keskiviikko 27. kesäkuuta 2018

Juslenia p*skaksi

Pääsin viimeinkin kuvaamaan Juslenian purkutöitä. Yli viisi vuotta minäkin tuolla keuhkojani pilasin ja kirjoitin taannoisesta tammikuun 2016 "luuttauksesta" aikaisemmin tähän blogiinkin.

Alla RetroCamera -sovelluksella ottamiani tunnelmakuvia tämän päivän (27.6.) purkutöistä:









torstai 14. kesäkuuta 2018

Sarjakuva-arvostelu: Tarkastaja Akane Tsunemori #4

Kuva: Tammi.fi


Uusin Akane Tsunemori (#4) ilmestyi jo viikkoja sitten mutta koska olen ollut kiireinen ja flunssassa en ole ennättänyt kirjoittaa siitä (moni muukin tärkeämpikin asia kesken...).

Neljännessä osassa filosofinen pohdiskelu jatkuu kiinnostavana, mutta taustalla pyörivä juoni menee eteenpäin isolla vaihteella. Enää salaperäinen Makishima, rikollinen jota Sibylla-järjestelmä ei kykene lukemaan, ei tyydy inspiroimaan ja auttamaan sarjamurhaajia vaan nyt tähtäimessä on koko järjestelmä. Mitä tekee poliisilaitos, kun kaupunkiin ilmestyy suuri määrä oudoin kypäröin varustautuneita rikollisia, joiden rikoskerroin ei nouse vaikka hakkaisi viatonta uhria vasaralla?

Albumin lopussa esitellään tarkemmin toimeenpanija Shusei Kagaria hyvin onnistuneessa välijaksossa.

Tarina siis pitää edelleen otteessaan ja ylipäätään suosittelen tutustumaan sarjaan, jos et ole sitä jo tehnyt. Lehtipisteeseen siintä!

keskiviikko 30. toukokuuta 2018

Frostpunk - Sote ja Kiky talvisodan pakkasissa

11 Bit Studios -pelifirman This War of Mine vakuutti minut parisen vuotta sitten, ja kun näin mainoksia firman tekeillä olevasta, jääkauteen ajautuvasta steampunk-maailmaan sijoittuvasta kaupunkirakennus-selviytymispelistä, olin enemmän kuin houkuteltu.

Joten kun Frostpunk ilmestyi Steamiin kaupan ostin sen melkein heti. Onneksi ensimmäinen ostoyritys epäonnistui, sillä tunnin päästä hinnasta oli tippunut muutama euro pois.

Kaupunki, keskellä generaattori ja tarkastelussa propagandakeskus. Kuva: frostpunk.com


Pelin idea: 1800-luvulla maailmaan on iskenyt jonkin sortin jääkausi ja ihmiskunta on tuhon partaalla. Eri puolille pohjoista (Iso-Britanniaa?) lähetetään valtavia generaattoreita kraatereihin, joiden pitäisi ylläpitää yhdyskuntaa. Ruoasta, puusta ja teräksestä on pulaa ja ennen kaikkea lämmöstä. Pelaaja saa johdettavakseen yhden generaattoriyhteisön, jonka hallitseminen on pirun hankalaa.

Lähes jokainen rakennus tai työpiste vaatii toimiakseen 5/10/15 työntekijää, työläisiä tai insinöörejä. Nämä voivat sairastua (etenkin jos on liian kylmää), olla tyytymättömiä tms. ja monesti rakennuksia pitää mikromanageroida akuuttien kriisien hoitamiseksi. Pullonkauloja on yleensä enemmän kuin yksi ja toisinaan pelaaja vain kyttää resurssimittaria päästäkseen viimein rakentamaan tuikitärkeän hiilipumppaamon tai sairaalan. Pelissä on myös jatkuvasti tutkittava teknologia (jos resursseja riittää), jolla saa uusia, lämpimämpiä tai tehokkaampia rakennuksia ja muita parannuksia. Lisäksi kaupunkia ympäröivää erämaata voi tutkia tiedustelijoilla, jotka voivat tuoda tullessaan kipeästi kaivattuja lisäresursseja ja uusia ihmisiä – tai huonoja uutisia.

