maanantai 29. joulukuuta 2014

Lomalta selviydytty!

VR:n armoilla


Kas niin, takana kuusi päivää Joensuussa ja seitsemän + seitsemän tuntia VR:n täyteen sullotuissa junissa. Ainoastaan matkan loppuosa välillä Pasila-Turku illalla kello 23.08-01.02 oli väljää. Kirkkonummen jälkeen minun ja paremman puoliskoni lisäksi vaunussa oli vain yksi naikkonen jolla tietenkin oli sangen äänekäs ja pärskivä yskä sekä nuha. Ja hän oli melkein takanamme. Ei onneksi tainnut tarttua, mutta pitikin sattua!

VR oli ennakkolippujen (tilattu marraskuussa) ansiosta suhteellisen edullinen, ainakin opiskelijalippuja halvempi, mutta ikävä junassa on silti matkustaa. Matkalaukku piti paluumatkalla välillä Joensuu-Pasila sujauttaa jalkatilaan, mikä aiheutti mukavan kippuran ja selkäkipuja. Hattuhyllylle se ei mahtunut eikä matkalaukuille ollut tiloja lähettyvillä.

Mikä olisikaan mukavampaa kuin käyttää junamatka YLE Areenan tarjonnan katseluun? Ei onnistu! WLAN on junissa hidas tai sitten Areena pitää joka kymmenes sekunti lataustauon ja ilmoittaa aina välillä "Media ei ole saatavilla". Grrr!

Junassa Joensuu-Pasila mainostettiin uutta ja ihanaa Duetto-ravintolaa. Eipä ollut erityinen kokemus, koska juuri mitään ostettavaa ei ollut. Lappujen perusteella vanhaa leipä- ja mutusteluvalikoimaa oli supistettu entisestään.

Kirjallisuuskatsaus


Luin junamatkan Justin Brooken teosta Talvisodan kanarialinnut (1984). Se kertoo talvisodan ajan brittiläisistä vapaaehtoisista ja vaikka nämä eivät rintamalle päässeetkään, on kirja mielenkiinsoista luettavaa. Bongasin muun muassa uuden luodinreiän seinässä: Savonlinnassa harjoitelleen britin kivääri laukesi ja luoti upposi seinään. Luodinreikää alettiin kutsua "Ruupertin reiäksi" laukaisijan mukaan. Reikä tosin muurattiin myöhemmin umpeen ja nykyään sen kohdalla on ovi. Mutta mielenkiintoinen lisä kokoelmaani!

Joensuussa oli paljon lunta ja pakkasta, eikä ollut juurikaan aikaa lueskella. Hieman luin joululahjaksi saamaani Terry Pratchetin uutta Raising Steam -kirjaa. Kiehtovaa ja mukaansatempaavaa, kuten aina.

Sain joululahjaksi tavallista vähemmän kirjoja. Anopilta saamani TietoFinlandia-voittajan Pohjolan leijonan otan pian luvun alle.

perjantai 12. joulukuuta 2014

Luettua ja pieni katsaus sotakirjoituksiin

Kirjapuolella


Luin Joseph Hellerin teoksen Herra tietää hitaasti ja hartaudella läpi. Kirja on hyvin kirjoitettu ja siinä on paljon hauskoja oivalluksia Vanhasta Testamentista ja sen henkilöitä esitellään hyvin inhimillisessä valossa. Ymmärrän kyllä, ettei teos ole legendaarisen Catch-22:n veroinen, mutta kuten Heller itse kuittasi "mikä olisikaan?".

Pistäydyin pitkästä aikaa Turun Yliopiston kirjastossa noutamassa pari teosta suomalaisten tiedustelutoiminnasta toisessa maailmansodassa. Valmistelen luentoa ensi kevääksi, ja aihe on hyvin kiehtova. Aladár Paasosen muistelmat Marsalkan tiedustelupäällikkönä ja hallituksen asiamiehenä tuli luetuksi eilen muutamassa tunnissa läpi. Kirja oli lähinnä irrallisia puheenvuoroja. Kiinnostavinta antia olivat henkilökuvaukset, etenkin presidentti Kalliosta jonka adjutantti Paasonen oli (jonka käsivarsille presidentti tunnetusti kuoli).  

On kiinnostavaa asettaa Paasonen ja Edwin Linkomiehen Vaikea aika vastakkain. Talvisodan ulkomaalaisavusta löytyy täysin vastakkaisia mielipiteitä, ja Linkomies muistaa jatkosodan aikana Paasosen antaneen Stalingradin taistelusta saksalaisille edullisen mielipiteen. Mainio on myös kertomus Paasosen eduskunnalle antamasta selostuksesta 1943. Linkomies muistaa, Paasonen unohtaa (???): Paasonen suostutteli eduskuntaa uuteen Moskovan rauhaan mutta ennusti kolmatta sotaa länsivaltojen ja Neuvostoliiton välille, jossa "Suomen kansan kaikki toiveet toteutuisivat". Selostus löytyy kyllä Paasosen kirjasta, mutta tuo ennustus on jostain syystä jätetty pois. Sen sijaan hän kertoo saaneensa mm. IKL:n edustajilta kritiikkiä ja joiltakin myöhemmin kiitoskirjeet rehellisestä esitelmästä. No jaa, jälkiviisautta ja jälkiviisautta.

Nyt luvun alla (muistaakseni jo aiemmin mutta kauan sitten lukemani) Joppe Karhusen Reino Hallamaan salasanomasotaa.

Pieni tilasto sotakirjallisuudesta


Vedin keskiviikkona tämän vuoden viimeisen kansalaisopistoluennon. Ilahduksekseni sain yleisöltä viimeisen luennon päätteeksi lahjaksi pullon Marskin ryyppyä, Mikkelin Klubin ohjeen tehtyä. Kai minä sitten itsekin jotain oikein tein.

Olen huomannut, että sotahistoriallinen kirjallisuus ja sen koostumus on monille aika tuntematonta. Niinpä käytin (hyödynsin yhdeltä poliittisen historian asiantuntijan pitämältä talvisota-luennolta saamaani ideaa) Turun yliopiston kirjaston tietokantaa ja tein maanantaina 8.12. haut asiasanoilla "talvisota" ja "jatkosota" sekä hakukielenä suomi ja vielä sopivilla aikarajauksilla. Turun Yliopistolla on vapaakappaleoikeus, eli kaikki suomeksi painetut teokswt pitäisi löytyä.

Tavoitteena oli poimia esiinnousevista julkaisuista keskeisiä trendejä ja teemoja eri ajoilta. On huomattava, että osa hakutuloksista on päällekkäisiä (jos teos käsittelee aikaa 1939 - 1945).

Katsotaanpa:

Sodan jälkeiset 16 vuotta (1944–1960)


Talvisota: 29 viitettä
Jatkosota: 22 viitettä

Keskeinen huomio: poliittisia elämäkertoja (mm. Mannerheim),  muutamia yksikköhistorioita paikkakunnittain kuten Summa sotamiehen silmin: muistelmia raumalaiskomppanian vaiheista Summan ja Länsikannaksen sekä Viipurin puolustuksessa ja moottoritorpedoveneiden historiikki. Mainittakoon, että ajalta löytyy myös ruotsinkielinen JR 13 historiikki. Haku tuottaa paljon yleiskuvauksia ajalta 1939–1945.

1961–1979


Talvisota: 66 viitettä
Jatkosota: 100 viitettä

Paljon diplomaattisiin aiheisiin liittyviä kirjoituksia ja monipuolisista aiheista kuten Poliittinen oppositio Suomessa 1940–1944 ja Vaikea aika. Kaukopartiokirjallisuus ilmestyy hakutuloksiin.

Kiinnostava on naishistoriikki Yhteinen tulikoe: naisten kertomaa vuosilta 1939-44.

1980-luku (1980–1989)


Talvisota: 198 viitettä
Jatkosota: 216 viitettä

Merkittävimpiä julkaisuja ovat Talvisodan historia (osay 1–4) ja Jatkosodan historia (osat 1–6). Tuolloin siis tuli tähän päivään asti vallitseva akateeminen auktoriteetti näihin aiheisiin.

Ajanjaksolla julkaistiin myös useita veteraanimatrikkeleita, joitakin yksityishenkilöiden muistelmia ja etenkin rykmentti- ja divisioonahistoriikkeja sekä divisioonan komentajien elämäkertoja. Vasta nyt sotahistoriallinen kirjallisuus alkaa tarjota sukututkijalle kunnollisia hakuteoksia sukulaisten tien selvittämiseen.

1990-luku (1990–1999)


Talvisota: 502 viitettä
Jatkosota: 687 viitettä

Muistelmien määrä tältä ajalta on valtava.

2000-luku (2000–2014)


Talvisota: 993 viitettä
Jatkosota: 1299 viitettä

Kirjo hyvin laaja, mukana paljon yksittäisten sotamiesten ja aliupseerien muistelmia. Yleensä mainostetaan sitä, että tutkimuksessa on nykyään mukana "Marginaalit" eli lapset, naiset yms., saihan Tietofinlandian 2013 juurikin Murtuneet mielet. Huomatkaa kuitenkin tuo hakutulos Yhteinen tulikoe: naisten kertomaa vuosilta 1939-44 (1978).

