla on onneksi henkilöhahmoesittely, johon vertaamalla pystyi tunnistamaan osan hahmoista hämmennyksen vallitessa [yliopistolaiset nyt vain ovat partajetsuklooneja tietyissä oppiaineissa]!

Villimmässä Pohjolassa on ainesta. Taide on suomalaisen sarjakuvan kärkeä, dialogi ja huumori oivaltavaa ja toimivaa. Ongelmana tosin lienee, että erityisen esille nousevaa henkilöhahmoa sarjassa ei ole. Itse tosin tykkään, kun Viivin & Wagnerin sijaan huumoria saadaan Markku Sjöholmilla (lempinimeltään Rontti), Muusa Pimiällä, Ukko-Pekka Rahikaisella tai Otto Tuppuraisella. Villissä Pohjolassa on elämänmakua.

Kannattaa pistäytyä Ahosen sivuilla:
http://www.jpahonen.com/vp/

torstai 17. tammikuuta 2013

Kielivaihdos

Olen havainnut nykykielessä mielenkiintoisen ilmiön: kiroilu ja kohteliaisuus ovat vaihtaneet paikkaa.

Busseissa, kaduilla, kaupoissa tai muissa kulkiessaan huomaa hyvin nopeasti, että kiroilu on arkipäivää. Etenkin v-sanaa viljellään hirvittäviä määriä. Mikä kummallisinta, suurin osa on siihen turtunut. Se ei vaikuta enää häiritsevästi kuin vanhimpiin (ja sivistyneimpiin) ihmisiin. On jo täysin mahdotonta kuulla puhelinkeskusteluja [enkä edes välittäisi kuulla julkisissa tiloissa suurinta osaa niistä] ilman vähintään kymmentä v-sanaa. Kummitätini kirjoitti aiheesta taannoin mainion kolumnin Eira-Kamppiin.

Kiinnostavaa on se, millä puhetyylillä kiinnittää hämmentynyttä huomiota ja epäluottamusta. Vastaus: kohteliaalla.

Koin tämän kesällä soittaessani eräälle mahdolliselle informantille. Puhelimeen vastattiin ja aloitin kohteliaalla esittäytymisellä, mutta jo hyvääpäivään ja enkaihäiritse jälkeen luuri lyötiin korvaan. Uusi soitto ja kohtelias tiedustelu siitä, että puhelu taisi katketa. "Ei, vaan minä katkaisin!" kuului  vastaus. KLIK.

Pohtiessani asiaa tajusin, että monet kiusaantuvat tätä nykyä kohteliaisuudesta ja sivistyneestä kielenkäytöstä. Kohteliaisuus on itsekkäiden pyrkimysten ja epäluotettavuuden merkki. Kohtelias ihminen myy takuulla sikaa säkissä, haluaa ryöstää sinut ja hyötyä sinusta. Sanoiko se "Anteeksi, häiritsenkö?" tai "Kiitos!" ? Mikä roisto!

Puhelimessa se yhdistyy heti puhelinkauppiaisiin, naiset olettavat kohteliaan miehen yleensä vikittelijäksi. Ikäeroa on oltava yli 20 vuotta miehen ja naisen välillä tunteen ehkäisemiseksi, mutta se taas saanee naiset tuntemaan itsensä vanhaksi. Suomalaisten miesten kohteliaisuuksista ei enää edes kannata puhua, jos on koskaan kannattanutkaan. Kaunokirjallisuudesta "kauno" otettiin pois jo vuosikymmeniä sitten. 

Monet pitävät arkipäiväistä kohteliaisuutta suorastaan sietämättömänä. Kohteliaisuus shokeeraa. Kommentoidessani kollegalle erään tuttavamme barbaarisia puheaiheita [puhe koostuu viimeisimmän ryypiskelyn keston kuvaamisesta ja sitä seurannutta ylen antamisen paikkaa ja määrää, joka kolmas sana "v"] yhdistettynä barbaariseen kielenkäyttöön tämä ei hämmästellyt asiaa lainkaan. "Sehä o iha normaalia". Herrasmiehen elkeitä osoittavat leimataan huomattavasti nopeammin sairaiden sakkiin.

Jos siis haluaa hämmentää, aiheuttaa kauhua ja saada ihmisen miettimään "mitähän tuolla päässä liikkuu", kannattaa olla kohtelias. Enää et erotu joukosta epäeduksesi tai aiheuta mielipahaa kiroilemalla.

