sunnuntai 31. heinäkuuta 2016

Day of Archaeology + 2

Perjantaina 29.7. vietettiin taas kansainvälistä arkeologian päivää. Yksi parhaimpia tekstejä joita luin oli tämä Andy Brockmanin "jälkitotuudellista" arkeologiaa taistelukenttäarkeologian esimerkillä esittelevä "Winter is coming":

http://www.dayofarchaeology.com/winter-is-coming/

Kirjoitus on erittäin oivaltava ja toivoisin jokaisen suomalaisen arkeologin lukevan sen.

Kirjoituksessa mainitun TV-sarjan Battlefield recoveryn arvostelun löytää täältä:

http://thepipeline.info/blog/2016/01/10/review-battlefield-recovery-clearstory-productions-for-channel-5/

Itse kirjoitin Day of Archaeologyyn Viestipataljoona 33:n historiikin kirjoittamisesta eli siitä, millaista sotahistoriaa arkeologi kirjoittaa. Jälkikäteen harmittaa, miten paljon käytin sanoja "of course".

Koska olen akateemisen itsemurhan parhaalla ja suunnittelen ryhtyväni kahvilayrittäjäksi, voinen purkaa tuntojani suomalaisen arkeologian suhteen. Tilanne on arkeologiassa niin harmaa, ettei se voi minun bloggailuistani ainakaan harmaantua ennen lopulta koittavaa mustaksi palamista.

Suomalaisen arkeologian tilasta


Konfliktiarkeologina haluaisin tutkia taistelukenttiä, sotilasleirejä yms. alueita, mutta ongelma on että (mielestäni) professionaalina arkeologina haluaisin tehdä tutkimuksen kunnolla. Tämä kysyy kuitenkin resursseja: rahaa, aikaa, ammattitaitoista työvoimaa yms. Edessä on kuitenkin vanha kunnon sääntö 22, Catch 22: saadakseni rahoitusta kaivauksiin minulla pitäisi olla enemmän kokemusta johtamisesta kaivauksilla ja saadakseni kokemusta johtotehtävistä minulla pitäisi olla rahaa järjestää kaivaukset.

Käytännössä ainut keino jolla pääasiassa kaivajatehtävissä toiminut arkeologi saisi jonkinlaiset resurssit olisi ryhtyä tekemään väitöskirjaa. Tämänkin jälkeen laajat tutkimuskaivaukset olisivat täysi mahdottomuus nykyisessä mallissa, parasta mihin pystyisin olisi kolmen päivän vapaaehtoiskaivaukset joihin saisin muutaman kaverin kaljapalkalla.

Yleisökaivauksia on viime aikoina ilmestynyt joka suuntaan. Niillä tavalliset ihmiset saadaan kiinnostumaan arkeologiasta, sitoutetaan paikalliset ihmiset ja tehdään näille tutuksi omaa kulttuuriperintöä jne. jne. jne. jne. jne. Totuus on että tällä tavalla säästetään rahaa. Kaarinan Ristimäen kirkon kaivausten ympärille kehittynyt yritystoiminta on erittäin ansiokasta ja se sai ansaitusti palkinnon, mutta missä helvetin sivistysvaltiossa kulttuurihistoriallisesti korvaamattoman arvokkaan, vanhimman tunnetun kirkon arkeologinen tutkimus ei saa valtiolta tukea vaan tutkimusvarat on kerjättävä? Vaikka yleisökaivauksilla on puolensa, pitäisi arvokkaimmat kohteet tutkia alusta loppuun pelkästään ammattimaisin voimin ja sille pitäisi järjestää luotettavalla pohjalla oleva tuntuva ja riittävä rahoitus. Kaarinan kunta ei suostunut edes toimittamaan työmaakoppia tämän vuoden kaivauksille. Yleisökaivauksissa on se ongelma jota ei lausuta ääneen, että arkeologian professionaalisuus kärsii. Arkeologisissa kaivauksissa tarvitaan ammattilaisia eikä kaivausjohtajan pitäisi olla ensisijaisesti yleisötapahtuman juontaja joka osaa laulaa, stepata ja jodlata.

Suomalaisten yliopistojen tila on sellainen, että en periaatteesta ryhdy väitöskirjaa tekemään tässä vaiheessa. Tohtoriksi väitteleville syydetään niskaan säästösyistä runsaasti ylimääräisiä työtehtäviä, joihin ei ole varaa palkata varsinaisia alan ammattilaisia tekijöiksi. Enkä uskalla ryhtyä yliopiston tutkijaksi tilanteessa, jossa kirves voi heilua milloin tahansa. Oulu on suhteellisen turvassa pohjoisen ulottuvuuden ja uuden professorin turvin. On kuitenkin päivänselvää, että arkeologeja koulutetaan aivan liikaa eikä yksikään oppilaitos suostu vähentämään opiskelijamäärää. Vaikka aloittaneista 80 - 90 % tuleekin järkiinsä ja vaihtaa alaa huomattuaan ettei arkeologia olekaan niin kivaa, niin missään tapauksessa työtä ei löydy kaikille ja tarjolla olevista pitää käydä ankaraa kamppailua. Ilmassa on selvää odotuksen tuntua "Kelle nalli napsahtaa ja milloin?", johon alistutaan tsaarinajan mentaliteetilla ja fatalismilla. Turun yliopiston arkeologia alistui historialle ja aineen tulevaisuus jää nähtäväksi. Historialliseen aikaan erikoistuneelle arkeologille kuten minulle tämä tarjoaisi mahdollisuuksia, mutta taidan mieluummin yrittää mahdollisuuksiani virallisen akatemian ulkopuolella.

Olen myös periaatteessa vanhan koulukunnan kannattaja, jonka mukaan ainut oikea väitöskirja on monografia aiheesta, jonka eteen on tehty työtä kymmenen vuotta. Nykyinen malli jossa 3 - 4 vuodessa tullaan tohtoreiksi ei tuota todellisia ammattilaisia. Aivan omaa linjaansa vetää Oulun yliopisto artikkeliväitöskirjatehtailullaan. "Tohtoriksi Aku Ankkaa lukemalla" ei ole aivan hatusta vedetty ilmaisu tehotuotantolinjalle.

