sunnuntai 30. joulukuuta 2018

Arvio: erikoinen ja kiinnostava kirja laiskiaisista

Bongasin Turun kaupunginkirjaston uutuushyllystä matemaatikko ja shakkipelaaja William Hartstonin (s. 1947) kirjoittaman kirjan Sloths: A Celebration of the World’s Most Maligned Mammal (2018). Erikoinen nimi ja erikoinen konsepti, mutta tulos on suomalaisellekin nopeasti luettava, monipuolinen ja mielenkiintoinen tietokirja. Englannin kieltä ei kannata pelästyä näinkin spesifissä aiheessa!

Sloths: A Celebration of the World’s Most Maligned Mammal -kansi. Kuva: nhbs.com

Youtube-videoista alkujaan laiskiaisista innostunut Hartston on käynyt läpi hyvin laajan ja monipuolisen aineiston selvitelläkseen, mistä tässä otuksessa oikein on kyse. Laiskiaisen ohella pohditaan sanan sloth ja laiskuuden "synnin" merkitystä niin sanoina kuin kulttuurisina ilmiöinä. Tämä tekee kirjasta paikoitellen toisteista, mutta se ei suuresti haittaa. Paljon tilaa menee myös laiskiaisen laiskan luonteen ja "evoluution onnettoman tuloksen" maineen paranteluun. Ilahduttavan piirteenä melkein kaikkien tekstissä mainittujen henkilöiden elinikä tai syntymävuosi mainitaan, mikä kontekstoi tekstiä huomaamatta mutta hyvin.

Aikuinen laiskiainen osaa myös olla hemmetin häijy. Hoitajien käsivarsissa on usein naarmuja ja kynnet kelpaavat tappaviksi aseiksi. Laiskiaisen jäljiltä on esimerkiksi löydetty kuollut jaguaari, jonka vatsan ärtynyt otus oli repinyt auki.

Yllättävää laiskiaisissa on se, miten vähän niistä tiedetään. Tuttua eläimestä lienee useimmille, että kaksi- ja kolmivarvaslaiskiaiset jakautuvat edelleen useampiin lajeihin. Merkittävää on, että laiskiaisten iholla elää levälajeja jotka elävät ainoastaan laiskiaisissa: levistä on löydetty tuoreissa tutkimuksissa antibiootteja ja mm. malariaa torjuvia ominaisuuksia. Ne eivät ole ehkä sittenkään pelkästään naamioinnissa auttavia symbioottisia lajeja. Samoin oli huvittavaa lukea, että kääpiölaiskiaiset syövät lehtiä, joissa on valiumin kaltaista ainetta. Laiskiainen ei myöskään ole tasalämpöinen: lämpimämmässä ilmassa laiskiainen vilkastuu. Se on siis hyvin energiatehokas eläin, mikä lienee koko puuhun päätyneen eläinlajin keskeinen idea. Nämä ovat vain muutamia tuoreita havaintoja erikoisesta ja mystisestä olennosta. Hidas ja sympaattinen otus onkin monella tapaa tieteelle mitä arvokkain olento.

Kulttuurinen katsaus laiskiaisiin on kiinnostava: esiintymiseen kirjallisuudessa (Shapespeare käytti sanaa sloth laiskuuden merkityksessä kuusi kertaa), elokuvissa ja jopa Iso-Britannian parlamentin puheissa. "Laiskiaisrenesanssi" eli otuksen esiintyminen populaarikulttuurissa on hyvin nuori ilmiö. 

Hyvää tuntemusta vasten on yllättävää, ettei William Hartston tunne Lauren Beukesin palkittua Zoo Cityä (2010), vaikka muut tuoreet laiskiaismaininnat on suorastaan ahdettu mukaan. Tässä kirjassa laiskainen on hyvin merkittävässä osassa, suosittelen sitä muutenkin genrerajoja hyvällä tavalla rikkovana ja kauniilla tavalla erikoisena, joskin paikka paikoin (hyvällä tavalla!) kammottavana teoksena. Into Kustannus on julkaissut kirjan erinomaisena suomennoksena vuonna 2016 nimellä Zoo city: eläinten valtakunta. Jos jonkin fiktiivisen kirjan luet ensi vuonna ensimmäiseksi, suosittelen Zoo Cityä.