Sadan vuoden päästä lienee kielessä tapahtunut täydellinen muutos tähän tapaan:

Mies lyö vasaralla sormeensa, ja huutaa "Kiitos! Anteeksi! Ole hyvä että sattuu! Sormi on niin voinkoollaavuksi kipeä!"

Kun taas bussissa:
"V lippu Saloon, PRKL"
"Tässä, HV STN PSK"
"V!"
"V vaan sullekin ja V päivän STNaa"

keskiviikko 16. tammikuuta 2013

Aikaansaannoksia ja kertomuksia lukulistan tiimoilta

Arvostelu valmis ja CV päivitykseen


Sain lähetetyksi sunnuntaina kirja-arvostelun Muinaistutkijaan. Samalla ryhdyin päivättämään ansioluettelon julkaisuluetteloa, ja oli pakko ottaa käyttöön julkaisujen jakaminen eri otsikoiden alle luvun helpottamiseksi. Otin mallia Turun yliopiston dosenttihaun sivuilta. Monografiat ja oppikirjat puuttuvat, mutta muuten on: opinnäytteisiin pro gradu [en tiedä, pitäisikö laittaa kolme tekemääni proseminaaria arkeologiasta, folkloristiikasta sekä Suomen historiasta.]. Vuoden lopussa ilmestynyt artikkeli Sotahistoriallisesta Aikakauskirjasta meni ensimmäiseksi refereeartikkelikseni. 

Vaikeuksia tuottivat muutamat verkkolehtiin kirjoitetut artikkelit, laitoin osan  "paremmat" kohtaan "muut tieteelliset artikkelit" ja museologian verkkolehteen Kuriositeettikabinettiin kirjoitetut kohtaan "muut kirjoitukset". Museologian verkkolehteen kirjoittamieni juttujen taso vaihtelee humoristisista pakinoista vakaviin artikkeleihin, joten laitoin ne oman otsikon alle. Ongelma tässä oli, että artikkelini Eloressa ja Hiiskuttua-lehdessä ovat myös periaatteessa verkkolehtien juttuja, mutta tausta niissä on vakavampi, joten kohtaan "muut tieteelliset artikkelit".

Luvun alla


Synkkä yksinpuhelu edistyy hiljakseen. Sitä lukee kyllä nautinnolla, vaikka minullekin on jäänyt suuhun maku jälkiviisaudesta. Joissakin kohtaa päiväkirjaa on ilmaisuja, joita en olisi voinut kuvitella pessimistisimmänkään esimerkiksi Tuntemattoman sotilaan Lahtisen käyttävän vuonna 1941 hyökkäysvaiheen aikana.

Aseiden ase - Kalasnikovin tarina on osoittautunut koukuttavaksi kirjaksi. Sain sen eilen vähän vaille 17 kirjastosta ja yöhön mennessä olin lukenut jo 160 sivua. Kirja on hyvin kirjoitettu ja esipuhe on laadittu ihailtavan selkeästi, vangitsevasti ja perustellusti. Tarina alkaa sarjatuliaseiden keksimisestä Yhdysvaltain sisällissodan aikoihin, kun Gatling-konekivääri kehitettiin. Maxim-konekiväärin historia ja ensimmäinen maailmansota on menossa juuri, mutta tässä kohtaa tuntuu siltä että hieman toistellaan vanhoja kliseitä.

Konekivääreistä kiinnostuneille


Suosittelen sarjatuliaseiden historiasta kiinnostunutta lukemaan teoksesta Defining Moments: Dramatic Archaeologies of the Twentieth-Century. Studies in Contemporary and Historical Archaeology 5 (2009. toim. Schofield, John) luvun 4: "1 July 1916 The Battle of the Somme and the machine gun myth" (Paul Cornish). Siinä ruoditaan erinomaisesti konekiväärien käyttöä ensimmäisessä maailmansodassa.

Paul Cornishin mukaan konekivääreistä tehtiin ensimmäisessä maailmansodassa lehdistössä ja julkisessa mielipiteessä fetissejä ja liioitellun tehokkaita. Cornishkäsittelee satoja saksalaisilta sotasaaliiksi otettuja aseita, joita lahjoitettiin muistoesineiksi yliopistoille, kouluille, hallintorakennuksiin ja muihin vastaaviin paikkoihin eri puolille brittiläistä imperiumia.