Resurssien lisäksi pelaajan pitää huolehtia tyytymättömyydestä (discontent) ja toivosta (hope). Jos tyytymättömyyttä on liiaksi ja/tai toivo putoaa liian alas, on ura johtajana ohi. Pelaan vasta peruspeliä mutta inhimillisiä tragedioita ja suuria katasrofeja on saanut vastaansa riittävästi. Peli on synkkä siinä mielessä, että helppoja ratkaisuja ei ole. Pakkasesta kuolioon mennyt jalka ei pelastu ilman amputointia. Teräsmies ei tule pelastamaan, deus ex machina näyttäytyy jumalankäden sijasta jonkin korkeamman olennon ojennettuna keskisormena. Tiukat tilanteet saavat onneksi välistä jälkeensä suvantoja, joina voi hieman "huilia" mutta yleensä suvannot menevät seuraavaan kriisiin varautumiseen.

Pakkanen kiristyy päivä päivältä ja resurssituotanto vaikeutuu huolimatta uusista kaivoksista ja tuotantolaitoksista, ja vaikka pelin ihania automatoneja, höyryvoimalla toimivia robotteja, saisikin käyttöönsä niin ne tulee aina laitettua liian myöhässä oikeaan paikkaan. Sairaudet syövät nopeasti työvoimaa ja kiristyvän pakkasen sulkiessa keittohuoneet on hätä käsillä. Book of Laws, lakikirja, voi tarjota tilapäisen ratkaisun mutta voi johtaa yllättäviin ja ikäviin seurauksiin. Kiky-ratkaisut eli pidennetyt ja ylimääräiset työvuorot syövät kannatusta vikkelämmin kuin persujen jakautuminen.

Frostpunk on synkkyydessään ja vähemmän aurinkoisessa lähestymistavassaan sangen uniikki. Pelaajan on heti ymmärrettävä, että hän ei johda niinkään kaupunkia kuin ihmisyhteisöä, jolle ei riitä vain leipä ja sirkushuvit. Ihmisiä johdetaan tavoilla, jotka eivät aina kestä päivänvaloa, mutta valoa pelissä onkin vain vähän ja valonaika tarkoittaa ankaraa työaikaa valtaosalle väestöä. "Kaupungin on selviydyttävä" on pelin motto.

Peli vaatii koneelta melkoisia suoritustehoja kaupunkisimulaattoriksi ja itse jouduin pudottamaan grafiikan lähes nollille. Siitä huolimatta peli alkaa jumittaa suhteellisen lyhyen pelirupeaman jälkeen.

sunnuntai 20. toukokuuta 2018

The Death of Stalin - murhaavan hauska komedia

SISÄLTÄÄ PIENIÄ JUONIPALJASTUKSIA!

The Death of Stalin (2017) on elokuva, jollainen on todella vaikea tehdä. Aihe on historiaa vähänkin tuntevalle hyvin kaamea, ja aihetta on pirullisen vaikea käsitellä dokumenttinakin. Mutta miten se taipuu komediaksi?

The Death of Stalin (2017). Kuva: wikipedia

Vastaus: erinomaisesti! Nauroin useaan otteeseen ja kovaan ääneen. Tätä seurasi aina vähän väliä tunne "Onko oikein nauraa tälle?"

The Death of Stalin on sukua Charlie Chaplinin Diktaattorille (1940) ja samalla tavalla Neuvostoliiton mahtimiehet vedetään korkeuksista maan pinnalle. Elokuva alkaa lähes François Rabelaisin tunnelmissa kun yksi kerrallaan Stalinin työhuoneeseen halvaantuneen diktaattorin äärelle saapuvat nokkamiehet ovat enemmän huolissaan vaatteiden likaantumisesta Stalinin laskemasta virtsalätäkössä kuin itse diktaattorista. Jotain hyvin tulevaa kuvaavaa on siinä, että lähes jokainen potentiaalinen vallankahvaan tarttuja vuorollaan istuu tämän vierellä, tahrii itsensä ja vaihtaa sitten toiselle puolelle halvaantunutta esittääkseen pahaa mieltään asioiden johdosta.

Elokuvan komedian elementit ovat perinteisyydessään mestarillisia. Jokaisen komedian elementin takana värjöttää Neuvostoliiton karmea todellisuus. Steve Buschemi Nikita Hruštšovina on huippusuoritus: roolia seuratessa muistui mieleen, että mies ohjasi The Sopranosin ikimuistoisimman episodin eli kolmannen tuotantokauden yhdennentoista jakson "Pine Barrens", jossa Christopher Moltisanti ja Paulie Gualtieri vaeltavat kylmissään metsässä epäonnistuneen surmakeikan jälkeen. 