Ja sitten vielä pelkästään kuluva vuosi (2014):

Talvisota 34 viitettä
Jatkosota: 46 viitettä

Eli asiasanojen perusteella pelkästään tänä vuonna on julkaistu enemmän Suomea II maailmansodassa koskevia teoksia kuin 16 sotaa seuranneena vuotena!

Käytin myös hakuna asiasanaa "sota", joka menettää 1970-luvun jälkeen relevanttiutensa etsittäessä teoksia Suomen vaiheista II maailmansodassa.

ARTO


Lopuksi tein samat haut ARTOlla eli Kotimaisella Artikkelitietoviitekannalla. Tulokset ovat samansuuntaisia:

1944–1960
Talvisota: 199 viitettä
Jatkosota:  224 viitettä

1960–1979
Talvisota:  261 viitettä
Jatkosota:  282 viitettä

1980–1989
Talvisota:  440 viitettä (vrt. sanahaulla 464 viitettä)
Jatkosota:  380 viitettä (vrt. sanahaulla 391 viitettä)

1990–1999
Talvisota:  1388 viitettä
Jatkosota:  1817 viitettä

2000–2014
Talvisota:  1476 viitettä
Jatkosota:  2098 viitettä

Artikkelien yms. määrässä tosin näkyy tulevan "hidaste" 2000-luvulla. 14 viime vuotena on kirjoitettu suhteellisesti vähemmän kuin 1990-luvulla kymmenessä vuodessa. Johtuuko tämä veteraanien ja lottien vähenemisestä, jolloin omakohtaisia kirjoituksia ei tule enää yhtä paljon?

Muutamia päätelmiä ja äksyä ärinää

 
Keskeistä on mielestäni se, että sukututkimuksen kannalta hedelmällistä tietoa antavat kirjat on todennäköisesti kirjoitettu 1980-luvulla ja sen jälkeen. Sitä ennen trendi on ollut "ylhäällä" eli esikuntien ja Päämajan upseereissa ja valtiojohdossa. Välittömästi sodan jälkeen piti (mikään ylempi voima tai henki ei tietenkään käskenyt) tuottaa yleiskuvaukset ajalta ja selvittää kansalle, mitä tapahtui. Tunnettua on tietysti ajopuu-teorian synty Suomen osallistumisesta jatkosotaan.

Neuvostoliiton sortuminen räjäytti padon 1990-luvulla. Sotakirjoitusten määrä pomppasi. Olisi kiinnostavaa selvittää, miten paljon kirjoituksia perustuu tiedon ja muistelun tarpeeseen ja miten paljon "asiakaskysyntään". Joukossa on nimittäin rumasti sanottuna paljon "sotapornoa". Olen havainnut paljon teoksia, joiden ainoa päämäärä on kerätä rahat pois isänpäivänä ja jouluna kaluamalla populaareja aiheita, joista on jo olemassa asiantuntijoiden kirjoittamia hyviä ja perusteellisia teoksia. SA-kuvien vapautuminen tuotti suuren määrän teoksia, joista osan mielekkyyden kyseenalaistan. 

Yksi tällainen tuore teos vaikutti lupaavalta tutkimukselta marginaalisesta aiheesta, mutta tarkempi tarkastelu kertoi minulle heti, että kuvat oli ladattu SA-kuvista ja tekstit oli napattu ainoasta aiheesta kirjoitetusta kirjasta. Pikaisella selauksella minkäänlaista uutta tutkimustietoa tai edes hyvää uutta koostetta teoksessa ei ollut riviäkään. Härskiä rahastamista, jos mikä. Laitetaan loppuun vielä teksti "sotaveteraanien kunniaksi", niin on moraalinenkin puoli kunnossa.

maanantai 1. joulukuuta 2014

Arkeologipäiviltä ja piipparityypeistä

Turussa pidettiin arkeologipäivät, ja olin itsekin hieman helisemässä. Sain lisää tietoja muinaisjäännöksiin liittyvistä kummituksista, eli se artikkeli on pakko kirjoittaa ja PIAN tai (vähäinen) maineeni konfliktiarkeologina korvautuu "kummitusarkeologina".

Päivillä käytiin paljon keskustelua metallinpaljastinharrastajista. Oma suhteeni heihin on sinänsä neutraali ja kesällä olin Museoviraston kaivauksilla yhteistyössä heikäläisten kanssa. Kokemusteni ja kuulemieni perusteella Turun yliopiston suhde harrastajiin on pitkään ollut huomattavasti parempi kuin helsinkiläisillä.

Tunnelma luentosalissa oli kerrassaan riemastuttava kun metallinpaljastinharrastajat nousivat puheenaiheeksi. Harvoin kuulee niin maan tulenpalavasti pidettyjä puheenvuoroja!

Itse en ymmärrä/hyväksy paria juttua metallinpaljastintoiminnassa. En nyt jaksa kirjoittaa muinaismuistolaista, "menneisyys kuuluu kaikille" -löpinästä, osallistavasta yhteisö/yleisöarkeologiasta ja muusta vastaavasta, joka aina kelataan läpi keskustelun yhteydessä osoituksena valveutuneisuudesta ja valmiudesta vuorovaikutteiseen keskusteluun.

Hyvää metallinpaljastinharrastajissa on todellakin se, että he käyvät paikoilla joilla ammattiarkeologit eivät käy. He ovat myös kiinnostuneita ilmiöistä, joilla arkeologit pyyhkivät **********. Melkein kaikki tietämys sotilasleiriarkeologiasta on peräisin metallinpaljastinharrastajilta. Ammattiarkeologit ovat poikkeuksetta tutkineet niitä "väärin", eli eivät ole tienneet minne katsoa.

Ongelmakohtia: Man on a rescue mission


Keskeisenä argumenttina monilla on, että ilman heidän "apuaan" esineet tuhoutuisivat. Tämähän ei monissa tapauksissa ole totta. Metalliesineille aiheutuvat tuhot eivät koidu asteittaisesti pikku hiljaa, vaan suurimmat ruosteet yms. vauriot tulevat yhdessä tai muutamassa vuosikymmenessä siitä, kun esine joutuu maahan. Tämän jälkeen esineen tuhoutuminen hidastuu huomattavasti tai pysähtyy kokonaan. Esine säilyy maassa tasaisissa olosuhteissa niin kauan, kunnes sen säilytysolosuhteet muuttuvat radikaalisti. Esimerkiksi kun esineen kaivaa esille maasta. Sen jälkeen tarvitaan nopeita ammattilaisen otteita ja konservointitoimenpiteitä, jotta esine säilyisi. Toimenpiteitä, jotka ovat kalliita ja aikaavieviä. JA joihin on budjetoitu hälyyttävän vähän varaa. Kuten alaan yleensäkin. Mitään "viime hetket pelastaa menneisyytemme" uhkaa ei tässä yhteydessä ole. Peltokohteista, joista oli paljon puhetta, en osaa sanoa. Teen poikkeuksen ja kompensoin tietämättömyyttäni vaikenemalla viisaasti.

Ongelmakohtia: mania manista ja arkeologia professiona


Kaikkein suurin ongelma koko keskustelussa, harrastuksen oikeutuksesta ja menneisyyden merkityksestä on se valitettava seikka, ettei ammattiarkeologeille anneta riittävästi resursseja ja arvostusta. Tutankhamonin todellinen kirous ammatilleni oli se, että jokaisen arkeologin pitäisi löytää kultaa ja kunniaa. Jokainen piipparimiehen löytämä viikinkiaarre Brittein saarilta uutisoidaan näyttävästi. Etenkin aarteen rahallinen arvo.

Itse en haaveile mittavista kulta-aarteista, vaan perusteellisesti tutkitusta 1700-luvun sotilasleiristä ja taistelukentästä. Minulle arkeologiassa ei ole kyse kunniasta, vaan tieteestä. Asiantuntemuksesta. Kunnollinen arkeologia vaatii hemmetinmoisen määrän ammattitaitoa. Jossa minulla(kin) on valtavia puutteita edelleen monella saralla.

Jos arkeologeilla olisi rahaa, väkeä ja aikaa tehdä tutkimusta, ei "sankarimetallinpaljastinharrastajia" välttämättä tarvittaisi. Moni turhautunut harrastaja on ärtynyt siitä, ettei ammattilaisia kiinnosta. Täytyy ymmärtää, että harvat palkkaa nauttivat arkeologit ovat äärettömän kiireisiä. Minuakin on oltu repimässä moneen paikaan, onneksi moni ymmärtää puhelimessa ettei ole varaa eikä aikaa, vaikka kiinnostusta olisi. "Menneisyys kuuluu kaikille", mutta menneisyyden tutkimisen tulisi kuulua ammattilaisille. Mielenkiintoinen oli myös havainto siitä, että yhteistyötä tekevien arkeologien pitää sovittaa työaikansa kello 16 jälkeen ja viikonlopuille, koska kello 8-16 arkisin harrastajat itse ovat töissä. Sinänsä ymmärrettävää,, mutta koen suureksi ongelmaksi senkin, miten paljon touhua tehdään harrastajien ehdoilla. Pieninkin ""etikettivirhe", ja pahimmassa tapauksessa arkeologit on tyhmiä ja tuhmia eikä osaa arvostaa.