Lauren Beukesin erinomainen Zoo City (linkki wikipediaan). Lukusuositus laiskiaisfaneille! Kuva: intokustannus.fi

Tuo onkin sitten se ainoa puute kirjassa. Sloths: A Celebration of the World’s Most Maligned Mammal on helppolukuinen, riemastuttava, monipuolinen ja kiehtova tietokirja. Se on samalla läpileikkaus moneen kummalliseen ilmiöön ja sisältää jännittävää knoppitietoa. En esimerkiksi tiennyt, että Yhdysvaltain presidentti Thomas Jeffersson (1743–1826) oli aikanaan hyvin arvostettu paleontologi. Hän tosin epäili tutkittavakseen saamiaan jättiläislaiskiaisen luita joksikin suureksi kissalajiksi julkaisussaan "Memoir of the Magalonyx" (1797), mutta korjasi pian niistä antamaansa arviota lukemansa brittiläisen tiedejulkaisun perusteella.

Kaikkein paras laiskiaisen merkitystä summaava sitaatti on heti Hartstonin kirjan alussa:

"They hang upside down in the rainforest canopies of Central and South America eating the leaves around them; they only shift position when the food runs out or to come down the tree once a week to poo and pee; and they disembowel anything that irritates them. That, I felt, is the perfect lifestyle."

perjantai 28. joulukuuta 2018

Poimintoja vuodelta 2018: osa 2

Game! Game! Gameeee!!

Animal (The Muppets)

Pelejä vuodelta 2018


Vuosi 2018 on ollut kiireinen, mutta kyllä tässä on ehtinyt onneksi rentoutua hieman lauta- ja PC-pelien parissa. Ostin Frostpunkin kohinalla vain huomatakseni, että koneen vääntö ei riitä pyörittämään sitä kunnolla...

Uusista peleistä suosikikseni on noussut Frostpunkin twitter-tilin kautta suositeltu Moonlighter. Peli on lyhyesti luonnehdittuna hauska yhdistelmä Legend of Zeldaa ja kaupankäyntiä. Muuten olen ostanut paljon pelejä Steamissa varastoon pelatakseni niitä paremmalla ajalla. Mukana on niin vanhoja klassikkoja kuin uusia erikoisuuksia. Vanhemmista peleistä olen lähinnä pelaillut Borderlands 1:tä ja 2:ta.

Lautapelirintama on ollut kanssa hiljainen koska joku peliporukasta on aina jossain muualla.  Vuoden 2018 arkeologiakiireet näkyivät heti arkeologien yhteisissä harrastuksissa tai pikemminkin niiden vähäisyytenä. Mainitsemisen arvoisena hankintana ostin suomalaisen Hiidenpelien tekemän Dale of Merchantsin, joka parin pelikerran jälkeen on osoittautunut oivalliseksi hankinnaksi (ks. arvostelu ja selostus täältä, lautapelioppaasta).

Kaikkiaan vuonna 2018 on pikemminkin hommannut tavaraa varastoon paremmalle ajalle ja puuhannut lähinnä takuujuttujen, hyviksi tunnettujen ja tiedettyjen pelien parissa. Toivoisin, että vuonna 2019 on enemmän aikaa peleille ja kirjallisuudelle. Ja tietty varaa niihin!


torstai 27. joulukuuta 2018

Vuodelle 2019: Helmet-haaste

Pitää ryhtyä sitten vuodeksi 2019 Helmet-haasteeseen. Otin vuodelle 2018 Goodreadsissa vaatimattoman 25 kirjan haasteen, ja olen (sarjakuvat mukaan luettuna) lukenut 68 kirjaa 27.12.2018. Jos ottaisin vuodelle 90 luetun kirjan haasteen, niin saisin kuitattua niistä yli puolet Helmet-haasteella!