Jeffrey Tambor koomisen heikkona ja turhamaisena Georgy Malenkovina toimii samoin erinomaisesti. Simon Beale vallan toisessa vaakakupissa Lavrenti Berijana on hyytävän hyvä. Monty Python eli Michael Palin Vjatšeslav Molotovina taas ei ihan alkuun sytyttänyt, mutta vaimon Polina Molotovan (Diana Quick) palattua syyttömänä vankileiriltä Molotovin yhä jatkuva itsepetos toimii. Stalin makaa kylmänä ja kuolleena arkussa, kaikki vakuuttavat vaimon joutuneen tekaistujen syytteiden pohjalta vankileirille mutta Molotovin itsepetos vain jatkuu ja jatkuu hänen toistaessaan litanjana että hänen vaimonsa tuomio oli oikeudenmukainen ja hän on oikeasti loinen, petturi jne.

Inhimillinen ja suorastaan epäinhimillinen petos ja itsepetos ovat elokuvan ihmisten moottoreita, ja tämä tuodaan toistuvasti esille. Juonittelun laadun sijaan alleviivataan paikkoja, joissa sitä tehdään. Stalinin hautajaisista muotoutuu surujuhlan sijaan puhdas kulissien takainen komedia, ja juuri koko tapahtuman kulissimaisuutta esitetään nerokkaasti. Kulissien murtuminen, kun Berija kesken hautajaisten muistuttaa muille näiden synneistä, on hieno repeämä kulisseihin jonka päättää Georgy Malenkovin herkullisen hyvä, mutta trailereihin kontekstistaan irrotettu esitys.

Kaiken taustalla oleva pelko ja paranoia ovat hyvin elokuvassa tasapainossa. Voisi sanoa, ettei Neuvostoliiton "absurdin teatteriin" juurikaan  tarvitse keksiä mitään. Todellisuus on niin hirvittävä, että sen edessä voi vain alistua, menettää järkensä – tai nauraa. Elokuvassa tuodaan myös esille se, että miljoonat ihmiset aidosti surivat Stalinia. Teloitusselleissä todella luultiin, ettei Stalinin laatimilla listoilla ollut mitään tekemistä heidän kohtalonsa kanssa, vaan moni huusi viimeisiksi sanoikseen "ELÄKÖÖN STALIN!" Kohtaukset toivat mieleen Ikitien kolhoosikokouksen, jossa amerikansuomalaiset kommunistit vakuuttivat sydämensä pohjasta että kaikki on erehdystä, Stalin on työläisten suurin ystävä. Tämä uskollisuus kääntyi pirulliseksi aseeksi. On muistettava, että Suomessakin surtiin Stalinia ja monilla paikoilla oikeasti. Jos muistaa Suomen ulkopolitiikan edustajien matelevat surunvalittelut tuolta ajalta, niin ne vain lisäävät omaa hupiaan elokuvakokemukseen.

Historiaahaan elokuvassa on muuteltu ja siellä täällä on epätarkkuuksia, mutta tässä ne menevät kyllä enemmän taiteellisen vapauden kuin laiskan historiantutkimuksen piikkiin. Pääasiallisin muutos aitoihin historian tapauksiin [joista niistäkin liikkuu 2–3 versiota, useampaakin jos otetaan mukaan kidutuksella saadut tunnustukset] on tapahtumien ajallisen kulun turboahtaminen muutamaan päivään, vaikka Lavrenti Berijan tuho kesti useita kuukausia.

The Death of Stalin on kaikin puolin erinomainen elokuva ja loistava komedia. Tärkeintä on, ettei sitä ole nykyelokuvien mallin mukaisesti tahallaan pitkitetty mistään kohtaa ylimääräisillä tai turhilla kohtauksilla, vaan elokuva toimii kellokoneiston tarkkuudella. Maailman paras komedia, Piukat paikat tulee mieleen kokonaissuorituksesta. The Death of Stalin on yksi maailman parhaimmista komedioista. Ainoana vikana suomenkielen tekstitys oli tehty hyvin laiskasti, ja moni hyvä vitsi jää käyttämättä. Siksi kannattaakin keskittyä kokonaan ääniraitaan.

Osoituksena komedian toimivuudesta se on kielletty Venäjällä. On muistettava, että Monty Pythonin mestarillinen Life of Brian kiellettiin Norjassa. Ruotsalaiset väänsivätkin tästä markkinalauseen "Niin hauska elokuva, että se on kielletty Norjassa". Norjassa elokuvateatterit myivät ratkaisuksi matkalippuja lähimpään Ruotsin puolen elokuvateatteriin.

sunnuntai 1. huhtikuuta 2018

Sarjakuva-arvostelu: Tarkastaja Akane Tsunemori #3

Postiluukusta putkahti jo viikkoja sitten Tarkastaja Akane Tsunemorin numero 3. Aikaisempien osien arvostelun löytää tästä linkistä.