Esineisiin ja muinaisjäännöksiin liittyy todella paljon nippelitietoa, jotta arkeologeille arvokas tieto saadaan talteen. Kontekstitiedot -sana esiintyy usein tässä yhteydessä. Haluan myös korostaa sitä seikkaa, että pienestäkin esineestä saadaan nykyään teetätettyä erilaisia analyyseja (ja lisää on tulossa), mutta näytteiden luotettavuuden vuoksi niitä on käsiteltävä oikein ja paikalta on otettava kontrollinäytteitä. Arkeologipäivillä esiteltiinkin pariin otteeseen ajatus, että harrastajia pitäisi kouluttaa näiden asioiden suhteen. Tässä unohtuu se seikka, että onhan meillä maassa suuri määrä ammattimaisia (työttömiä) arkeologeja, joille on annettu yliopistotasoinen koulutus asiaan. Tuleeko "pysäyttämättömien amatöörien" valveuttamisesta suurempi resurssikysymys kuin ammattimaisen arkeologian rahoittamisesta?

Raha on keskeinen väline arvon ymmärtämiseen. Todellakin elää luulo, että maasta kaivetuista "aarteista"  saa laittomilla markkinoilla huippuhinnan, ja arkeologien pitäisi polvillaan kiittää siitä, että jalo metallinpaljastinharrastaja huutaakin "It belongs to the museum!". Arkeologipäivillä kuultu keskustelu siitä, että moni harrastaja tuo esineet paikallismuseolla saadakseen ne esille paikallisesti tuo mieleen museologian opinnoissa museolahjoituspolitiikkaan liittyvät, mieleen teroitetut seikat: miettikää aina tarkkaan, millä ehdoilla esine vastaanotetaan (lahjoitus/deponointi/laina jne.). Moni museo olisi pahassa pulassa, jos vastaanottaisi kaiken ja ryhtyisi noudattamaan lahjoittajien toiveita. 

Kärjistetysti: "Ehdottomasti oltava esillä museon aulassa että kaikki näkee sen ensimmäiseksi. Omassa vitriinissä. Voisitte hankkia spottivalot osoittamaan esinettä. Ja ehdottomasti lahjoittajan, siis MUN nimi ISOLLA esille laattaan. Laatan oltava isompi kuin esineen. Ja jos mulle tulee rahapula, niin saan tulla noutamaan esineen viiden minuutin viiveellä myydäkseni sen huutonetissä, eiks jeh?"

Konfliktiarkeologian kenttäprojektien suhteen olen hylännyt kaiken toivon rahoitukselle, ellen sitten ryhdy tekemään jonkinasteista "sotapornoa". Perustutkimuksen sijaan pitäisi siis tehdä mediaseksikästä tutkimusta. Perustutkimuksen puutteen näkee parhaiten siinä, ettei Helsingin arkeologiallakaan ole varsinaista tutkimussuuntaa vaan yksittäisiä projekteja. Arkeologian suunta taitaakin olla siinä, että ellei jokin hyvin rahoitettu projekti tai ilmaiseksi yhden aiheen parissa työtä tekevä arkeologi tutki asiaa, niin se jää harrastajien käsiin. Taannoin tarjouskilpailun voittanut osuuskunta (jossa on kyllä arkeologejakin) suoritti erään ammattilaisten laskelmien mukaan kolme kuukautta vaativan konfliktiarkeologisen alueen inventoinnin kahdessa viikossa. Itse tarjosin yhdelle tarjouskilpailuun osallistuneelle ammattilaistaholle omia keräämiäni tietoja alueelta käytettäväksi, sillä vastineeksi saatava tieto on omissa intresseissäni. Saa nähdä, onko inventointiraportista omissa tutkimuksissa muuhun kuin suttupaperiksi. Taidan tehdä noiden tietojeni suhteen kuten harrastajat tekevät, kun arkeologi osoittautuu tyhmäksi ja tuhmaksi. "Pidän omana tietonani, lällällää".

Parhaimman eron metallinpaljastinharrastajan ja arkeologin välillä kertonee hauska arvoitus:

- Mitä eroa on ammattilaisella ja amatöörillä?
- Ammattilaista on mahdotonta saada aloittamaan, ja amatööriä on mahdotonta saada lopettamaan.

Varhainen vetoomus kasvissyönnin puolesta

Päädyin lueskelemaan Raamattua. Mieleni oli jo pitkään tehnyt mieli lukea lisää Joseph Helleriä, joten lainasin hänen kirjansa Herra tietää. Koska kirja kertoo Daavidista, päätin kerrata kuninkaan vaiheita rippiraamatustani. Jostain syystä eli Da-alkuisen nimen vuoksi päädyin lukemaan Danielin kirjaa (hupsista). Mielenkiintoiseksi osoittautunut sattuma, sillä merkillepantavasti kirja alkaa kenties ensimmäisellä maininnalla kasvissyönnin ja absolutismin eduista. Lukekaapa (otettu täältä):


5 Kuningas käski antaa heille ruokaa omasta pöydästään ja viinejä, joita hän itse joi, ja käski kasvattaa heitä kolme vuotta. Sitten osa heistä pääsisi kuninkaan palvelukseen. ---

8 Daniel kuitenkin päätti, ettei saastuttaisi itseään kuninkaan pöydän herkuilla ja viineillä, ja hän pyysi ylieunukilta lupaa, ettei hänen tarvitsisi sitä tehdä. 9 Jumala oli antanut Danielin päästä ylieunukin suosioon ja ystävyyteen, 10 mutta ylieunukki sanoi Danielille: "Kuningas itse on määrännyt teidän ruokanne ja juomanne. Pelkään hänen näkevän, että kasvonne ovat kalpeammat kuin toisten teidän ikäistenne poikien, ja silloin minä teidän takianne joudun hengelläni vastaamaan asiasta kuninkaalle."

 11 Daniel sanoi valvojalle, jonka ylieunukki oli määrännyt pitämään huolta Danielista, Hananjasta, Misaelista ja Asarjasta: 12 "Saisimmeko sentään koettaa kymmenen päivän ajan. Antakaa meille pelkkiä kasviksia syötäväksi ja vain vettä juotavaksi. 13 Katsotaan sitten, miltä me näytämme ja miltä näyttävät ne pojat, jotka syövät herkkuja kuninkaan pöydästä. Tee sen jälkeen palvelijoillesi niin kuin parhaaksi näet." 14 Valvoja suostui tähän ja antoi heille kymmenen päivää aikaa. 15 Kymmenen päivän kuluttua he näyttivät paljon terveemmiltä kuin ne pojat, jotka olivat saaneet ruokansa kuninkaan pöydästä. 16 Niin valvoja jätti pois kuninkaan pöydän herkut ja juomaksi määrätyn viinin ja antoi heille vain kasviksia.

Kuulostaa nykyaikaiselta. Kokeile mullistavaa diettiä! Huomaat eron VAIN KYMMENESSÄ PÄIVÄSSÄ!

Päivälliseksi kikhernepataa tiedossa, muuten.

Esine # 14 - joulukoristeita

Taloyhtiön oma ja yhteinen joulukuusi.

Taloyhtiössämme on viehättävä tapa: pihalla seisoo kuusi, joka aina joulunaikaan koristellaan. Ilmoitustaululle oli ilmestynyt lappu, jossa toivottiin kaikkia asukkaita tuomaan omia koristeitaan kuuseen. Etenkin näin pimeällä kuusen valot ilahduttavat suuresti. Tartuimme tietysti heti toimeen, ja parempi puolisko virkkasi Neulo -lehden ohjeen mukaisesti "jääkiteitä"

Paremman puoliskon valmistamat kultakiteet oksilla riippumassa.
Kaksi kultalangasta tehtyä ja vesiliimaseoksessa lillutettua kidettä killuu jo puussa ja kaksi lisää laitetaan tämän päivän aikana, Ne on jäykistetty hiuslakalla.

perjantai 21. marraskuuta 2014

Lehtimaailman kuulumisia

Vuosi sitten sain vähäksi aikaa tilata Turun Sanomat vallan paperilehtenä ilmaiseksi. Tilauksen päätyttyä jäi ikävä, mutta en silloin uusinut tilausta. Olen pitkään haaveillut aamukahvin kanssa selailtavasta sanomalehdestä, ja nimenomaan Turun Sanomista. Muutama päivä sitten kauppareissuilla rohkaisin mieleni kassojen luona nököttävän tarjoustiskin luona ja tilasin lehden tarjoushintaan muutamaksi kuukaudeksi.

Vanha vitsi sanoo, että Turun Sanomat on Suomen ainoa urheilulehti joka julkaisee kuolinilmoituksia. Onneksi enää ei näin ole. On mukava lukea käymäni yliopiston tutkijoiden kirjoituksia. Lehdessä ollaan myös hyvin perillä kulttuurista ja tieteestä, ja "Näitä luetaan" listalla on kaksi suosikkikirjakauppaani Turusta: Sammakko ja Pieni kirjapuoti. Hus Akateeminen ja Suomalainen Kirjakauppa!

Turun Sanomat on ainakin parempi lehti kuin Helsingin Sanomat. Hesarissa on toki paljon fiksuja kolumnisteja ja Tiede-osion laajentaminen sai voimakkaan hyväksymiseni. Toisinaan vaan tuntuu siltä, että kirjoittajat oikein kerjäävät nettitrolliarmeijaa kommenttipalstalle. Onkohan tarkoitus tuoda katselukertojen perusteella mainostuloja lehdelle? Skrollaaminen kommenttiosion puolelle lehden verkkosivuilla on kaikkein paras ja varmin tapa pilata päivä ja tuhota usko ihmiskuntaan.