Kuva osoitteesta: http://pinterest.com/tyrogers31/simply-scottish-tartans

Hän myös murskaa ajatuksen, että saksalaisten parempi suorituskyky länsirintamalla olisi konekiväärien ansiota ja että saksalaiset olisivat olleet taktisia edelläkävijöitä ympärysvaltoihin verrattuna. Briteillä oli oma konekivääreihin erikoistunut konekivääriyksikkö kauan ennen saksalaisia. Cornishin mukaan tappiosuhteet ja hyökkäysten epäonnistumiset johtuivat saksalaisten paremmasta ja joustavammasta puolustuksesta, jolloin etulinjassa pidettiin vain pientä varmistusjoukkoa, kun todellinen puolustautuminen aloitettiin vasta toisessa ja kolmannessa linjassa. Menetetty etulinja saatettiin vallata takaisin myöhemmin vastahyökkäyksillä. Ympärysvallat eivät missään asennoituneet juoksuhautasotaan kuin ohimenevänä vaiheena, mikä esti joustavan puolustuksen kehittämisen heidän puolellaan. 

Sarjakuva välipalaksi


Taas tuli pistäydyttyä sarjakuvahyllyllä, ja tällä kertaa poimin Lovecraftin tarinoista tehdyn sarjakuva-antologian osan yksi: The Lovecraft Anthology. Volume 1. Lovecraft on ollut sitten Turkuun tulon yksi kirjailijoista, jonka kaikki kauhunovellit haluaisin lukea. Onneksi muutama vuosi sitten aloitettiin kokoelmien kokonaisvaltainen julkaiseminen suomeksi.


Luin pari kuukautta sitten sarjakuva-antologian osan kaksi, jossa pari tarinaa oli hyvin kuvitettuja. Tämä ykkösosa on kuitenkin parempi. Tunnetuin "The Call of Cthulhu" on hyvin toteutettu, mutta vaikuttavin oli "The Colour Out of Space", suomeksi "Väri avaruudesta". Piirrostyyli sopi erinomaisesti tarinaan, ja pari karmaisevinta kohtaa pisti mukavasti kulkemaan selkäpiitä pitkin kylmät väreet.

sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Artikkelilistaus 2013: to do

Tällä hetkellä työn alla on koulutehtävien lisäksi kirja-arvostelu Espanjan sisällissodan tasavaltalaisten arkeologisista ekshumaatioista kertova Exhuming Loss. Arvostelu tulee vuoden 2013 ensimmäiseen Muinaistutkijaan (1 / 2013).


Vuosien varrella on kertynyt artikkelinaiheita, joita ei ole ehtinyt työstää. Syyllisyys kalvaa parinkin suhteen, kun henkilökunta kannusti kirjoittamaan. Pitäisi vain ottaa yhteys lehteen ja saada deadline, niin onnistuisi tekemään!

Toivon mukaan hyvä lukija ei anasta aihetta, avoimesti kun koetan tiedettä jakaa.

Ainakin seuraavista aiheista pitäisi kirjoittaa:

Lappeenrannan taistelu 1741 ja Lappeenrannan kaivaushistoria. 

Tein aiheesta laudaturseminaarin arkeologiaan. Kävin läpi hirmu pinkan vanhoja sanomalehtiartikkeleita etsiäkseni luurankolöytöjä Lappeenrannasta rakennustöiden yhteydessä. Taistelussa kaatuneet nimittäin haudattiin yleensä niille sijoilleen maastoon, ja Lappeenrannan kaupunki laajeni sittemmin linnoituksesta näiden hautausten päälle.

Ongelmia tuotti myös Lappeenrannan hautausmaahistoria, sillä kaupunkilaisten (käytännössä linnoitus ja pieni esikaupunkialue) lisäksi Lappeen pitäjän väkeä haudattiin kaupunkiin. Lappeelaiset valittivat kaupunkilaisten saavan parhaat hautapaikat, sillä lappeelalet joutuivat hautaamaan samoihin hautoihin 5 - 10 vuoden välein.

Kävin myös läpi Kansallismuseon topografista arkistoa ja esinearkistoa.

Suunnittelen tätä Journal of Conflict Archaeologyyn.