Albumissa #3 karmivat rikokset ja rikostutkimukset seuraavat toisiaan. Kakkosalbumin hirvittävät taidemurhat aiheuttavat kitkaa tarkastajien ja toimeenpanijoiden välille ja tarkastajat Tsunemori ja Nobuchika Ginza ajautuvat yhä pahempaan konfliktiin rikosten selvittämisestä. Monessa dialogissa käydään mainiosti läpi ihmismielen synkempiä puolia ja etenkin vierailu psykologian professori Saigan luona on hyvin mieleenpainuva.

Toinen kiehtova, ohimenevä vilkaisu utopian ja dystopian harmaaseen raja-alueeseen on tässä kohtauksessa, kun toimeenpanija Yayoi Kunizuka lohduttaa murhattujen ystävää:

Kuva: Tarkastaja Akane Tsunemori 3.(Hikaru Miyoshi)


Sanojen vaihto on hyvää tarkoittava, mutta kammottava: kun ihmisen tunteet ja sielunelämä on tehty mitattavaksi, muuttuu ilon ja surun, stressin purkamisen ja kaiken tunne-elämän merkitys pelkästään mittaustulosten parantamiseksi. Sibylla-järjestelmä on muuttanut ihmistä sielunelämää myöten koneeksi.

Koko yhteiskunnan tukipilarina toimivan Sibylla-järjestelmän mielekkyys kyseenalaistetaan viimeistään hurmeisessa loppuluvussa. Mitä sitten tapahtuu, kun vastaan tulee rikollinen, jota ei pysty mittaamaan?

torstai 1. maaliskuuta 2018

Kirja-arvio: Suomalaiset fasistit

Suomalaiset Fasistit. Mustan sarastuksen airuet (2016). Kansikuva. Kuva: yle.fi

Käydessäni syksyllä etsimässä tietokirjallisuutta 1920–1930-lukujen Suomesta huomasin kirjaston historiahyllyn tässä kohtaa hyvin vaatimattomaksi. Osaksi tästäkin syystä, paikatakseni sivistykseni aukkoja sotien välisen ajan tuntemuksessa otin Oula Silvennoisen, Marko Tikan ja Aapo  Roseliuksen kirjan Suomalaiset fasistit. Mustan sarastuksen airuet (2016) luvun alle. Lukuvalintaan johti myös tutkijatutun Goodreadsissa antama hyvä arvostelu.

Lyhyesti: kirja osoittautui hyvin kirjoitetuksi, syvälliseksi ja mielenkiintoiseksi. Fasismin alkuperä, turhautuneet I maailmansodan veteraanit, äärioikeistolaisuuden toteutumismuodot ja myötä- sekä vastamäet Suomessa on kartoitettu kiitettävästi. Sain valtavasti uutta tietoa 1920–1930 -lukujen Suomesta ja ilmapiiristä maassamme. Avainhenkilöt ja järjestöt käydään hyvin läpi, vaikka toisinaan niiden kesken vallitsi melkoinen sekamelska – eripuraisen äärioikeiston vika, ei kirjoittajien! Myös fasistiset peitejärjestöt ja niiden tarkoitus esitellään hyvin.

Jonkinlainen ongelma liittyy mielestäni päähenkilön, John Fabritiuksen tuntemukseen. Sata vuotta sitten hän johti Ahvenanmaan valtaukseen pyrkinyttä Uudenkaupungin suojeluskuntaa ja tämän retken vaiheet ja erikoiset vivahteet jätetään lyhyen "epäonnistunut retki" -maininnan varaan. Fabritiuksen ura sodan jälkeen käydään tarkemmin läpi mutta juuri Ahvenanmaan retken vaiheet – eversti Forsellin astumista aluksi johtoon Fabritiuksen ohi ja Fabritiuksen uudelleennousua päälliköksisekä turhauttavia neuvotteluita, Godbyn voitokasta taistelua ja sen hyödyntämättä jättäminen – olisivat ehkä avanneet Fabritiuksen katkeruutta paremmin. Hän haavoittui sittemmin vakavasti Satakunnan suunnan taisteluissa.