Kun kymmenen vuoden väitöksentekoprosesseja arvostellaan liian pitkiksi, tehottomiksi ja "linnoittautumiseksi nojatuoliin norsunluutornissa"  unohdetaan, että tuon kymmenen vuoden aikana rakennetaan laajat kontaktiverkostot, kirjoitetaan kirjoja sekä artikkeleita, pidetään luentoja ja kommunikoidaan väitöskirjan aiheesta. Aikanaan Suomen valtiomiehet tulivat yliopistotaustoista, koska heillä oli laajan yleissivistyksen mukana tullut kontaktiverkosto ulkomaille. Jos nykyään haluaa onnistua väitöksessä määräajassa, pitäisi neljässä vuodessa kaikki paukut käyttää käytännössä tutkimiseen ja kirjoittamiseen. Kunnon väitöskirja ei kuitenkaan synny pelkästä tutkimisesta ja kirjoittamisesta vaan myös siitä, että sen aiheen kanssa vuorovaikutetaan muuhun akatemiaan ja yleisöön pitkällä aikavälillä. Väitöskirja on matka, ja kunnollisessa matkassa itse matkanteko on päämäärää tärkeämpi. Sillä mitä muuta itse elämä on, kuin matka?

Julkaisuja! Enemmän julkaisuja!


Oulun yliopistossa on myös kopioitu lääketieteellisen ja fysiikan linja jossa julkaisuun ämpätään jokaisen samassa kahvihuoneessa käyneen nimi. Koska tieteen rahoja jaetaan julkaisumäärien perusteella, saadaan yksinkertaisella silmänkääntötempulla julkaisumäärä moninkertaistettua. Kun X:n artikkeliin "osallistuvat" myös tutkijat Y ja Z, tutkijan Y artikkeliin tutkijat X ja Z sekä tutkijan Z artikkeliin tutkijat X ja Y, saadaan näyttämään siltä, että jokainen on kirjoittanut kolme artikkelia eli 3 X 3 = 9 artikkelia. Todellisuudessa syntyneitä artikkeleita on vain kolme. 

Tieteessä käydään ankaraa vääntöä siitä, kuinka monen kirjoittajan nimi oikeasti pitää mainita artikkelissa. Huipentumana oli eräs ulkomaalainen fysiikan laitoksen artikkeli, johon osallistuneita oli kirjoittajaluettelossa tuhansia. Tämän käytännön hyödyntäminen rahoituksia jaettaessa on epäreilu humanisteja kohtaan, jotka kirjoittavat artikkelit yleensä pareittain tai yksinään.

Itse olen sooloilija ja kirjoitan mieluummin yksin. Olen suorastaan paranoidi sen suhteen, ketkä tekstejäni lukevat. Tämä on seurausta tapauksesta, jossa lähettämäni artikkeliehdotus hylättiin eräästä historian aikakaussarjasta mutta yksi artikkeleita arvioineen lautakunnan jäsen anasti ehdotukseni ja kirjoitti sen pohjalta oman artikkelin toiseen julkaisuun. Tunnistan omat pointtini tekstistä, mutta käräjille tämän kanssa on mahdotonta mennä. Ylempien akateemikkojen tapa lisätä oma nimensä alaisten artikkeleihin lupaa kysymättä ja suoranainen tutkimusaiheiden varastaminen on yksi syy, miksi halu mennä yliopistoon vähenee vuosi vuodelta ja kuuluminen kuulumiselta.

Arkeologiassa valittaminen eettisille toimikunnille on mahdotonta, koska piirit ovat pienet ja valittajan henkilöllisyys saadaan kyllä selville anonyymiyden säilyttämisen lupauksista huolimatta. Eräässä akateemisessa "riidassa" akateemikko hyödynsi kontaktejaan, otti selville referee-arvostelussa olevan vastakkaista kantaa esittävän artikkelin arvioitsijoiden (salassa pidettävät) nimet ja kehotti näitä hylkäämään arvioitavana olevan artikkelin. Ei tarvinne arvata, miten vaikeaa on saada eettisten lautakuntien edustajat puhumaan kiusallisesta kantelusta edustajalounaalla vanhojen tuttavuuksien pohjalta. 

"Ei korppi korpin silmää noki"


Suunnitelmiini kuului julkaista paljon tieteellisiä artikkeleita alan lehdissä saadakseni "akateemisia pönöjä" joilla hakea työpaikkoja ja tutkijan tehtäviin. Olen kuitenkin luopumassa touhusta. Esimerkiksi Muinaistutkijaa ei lue kukaan ja jos siihen artikkelin kirjoittaa niin sen lukee todennäköisesti tuttu tutkija - kohteliaisuudesta. Sirpaloituminen on tuonut sen ongelman että jokainen on oman alansa asiantuntija eivätkä muiden kirjoitukset juurikaan kiinnosta. Unto Salon muistelmissa esiintyneessä lauseessa "Nykyään koulutetaan ammattilaisia mutta ei enää humanisteja" on pointtia.

Vaikutusta omaan ammattikuntaan ei ole, ellei lasketa sitä että vanha kiistakumppani saattaa kirjoittaa ihan vaan periaatteesta vastineen artikkeliin. Pohdimme toisinaan saunoessa Kuka kukin on kirjaa arkeologiasta, mutta siihen pitäisi asioiden ymmärtämiseksi liittää suunnaton kartta joka osoittaa liittolaissuhteet, riidat, parisuhteet ja päättyneet parisuhteet koska ne ovat yleensä julkaisujen ja tutkimusaiheiden todellisia moottoreita. Suomalaisessa arkeologiassa on se kirjoittamaton sääntö, että tärkeämpää on kuka väittää kuin mitä väittää. "Henkilöt riitelevät, eivät asiat" on pyhä sääntö. Arkeologiassa voi tehdä akateemista uraa vain väittämällä sinnikkäästi muille vastaan ilman omia varsinaisia tutkimusaiheita tai muita intressejä.