Vertikaalikonfliktiarkeologia

Nimi kuulostaa kikkailulta, mutta ideana on artikkeli rakennusten seiniin, kallioihin tai muihin vastaaviin pystypintoihin osuneista ammusten, sirpaleiden tai muiden vastaavien jäljistä.

Turun kaupungin rakennusten seinässä on talvisodan pommitusten aikaisia jälkiä, joista Eerikinkadulla olevat saivat taannoin uuden muistolaatan. Samoin Helsingissä on runsaasti jälkiä eri rakennuksissa sekä mm. Kolmen sepän patsaassa, ja Tampereella on sisällissodan aikaisia jälkiä rakennuksissa ja muistomerkeissä.

Forensisen arkeologian historiikki

Forensinen eli oikeustieteellinen arkeologia pitäisi ottaa tutkittavaksi. Pidin aiheesta esitelmän kurssilla muutamia vuosia sitten, ja pidin sen myös Helsingin arkeologian opiskelijoiden Varjopäivillä, sekä Salon kansalaisopistossa. Pitäisi vain purkaa powerpontti kirjalliseen muotoon ja tonkia pari teosta.

Mieltä kirveli, kun huomasin tämän uutukaisen:



Pakkohan tuo olisi ottaa mukaan artikkeliin! Kirvely syntyi hinnasta. Adlibriksessakin suolainen hinta köyhälle tutkijalle. Teoksen voisi arvostella johonkin Muinaistutkijaan ja toivoa ilmaiskappaletta?

Forensista arkeologiaa pitäisi Suomessa potkiskella hieman, katsokaahan FAFAAn, Suomen forensisen arkeologian ja osteologian seura ry.:n sivujen päivitysaktiivisuutta: http://www.helsinki.fi/~wperttol/fafaa/index.html.

Kummitukset merkityksen antajina

Joihinkin arkeologisiin kohteisiin liittyy kummitustarinoita. Luin erityisen kiinnostavan tarinan niinkin kummallisesta olennosta kuin "Patterin hengestä". Tarinassa mies oli nukahtanut vanhalle, sodan aikaiselle tykkipatterin paikalle. Yöllä hän heräsi kun "Patterin henki" (tonttu, haltija?) nykäisi tämän hereille ja tiuskaisi "Miten siinä kehtaat nukkua, tälle paikalle on kuollut ihmisiä!"

Tutkisin artikkelissa arkeologisia kohteita, joista kerrotaan kummitustarinoita tai joilla liikkuu muunlaisia henkiolentoja. Samalla voisi taulukoida, millaisiin paikkoihin nämä yleensä liitetään. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoista riittänee matskua.

AK-47

Kalašnikov materiaalisen kulttuurin ilmentäjänä on pitkään kiehtonut minua. Aseella on ollut valtava vaikutus sodankäyntiin ja materiaaliseen kulttuuriin. Jos sodankäyntiä tutkittaisiin tuhansien vuosien kuluttua maasta löytyvien hylsyjen perusteella, voisi tulkita maailmalla vaikuttaneen Afrikkaan, Aasiaan ja Etelä-Amerikkaan levittäytyneen imperiumin.  

Kaksi materiaalisen kulttuurin ilmiötä kohtaavat...


Tätä levittäytymistä kuvaa hyvin Lord of Warin (hyvä elokuva muuten!) alkutekstien aikana pyörivä patruunan kulkeutuminen tehtailta meritse kehitysmaahan, missä se ladataan lippaaseen ja ammutaan lopulta nuorukaisen päähän:





Löysin myös kiehtovan artikkelin AK-47:n luotien alastulokulmista ja niiden aiheuttamista haavoista. Tällaiset vammat ovat hyvin yleisiä muun muassa arabimaissa, missä häissä ja muissa juhlissa riemuitaan ampumalla rynnäkkökiväärillä sarjoja ilmaan. Luoti tulee aina tietyssä kulmassa alas lakipisteestä, ja ihmiseen osuessaan ne aiheuttavat juuri tietynlaisia ampumahaavoja.