Samoin paljon tilaa käytetään sinänsä tärkeään aiheeseen, II maailmansodan surkuhupaisaan fasistien maanalaiseen vastarintaan ja vallankaappausyritykseen. Tässä lähteenä on avainkohdissa pitkälti Oula Silvennoisen Lauri Törnin elämäkerta, jossa siinäkin muistaakseni avainkohdissa viitattiin kirjoittajien aiempaan tuotantoon. Aiheen käsittely on edelleen hieman ongelmallisesti hoidettu, mutta kypsemmin kuin Törni-elämäkerrassa.

Erityisesti hehkutan kirjan loistavaa loppulukua, joka on erinomainen ja ytimekäs katsaus siihen, miksi Suomi on sellainen kuin on ja miksi liberaali markkinatalous voitti fasistiset korporaatiot ja kommunismin. Toivottavasti voittaa jatkossakin: yksi syy kirjan kirjoittamiselle on ollut fasismin noususta varoittaminen.

perjantai 23. helmikuuta 2018

Komedia on vaikeaa.

Ennen kuin alat lukea, pohdi itseksesi tätä John Cleesen kirjassaan Kuten olin sanomassa pohtimaa asiaa: Kuka tahansa osaa nimetä nopeasti kymmenen hyvää draamaa. Mutta koetapa nimetä kymmenen hyvää komediaa.

Eli mieti itseksesi, mitä hyviä komedioita tiedät. Siis alusta loppuun saakka hyvin käsikirjoitettuja ja näyteltyjä, ei sellaisia sketsisikermiä joissa on muutama hyvä kohta. 

Komedian käsikirjoittaminen ja tekeminen on pirun vaikeaa. Draaman ainekset saa kasiin puoli yhdeksän uutisista, mutta kestävää komediaa on todella hankala saada aikaiseksi.

Tässä minun listaukseni. Keksin alunperin kahdeksan hyvää suht nopsaan, vähän pidempään pohdittuani yksitoista ja paremman puoliskon ehdotuksista tuli lisää hyviä. Kaikista ei saanut upotettua videota, joten laitoin linkit hyviin kohtauksiin osassa taas oli vaikea valita hyvää, joten kehotan katsomaan koko elokuvan.


Piukat paikat (Some Like it Hot)


Komedioiden, käsikirjoittamisen ja ajoituksen mestariteos. Billy Wilderin ohjaama komedia kahdesta gangstereita pakenevasta, ristiinpukeutumiseen päätyvästä köyhästä muusikosta on edelleen vertaansa vailla. Käytän tuota ilmaisua "vertaansa vailla", koska verrokkia ei ole. Komisario Palmun Erehdys, vaikka onkin dekkari, kulkee samaa tiukkaa tahtia ja onkin paras maassamme koskaan tehty elokuva.

The Producers (suomennettu Kevät koittaa Hitlerille)


Yksinkertaisesti Mel Brooksin paras elokuva ja samalla nerokas tapa totalitarismin käsittelyyn. Mel Brooks kommentoi elokuvaansa tyypilliseen tapaansa: "Halusin olla ensimmäinen juutalainen, joka tienaa Hitlerillä miljoonan"

Yksi, kaksi, kolme (One, two, three)



Toinen Billy Wilderin huippuohjaus. Kylmää sotaa ja II maailmansodan jälkeisen Euroopan realiteetteja parhaimmillaan.

Bringing up Baby




Ei enää ehkä kovinkaan tunnettu laajan yleisön keskuudessa, mutta tämä todella toimiva komediaelokuva. Gary Grant on antropologina uskomaton.

Hei me lennetään! (Airplane!)



Klassikkofarssi. Niin hyvä että paloja leikattiin sellaisenaan kakkososaan. Don't call me Shirley.

Mies ja alaston ase


Vain Leslie Nielsen pystyi tällaisiin suorituksiin. Frank Drebin saa pöhkötkin vitsit toimimaan. Jostain syystä nauran aina tälle kohtaukselle:

https://www.youtube.com/watch?v=YqAyz1coj44

Brianin elämä (Life of Brian)



Brianin elämä on uskonnollisten ihmisten, ei suinkaan uskonnon pilkkaamisen klassikko. Elokuvista vähiten sketsimäisin ja siksi myös toimivin komedia.

Monty Pythonin hullu maailma (Holy grail)



Nyrjähtäneiden sketsien ja neljännen seinän murtamisen mestariteos. Pelkästään alkutekstit ovat katsomisen arvoiset.