Harkitsin kirjoittavani artikkelin ryssänuuneista Muinaistutkijaan, mutta kun huomasin ettei aikaisempaa artikkeliani lukenut takuulla kukaan kirjoitin lyhyen, napakan alio-kirjoituksen Turun Sanomiin. Kirjoituksen lukenut tuttuni, ei-arkeologi, kiitteli minua jutusta ja sanoi, että menee kesällä purjehtiessaan Turun saaristoon vilkaisemaan paria uuneista ja lupasi kertoa minulle jos näkee niitä lisää. Alio päätyi myös lähteeksi wikipedia-sivustolle. Plus aliosta maksettiin. Huomattavasti suurempi vaikutus kuin 25-sivuisella lähdeviitteistetyllä artikkelilla tieteellisessä julkaisussa. Tosin sanomalehtien kirjoittamisen vaikutus on hyvin lyhyt. Eräs tutkija tuli kertomaan minulle, että oli pari viikkoa aiemmin lukenut tuoreen artikkelin suomalaisten sotilaiden tekemistä keksinnöistä ja kehotti minuakin lukemaan sen. Vastasin että tiedän artikkelin vallan hyvin sillä olin kirjoittanut sen itse


"En kaipaa valtaa, loistoa..."


Yksi ongelma arkeologian julkisuudessa, joka on sekä arkeologiasta riippumaton että riippuvainen on se että suomalaisten yleissisivistys arkeologian suhteen on likimain olematon. Historian opetus alkaa Ruotsin vallasta ja sekin on yleensä vapaaehtoinen lukion kurssi. Muistan omasta Suomen historian oppikirjasta, että "Kivikaudella suomalaiset palvoivat aurinkoa ja auttoivat tätä taistelussa pimeyttä vastaan uhraamalla tälle". Todennäköisesti kirjoittaja keksi tuon omasta päästään. Jos jokin lukio Peräpohjolansavossa järjestää yhtenä syksynä kurssin esihistoriasta, on se jo valtakunnallinen uutinen. Koulutusrahojen leikkauksen myötä näitä tuskin järjestetään tulevaisuudessa. Tämä yleissivistymättömyys esihistorian ja arkeologian suhteen näkyy siinä, etten ole lukenut oikeastaan ainuttakaan arkeologiasta kertovaa YLEn, Ilta-Sanomien tai muun valtamedian artikkelia tai juttua jossa ei olisi ollut suorastaan törkeitä ja parhaimmillaankin surkuhupaisia virheitä.

Olen aikaisemminkin valittanut suomalaisista sanomalehdistä ja mediasta ja arkeologian uutisissa viliasevät virheet ovat saaneet minut pohtimaan, miten paljon virheitä on artikkeleissa niiltä aloilta joita en itse tunne lainkaan? Kiinalainen sananlasku kuvaa tunteitani hyvin:

"Näkemästäsi usko vähän, kuulemastasi älä yhtään mitään"

Sieluton arkeologia


Nykyistä arkeologian tilaa kuvataan postprosessuaaliseksi arkeologiaksi, jossa tutkimuskenttä on sirpaloitunut. Tai kuten englanninkielisissä julkaisuissa sanotaan "anything goes". Heti valmistuttuani arkeologiasta liityin Sarksiin eli Suomen arkeologiseen seuraan mutta erosin siitä tänä vuonna Tampereen arkeologipäivien jälkitunnelmissa. Vuosittaisten arkeologipäivien aiheet ovat suht ympäripyöreitä ja kokousten ainoa tarkoitus on nostaa hintoja että vastaisuudessakin voidaan kokoustaa.

SARKS ei edes yritä vaikuttaa arkeologiasta käytävään keskusteluun laaja-alaisesti vaan omassa pienessä sisäpiirissä. Jos sen jäsenet osallisuvat johonkin ulkopuoliseen tehtävään niin nämä voisivat olla mukana myös yliopiston, yrityksen, muun yhteisön tms. jäsenenä. Arkeologian edustajan siltä voisi olettaa saavansa kuulla laajoja kannanottoja arkeologian puolesta.

SARKS ei kuitenkaan yksin ole syynä tähän vaikuttamattomuuteen, vaan syy on ammattikunnassa joka rakastaa yli kaiken olla toistensa kurkussa kiinni ja raatelemassa. Unto Salo kirjoitti muistelmissaan toistuvasti että eräs mies oli "lyönyt kirveensä kiveen mutta kunniaksi on sanottava, että on sentään lyönyt". Arkeologiassa aloitetaan ennen kirveen kohottamistakin vittuilu arvostelu siitä, että käytettävä kirves on teroittamaton, varsi väärän mallinen, hakattava puu on väärää lajia ja lyömisasento on väärä. Ja ennen kaikkea lyöjä on aivan väärä ihminen.

sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Lukemisia

Tämän vuoden lukuhaaste etenee hyvin, koska tänä vuonna lasken sarjakuvatkin mukaan. En tosin seuraa sitä aktiivisesti täällä blogissa, mutta tässä muutamia poimintoja:

Musta Komppania


Pistäydyin AdLibrisistä ostamassa jatko-osat Glen Cookin Black Company -fantasiasarjaan. Toinen kirjaomnibus, Book of the South (kirjat 4 - 6) tuli luettua lyhyessä rysäyksessä, sillä ne olivat kerta kaikkiaan liian koukuttavaa luettavaa. Cookin kieli on rikasta ja helposti seurattavaa sekä kirjasarjan henkilökaarti on erinomainen, välttäen kaikki kliseet. Cookin kyky pyörittää tarinaa on kerrassaan verraton, hän samalla paljastaa ja salaa lukijalta nerokkaasti juonen kulkua saaden aikaan "vielä yksi luku" -vaikutuksen.

Kirjan sotilasmaailma, poliittinen manipulointi ja jopa taikavoimien käyttö on uskottavaa. En tiedä mitä Cook on lukenut taustalukemisiksi mutta realismin ja fantasian yhdistelmä kirjasarjassa on saumaton.