Tämän päivän lehdessä oli minulle täysin uusi tieto, josta olisi pitänyt tietää. Turussa väitellään sotamuistomerkeistä ensi viikon lauantaina. Turun museokeskuksen intendentti Riitta Kormano on koonnut tietoja merkeistä 15 vuoden ajan. Hatunnoston arvoinen suoritus! Väitöskirja on P A K K O  S A A D A! Tuskin olisin tästäkään tiennyt ilman Turun Sanomia. Lehdettä on auttamatta uutispimennossa. Verkkosivuilla tällainenkin tieto hukkuu, vaikka käyn aina parin viikon välein läpi yliopiston tulevat väitöstilaisuudet.

Hesari on onneksi nostanut profiiliaan ja etsii kiinnostavaa luettavaa muualtakin. Helsingin Sanomissa oli tiistaina mainittu kiinnostava blogi, Asiaton lehdistökatsaus. Nyt kun on taas saatu tekstiä eteenpäin niin voi perehtyä noihin kirjoituksiin.

keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Esine # 13 - johtoja

#13 - johtoa pukkaa


Tällä kertaa vuorossa on - minulle - hieman mysteeriesine. Totesin tarvitsevani uuden sellaisen johtojutskan, jonka liittämällä laitteeseen ja johon edelleen kaksi kuuloketta liittämällä kaksi ihmistä voi samanaikaisesti kuunnella kaksin/neljin korvin lähetystä. Hyödyllinen, kun edessä on taas jouluksi pitkä junamatka.

Mutta mikä on esineen nimi? Tunnustan tietämättömyyteni monen tekniikan/elektoriikan saralla olevan (surku)hupaisaa. Menin siis Turun Hansan Teknik-liikkeeseen ja ryhdyin selittämään. "Anteeksi, en tiedä miksi sitä kutsutaan, mutta se on sellainen johdonpätkä jolla --- tai siis johdonpätkö, johon voi liittää kaksi kuuloketta samaan aikaan että voi molemmat kuunnella samalla samaa". Onneksi myyjä ymmärsi yskän (Teknikissä on mukavat myyjät, muutes) ja toimitti heti oikean kapistuksen. Olisi kuulemma saanut viidellekin kuulokeliitännälle, mutta ajattelin lähteä tällä liikkeelle.

Kuitista katsoin, että esineen nimi on tietysti kuulokeliitäntähaaroitin. Suomelle ominainen kaunis, kaunis yhdyssana.

maanantai 10. marraskuuta 2014

Pelirintamalla tapahtuu

Artikkeleiden raapustelun ja historiikin kuvituksen valikoimisen ohella on hauska uppoutua pelimaailmaan. Pelasin Fallout: New Vegasin toiseen kertaan läpi ja oikean käden etusormi vihoittelee vieläkin!

New Vegasissa viehättää pelin tarinan moraalinen moniulotteisuus. Aikaisemmissa peleissä oli selkeä hyvä/paha jako mahdollisissa tarinoissa, mutta New Vegasissa voi valita neljästä eri lopputuloksesta, joista kaikissa on hyvät ja pahat puolensa. On hyvin kiinnostavaa kuulla tietyn osapuolen perustelevan omaa erinomaisuuttaan ja moraalista paremmuuttaan sekä heti perään määrävän pelaajan tuhoamaan kokonaisen autiomaassa sinnittelevän ihmisyhteisön, koska "He voivat olla uhka". Parinkin yhteisön jäsenet olivat niin sympaattisia, että en ole missään vaiheessa hennonnut ryhtyä väkivaltaisiin ratkaisuihin vaan neuvottelen heidän kuiville. Tästä syystä kaksi pelitarinaa on edelleen pelaamatta. Tohdinko edes pelata, jos Brotherhood of Steelin bunkkeri pitää räjäyttää asukkaineen kaikkineen taivaan tuuliin?

Tällaisia pelejä olen kaivannut pitkään. Pelaajan tekemät ratkaisut ovat kauaskantoisia ja ennalta-arvaamattomia. Ja tietysti mausteena on hurtti Fallout-huumori.

Epäonnistunut kokeilu: Company of Heroes 2


Kun Fallout oli pelattu, oli aika etsiä pelinälkään jotain uutta. Kokeilin pari viikkoa sitten Company of Heroes 2:a, kun Steam salli kokeilla muutaman päivän ajan eri pelejä. Alkuperäisen CoH oli äärimmäisen onnistunut, joten odotin itärintamaan sijoittuvaa versiota innoissani.

Harvoin olen pettynyt näin pahasti. Kaikki alkuperäisen CoH:in pikkusynnit ovat kasvaneet perisynnin asemaan. Alkuperäisessä CoH:ssa omien joukkojen liikuttelu olitaistelutilanteissa hieman hankalaa, etenkin panssarivaunujen. Jos annoit vaunulle käskyn perääntyä, niin ENSIN se kääntää tulittavalle viholliselle haavoittuvan selän, ja vasta sitten alkoi vetäytyä. Se, että vaunu ensin peruuttaisi suojaan ja vasta sitten alkaisi körötellä turvaan oli äärimmäisen vaikeaa. Tappiot muodostuivat sangen suuriksi.

Itärintamalla tavallinen jalkaväkikin tekee typeryyksiä minkä ehtii, selkeistä komennoista huolimatta. Peleissä ryhmille annetaan suunta, johon ryhmä ampuu tai tähtää pääaseilla (tykki, konekivääri). Idea on hyvä; "väärin" suunnatun konekivääriryhmän kylkeen kannattaa koukata. CoH 2:ssa tämä on kuitenkin tehty aivan päin pelihelvettiä siinä mielessä, että esimerkiksi konekivääriryhmän viisi muuta miestä (torrakot käsissään) eivät tee näissä oloissa yhtään mitään. Ne vain odottavat, että kuolema korjaa sen sijaan, että auttaisivat kk-ampujaa! Tätä ongelmaa korostaa entisestään kaksi seikkaa: ensinnäkin, vihollisen jalkaväki pääsee leikiten rynnimään suoralla rintamahyökkäyksellä ryhmien läpi. Eräässä kohtaa asemassa oli Maxim-ryhmä, kaksi ryhmää jalkaväkeä ja pst-tykki, mutta saksalaiset vain kävelivät kiivaasta ammunnasta huolimatta omien sekaan. Toinen ongelma on se reaaliaikaisten strategiapelien perinteinen ratkaisu vaikeuden kohottamiseksi, että vihollinen näkee aina koko kartan, kaikki pelaajan joukot ja niiden tulisektorit. Siksi se osaa aina laittaa hyökkääjät kuolleeseen kulmaan. Monta kertaa puolustuslinjojen rakentelu keskeytyy siihen, että pieni ryhmä vihollisia on pujotellut selustaan ja tuhoaa päätukikohtaa, jonka on kyllä suojannut parilla yksiköllä - jotka eivät tee mitään ilman erillistä käskyä!

Pelin tarinakin on aika kökkö. Pelit-lehden arvostelu antaa ymmärtää kaikki olennaiset heikkoudet sen suhteen. Pelasin Steamin armollisella luvalla viisi tehtävää, ja sitten kyllästyin. Viimeiset 24 tuntia vapaata peliaikaa jäivät käyttämättä. Lupaava peli, joka kuitenkin ainakin yksinpelin osalta osoittautui turhauttavaksi ja pöhköksi.

Onnistunut kokeilu: XCOM - Enemy Unknown


Onneksi löytyi parempaakin pelattavaa. Olin huomannut, että Stockmannin löytölaarissa oli taktinen vuoropohjainen strategiapeli XCOM - Enemy Unknown. Sain sen pilkkahintaan 5€:lla, mainittakoon että läheisissä muissa liikkeissä sen hinta oli 40 - 60 euron hujakoilla. Seurasin pelin pelaamista Harjavallan kaivauksilla, ja pidin näkemästäni. Paketin mukana tuli myös bonussisältöä. Ei ihme, että tämä peli on monissa yhteyksissä nimetty vuoden peliksi. Tämä peli on kaunis ja toimiva. Ja armoton! Vuoropohjaisuudesta huolimatta tunnelma on hyvin kiivas.

Itse pidän kaikkein eniten siitä, että mikäli pelaajan kuuden hengen ryhmä tulee niitetyksi maahan plasmasateessa, niin se on kyllä aina 100% pelaajan vika. Jokin ryhmän jäsen etenee pelaajan ahneuden uhrina liian pitkälle ja juuttuu keskelle viittä vihulaista. Tai sitten omat joukot kokoaa liian tiiviiseen ryhmään, jolloin yksi hyvin nakattu alien-grenade posauttaa porukan kokonaisuudessaan valhallaan.

Toisaalta tulituki toimii viimeinkin erittäin hyvin. Kun heavy-yksikkö avaa kevyellä konekiväärillä tulen pitääkseen vihollisen matalana (suppressing fire),  niin se myös toimii! Vihollinen ei voi liikkua tai ampua kuin vaivoin. Taktisista virheistä rangaistaan armotta, oivalluksista ja hyvästä ryhmätyöskentelystä palkitaan. Savukranaateista on viimeksi ollut yhtä paljon oikeaa hyötyä Steel Panthersissa, yleensä ne jäävät peleissä siihen että niiden tehoa kokeilee tutoriaalissa mutta varsinaisessa taistelussa niitä ei ehdi tai voi käyttää. 