Kalashnikov Mosambikin lipussa.
AK-47:lla on myös vaikutusta populaarikulttuuriin, etenkin RAP-musiikkiin. Yhdysvalloissa Irakista palanneet sotilaat ovat tuoneet RAPpiin uusia sanoja, joihin kuuluu mm. "sappy". Sappy (SAPI) on yhä koostumukseltaan salainen kevlarin tapainen jalkaväen varusteisiin kuuluva keraaminen levy, joka ilmeisesti ensimmäisenä sotilaan henkkohtaisena suojana pysäyttää rynnäkkökiväärin luodin.

4th25:n kappaleessa "Live from Iraq" luetellaan runsaasti sotaa ympäröivää materiaalista kulttuuria (sanat täältä):





Mistä tulikin mieleen tämä lisäys vuoden 2013 lukulistaan:

 

Siis Aseiden ase: Kalašnikovin tarina  (C. J. Chivers). 2001



keskiviikko 9. tammikuuta 2013

Tällaista ylöskaivettua: zombiviiman viemää

Aina toisinaan kirjaston sarjakuvahyllyltä tulee napattua mukaan jotakin etäisesti ajankohtaiseen tai muuten kiinnostavaan aiheeseen  liittyvää. Se virittää tunnelmaa ja voi toimia tarvittavana virikkeenä ostopäätökselle. Tällä kertaa mukaan tarttui The mammoth book of zombie comics (2008).


Olen pitkään tutkinut Anttilassa The Walking Dead -sarjan DVD-pakettia. Lähinnä kiinnostaa kehuttu käsikirjoitus. Pidän zombeja nimittäin yksinä tylsimmistä hirviöistä. 

Tarinoiden kaava on usein sama: yhteiskunta on tuhoutunut, pieni selviytyjien joukko [johtaja, alfanaaras, pimu, kätevä käsistään, johtajan haastaja, aikuistumaan pakotettuja teinejä, pakolliset pikkulapset esittämässä vaikeita kysymyksiä elämästä ja kuolemasta, zombinruoka] yrittää pärjätä ja linnoittautuu paikkaan johon ylläripylläri hyökkää jostain raosta zombeja (rako on joko unohtunut tukkia tai joku pösilä avaa sen) ja normien kadottua todetaan "pahin peto ihmiselle on toinen ihminen".

The Walking Deadin sarjakuvaversio noudattaa tuota kaavaa, mutta olihan siinä puolensa. Piirrosjälki on pääosin OK, samoin hahmot ovat aika kiinnostavia. Harmi vain että kirjastosta saa vain hajakappaleita (suomeksi osat 1 ja 2, englanniksi osa 5).

Tämän kokoelman jutut luki yhdessä illassa, pääosin ne olivat ennalta-arvattavia. Taiteen taso ei vakuuttanut. Ainoa pidempi (150 s) tarina “Dead Eyes Open” oli aika hyvä, sillä siinä zombit eivät olleetkaan aivoa syöviä hirviöitä vaan yhä ihmisiä. "Palanneita" aletaan kuitenkin sortamaan natsihallinnon menetelmin ja "palaavien" herättämät oikeustieteelliset kysymykset ovat hupaisia.

Palautin opuksen heti seuraavana päivänä. Samalla muut "Mammoth bookit" saavat jäädä lainaamatta ja ostamatta. Olen nähnyt mm. Vietnamin sodasta kertovan paksun teoksen sekä sotasarjakuvista ylipäätään tehdyn. Jos ovat samaa tasoa kuin tämä, en haaskaa aikaani.

Samalla saa The Walking Dead -DVD:kin jäädä ostamatta.

maanantai 7. tammikuuta 2013

Kuvia Aurajoesta

Aurajoesta on kertynyt erilaisilla kameroilla kymmeniä, ellei yli satakin kappaletta kuvia.

Kaunis ja antoisa kuvattava ympäri vuoden!

Ensilumi 2012 värjäsi aamun sinisen sävyin.

Syksy taas oli punaista, kiitos runsassatoisten pihlajien.

Syksy tuo myös kellanruskean kaltaista valoa iltaisin, ja tyynellä hienot heijasteet.
Sama Retrocamera-sovelluksella.



Lukulista 2013

Taidanpa käyttää tätä blogia päiväkirjana aikomuksista ja suunnitelmista. Tuleepahan pidettyä kirjaa tekemisistään. Tavoitteiden kirjaaminen kun vielä helpottaa kuulemma niiden saavuttamista.