Mustan komppanian toinen osa Varjot pitenevät (Vaskikirjojen julkaisu) on suomennettu tammikuussa ja englanninkielisen lukeneena voin suositella. Kipinkapin kirjakauppaan siitä! Kesä jatkuu vielä!

Seagalogy


Sain kaverilta arkeologien keskiviikkoklubista (joka koontuu joka toinen keskiviikko keskustelemaan ja esittelemään kirjoja) nimimerkki Vernin kirjoittaman tiukan analyysin Steven Seagal elokuvista, nimeltään Seagalogy. Luin kirjaa ääneen toistuvasti nauraen. Vern on pirullisen hyvä kirjoittaja ja hänen elokuvakatsauksensa ovat nerokkaita.

Seagalogy analysoi keskeisiä elementtejä näyttelijä, mättömies Steven Seagalin elokuvista ja vähän muustakin. Seagalin leffat ovat omassa luokassaan B-leffasarjassa, ja kirjan jälkeen niistä nauttii todennäköisesti entistä enemmän. Eiväthän Seagalin leffat ole taideteoksia tai käsikirjoituksen sun muun riemuparaateja mutta hitto vie, ne viihdyttävät. Humanistikaan ei voi elää pelkällä kaviaarilla.

Kiinnostavana havaintona Seagal-leffat ennakoivat lukuisia ilmiöitä jotka tulivat puheenaiheeksi vasta 2000-luvulla. Esimerkiksi legendaarinen On Deadly Ground (1994) ennakoi ympäristöonnettomuuksia ja vaikeuksia siihen aikaan, kun Vihreät olivat vasta muutama homeesta vihertynyt ex-kommunisti ryhmittyneenä Soininvaaran ympärille.

Suosittelen kirjaa ehdottomasti. Se on paitsi syvällisten ja analyyttisten mutta myös verratonta huumoria ja kieltä osoittavien elokuvakatsausten raskassarjalainen.

Hugleigur Dagssonin piirrokset


Lainasin neljä kirjaa kirjastosta jotka luin hujauksessa. Olen mielenvikaisen ja sysimustan huumorin ystävä ja suuri osa tämän herran jutuista sai minut nauramaan ääneen. Piirrostyyli sopii hyvin tylyihin vitseihin ja toisaalta lukuisat vitseistä pistävät ajattelemaan. 

Esimerkiksi yhdessä Dagssonin sarjakuvassa on saksalainen vanhainkoti, jossa dementoituneet vanhukset kuljevat edestakaisin hokien "Heil hitler". Vitsin konteksi on rankka, huomioon ottaen että moni hyväksyy selityksen "tavallinen kansa ei tiennyt". Keskustelin vuosia sitten folkloristi Anne Heimon kanssa tästä ilmiöstä ja hän muisteli aiheesta tuoretta teosta, jossa saksalaisen suvun lapsenlapset selittivät, että heidän isovanhempansa pelastivat juutalaisia sodan aikana. Tämä siitä huolimatta, että isovanhemmat olivat selvästi ja todistettavasti vannoutuneita natseja ja ilmeisesti myös ilmiantoivat juutalaisia. Jälkeläiset vain halusivat kertoa omista juuristaan tarinaa, jonka halusivat uskoa. Samoin julmalla tavalla huvitti tositarina saksalaisesta dementoituneesta mummelista, joka tuijotti vanhainkodissa hämmästyneenä mustaa hoitajatarta ja tuumi ääneen "Minä luulin että me kaasutimme nuo kaikki!" Musta huumori uppoaa sitä paremmin, mitä suurempi on joko yhteneväisyys tai kontrasti todellisuuteen.

Mukana on myös runsaasti ruumiineritteisiin liittyviä juttuja, mutta niistä tykkääminen "on makuasia sano koira kun pallejaan nuoli."

Terry Pratchett & Stephen Baxter, Pitkä maa


Olen nyt lukenut neljä osaa kaksikon kirjasarjasta ja loppupuolella alkoi hieman tympiä, vaikka hyviähän kirjat silti olivat. Niiden resepti on yksinkertainen: otetaan kaikki viimeisen 15 vuoden aikana julkaistut Tieteen Kuvalehden artikkelit, jotka käsittelevät ihmiskunnan ja teknologian tulevaisuutta ja ympätään ne yhteen. Lisätään mausteeksi lukematon määrä maapalloja, joilla jokainen visio voi toteutua ja kirjoitettavaa riittää vaikka kymmeneen kirjaan. Kirjoitettavaa on niin paljon, että esimerkiksi kirjasarjan toinen ja kolmas tuntuvat loppuratkaisuiltaan suorastaan turboahdetuilta ja pikakelatuilta. Etenkin toinen osa tökki, Mars-seikkailu eli kolmas osa oli viihdyttävä [kenties sarjan paras], Long Utopia eli neljäs osa taas tympi. Pratchettin ja Baxterin Utopiaan luoma messiashahmo oli jokseenkin ärsyttävä veto. Edesmenneen Pratchettin Kiekkomaailman herkullisia henkilöhahmoja jäi kaipaamaan Pitkää Maata lukiessa. Esimerkiksi kun Kiekkomaailmassa Terry kuvasi erästä kreiviä suurin piirtein toteamalla "Varo ihmisiä, jotka ajattelevat kursiivissa" jokainen ajatteleva ihminen tietää, millaisia ihmisiä hän tarkoitti. Häkellyttävän moni näistä pyrkii professoriksi, koska toisin kuin muut he ajattelevat.

torstai 21. heinäkuuta 2016

Kuvareportaashi lännestä

Appivanhemmat kävivät ja samalla tuli matkailtua Turussa ja vähän kauempanakin. Samalla kännykameralla tuli napsittua kuvia sieltä täältä.

Oikaisimme Katariinan kirkolta Halisten kautta tullessa pellon poikki Maariaan.
Pistäydyimme Katariinan ja Maarian kirkoissa (jalan). Mainittavin täällä tehdyistä näkemisistä on Maariakin kirkon komeita maalauksia lukuun ottamatta vääpeli Urho Vuoren hautakivi. Vuori kaatui Aunuksen vapautusretkellä:


Urho Vuoren hautakivi. Ei jääkäri, mutta kiinnostava kivi silti.