Neljä naurettavaa naapuria (Duck Soup)



Marx-veljesten paras elokuva (muutkin todella hyviä!). Peilikohtaus (yllä) on yksi parhaiten koreografioituja komediakohtauksia mitä ikinä on tehty.

Kala nimeltä Wanda (Fish called Wanda)



Hyvä käsikirjoitus, näyttelijät ja ohjaus tismalleen kohdallaan.

Avaruusboltsit (Spaceballs)

Todella hyvä farssi, jossa paljon kohokohtia. Menee ehkä farssisikermän puolelle, mutta on kuitenkin tervettä parodiaa scifihörhöille.

Tohtori Outolempi (Dr. Strangelove or: How I Learned to Stop Worrying and Love the Bomb)


Outolemmestä piti tulla draama ydinsodasta, mutta se taipuikin komediaksi. Ja erinomaiseksi sellaiseksi! Eli kuinka aikuiset miehet pilaavat kaiken...

Vaaleanpunainen pantteri (Pink Panther) (ainakin I ja II)


Peter Sellers on ainoa oikea Jacques Clouseau. Piste.

Listaa täydennetään jahka keksin lisää...

tiistai 23. tammikuuta 2018

Positiivinen lukuyllätys: Ulpu Iivarin "Kansanvallan puolustajat"

Tajusin vuoden 1918 taustoja itselleni selvitellessäni, etten ole lukenut kunnollista kokonaisselvitystä Sosialidemokraattisesta puolueesta. Kirjastosta valitsin Ulpu Iivarin Kansanvallan puolustajat : sosialidemokraattinen eduskuntaryhmä 100 vuotta (2007).



Teos on nyt kymmenen vuotta vanha ja paljon on tietty ehtinyt tapahtua sen aikana. Kirja julkaistiin juuri ennen talouden pahoja notkahdusvuosia ja finanssikriisiä. Siinä ajassa kirja ei kuitenkaan ole suinkaan vanhentunut.

Eduskuntaryhmän vaiheet käydään hyvin läpi ja kepeitä kertomuksia, anekdootteja ja muita keventäviä elementtejä on mukana täsmälleen oikea annos. Vuosien 1917–1918 tapahtumat taustoitetaan tilaan nähden hyvin täsmällisesti ja taitavasti ja myöhemmätkin vaiheet käydään läpi ansiokkaasti. Muiden puolueiden vaiheita käydään myös historian mittaan läpi vaali vaalilta sopivasti. Ehkäpä Karjalan ja karjalaisten kysymystä sodan jälkeisissä vaaleissa olisi voinut huomioida enemmän, joskin se näkyi käsittääkseni enemmän kunnallis- kuin eduskuntavaaleissa. Esimerkiksi kysymys Merikoiviston perustamisesta Pernajalle sai taakseen karjalaisia sosialidemokraatteja, ja SKDL (Suomen Kansan Demokraattinen Liitto) hyödynsi sitä kunnallisvaaleissa kielikysymyksen kannalta keräten Uudeltamaalta ääniä SDP:ltä.

Kuten Ulpu Iivari itse teoksen alussa toteaa, oli hänellä vain vähän aikaa käytössään teoksen laatimiseen. Vähä aika on kuitenkin käytetty hyvin ja teos on toimiva kokonaisuus. Siellä täällä on ikäviä vuosilukuvirheitä, mutta ne ovat aivan normaaleja virheitä ja onneksi nopeasti tajuttavissa: Yllättävä 20 vuoden heitto kymmenluvuissa on helppo hoksata. Vikakin voi olla yhtä hyvin tekstin automaattikorjauksessa kuin kirjoittajassa. Varsinainen teksti on sujuvaa ja helppolukuista.

Tietyssä mielessä teoksessa on mukana joidenkin "demarien" puhtaaksipesua ja virheiden vähäistä huomiointia. Esimerkiksi Erkki Tuomiojaa käsitellään silkkihansikkain. Mutta – kirjassa on mukana myös puolueen itsekritiikkiä (joskin lievää) eikä vähää aikaa ja tilaa olisi kannattanutkaan käyttää omien haukkumiseen. Helsingin Sanomien mielipidesivuilla kirjoitettiin 22.2.2007 tästä samasta aiheesta lyhyt ja napakka kirjoitus.