Edellinen UFO-peli juuttui muutaman tunnin pelaamisen jälkeen jatkuvaksi teknologiatutkiskeluksi, mistä en pitänyt. Juuri kun alkoi tutkia lasereita, sai plasmat. OK. Juuri kun sai plasmat puolitutkituksi, tulivat ioni-aseet. Lopulta teknologiavyöry oli lähes kestämätön. Sinänsä niukoilla resursseilla pyöriväksi peliksi se oli hauska, mutta alkoi tylsistyttämään. XCOM ei onneksi junnaa.

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

101 esinettä - esineet #11 ja #12

#11 - munakellokissa




Hankin puolisolle edellisen, tomaatinmuotoisen munakellon hajoamisen jälkeen lahjaksi uuden munakellon, kiukkuisen kissan näköisen.

Kissa alkoi pari kuukautta sitten jätättää tai pysähteli kesken tikityksen. Jonkin aikaa piti pärjätä älypuhelimen kovaäänisellä piipityksellä, mutta viikko sitten sain kissan korjattua. Toimenpide käsitti koneiston avaamisen, satunnaisen tökkimisen sekä puhaltelun ja kokoamisen. Tikittää (ja mököttää) taas!

#12 Jack-o- Cat-o-lantern



Arlan sivuilta löytyy maan mainio kurpitsapiirakan resepti. Periaatteellisista syistä (ylimääräinen vaivannäkö parantaa aina ruoan makua!) ja ajankohdan vuoksi (Halloween eli pyhäinpäivä) hankin siis iiiiison kurpitsan ja kaiversin sen sisukset iki-ihanan piiraan aineksiksi.

Lapsuudessani kaivertelin aina silloin tällöin kurpitsalyhtyjä kotipihalle, ja ajattelin tehdä sellaisen nytkin. Päädyimme kuitenkin hyvin poikkeukselliseen lyhtyyn: malli löytyi stressinpoistoon soveltuvan cuteoverloadin sivuilta. Parempi puolisko, piirakkamestari, piirsi tussilla ääriviivat ja minä kaiversin porakoneen ja puukon avulla. Korvat saatiin silmäkolopalasista halkaisemalla yksi kahteen osaan ja pistämällä katkaistut grillitikut kiinnikkeiksi. Tavallista kynttilää ei lyhdyn sisään uskaltanut tunkea, joten otin polkupyörän punaisen LED-takalampun ja pistin sen elmukelmuun käärittynä palamaan, valo kitalakeen päin. Hieman tuuletusikkunan kaihdinverhoa ylös ja naapurit saavat nauttia kissalyhdyn loisteesta pimeässä!

Tämä esine on suomalaisuuden kannalta siinä mielessä mielenkiintoinen, että tässä voi havaita amerikkalaisuuden vaikutuksen Suomeen 2000-luvulla. Kurpitsalyhty ei kuitenkaan ole nyt tyypillinen irvinaamalyhty, vaan noudattaa "Webistanian" caturday-mallia. Vielä lapsuudessa kaiversin perinteisen mallisia lyhtyjä.

Tällä kertaa siis kissa-aiheista esineistöä!

keskiviikko 22. lokakuuta 2014

101 esinettä - #9 ja #10

#9 - Sämpylän muotoinen kivi


Otin Harjavallan kaivauksilta 2014 muistoksi kuvan kiven. Se on noin käden kokoinen ja tavattoman sileä, eli ilmeisesti rantakivi ajalta jona kaivauskohde oli merenrantaa.

Esineelle on monta käyttötapaa, olen koettanut hieroa sen eri kohdilla jumiutineita hartioita ja kerran kiehuvalla vedellä lämmitettynä ja pyyhkeeseen käärittynä laittanut sen lämmikkeeksikin kipeään kohtaan. Paperipainoksikin se sopii.

Tällä hetkellä esine hakee paikkaansa asunnossa eli ajelehtii hyllystä toiseen. Kiveen voisi myös maalata jonkin eläimen.


# 10 - kastelukannu Indiskasta




Ikkunalaudalla nököttävä vihreä elefanttikannu oli parin euron ostos Indiskasta kesällä 2012. Väri sopi hyvin silloiseen keittiöön ja olohuoneeseen. Kasteltavia kasveja on useita, joista "minun" on kaksi uutta "tuhmaa poikaa" eli nukkatyräkkejä, jotka täysikasvuisina räjäyttävät siemenensä kuuluvasti pitkin huonetta.

tiistai 14. lokakuuta 2014

101 esinettä - #6, #7 ja #8

Tässä taas projektille jatkoa:

#6 - Zombie-nukke "Pikku hali" jenkeistä


Jenkeissä tutkijana ollut kaverini lähetti tämän zombie-nuken minulle postissa. Nuken pää ja jalat lähtevät irti. Mukana tuli pikkuruinen ohjekirja, jossa oli hoito--ohjeet yms. Siinä muun muassa kehotettiin katsomaan zombie-elokuvia zombin kanssa. Tällöin tosin pitää selittää elokuvan mittaan rauhallisesti, että elokuvassa kuolevat  zombit vain näyttelevät eikä niille oikeasti tapahdu mitään pahaa.

Zombin nimi "Pikku hali" tulee eräältä tutkijalta, jonka nimi on yksi Turun kaupunginosista. Outoa ammattihuumoria.

Esineen sijoituspaikka (pitääkin päivittää tämä vanhoihin juttuihin... no, kahvimukit ovat astiakaapissa ja kirja kirjahyllyssä): ajelehtii tietokonepöydällä.


#7 - Sieniveitsi sienireissulta



Viime viikon sienireissu Ruissaloon tuotti muutaman vaaleaorakkaan. Samalla polun reunasta löysin tämän sieniveitsen. Huolellisen puhdistuksen jälkeen otin sen arsenaaliin. Kuka lie hukannut? Jos tunnistaa, niin voi pyytää takaisin blogin pitäjältä.

Sijoitus: keittiön vetolaatikot.

#8 - Sammakon muovikassi



Melkein jokainen firma ja kauppa antaa tätä nykyä ostosten yhteydessä pahimmalla mahdollisella tavalla keskikokoisen muovipussin. Näitä kertyy sitten tiskialtaan alla olevaan tilaan, mutta niitä ei voi käyttää roskapusseina (liian pieniä) ja ne ovat liian suuria käytettäväksi pienten esineiden suojaamiseen matkustuksen ajaksi. Korkeintaan näillä voi kuljettaa varakenkiä.

Monet näistä muovipusseista ovat vieläpä liian hienoja käytettäväksi toissijaisiin tarkoituksiin. Sammakon design on harvinaisen hauska, monet muutkin pikkuputiikit Turussa käyttävät omia, hienoja kasseja. Etenkin Turun Kaupunginteatterin poistomyyntien yhteydessä saadut muovikassit ovat harvinaisen hienoja.

Nämä muovikassit ovat juttuja, jotka ajelehtivat sijoituspaikassaan ja päätyvät aina silloin tällöin johonkin käyttöön, "jostakin käytöstä" eteiseen ja sieltä taas sijoituspaikkaan eli tiskipöydän alle.

Kirjakaupoista tuli mieleen, miksiköhän Suomalainen Kirjakauppa (ainakaan Turussa) ei enää anna ostosten yhteydessä muovikasseja?

maanantai 13. lokakuuta 2014

101 esinettä - #4 ja #5

Esine # 4 - Aamu- ja työkahvimuki




Mainitsin edellisessä kirjoituksessa aiheesta, että minulla on kaksi suosikkimukia uuden Helsinki-mukin ohella. Ensimmäisenä on tämä, Anttilasta 2012 hankkimani John Lennon & Yoko Ono -kahvimuki. Musta teksti valkoisella pohjalla on tässä hyvin tehokas. Hankin tämän työpaikkakahvimukiksi, kun lähdin tutkijaksi sotaveteraanihankkeeseen.

Esine #5 - kameramuki




Monet kollegat ovat kateellisia tästä Tukholmasta Fotografiskasta keväällä 2014 hankkimastani mukista! Kun kannen pistää päälle, muki muistuttaa erehdyttävästi kameran objektiivia. Monesti saan ihmiset huutamaan kauhusta, kun kaadan kahvia mukiin. Muki tosin ei pidä kahvia tehokkaasti niin lämpöimänä kuin materiaali antaisi ymmärtää, eikä kansi estä kahvia läikkymästä, vaikka niin luulisi. Mutta muuten hupaisa hankinta.

Tällä kertaa siis kahvimukeja. Ensi kerralla jotain muuta!

perjantai 10. lokakuuta 2014

Viime viikoilta kertynyttä

Taas vierähti viisi viikkoa kaivauksilla. Tiedottamistoiveista johtuen en esittele täällä esinelöytöjä tms., mainitsenpahan vain että taas opin ja näin ja koin paljon asioita.

Mitä on tapahtunut viime aikoina: pääsin viimeinkin kirjoittamaan graduni pohjalta artikkeleita. Aloitin vaikeammasta, eli triangulaatiota ylipäätään käsittelevästä artikkelista. Ilmoittauduin esitelmänpitäjäksi arkeologiapäiville (järjestetään Turussa!) ja olen pitänyt luentoja kansalaisopistossa. Eli aika normaalia menoa.