Maarian kirkon maalaukset muistuttavat paikoin enemmän saamelaisten noitarumpuja kuin kristillistä symboliikkaa. Tulkitsisin, että keskellä on maailmanpuu. Kirkosta löytyy myös pari jatulintarhaa.

Jalutintarha oikealla ylhäällä ja keskellä toiseksi hämmentävin maalaus Maarian kirkosta.


Hämmentävin maalaus Maarian kirkosta.

Laitilassa


Turun kirkkokierrosta seuraavana päivinä menimme Laitilan kautta Raumaan. Laitilassa vilkaisimme vain kirkkoa ulkopuolelta. Sankarihaudan veistos oli komea.


Laitilaan tulleiden karjalaisten muistomerkki Karjalaan jääneille vainajille.
Sotamuistomerkki oli suuri, toisaalta JR 56:n rivissä kaatui hirmuinen määrä laitilalaisia 1941.





Nuijamaalaisten muistomerkki talvisodan evakkotaipaleen aikana kuolleille.


Vanha Rauma


Varsinainen matkan määränpää oli Vanha Rauma, jossa pyörimme koko tiistain. Kaupunki valmistautui pitsiviikkoon, mikä näkyi liikkeiden ikkunoissa.

Joku lätkäisi maalatulla kädellä läntin Vanhan Rauman erään rakennuksen seinään.

Kirkko oli komea.

Fransiskaaniveljien muistomerkki.

Kirkko oli sisältä kaunis.

"Kato mitä sain Anttilan alesta!"

Tuo nyt on vähän typerä paikka lukoille...


Pitsiä arkeologiteemalla?

Hieno Käsine- ja laukkuliike.



Täytyy myöntää että Turun jälkeen Vanha Rauma on Suomen kaunein kaupunki. Osaksi Rauma-fiilistelyyni vaikuttaa kaameat Porin kaivaukset vuonna 2011, joissa opin inhoamaan ainakin kaupungin keskustaa.

Pyhämaa


Paluumatkan Raumalta Turkuun kuljimme pidempää rantatietä pitkin. Pysähdyimme muun muassa Pyhämaalla. Kuvasin vain sankarihaudat ja kirkon vikkelään:




Kalanti


Kalanti olikin sitten mitä mielenkiintoisin kirkkokohde, mainitseehan jo Agricola vanhimpina kristittyinä "loodolaiset calandis". Hienona kuvasaaliina kaksi jääkärihautaa!

Jääkäriluutnantti Yrjö Sallgenin hautakivi:




Vääpeli (Feldwevel) Mikko Kontu:

Vääpeli Konnun kivi on korkea.

Jostain syystä sotilasarvo on saksaksi. Voisiko olla, ettei hän saanut vastaavaa alipuseeriarvoa Suomen armeijasta?

Erikoiset korisateet Konnun hautakivessä.

Erikoista, että molemmat kivet olivat hyvin korkeat. Vääpeli Konnun kiven yläosan koristeet olivat hämmentävät.

Melkein kaikki talvisodan vainajat olivat kadonneita, eli hautapaikka oli tuntematon:

Talvisodan vainajien sankarihaudat.

Yksi nurkka oli kokonaan vainajille, joilla "hautapaikka tuntematon".



Jatkosodan sotavainajien rivistö oli lohduttoman pitkä:

Vainajia oli jatkosodan ajalta monia (myö käytävän oikealla puolella on hautakivet).

Hmm... onkohan kaatumispaikka väärä? Karhumäki vallattiin vasta 6.12., joten puhutaankohan tässä rintamasuunnasta noin ylipäätään? Kaatuneet- ja menehtyneet tietokannan mukaan Heimo Nohkolan kaatumispaikka on Karhumäen eteläpuoli.

keskiviikko 6. heinäkuuta 2016

Kirja-arvio: Luokkavallan vahtikoirat

GoodReads on yksi internetin parhaimmista keksinnöistä, ja sain sieltä lukuvinkiksi teoksen

Luokkavallan vahtikoirat - Miten Suomalaiset toimittajat auttavat eliittiä pysymään eliittinä
Kukkala, Emilia & Purokuru, Pontus
Into Kustannus Oy
2016
270 s.

Nimensä mukaisesti Luokkavallan vahtikoirat on kärkästä kritiikkiä suomalaisia toimittajia ja suomalaista journalismia vastaan. Kirjan suurin ansio siinä, että se osoittaa suomalaisten toimittajien käyttävän valtaa. Vallankäytöllä on myös aina suunta, mikä unohtuu herkästi. Tässä mielessä kirja on hyvin syvällinen ja ajatuksia herättävä, ja kuten lukuisat esimerkit osoittavat etenkin Helsingin Sanomat käyttää tätä valtaa huoletta ja surutta, itse asiaa tiedostamatta. Myös YLE ja muut mediat saavat osansa. 

Oli suorastaan kauhistuttavaa lukea, että vuonna 2013 YLE käski toimittajaa vaihtamaan TTIP-sopimusta koskevaan juttuun haastatellun asiantuntijan toiseen YLElle sopivan lopputuloksen saamiseksi. Helsingin yliopiston "arveluttava", mutta alan todellinen asiantuntija vaihdettiin Turun yliopiston dosentiin, joka heti haastattelun aluksi kertoi ettei ole alan varsinainen asiantuntija. Sitten juttuun saatiinkin ulkoministeriön ja YLEn  toivoma ja hakema myönteinen lopputulos oikein asiantuntijan vahvistamana.

Teokseen haastateltujen anonyymien (hyvästä syystä anonyymiksi jäävien) kertomukset journalismin ja median nykytilasta. Ne ovat kirjan parasta antia monen muun hyvän kohdan ohella ja pistävät ajattelemaan.