Kirjan lukee nopeasti noin kahdessa illassa ja se on malliosoitus siitä miten asiallinen, toimiva, napakka ja hyvällä tavalla tasainen historiikki voidaan kirjoittaa.

keskiviikko 17. tammikuuta 2018

Sarjakuva-arvostelu: Tarkastaja Akane Tsunemori

Postiluukusta kolahti peräti kaksi albumia samaa mangaa arvosteltavaksi! Hyvä yleisö: Tarkastaja Akane Tsunemori. Sarja perustuu animesarjaan Psycho-pass, jota en itse ole seurannut.

Kakkospokkarin kansi. Kuva: tammi.fi


"Siitä on nyt 30 vuotta kun elävien organismien psyykeä voitiin alkaa mitata ja analysoida teknisesti psykometrsisella skannerilla. Numeroarvo kertoo onko henkilö hyvä vai paha. Se on rikoskertoimen perusidea. Jos numeroarvo ylittää rikoskertoimen viitearvon, ihminen otetaan kiinni ja eristetään niin kutsuttuna latenttina rikollisena. Näin voimme ehkäistä rikokset ennen kuin ne tapahtuvat."

"Mutta siitä syntyy myös ongelmia.  On paras käyttää korkean rikoskertoimen omaavien ihmisten hävittämiseen ihmisiä, joilla on myös korkea rikoskerroin. Näilläå poliisietsivillä on korkea rikoskerroin ja heidät päästetään vapaaksi erityislaitoksesta vain sillä ehdolla, että he työskentelevät hallinnolle.. He ovat toimeenpanijoita."

"Jotta he eivät tee väärin..."
"... tarkastajat vahtivat heidän toimiaan tiukasti"

Päähenkilö, nuori nainen Akane Tsunemori saa testeissä parhaimmat mahdolliset pisteet, mitkä mahdollistavat harvinaisen vaadittavan viran: tarkastajan toimen Julkisen turvallisuuden viraston rikostutkintaosastolla. Kuten arvata saattaa, on heti ensimmäinen tehtävä kentällä poikkeuksellisen vaativa ja kyseenalaistaa rikoksen numeroarvoisen mitattavuuden järkevyyden. Sarjassa seurataan tarkastajien Akane Tsunemori ja Nubuchika Ginza sekä neljän toimeenpanijan vaiheita, mutta kuten jokaisessa kunnon dekkarisarjassa, vastassa on odottamattoman ovela vihollinen. Tarkastajia kiinnostavmpia tyyppejä ovat itse asiassa juuri toimeenpanijat, yleensä entiset etsivät jotka liian pitkään rikoksia selvitellessä ovat itse muuttuneet ajatusmalleiltaan rikollisten kaltaisiksi.

Manga sijoittuu tulevaisuuden Japaniin, joka on ottanut teknisesti melkoisia harppauksia. Tärkein keksintö on Sibylla-järjestelmää, joka valvoo kaikkea ja etenkin ihmisten psyykepasseja. Sibylla arvioi tehtävän, johon ihminen soveltuu parhaiten ja jossa tämä on mahdollisimman onnellinen. Psyykepassin väri ja numeroarvo kertovat ihmisen henkisen tilan. Jos tila alkaa horjua, viedään ihminen terapiaan. Jos ihminen kieltäytyy, antaa toimeenpanijoiden perusase, dominaattori, mittausarvon perusteella luvan tainnuttaa kohteen. Korkeita arvoja mitatessaan dominaattori antaa eliminointitilan: herkemmille lukijoille varoitukseksi kerrottakoon, että manga on harvinaisen hurmeinen ja eliminointitilassa dominaattorin laukaukset eivät jätä jälkeensä siistiä luodinreikää.

Sarja muistuttaa ensialkuun Uusi Sherlock -sarjan ensimmäisiä jaksoja, joissa taustalla piilevä Moriarty manipuloi ihmisiä ja suunnittelee rikoksia. Sarja onkin hyvin pitkälle ihmisen synkkää psyykettä luotaava dekkarisarja, jossa perinteiseen malliin pohditaan maailmaa, jossa tavoitteena on utopia mutta tuloksena hyvin pitkälle dystopia. Psykopassien mittaamisen ansiosta väkivaltarikosten uhrien määrä on liki olematon, mutta maailma on yksilöille determistinen. Vai onko? Juuri valinnanvapaus ja sen seuraukset on mangan kantavia kysymyksiä.

Akane Tsunemori tuo lähinnä mieleen Blade Runnerin, ja myöhemmin mangassa (harpoin vähän eteenpäin kuin kahteen pokkariin) myös keskustellaan elokuvan ja sen esikuvana toimineen Philip K. Dickin romaanin Palkkionmetsästäjä (Do Androids Dream of Electric Sheep?) eroista. Mangassa liikutaan myös Shakespearen näytelmien ja muiden klassikoiden teemoissa.