Heti kun pääsin kaivauksilta matkustin Helsinkiin häävalokuvaajaksi. Olin ottanut opikseni, sillä ottamistani puolestatoista tuhannesta kuvasta vain 20 - 30 piti hylätä tärähtäneenä, "heilutuskuvana" tai täysin pieleen menneen valaistuksen vuoksi. Lopuista noin 30% vaati valotuksen korjaamista, mutta Picasa riitti siihen. Vanha puukirkko, johon tulee ulkoa alkusyksyn auringonvaloa ja sisällä taas on himmeää hehkulampunvaloa, on aika haastava kuvauspaikka. Onneksi tärkeimmistä hetkistä tuli loisto-otoksia, erityisen tyytyväinen olin 5 minuuttia tuoreesta hääparista ottamiini puistokuviin.

Sienestämässä


Kävin viimeinkin paremman puoliskon kanssa sienimetsässä, vieläpä Ruissalossa. Aamulla varhain bussilla numero 8 matkaan ja lehtometsiin. Ensimmäisenä löytyi muutama vaaleaorakas, jotka kotona paistuivat pannulla voissa ja pätyivät paahtoleivän päälle. Herkkua!

Muuten löysimme rouskuja, joista valtaosa osoittautui kotona tarkemmassa analyysissa lakritsirouskuiksi -siis ainoaksi lievästi myrkylliseksi rouskulajiksi! Tähän liittyen lainasin illalla kirjastosta Mauri Korhosen teoksen Suomen rouskut (1984). Hyvin mielenkiintoinen kirja, niin uskomattomalta kuin se saattaakin kuulostaa.

Suunnitelmissa on lähteä uudestaan sunnuntaina etsimään uusia Turun sienimaita. Onneksi tiistain Turun Sanomissa oli artikkeli aiheesta. Tavoitteena saad... suppilovahveroita!

Hupaisa sattumus kaivauksilta


Muutama kuva on pakko julkaista. Olimme lähdössä viikonlopun viekkoon, kun huomasimme rakennusfirman tukkineen jo tien. Olivat unohtaneet, että kaivaustiimi on vielä töissä. Kaivaustiimi, jolla on lapiot.

Eräs viikonlopun viettoon lähtemien lykkääntyi yllättävien esteiden vuoksi...

Kivikasan koko ja laatu keskellä tietä mietityttivät, eikä kiertotietä ollut.

Mutta: olemme arkeologeja, meillähän on lapiot.

Ripeä toiminta tasasi nopeasti tien halki kivikasan...


Ja yli mentiin että heilahti!


101 esinettä - #1, #2 ja #3

Taannoin sain sähköpostilistan kautta tällaisen viestin:

101 esinettä – Kokoelmat ikkunoina historiaan

Janne Vilkuna kirjoitti viimeisimmässä Museo-lehdessä 3/2014 Katarina Harrison Lindbergh & Dick Harrisonin kirjasta 101 föremål ur Sveriges historia (Norstedts, 2013).  Kirja on kiinnostava ja lähestymistapa esineiden historiaan ja kertomuksiin ajankohtainen.

Janne toivoi kirjoituksessaan, että myös suomalaiset museot tarttuisivat aiheeseen. Ilokseni voin kertoa, että Turussa Museokeskus on käynnistänyt vuonna 2013 juuri tämänkaltaisen hankkeen juhlavuodeksi 2017. Hankkeesta löytyy lisätietoja mm. Museokeskuksen uutiskirjeessä 5/2013.

Turussa innoittajana projektille on toiminut erityisesti British Museumin ja BBC:n yhteishanke A History of the World in 100 Objects.

Janne Vilkuna otti aiheellisesti esille vuoden 2017, jossa museot ovat toivottavasti merkittäviä toimijoita. Yhteistyö juhlavuoden osalta on varmasti tarpeen.

Olisiko aihetta kerätä tiedot museoiden hankkeista - yhteistyön mahdollistajaksi ja toisaalta sen varmistamiseksi että ei tehtäisi päällekkäistä työtä?

Maakuntamuseoiden, aluetaidemuseoiden ja valtakunnallisten erikoismuseoiden tapaamisessa viime viikolla sovittiin, että museot toimittavat tietoja hankkeestaan museoliiton pääsihteerille Kimmo Levälle. Hän varmasti toivottaa museoliittoon tervetulleeksi tiedot muidenkin museoiden juhlavuosihankkeista.

Olli Immonen
vs. museopalvelujohtaja
Turun museokeskus

Itselläni olisi paljonkin aiheita, joista tehdä tällaisia museokirjoja, mutta näin alkajaisiksi ajattelin esitellä omat 101 esinettä kodistani. Nyt vuorossa numerot #1, #2 ja #3:

#1 Catch-22 "vintagekansissa"


Pitkään metsästämäni Catch-22 (suom. Me sotasankarit) on viimeinkin kirjahyllyssäni! Tämä on yksi suosikkikirjoistani ja menee sotakirjallisuusgenressä ehdottomasti kärkikolmikkoon. Catch 22 on tuttuakin tutumpi ilmiö yliopistomaailmasta...


Teos tuli ostettua Akateemisesta Hulluilta päiviltä pari päivää sitten pilkkahintaan. Juutuin heti nojatuoliin kirja kourassa ihastelemaan Hellerin nokkelaa sanankäyttöä ja aivot räjäyttäviä paradokseja.

Erityisen hienon tästä kirjasta tekee kansi. Samoin Howard Jacobonin esipuhe on mielenkiintoinen.

#2 Marimekkomuki - "Helsinki"


Tuon Catch-22:n ohella hommasin Hulluilta päiviltä Marimekko-mukin, kerrankin kun halvalla sain. Nyt minulla on kolme hyvää kahvimukia (esittelen kaksi muuta hyvää myöhemmin).

Parempi puolisko ilahtui, kun tykkään "designestä", mutta tässä mukissa nyt vaan oli sitä jotain. Helsingin Tuomiokirkko on veikeä, kuten mukin piirrokset ylipäätään. Kelpaa turkulaisenkin juoda tästä!



#3 Vanhan ajan päivyri

Saksankielinen Vesta-ompelukoneen mainoksesta tehty päivyri, jossa vasemmalla liikkuu kiekosta viikonpäivä ja oikealla kuukausi. Lisäksi tietysti molemmilla puolilla kiekot päivämäärän muuttamiseen, vasemmalla 0-2 eli kymmenet ja oikealta 0-9.


Yksi aamun ensimmäisiä tehtäviä on asettaa tämä päivyri osoittamaan oikeaa päivää. Sitten voikin hörpätä kupin kahvia.

maanantai 11. elokuuta 2014

Pistäytyminen Ristimäellä ja Haukkasalo 1

Kohta taas kentälle kaivelemaan, edessä kuukausi Kiukaisten kulttuurin parissa elokuun loppupuolelta puoliväliin syyskuuta. Wuppiduu!

Kirjoituspuuhat ovat edenneet sangen hitaasti, historiikin neljäs käsikirjoitus on kommentoitavana. Pitäisi päästä käsiksi artikkeleihin.

Menneisyyden äärellä

Pistäydyin viime viikon keskiviikkona pyörälenkille (korvasin sillä punttijumpan) Ravattulan Ristimäelle. Mielenkiintoinen paikka, saas nähdä ehtiikö uudelleen käymään.

Uusi koeoja avattu Ristimäellä.

Postilaatikko esitteitä ja vieraskirjaa varten.

Kaivausjohtaja katsoo maalaismaisemaa, ja ymmärtää.

Pakollinen mustavalkoinen taidekuva.

Sama seula kuin Vanhalinnassa syksyllä 2007! Oi muistoja!

Vierailun jälkeen pyöräilin pitkin Aurajoen rantaa kohti Koroisia, missä poimin pakkaseen litran vaapukoita. Pari päivää liian myöhässä, sillä monet olivat jo kuihtuneita. Onneksi löysin pensaikosta kohdan, jossa oli juuri kypsyneitä marjoja roppakaupalla.

Syksyn lähestyminen on tuonut taloon sisälle suuria yökkösiä, kuvassa lienee harmaankirjava yökkänen. Emännän kirkuessa kauhusta minä otan ne hellävaroen lasin ja pahvilevyn avulla vangiksi ja vapautan pihalla. Äänekkäämpää perhosta saa hakea.

Viikonloppuna oli paremman puoliskon isän puolen sukukokous, johon kuului viihdyttävä risteily Padasjoella, Päijänteellä. Vene pyyhälsi muun muassa ohi Haukkasalon kalliomaalauksen. Onneksi en ole kalliomaalausinventoija, sillä punavihervärisokeus tekee niiden näkemisestä vaikeaa!

Haukkasalo 1, vaikeasti nähtävä kalliomaalaus. Itse en tuota nähnyt, ja vasta kuvia pikaisesti käsittelemällä sain jotakin irti. Komea kallio, toki! Kalliomaalauksen pitäisi olla keskellä kuvaa, suuren männyn vasemmalla puolella ja pienen koivun oikealla puolella.

torstai 24. heinäkuuta 2014

Gone to Wasteland

Tein sitten sellaisen tempun, että menin ja asensin Fallout: New Vegasin. Olen peliin harvinaisen koukussa,vielä enemmän kuin Starcraftiin. Ahhh, ydintuhon jälkeinen erämaa. Kuinka kaunis sinä oletkaan!