Viime kesän viralliselta lukulistalta jäivät seuraavat lukematta. Pitää ottaa tänä vuonna luvun alle alla luetellut teokset. Kirjaan samalla mietteitä aiheesta:


Olavi Paavolainen. Synkkä yksinpuhelu [juuri nyt luvun alla]

Paavolaisen kirja on aina lainassa kirjastoista, ja paikalla Turun kirjastossa olevat kappaleet ovat varastokappaleita. Ainoastaan Turussa varastokappaleiden tilaaminen on hankalaa, kaikissa muissa kirjastoissa hoitaja kipaisee hakemassa sen heti tiskiltäkysyessä.

Turussa tilaus pitää tehdä edellisenä päivänä, ja kirjan saa noutaa seuraavana päivänä kello 12 tai 15 tai 16 jälkeen. Noutoaika on vaihdellut, yhden työssä tarvittavan kirjan tilasin sähköpostitse. Onneksi reipas kirjastonhoitaja kuittasi tilaukseni.

Onneksi nyt sain kihlatun isältä teoksen lainaksi, eikä palauttamisen kanssa ole kiirettä.

Itse kirjasta: Toistaiseksi vaikuttaa erittäin kiinnostavalta. Paavolaisen pessimismi ja alakulo on kiehtovaa.


Mihail Solohov. Hiljaa Virtaa Don [löytyy omasta hyllystä kaksiosaisena]

Yle Teemalta tuli vuosia sitten venäläinen sarja tästä teoksesta, mutta seurasin vain pätkiä sieltä täältä. Kasakat ovat pitkään kiehtoneet minua, ja "virallisen" Neuvostoliiton alla kirjoitettu suurteos on toki lukemisen arvoinen. Tämä oli kesällä 2012 lukulistan hännillä, koska "ehtiihän sen myöhemminkin".

Mika Waltari. Kaarina Maununtytär.

Kesällä tuli luettua Waltaria paljonkin, mutta tämä jäi. Pitää lykätä alkaneelle vuodelle. Tämän jälkeen onkin kaikki Waltarin historialliset romaanit luettu. Kaarina on jäänyt lukematta, koska Rajalan Unio Mysticassa se arvioitiin heikoimmaksi.

Suosikkini Waltarin historiallisista romaaneista on Valtakunnan salaisuus. Waltari käytti jo tuolloin Monty Pythonin Brianin elämässä esiintyneitä vitsejä. Toisena tulee Turms Kuolematon, vaikka suurimman vaikutuksen teki tietysti Sinuhe Egyptiläinen. Hirvittää Sofi Oksasen keikailu mediassa ja hänen "ennennäkemättömän" menestyksen toitottelu. Ei ole missään mittasuhteessa Waltarin veroinen.

Olen havainnut rauhoittavaksi kaikessa pessimismissään ja koomisuudessaan sen, että lukee Waltarin historiallisia romaaneja, etenkin Sinuhea ja Kari Suomalaisen sarjakuvakokoelmia. Huomaa, ettei mikään, mikään muutu koskaan. Se on karmeaa, mutta toisaalta lupaus elämän jatkumisesta. Etenkin suurkokoelma Maxi-Kari jaksaa huvittaa tässä mielessä, kun siitä voi seurata sodan jälkeistä Suomea rehellisimmällä mahdollisella kuvauksella. Suomen sotilas älysi jokin aika sitten julkaista joka numerossa vuosikymmenien takaisia Karin piirroksia. Pirullisen hyvin sopivat nykyaikaan.


Viime kesän lukulistasta sain luettua seuraavat, lukijalle tiedoksi:

Kurt Vonnegut. Teurastamo 5.
Thomas Mann. Tohtori Faustus.
Mika Waltari. Tanssi yli hautojen.

Viime kesän listan ulkopuolelta tulevat sitten seuraavat teokset vuoden 2013 ohjelmaan:

Klaus Mann. Mefisto.
Kiinnostavaa lukea Saksan kulttuurieliitistä natsismin aikaan.

Iain Banks. Matter. [luen englanniksi. Oli lainassa, mutta jäi aloittamatta]
Banksin kirjat lukee ahmimalla. Listaan kuuluu myös muut lukemattomat Kulttuuri-sarjan kirjat.