Luokkavallan vahtikoirat käsittelee etenkin tapoja, joilla keskiluokasta käsin kirjoitetaan vähemmistöistä, eli kuinka nämä ovat toimittajille objekteja eivätkä subjekteja. Tämä oli toinen hyvin hedelmällinen osa-alue kirjaa, joka tosin sortuu paikoin sanan "fasisti" viljelyyn jokaisessa mahdollisessa yhteydessä. Fasismi-sanan käyttö toi mieleen Ajankohtaisen kakkosen kuuluisan lähetyksen, jossa Erkki Tuomioja nuorena kloppina polttaa sotilaspassinsa ja kyltin kanssa heiluva mummo huutaa mielenilmausta seuraaville poliiseille "VASISTIEN KÄTYRI! VASISTIEN KÄTYRI!" Mutta kuten Paavo Haavikko suurin piirtein kirjoitti "fasismille on aina kysyntää ja se myy hyvin". Haavikon varoitus on vakava. Toisaalta kärkevä ja rehellinen fasisti-sanan käyttö on kirjoituksen luettavuuden kannalta virkistävää. Kirjoittajat kirjoittavat omilla ehdoillaan tekemättä käyttämänsä kielen suhteen puuduttavia kompromisseja. Vallan vahtikoirat onkin diskurssianalyysia pinnallisempaa, mutta huomattavasti selkeämpää ja helpommin ymmärrettävää. Kärkeviä sanoja ei tässä tapauksessa seuraa poleemisuus - vaikka sitäkin kirjassa toki on - vaan syvällinen sanoma.

Vähemmistöjen ohella kirjoittajat kirjoittavat siitä, miten "valkoisesta roskaväestä" kirjoitetaan. Tämä oli yksi kirjan hienoimmista kohdista. Jari Tervon tapaiset kirjalliset kyvyt niputtavat "kotoperäistä paskasakkia" ja kuten kirjoittajat toteavat "siirtävät rasismin itsensä sekä muiden keskiluokkaisten ja libraalien ihmisten ulkopuolelle, johonkin saastaiseen 'valkoiseen roskaväkeen' " Tällä on hyvin syvällisiä vaikutuksia, enkä referoi kohtaa sen pidemmälle. Lukekaa itse.

Annoin Vallan vahtikoirille Goodreadsissa kolme tähteä viidestä. Lukuisista ansioistaan huolimatta teoksessa on lukuisia puutteita. Muutkin arvosterlijat ovat huomanneet, että noin puolivälin jälkeen kirja hajoilee sisällöltään. Kirjan rakennetta olisi pitänyt hioa huomattavasti.

On hupaisaa, että kirjoittajat piruilevat - erittäin aiheellisesti - kaikkitietävinä esiintyvistä toimittajista, mutta sortuvat itse näennäiseen kaikkitietävyyteen. Etenkin kansallisvaltion kritiikissä esiintyy niin karkeita ja virheellisiä yleistyksiä Suomesta ja suomalaisuudesta että hämmästyin muuten niin sujuvan kritiikin keskellä tästä.

Pahemmin särähti kohta "kansalliseepos Kalevalan aineisto kerättiin pitkälti nykyisen Venäjän alueelta ja suodatettiin eurooppalaisten ihanteiden mukaiseksi". Ensinnäkin tuo kohta "suodattaminen eurooppalaisten ihanteiden mukaiseksi" on täysin käsittämätön ilmaus. Kalevalan runojen kokoaminen ja kirjoittaminen oli pitkällinen prosessi ja Elias Lönnrotin työn tunteminen on olennainen osa itse teoksen ymmärtämistä. Hän myönsi itse, että jonkun toisen kokoamana Kalevala olisi ollut todennäköisesti aivan erilainen teos. Kalevalan kirjoittaminen oli harvinaisen läpinäkyvä prosessi, jossa Lönnrotin itse runoilemat säkeet on helposti selvitettävissä. Lönnrot myös säilytti alkuperäiset runot sellaisenaan arkistoituna.

Sitä paitsi kansallisvaltiotamme yritettiin ulottaa näille keräysalueille pariinkiin otteeseen... Tämän hetken valtioiden karttaa tuijottamalla ei todellakaan päästä tilanteeseen, joka vallitsi runojen kokoamishetkellä. Kiinnostavaahan on myös, että Kalevalan runojen "runoaines" on nimenomaan läntistä mutta se säilyi kirkollisten olojen vuoksi idässä. Ehkä voisi paremminkin sanoa, että Kalevalaa on tulkittu eurooppalaisten mallien mukaan. Toisaalta sitä on tulkittu myös marxilaisuuden mukaan ja ylipäätään Kalevalaa, kuten kestävää kulttuuriteosta aina, tulkitaan uudestaan ja uudestaan ja myös selvästi tarkoituksenmukaisesti. Jyrkin muutos oli Kalevalan soturien muuttuminen tulkinnassa esihistoriallisista sotasankereista luonnonilmiöiksi vuoden 1944 jälkeen.

Perhe on pahin kiteyttää Vallan vahtikoirien sanomaa


Kirjan sanomasta tuli mieleen nerokas Perhe on pahin (All in the Family, 1971 - 1979) TV-sarja vuosien takaa, jota Nelonen esitti 2001-2002. Sen esittäminen lytättiin tuoreeltaan ja esimerkiksi Kymen Sanomien urheilutoimittaja lyttäsi sen tuoreeltaan. Toki jos kiinnitetään huomiota Archien suustaan päästämiin mölöytyksiin saadaan sarja näyttämään hyvin rasistiselta, mutta jos huomio kiintyy tähän unohtuu tyystin sarjan nerokas ja oivaltava käsikirjoitus.

TV-sarjan yksi hienoimpia jaksoja on "The Games Bunkers Play" (Tuotantokausi 4, jakso 8) jossa Mike eli Michael "Meathead" Stivic pelaa ryhmäterapiapelejä. Mikehan on sarjassa päähenkilö Archien vävy, hippi ja vasemmistolainen opiskelija, joka pitää itseään sivistyneenä, valistuneena ja suvaitsevaisena. Jakso paljastaa äärimmäisen herkullisesti, miten itse itsensä asemoiminen tuo omat valtarakenteensa. Mike joutuu seläkkäin mustan Lionel Jeffersonin kanssa ja joutuu kuulemaan ikäviä totuuksia itsestään: 

Lionel: "Minusta tuntuu että me emme keskustele mistään muusta sinun kanssasi kuin mustien oikeuksista ja muusta vastaavasta"
Mike: "Mistä hitosta meidän pitäisi sitten keskustella, säästäkö?"
Lionel: "Mustaihoisillakin on sää, tiesitkös?"