Kevyttä, Salapoliisi Conanin kaltaista dekkarimangaa suosiville en sarjaa suosittele, mutta synkistä rikoksista, lähitulevaisuudesta ja dystopiapohdiskeluista kiinnostuneille ja etenkin Uusi Sherlock -sarjan Andrew Scottin rikollisnero James Moriartyyn ihastuneille sarja tarjonnee kiinnostavan vertailukohteen. Tarkastaja Akane Tsunemori on synkkä, todella hyvin käsikirjoitettu manga jonka suomennos on hyvin täsmällinen. Yksittäiset, tärkeät repliikit on saatu toiminaan erinomaisesti.

sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Sarjakuva-arvostelu: Pahispomo ja kissat

Postiluukusta kolahti luettavaksi ja blogattavaksi kerrassaan erikoinen mangauutuus: Bomarnin Pahispomo ja kissat (Aku no Boss to neko).

Bomarn. Pahispomo ja kissat (2017). Kuva: Tammi.fi

James Bondinsa ja Kummisetänsä katsoneet tietävät, ettei nahkatuolissa kissa sylissä istuva mies tiedä hyvää. Kissaa silittelevä mies voi tällaisessa kohtauksessa vain ja ainoastaan pohtia kauheuksia.

Ikonisin Bond-konna, Ernst Stavro Blofeld. Kuva: wikipedia.org

Ja kenties elokuvahistorian ikonisin pahis kissa sylissä -kohtaus: Godfather I (1972). Kuva: http://nuttyfacts.blogspot.fi/2015/03/cat-in-godfather.html / godfather.com

Pahispomo ja kissat manga rakentuu juuri tälle kummalliselle eläimen ja ihmisen suhteelle: sarjan pääosassa on nimetön Boss, suomennoksessa "pahispomo", joka hekottelee itsekseen jatkuvasti hiljaa ja jonka ympärillä pyörii kissalauma. Sarjakuva on lähestulkoon sanaton ja perustuu mykkäelokuvien tyyliselle huumorille. Slapstickiä enemmän huumoria syntyy kuitenkin siitä oivalluksesta, ettei ihmisissä pelkällä läsnäolollaan ja dominoivalla  tuijotuksellaan pelonsekaista kunnoitusta aikaan saavalla pahispomolla ole minkäänlaista vaikutusta tavalliseen kissaan.

Pomon, kahden kätyrin (A ja B) ja sala-ampujan lisäksi vakihahmoina ovat kissat Pitkäkarva, Musta, Laikku, Hopeatabby ja Valko. Pääasiassa sarjakuvissa joko kissa tekee jotain ja ihmiset reagoivat siihen tai kissat reagoivat - tai useammin jättävät reagoimatta - ihmisiin. Kissanomistajalle, kuten minulle, tilanteet ovat harvinaisen tuttuja! Hyvä oivallus on esimerkiksi strippi, jossa pahispomo pistää pyörimään kissalaumalleen videon, jossa on lintuja, myyriä ja hiiriä. Kun kissat tapittavat ja tapailevat tassuillaan ruutua, videoi Pahispomo kissojensa touhua ja katsoo lopulta videota videota katsovista kissoistaan omalta näytöltään. Ensin on siis "video kissoille", sitten "video ihmisille".

Piirrosjälki on hyvää ja minimalistisuudessaan moni strippi on nerokas. Jollakin kummalla tavalla lyhyet, kahden sivun sanattomat stripit tuovat suuresti lämpöä pahispomojen ja kissojen suhteeseen: pomo ei voi kuin hymyillen hyväksyä toistuvat henkiset tappiot rakastamilleen kissoille. Samalla lukijan suhde tähän Blofeldiin/Corleoneen on hämmentävä: kulkukissaa hyvin kohtelevaa ihmistä ei voi vihata.

Hyväntahtoinen manga kissoja omistajasta pahispomosta on hyvin erikoinen ja toimiva idea. Kirjan lukee sanattomuuden vuoksi nopeasti, mutta hyvä mieli säilyy pitkään. Suosittelen sitä kaikille kissaystäville!

Arkeologi ja kaksinkertainen filosofian maisterikin joutuu nöyrtymään ja kumurtamaan kissan edessä. Kuva kaivauksilta Enosta kesältä 2017.