Sofi Oksanen. Puhdistus. [Pakko kai se on lukea, kun on kummitädin mieheltä jo toista vuotta lainassakin. Äänikirja keskeytyi kolmannen CD:n jälkeen, pitänee siirtyä painettuun versioon]

Terry Pratchett. Making Money.
Kihlattu totesi jääneensä Pratchett-leskeksi, kun en saanut nenää irti Pratchettin kirjoista. Posti kulkee oli kiinnostava, joten tämä Tahmee von Lipwigin seuraava seikkailu pitänee lukea heti kun vain saa aikaa ja aikaiseksi sen ostamisen Akateemisesta (noin 14€ englanninkielinen pokkari).

Ylipäätänsä pitäisi lukea enemmän Pratchettia alkuperäiskielellä. Suomennoksista pystyy usein lukemaan rivien välistä sanaleikit, jotka on mahdoton kääntää.

Pratchettissä on yksi kumma juttu, jonka parempi puoliskokin huomasi: se saa suomalaiset puhumaan ventovieraille! Julkinen keskustelu Pratchettin teoksista saa aikaiseksi sen, että sivullisetkin kommentoivat teoksia. Havaitsin itse tämän Three Beersissä keskustellessani aiheesta kollegojen kanssa. Sivupöydästä nainen huuteli "Kannattaa lukea Pratchettia!".


J.D. SalingerSieppari ruispellossa. Kirja, jonka kaikki muut valitsivat lukiossa luettavaksi. Minä en.

Fjodor DostojevskiIdiootti. Oli ensimmäisillä kaivauksilla kesällä 2007 lukemisena. En ehtinyt kuin kymmenennelle sivulle. Muutenkin pitäisi lukea enemmän venäläisiä klassikkoja.



Tieteelliset teokset

David H. Price. Anthropological Intelligence. Tilattu Adlibriksestä vuosia sitten, en vain ole saanut aikaiseksi kuin hajanaisen tutustumisen. Kertoo arkeologeista ja antropologeista sotilastiedustelun parissa.

Koska suurin osa tieteellisistä teoksista alkaa olla artikkeleista tehtyjä, jää lukeminen pirstaleiseksi. Koko teosta lukee harvoin, mikä hankaloittaa lukulistan pitämistä. Yleensä lukee yhdestä kolmeen kiinnostavaa artikkelia. Pitäisi kai laatia lista kirjoista, joista on lukenut vain luvun tai kaksi (plus sisällysluettelon ja lähdeluettelon) ja päättää, että nämä pitää lukea nyt kokonaan. Tällöin listalle tulisi ainakin Terra Cognitan julkaisema Rahan nousu.

Laadin kesälle uuden lukulistan, mutta alustavasti panostan noihin.

sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Havaittua Turussa: polkupyörävandalismia


 
Kuvassa turkulaista polkupyörävandalismia tammikuun alussa kaupungin pääkirjaston edessä. Yleensä polkupyörät vain paiskotaan joen jäälle, mutta toisinaan tihuntyöntekijäin vaivannäkö jaksaa yllättää.

Asetelma oli niin herkullinen, että piti ottaa kännykkäkameralla kuva.


Otin melko tarkalleen samaan aikaan vuonna 2011 valokuvan, jossa joku oli parkkeerannut pyörän tyylikkäästi seisomaan jalalle Tuomiokirkkosillan alle. Onneksi sain kaivettua sen arkistostani:

Julkaisin kuvan Facebookissa otsikolla "Meanwhile in Finland".


Tässä oli jotakin eleganttia.

Kuvaan mielelläni HTC-puhelimeni "Retro Camera" -sovelluksella. Aikaisemmin tein mustavalkotehosteet Picasalla, tai jos sattui digijärkkäri mukaan (Nikon D5000) ja aikaa oli, käytin järkkärin asetuksia.

Pokkarikuvaus on pitänyt jättää lähes tyystin, sillä uskollisen Canonin PowerShottini lyyhistyttyä ei korvaava Nikonin pokkari ole tuottanut juuri kuin harmia. Kuvaaminen sillä on ollut tuskaa, sillä melkein kaikilla valmiilla ohjelmilla vaatimuksena on sekunnin valotusaika.

Jotenkin tuo valmiiden ohjelmien käyttö tuntuu huijaukselta, vaikka lopputulos monesti ihastuttaakin. Digijärkkärillä meno on siinä mielessä rehellistä, että monesti manuaalilla saa paremman tuloksen kuin automaatilla.