Valta-asetelma on selvä. Lionel ei ole missään mielessä tasaveroinen subjekti Miken kanssa vaan objekti, jotain joka on pelastettava. Etenkin jaksoissa, joissa naiset vaativat oikeuksia ja johtaja-asemia Miken eli miehen ilmeet ovat näkemisen arvoisia. Ne ovat feministisen komedian huippuhetkiä.

The Games Bunkers Play jakson loppu on yksi komedian historian käsikirjoituksen hienoimpia. Päähenkilö Archie on henkilö, jonka Jari Tervo niputtaisi armotta ja välittömästi valkoiseksi roskaväeksi. Archie ei ole käynyt kouluja pitkälle, on käytännössä esimiesasemassa alemman keskiluokan ammatissa eikä ole juurikaan sivistynyt ts. tuskin lukee Valittuja Paloja tai "roskaromaaneja" kummempaa lukemistoa ja päästää suustaan rasistisiksi tulkittavia lausahduksia. Tämän kyseisen jakson lopussa seuraplin lopuksi "höynä", todellisuudessa äärettömän fiksu, terävä ja tarkka Archien vaimo Edith toivoo murheellisella äänellä että Mike olisi kiltimpi Archielle. Mikehan kimmastuu,  pilkkaahan Archie armotta Mikea Läskipääksi ja tyhmäksi polakiksi mutta keittiössä Edith selittää pyyntönsä. Miken pitäisi olla kiltti Archielle, koska Archien häijyt sanat kumpuavat tämän kateudesta. Mike voi saada koulutuksen ja hänestä voi tulla miksi tahansa miksi haluaa. Archielta tämä vene seilasi tiehensä jo vuosikymmeniä aiemmin lopullisesti, koska hänen oli keskeytettävä koulunsa perheen elättämiseksi vaadittavien töiden takia.

Kuten Vallan vahtikoirat kirjoittaa, keskiluokkaiset toimittajat pilkkaavat ja samalla aliarvioivat pahasti tätä valkoista roskaväkeä joihin liittyy kaikki negatiivinen ruokavaliosta syrjintään. Kirjoittavat "isänmaan isämmaana" ja ties mitä vähä-alyisyyksiä. Näillä ihmisillä on kuitenkin keinot ja valmiudet ilmaista itseään, mitä ei väistämättä tunnusteta keskiluokan toimittajien keskuudessa. Ainoaksi välittämisen keinoksi ei voi valikoitua journalistin ja tämän haastattelemien asiantuntijoiden sekä viranomaisten lausunnot. Perhe on pahin sarjan Archie on äärettömän sanavalmis ja ilmaisukykyinen. Kielen päristäminen keskustelun päätteeksi saattaa olla lapsellista mutta se on hyvin toimivaa monissa kohdissa. Archien rasismi ja syrjivät lausahdukset kumpuavat tietämättömyydestä ja ymmärtämättömyydestä, eivät missään tapauksessa pahantahtoisuudesta tai julmuudesta. Monesti Archie onkin syrjivimmillään nimenomaan ollessaan hyväntahtoinen. Ja juuri tässä on suuri ristiriita: Archien syrjivä asenne pohjautuu sivistymättömyydelle ja tietämättömyydelle. "Eliitti" ei voi paeta näiden seikkojen taakse omassa syrjinnässään.

Archie ei ole valkoista roskaväkeä koska itse sitä halusi tai koska hän itse sen valitsi. Jaksossa "Archie Learns His Lesson" (tuotantokausi 3, jakso 22) Archie palaa opintojensa pariin saadakseen ylennyksen työpaikallaan. Hän salaa opintonsa muilta hävetessään kouluttamattomuuttaan ja onnistuu jakson lopussa saamaan työn edellyttämän tutkinnon. Se on kuitenkin turhaa, sillä työhön nimitetäänkin pääjohtajan veljenpoika. Tässäkin kiteytyy Vallan vahtikoirien sanomaa: syrjintä ja rasismi on aina lähtöisin todellisuudessa keskiluokasta.

Omaa kritiikkiäni mediasta


Luen säännöllisesti Helsingin Sanomia ja Turun Sanomia sekä seuraan tiiviisti verkkouutisia. Käytän lähes puolen tunnin välein tietokoneen äärellä ollessani ampparit.com uutispalvelinta seuratakseni maailman tapahtumia. Klikkaa tätä -otsikointia kritisoitiin myös Vallan vahtikoirissa ja mielestäni Ilta-Sanomat voisi vaihtaa nimekseen Ilta-Jallun.

YLEn uutisiointi on pitkään ollut käsittämätöntä. Toisinaan verkkouutisiin saattaa ilmaantua klikkaa tätä -tyyppisiä otsikoita ja uutisia kuukausia, jopa vuosia vanhoista uutisista. Arkeologian uutisointi on yleensä surkuhupaisaa. Käsittämättömintä YLEn rakenteessa on se, että se on julkisin varoin tuettu. Toisaalta, kuten Vallan vahtikoirat tuumii, YLEn ilmainen uutisanti pakottaa kilpailijat kilpailemaan entistä enemmän laadukkaalla sisällöllä.

Monelle Helsingin Sanomien toimittajalle Miken pelaama ryhmäterapiapeli olisi hyväksi. On käsittämätöntä, että yksi metromatka Helsingin keskustasta Vuosaareen kertoo toimittajalle kaiken olennaisen ja tietämisen arvoisen Suomesta ja suomalaisista. Itsekin olen kiinnittänyt huomiota siihen, että Hesarin toimittajan matka Itä-Helsinkiin on aina kuin ulkomaanmatka. "Täälläkin voi elää!" ällistellään usein ja seurataan ihmettelevään sävyyn ihmisiä tekemässä tavallisia juttuja. Turussakin kaupunginosilla on oma maineensa, etenkin Runosmäellä, Varissuolla ja Raunistulalla, mutta Turkkari ei luojan kiitos ole sortunut Hesarin tasolle.