Alla muistutukseksi Helmet-lukuhaaste 2019:

1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot
2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä
3. Kirja sellaisesta kirjallisuuden lajista, jota et yleensä lue
4. Kirjailijan ainoa teos
5. Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi
6. Rakkausromaani
7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt
8. Kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen
9. Alle 18-vuotiaan suosittelema kirja
10. Rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja
11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa
12. Kirja liittyy Isoon-Britanniaan
13. Kotimainen lasten- tai nuortenkirja
14. Kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin oma sukunimesi
15. Kirjassa käsitellään jotain tabua
16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla
17. Kirjassa on kaksoset
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
19. Et pidä kirjan nimestä
20. Kirja käsittelee sinulle entuudestaan vierasta kulttuuria
21. Julkisuuden henkilön kirjoittama kirja
22. Ilmastonmuutosta käsittelevä kirja
23. Kirjan nimessä on jokin maa
24. Sokkona hyllystä valittu kirja
25. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin
26. Kirja, jota näet sinulle tuntemattoman henkilön lukevan
27. Pohjoismaisesta mytologiasta ammentava kirja
28. Kirjan kannessa on kuu
29. Kirjassa nähdään unia
30. Kirjan kannessa on kaupunkimaisema
31. Kirjassa kuljetaan metrolla
32. Kirjan nimessä on ammatti
33. Olet nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan
34. Kirjassa on usean kirjoittajan kirjoituksia
35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä
36. Kirjassa ollaan yksin
37. Pienkustantamon julkaisu
38. Jossain päin maailmaa kielletty kirja
39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja
40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia
41. Kirja sijoittuu aikakaudelle, jolla olisit halunnut elää
42. Kirjailijan nimi viehättää sinua
43. Kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi
44. Kirja kertoo Berliinistä
45. Kirjan nimessä on kieltosana
46. Kirjassa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö
47. Kirjassa on alle 100 sivua
48. Kirja kertoo kuulo- tai näkövammaisesta henkilöstä
49. Vuonna 2019 julkaistu kirja
50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

Tässä Turkulaisen artikkeli vuoden 2019-haasteesta:

https://www.turkulainen.fi/artikkeli/731986-tuoreessa-helmet-lukuhaasteessa-on-taydet-50-kirjaa-tasta-kirjapaketista-puhutaan

Poimintoja vuodelta 2018: osa 1

Vuosi 2018 on ollut tavattoman kiireinen: kevään–kesän 2018 olin tutkijana Turun yliopiston Sirkkala-hankkeessa ja syksystä alkaen olen tehnyt tutkimusta Evakot Suomen ruotsinkielisillä alueilla -hankkeessa. Tämä on tietysti heijastunut siihen tahtiin, jolla olen päivittänyt blogejani. Hylsyin lentoja -blogin projektini Karjalan Viestien julkaisemisesta 75 v. tahdissa jäi pahasti kesken!

Parempi puolisko aloitti tammikuussa vuorotyöt, ja aamuvuoroviikkoina herätys on kello 04:30. Siksi joka toinen viikko olen someaktiivinen jo aamuyöllä, jos joku on ihmetellyt Twitter-aktiivisuuden outoja aikoja.

Postitan näin vuoden lopuksi muutamia poimintoja vuoden 2018 kohokohdista ja mielenkiintoisia löytöjä yms.


Löytä numero 1: Stand Still, Stay Silent


Kannatti liittyä Twitteriin, koska löysin sitä kautta Minna Sundbergin maanmainion Stand Still, Stay Silent -sarjakuvan (eli SSSS). SSSS sijoittuu tulevaisuuden postapokalyptiseen fennoskandiaan. Maailmaa runnelleen oudon taudin jäljiltä vain pohjoismaat ovat ihmisasuttavassa kunnossa (Suomen keskus on Keuruu). Näiden ulkopuolella on hylätty hiljainen maailma, jossa temmeltää hirmuisia "peikkoja", trolleja ja muita örmelöitä. Nimi tulee siitä, että peikon kohdatessaan on syytä pysyä hiljaa ja paikoillaan...