Kiinnostavia tehtäviä riittää ja ihanan vinksahtanut Fallout-maailma on ennallaan. Tällä hetkellä pelissä on työn alla Boomers-tehtävä, jossa raskaasti aseistautunut yhteisö haluaa toteuttaa hartaan toiveensa: saada käsiinsä ehjän pommikoneen ja päästä pommittamaan kaikkia ulkopuolisia puoliväliin h**vettiä ilmasta käsin. Tästä yhteisön ultimaalisesta maalista kertoi nuori poika museokäynnin yhteydessä. Hänen tehtävänään oli (kuten Alex Haleyn Juurissa) opetella yhteisön suuri tarina ja kertoa se eteenpäin tuleville polville. Edeltäjänsä kohtalosta hän kertoi vain, että "Whiskey and landmines don´t mix together well".

Kirjoitin taannoin artikkelin museokäynneistä Fallout 3:n pelimaailmassa. Siinä pääsi käyskentelemään muun muassa lentotukialuksen Yhdysvallat-museossa sekä Holvi-museossa. Jälkimmäisen kiertokäyntiin kuului ääniopastettu kierros ydinsodan kestävän holvin (Vault) tiloissa. Teknologiamuseosta piti pölliä lautasantenni supermutantin huvikseen rikkoman tilalle radioasemaan. Pelissä oli myös erämaiden pienin tasavalta, jonka historiasta oli näyttely pienessä hökkelissä. New Vegasissa on vielä monta museota käymättä, pääasiassa siksi, että ne kuhisevat vihamielisiä örmyjä.

Fallout 3:n musiikki lumosi minut, ja suhtauduin lievällä varauksella New Vegasin musiikkiantiin. Turhaan! Keskellä erämääta soiva Johnny Guitar sopii tunnelmaan erinomaisesti, kuten Mr. New Vegasin karismaattinen juonto. Rat Packia on kanssa mukana ahkerasti (pelissä esiintyy itse Vegasin kaupungissa viihdyttäjäryhmä Rad Pack). Samoin Marty Robbinsin Big Iron länkkärikipale soljuu pelimaailmaan loistavasti. Pelintekijöiden oivallus käyttää pre-nukleaariapokalyptista musiikkia 1940–1960-luvuilta on ollut yksi 2000-luvun suurimmista neronleimauksista pelialalla. Musiikin ei tarvitse olla heavya tai teknojumputusta ollakseen tehokasta pelissä.

Jahas, onhan tässä jo lörpötelty, takaisin erämaahan! Sen jälkeen, jahka lämpö vähän tässä kaupungissa tasaantuu, kirjoituspuuhia.

sunnuntai 13. heinäkuuta 2014

Täysin työllistetty työtön ja muuta kummaa

Museoviraston kaivaushommien jälkeen olenkin sitten virallisesti työtön mutta omalla tavallani työllistetty. Kirjoittelen isoa liutaa artikkeleita ja lupaamiani juttuja erilaisiin julkaisuihin. Tarkastelun alla on muun muassa lyijykuulia Koroisista, gradun valtavirtaistamiseen liittyviä kirjoituksia, oppimateriaaleja kouluille ja yksi kirjoitus Turun Sanomiin.

Heti kun olin päässyt kaivaushommista kotiin ilmoittauduin verkossa työttömäksi, mutta minulla alkaa jo olla vainua virkatien kulkemisesta: käy aina paikan päällä katsomassa ihmisiä silmiin. Kannatti käydä: Työvoimatoimistossa oli edelleen osoitteeni armeija-ajaltani. Kahden viikon sisään luvattu yhteydenotto työkkäristä olisi tullut Itä-Suomesta! Nainen lupasi ystävällisesti päivittää tietoni heti, kun olin tehnyt lomakkeen. Kolme vuosien varrella tekemääni osoitteenmuutostanikaan eivät olleet kirjautuneet Työvoimatoimiston tietoihin... Näin se homma etenee.

Plöts ja wobliwobli - rautaa nousee taas


Kolmenkympin rajan lähestyessä kroppa ei enää toimi niin kuin pitäisi, ja seurauksena olen alkanut - kauhistus sentään - lihoa. Vaikka kaivaminen oli rankkaa puuhaa monilla paikoilla, niin jatkuva aterioiminen pizzerioissa ja lounaspaikoissa sekää tietysti tölkki kuohuvaa työpäivän päätteeksi alkoi kertyä kroppaan. Onneksi on tahdonvoimaa - jos kaksi gradua valmistuu ajoissa, niin totta hitossa pitää löytyä mielestä vahvuutta pakottaa itsensä kuntokuurille.

Nousen joka aamu varhain samaan aikaan paremman puoliskon kanssa, autan häntä tekemään evässalaatin kummallekin ja kun hän on lähtenyt töihin, teen itse punttitreenin. Viikko yksi menossa tätä, ja nyt en tee samaa virhettä kuin kaksi vuotta sitten yrittäessäni punttikuuria. Silloin rehkin heti ensimmäisenä päivänä aivan liikaa, ja sain koko kropan kahdeksi viikoksi kipeäksi. Meni maku koko touhuun.

Aloitin siis kevyesti, muistan alku- ja loppuverryttelyn sekä lämmittelyt ja lisään rasitusta aina parin päivän välein. Ensi viikolla siirryn jo käyttämään raskaampia painoja suurimmassa osassa harjoituksia.

Viimeksi lihoin toisena opiskeluvuotenani, mutta kuuma kesä Forum Marinumin kesätöissä kulutti ne kilot. Siinä hommassa saa nimittäin juosta joka päivä asfalttikentän yli  rakennuksesta ja laivasta toiseen.

Käännytysyritys


Turussa on se hyvä puoli, että jos haluat jotain kummallista tapahtuvan, niin myös käy. Sää oli lauantaina suotuisa ja sisälläolo tökki eikä kirjoittaminen maistunut, joten nappasin Steinbeckin kirjan Torstai on toivoa täynnä ja hain kaupasta pientä purtavaa. Joen varrella oli erittäin viihtyisää. Turku on saanut nauttia kauniista päivistä. Huomioni kiinnittyi pitkin joen vartta etenevään mieheen ja naiseen, jotka tuntuivat puhuttelevan jokaista vastaantulijaa. Ehtivät minunkin kohdalleni, ja asian kumma tola selkesi. Katsoin kaukaa, että olivat liian vanhoja feissareiksi, eivät ahdistavan oloisia jehovantodistajiksi ja liian aktiivisia kysyäkseen pelkästään tietä jonnekin päin Turkua. 

Kyseessä oli kaksi irlantilaista lähetyssaarnaajaa, jotka halusivat käännyttää suomalaisia luterilaisia katolilaisiksi. Olivat kuitenkin ihan mukavan oloisia ihmisiä, iältä arviolta 50–60-vuotiaita. Kutsuivat messuun puhumaan papin kanssa, joka osaisi heitä paremmin kertoa katolisesta uskosta. Sain katolisen pyhimysriipuksen ja "käyttöoppaan". Yritin keskustelua pyhimyksistä, jesuiitoista ja kirkkorakennuksista (humanisti keskittyy tällaisiin asioihin), mutta keskustelu ohjautui pääasiassa Jeesukseen ja Mariaan. Halusivat keskustella katolisesta uskosta, ja no, arkeologi ja historioitsija nyt haluaa keskustella organisaatiohistoriasta ja infrastruktuurista. Ei silti, lupsakka parivaljakko.

Luettua ja nähtyä

Mielenterveydelle hyväksi, että olen saanut luettua ja katsottua kaikkea hyvää. Kirjapuolelta olen saanut luetuksi Hertta Müllerin Ihminen on iso fasaani ja Steinbeck on kesken. Kumpaakin pitää lukea hitaasti nautiskellen. Historiapuolelta luvussa on Mansteinin Menetetyt voitot.

Elokuvia tuli katseltua kentällä monia. TV:stä tuli vanha kunnon Rautaristi. Vihreän timantin metsästys on samoin kunnon klassikko, joka tuli katsottua pitkästä aikaa. Nappasin kirjastosta DVD:itä, joista ehdin katsoa Korean sodasta kertovan The Front Linen. Se oli erinomainen ja hyvin inhimillinen sotaelokuva. Sankaruus, yli-inhimillisyys ja korkkarimeno olivat kokonaan poissa. Sympatiaa molemman puolen korealaisia kohtaan osoitettiin, mikä oli hyvin liikuttavaa. 

Viimeisellä kenttäviikolla alkoi sarjanarkkarius, joka tällä kertaa kohdistui kohuttuun ja kehuttuun Silta-sarjaan. Katsoin viimeiset jaksot eilen ensimmisestä tuotantokaudesta, ja hitto kun on hyvä sarja! Mistä löytyisi toinen tuotantokausi?


Tämä on nyt pelattu.

Ilokseni sain kuulla, että Grim Fandangon uusintaversio tulee myös PC:lle. Maailmassa on oikeutta. Niin juu, ja nyt on pelattu Starcraft 2:n ensimmäinen osa, Terran-kampanja läpi. Vau mikä peli. Kertakaikkiaan vau. Pelasin sen itseasiassa kahdesti läpi, koska halusin pelata myös vaihtoehtoiset tehtävät. Mistäs osa 2, Heart of the Swarm?