Helsingin Sanomien talousmaailman uutisointi ja se, että kosmologit ja kulttuuritoimittajat esittelevät yliyksinkertaistettuja valistuneita ajatuksiaan maailman monimutkaisimmista asioista taustoja ja asiaa tuntematta sai sentään aikaiseksi erinomaisen Asiaton lehdistökatsaus -blogin perustamisen. Helsingin Sanomien kunniaksi mainittakoon, että löysin blogin nimenomaan koska he nostivat sen esille. Ongelmallista on myös se, että Helsingin Sanomat nostaa (YLEn tapaan) "johtaviksi asiantuntijoiksi" toisinaan hyvin kyseenalaisia henkilöitä.

Helsingin Sanomien vakavin ongelma on suoranainen juttujen varastaminen. Turun Sanomissa oli erinomainen artikkeli synestesiasta ja kas kummaa, samanlainen juttu oli hieman myöhemmin Hesarissa. Törkeintä oli Suomen Sotilaan jutun anastaminen ja esittäminen omana keksintönä, vieläpä maailmanluokan uutisesta: Suomen Sotilas havaitsi Ukrainasta otettuja kuvista, että "kapinallisilla" oli käytössään uusimpia venäläisvarusteita. Se todisti suoraan venäläisten sotilasvoimien läsnäolosta kapina-alueella. HS:n toimittaja nappasi jutun Suomen Sotilaan verkkosivuilta ja esitti sen omanaan/Helsingin Sanomien havaintona.

Helsingin Sanomien puolustukseksi on sanottava, että sen väki vaihtuu tiheään ja monille juttu Hesarissa on selvä statussymboli joka kirjoitetaan vain että päästäisiin lehteen. Purskahdin äänekkääseen nauruun Sammakon kirjakaupassa kun havaitsin erään tutun kirjoittaneen kirjan. Esittelyssä kuului "Kirjoittaja on työskennellyt Helsingin Sanomissa" ja tuossa kohtaa pärsähti suuri annos sylkeä aukeamalle. Tyyppi oli kirjoittanut lehteen yhden ainoan (vieläpä keskinkertaisen) jutun, ja voi jo sanoa työskennelleensä maamme suurimmalle lehdelle! En tiedä, kuuluiko tähän myös avustajantehtäviä, mutta aika tyhjällä CV:tä saa paisuteltua. Olen itse kirjoittanut juttuja Turun Sanomiin ja olen tehnyt siitä avustajasopimuksen, mutta en ikinä voisi väittää työskennelleeni heille missään virkasuhteessa tms.

On myös myönnettävä, että Helsingin Sanomat on monin paikoin petrannut journalistista tasoaan. USA:ssa toimittaja Laura Saarikoski pohtipresidentinvaaleihin liittyvässä artikkelissaan "Trumpin suosion takana on keskiluokan kurjuus – se näkyy pikkukaupungissa, josta työt siirtyivät Meksikoon" (HS 21.2.2016) nimenomaan valkoisen keskiluokan kurjistuvaa asemaa haastatellen sekä Yhdysvalloissa ja Meksikossa jääkaappitehtaiden entisiä ja nykyisiä työntekijöitä. Tänään (6.7.) jutussa huumeiden käyttäjistä kuunneltiin myös huumeidenkäyttäjiä eikä pelkästään ylilääkäri Virtasta ja valtion virkamies virtasta ja ylikonstaapeli Virtasta.

Suomalaiset toimittajat ovat kaiken kaikkiaan kummallista sakkia ja kirja hämmentää entisestään. Huomasin jo vuosia sitten arkeologiaa käsitteleviä uutisia selatessani, että melkein jokaisessa artikkelissa oli räikeitä asiavirheitä. Vallan vahtikoirat osoittaa, ettei toimittaja ole väistämättä vastuussa näistä. Esimiehet saattavat suoranaista ilkeyttään tehdä muutoksia artikkeliin juuri ennen julkaisua lupaa kysymättä ja julkaista artikkelin kuitenkin toimittajan nimellä. Törkeintä on tahallisten kirjoitusvirheiden lisääminen artikkeliin ennen julkaisua alaisen nöyryyttämiseksi, josta myös kerrotaan Vallan vahtikoirissa. Itse kirjoitin kerran artikkelin, jonka otsikko vaihdettiin minulta lupaa kysymättä sanomaltaan täysin päinvastaiseksi.

Lopuksi


Kirja poiki näin pitkän blogipostauksen, eli ei se turha opus ole. Vallan vahtikoirissa on omat ongelmansa, mutta se ei pyrikään olemaan lopullinen ratkaisu ja viimeinen sana journalismin ongelmiin. Se täyttää perustehtävänsä, se herättää ajatuksia ja pakottaa ajattelemaan. Ainuttakaan uutista ei lue tämän jälkeen samalla tavalla kuin aikaisemmin. Vaihtoehtoisia, vakavasti otttavia medioita ja uutiskommentteja kaipaa yhä vahvemmin.

Kirjan pariksi kannattaa lukea vuonna 2009 julkaistu Lumedemokratia - Pamfletti. Yhdessä teokset osoittavat, että Suomen ongelmat eivät ole pelkästään globaalissa kaupan taantumisessa, vaan suomalaisen vallan ja vallankäytön rakenteissa ja käytänteissä on syvällä olevia, erittäin vakavia ongelmia. Ongelmia, jotka jatkuessaan ja syvetessään saattavat tuhota meidät.

Toivon Vallan vahtikoirille jatkoa. Nykyinen kirja on hyvä, mutta siinä sisällön hionta ja sanoman selkeys on uhrattu ajankohtaisuudelle, mikä on ymmärrettävää. Kirjassa käsitellään niin tuoreita tapauksia, että se olisi auttamatta "myöhässä" jo esimerkiksi vuoden 2017 tammikuussa.