Mistäs tämän etsisin käsiini?

maanantai 7. heinäkuuta 2014

Kaksi viikkoa diggailua

Ja ohi on. Kahden viimeisen viikon aikana tuli pistäydyttyä kodin lähellä Virusmäellä, Helsingissä putsaamassalöytöjä Sturenkadulla, Lempäälässä sekä Perniössä Tiikkinummella. Virusmäki ja Tiikkinummi ovat näistä mitä klassisimpia suomalaisen arkeologian kohteita.

Virusmäki ja kipeät kädet


Turun Virusmäen kalmiston lähelle suunnitellaan rivitaloja, aivan tien toiselle puolelle. Juhannuksen jälkeen vietin Turussa pakolliset lomapäivät, joiden jälkeen säästyin ilokseni suuremmilta matkusteluilta: kaivoimme Virusmäellä, missä ovat kaivelleet viime vuosisadan alussa Tallgren ja Hackman.

Lopputulemana oli, että tien toiselle puolelle on ajettu uskomattomat määrät soraa ja savea. Tätä ei voinut kaivaa normaalisti lapiolla ja lastalla, vaan lapio piti iskeä sopivassa kulmassa maan pintaan ja terää piti pyöritellä, että pinta rikkoutuisi. Ranteet tulivat kovan maan kaivelusta helkkarin kipeiksi.

Monttu auki Virusmäellä

Löytöinä tuli klassista tiiltä ja lasia, sekä tietenkin vanhoja kunnon Alkon pullonkorkkeja. Kalmisto ei siis kuopituksen perusteella jatkune tuolle puolen Virusmäentietä.

Hauskana tapahtumana saimme "kaivauslemmikin", tällä kertaa patalaiskan pulun. Se lennähti aina aamuisin pakettiauton viereen ja nökötti siinä paikoillaan. Otus ei liikahtanut minnekään, vaan tyytyi nokkimaan ruohoa ympärillään. Selvästi se kerjäsi ruokaa.  Haukuin kyyhkystä sosiaalipummiksi, verorahoilla eläjäksi ja laiskottelijaksi. Lintu ei ollut moitteistani moinenkaan, vaan tyytyi tuijottamaan keltaisilla silmillään. Ihme elikko.


Laiska ja saamaton pulu eli "Sepelvaltimokyyhky"


Lempäälä on p*ska paikka

 

Helsingissä pääsimme seuraavalla viikolla maanantaina putsaamaan tehtyjä löytöjä. Hauskana sattumana putsaillessani Raumalta aiemmin löydettyä lyijyesinettä paljastui lian alta vuosiluku 1888 ja kirjaimet "EM". Siinä oli myös suuri määrä pieniä kruunuleimoja. Liekö ollut jokin virallinen vaa´anpaino?

Seuraavana päivänä lähdimme Lempäälään, missä kaivoimme kirjaimellisesti puoli metriä paskaa. Kaivausalue oli harvinaisen hyvin lannoitetulla peltoalueella. Maakuntamuseo oli tehnyt kummia ratkaisuja, joten Museoviraston kenttäväki sai tulla paikalle ihmettelemään tummaa maata joka "ehkä mahdollisesti saattaa olla vaikkapa ehkä muinaisjäännös". Tunnin löyhkäävien kaivausten jälkeen tuli esille 1950-luvulla sahattu parrunpätkä. Ei muinaisjäännös.

Maisemia Lempäälästä.
Kun 2 m X 2 m x 0,5 m alue on raivattu siitä itsestään. Oikealla ylhäällä lankunpätkä.

Kaikki tämä kestettiin arkeologeille ominaisen mustan huumorin avulla:

"Älä ole siinä kuopan reunalla noin paskantärkeänä!"
"Annat aina vaan noita paskoja neuvoja kaivamisen suhteen."
"Kuun viimeinen eli nyt on palkat niskassa ja nilkat pa-"
"Aika paskaa huumoria täällä"


No, oli Lempäälässä kivaakin, nimittäin lounaalla. Keskustassa kruisaillessamme ja sopivaa ruokapaikkaa etsiessämme bongasin lounaskahvila Tähden, johon menimme porukalla. Jostain syystä kaikki muistivat pestä kätensä ennen ruokailua.

Lounaskahvila Tähti, suosittelen!

Tiskillä. Suosittelen uuniperunoita!

Tilasin herkullisen uuniperunan lohella, ja lounaaseen kuului erinomainen salaattipöytä. Henkilökunta Tähdessä oli harvinaisen palvelualtista ja ystävällistä, tuli erinomainen mieli heidän mukavuudestaan asiakkaita kohtaan. Suosittelen!

Hävettää hieman, että huolimatta putsailusta jätimme lattialle melkoisen mutavanan pöytämme ja salaattipöydän välille. Poistuimme vikkelästi ja vähin äänin...

Tyypilliseen viimeisen viikon tapaan aikataulut olivat mitä sattuivat. Lempäälästä tuli yllättäen lähtö kotiin Turkuun, ja seuraavaksi päiväksi oli tiedossa matka Karjaan kautta Mustioon. Ennakkolipuilla olisi säästynyt kivasti rahaa, kaverin kanssa päädyimme Toijalaan kiukustuneina odottamaan Turun junaa. Ehdotukseeni "Pitäisikös odotellessa mennä oluelle" hän huudahti iloisena "Sehän on kerrassaan erinomainen ajatus!"

Ja niin olen päätynyt enemmän rappiolle kuin koskaan aiemmin. Kaivoin puoli päivää ulostetta turhan tähden ja päädyin Toijalaan juomaan kaljaa lähes tyhjään kebabpizzeriakapakkaan. Se jos mikä on suomalaisen miehen lopun alkua, sanon minä!

Karjaalla kaffellan


Seuraavaksi päiväksi oli tiedossa tutkimuksia Mustionlinnassa. Aamulla junalla Karjaalle kello aamu yhdeksäksi, ja täällä piti odottaa toista kaivausapulaista vielä tunti. Niinpä menimme kahville Karjaan keskustaan häntä odotellessamme.

Kahvilan edessä pyöri kesy naakka, joka selvästi halusi osuutensa kahvipullastamme. Otus tuli niin tuttavalliseksi, että hyppäsi lopulta polvelleni. Annoin sille nimeksi Aspelin (aikaisempi Virusmäen pulu sai nimensä professorimme mukaan).

Munkkia! Pullaa! Muruja!
Nimesin hänet Aspeliniksi.
Karjaan rautatiepiha.

Mustiossa kairasimme maata laajennettavan ravintolaan läheltä. Ei mitään. Päivään liittyi muitakin seikkailuja, mutta niistä en nyt tässä yhteydessä kerro enempiä.Siihen kuului luonas Deli Tukussa, pullo kuusenkerkällä maustettua Metsän Henki -olutta (herkkua!) ja majoittuminen vanhaan Rautaruukkiin Meri-Teijossa.

Museovirasto ja kadonneiden röykkiöiden arvoitus - 

Perniön legendaarinen rautakautinen kalmisto


Viimeinen keikka oli virkistävän erilainen. Pääsimme Perniön Tiikkinummelle etsimään lähes sata vuotta aiemmin kartoitettuja, nyt kadonneita rautakautisia röykkiöitä. Alueella on merkittynä ns. Lupajan tyypin haautalatomuksia. Tutkimme aluetta myös metallinpaljastimella tarkkaan, mutta (onneksi) mitään ei löytynyt. Klassinen Alkonkorkki ilmestyi jälleen kerran.

Tällaista maastoa tutkittavana.
Yksi 1920-luvulla tutkituista röykkiöistä.
Toisen röykkiön taakse oli laitettu varoitus "Perniönpaimenkoirista"
Perniön kuppikiviä. Paikalle annettiin tuoreita "uhreja" eli rahoja ja nappi, kuten vuosisatainen tapa vaatii.


Uusia kuppikiviä! Nämä olivat hyvin matalia.

Kuppikivistä pitää vielä kertoa sen verran, että näin Meri-Teijossa yöpyessämme todella outoa unta. Museovirastolle oli ilmoitettu, että Perniöstä löytyneet kuppikivet olivat matalina jääneet keskeneräisiksi, joten niitä piti syventää "valmiiksi". Ryhdyimme toimeen valtavalla kiviporakoneella.

Tyypillistä tutkimusaluetta. Turvetta noin puoli metriä, joten mahdolliset kivimuodostelmat pitää todeta työntämällä lapiota tiheään hyvin syvälle. Jos kolahtaa sopivalla tavalla, niin siellä lienee kivi.



Pistäydyimme vielä lähellä vilkaisemassa pronssikautisia röykkiöitä. Alueelle johti muinaispolku, joka on tyypillinen osoitus suomalaisesta muinaisuuden vaalimisesta: kulttuuripolun perustamiseen annetaan kyllä apuraha, mutta ylläpitoon ei myönnetä senttiäkään. Muinaisjäännösten hoitoryhmän alasajo ei ole olennaisesti auttanut asiaa.




Löytöinä Perniöstä tuli palanutta luuta ja keramiikkaa, itsekin löysin tuulenkaadosta mukavia paloja. Tämä rajasi alueen polttokenttäkalmistoa aika hyvin. Nuorta rojua sieltä täältä piipparilla.

Näin meni viisi viikkoa. Syksylle odotettavissa kaivauksia eri puolilla Suomea, saas nähdä minne virta vie.

Kantoon Perniön Tiikkinummella kirjoitetut terveiset myöhempien aikojen arkeologeille.