Sundberg esitelköön itse itsensä:

I'm Minna Sundberg, a Finnish-Swedish woman and the writer and artist of this comic. I was born in Sweden in 1990 and lived in Finland during 1997-2013 (all my school years), then moved briefly back to Sweden during 2014-2015 right after graduating from university, and am currently living in Finland once again.

I got myself a bachelor's degree in graphic design from the university of industrial arts in Helsinki in 2013, and during my two final years of those studies I drew my first proper webcomic, A Redtail's dream, a 556 page tale built around concepts from Finnish mythology. It was a sort of practice comic that I made before starting SSSS because I didn't feel comfortable enough making comics to start my big dream project right away.

SSSS:ssä tähän hiljaiseen maailmaan lähetetään yhteisfennoskandinaavinen tutkimusryhmä etsimään arvokkaita painettuja kirjoja. Mukana on kaksi (käytännössä kolme) suomalaistakin. Kuten arvata saattaa, on matka täynnä vaaroja, seikkailuja ja yllättäviä juonenkäänteitä. Kuulostaa kliseiseltä luonnehdinnalta, mutta kaikki kolme toteutuvat hienosti.

Yllättävä junamatkustaja. Ihmisasutuksen ulkopuolella liikkuvat epäsikiömäiset "peikot" yms. ovat kauhukuvituksen aatelia. Kuva: Minna Sundberg / Stand Still, Stay Silent

Kuten edellisestä kuvasta huomaatte, on SSSS:n taiteellinen tyyli visuaalisesti yksinkertaisesti tyrmäävän upea. Pelkästään fennoskandiaa, mytologiaa ja historiaa valottavat yksittäiset infosivut lukujen lopuissa ovat yksittäisiä loisteliaita taideteoksia.

Kielten sukupuu -infosivu. Tämän voi tilata printtinä! Kuva: Minna Sundberg / Stand Still, Stay Silent

Etenkin folkloristin näkökulmasta SSSS on äärettömän kiehtova sarjakuva: scifiin ja postapokalyptiseen maailmaan on punottu skandinaavista ja suomalaista mytologiaa. Esimerkiksi tutkijaryhmän tiedustelija Lalli on myös "noita" (Mage), joka osaa nostattaa luontonsa. Hiljaisen maailman hirviötkin on nimetty näiden kulttuurien kammotusten mukaan.

Päivitystahti on kiitettävä: sarjakuva ilmestyy (yleensä, poikkeuksia vain harvoin) ma, ti, to ja pe aamulla aikaisella. Hitaahkon alun jälkeen SSSS kaappaa mukaansa ja lopulta toivoo, että kerronnan alla olevat luvut eivät päättyisi, vaan kiehtovasti piirretyssä ja kerrotussa paikassa viivyttäisiin vielä hetki.

Stand Still, Stay Silent on niin ehjä ja hieno kokonaisuus mielikuvitusmaailmana, että se sopisi TV-sarjaksi tai elokuvaksi. Tosin en usko, että kamera tekisi oikeutta sarjakuvan upealle visuaaliselle ilmeelle.

Sarjakuvaa voi lukea täällä:

torstai 13. joulukuuta 2018

Sarjakuva-arvostelu: Pakanat

Joululahjasuositus!

Tuomas Myllylän neliosainen sarjakuva Pakanat on hyvin kiinnostava. Kaksi ensimmäistä osaa julkaistiin jo jonkin aikaa sitten (I kirja 2012, II 2013) ja jatkoa on odotettu. Monelle rahaa pulittaneelle tuli kirvelevänä pettymyksenä, että kaksi viimeistä osaa onkin kaikki neljä sarjista kokoavassa yhteisniteessä, eli joutuu ostamaan ensimmäiset osat tuplasti.

Pakanat (2018)

Teos sijoittuu 900-luvun Suomeen, missä verikoston seurauksena Halikon suku hävitetään viimeiseen mieheen - mutta ei poikaan. Nuori Ari Halikko kulkeutuu Olof Idänkulkijan matkassa itään ja myydään orjaksi. Kuten arvata saattaa, poika selviää ja palaa monien seikkailujen jälkeen Suomeen aikuisena miehenä, kosto mielessään. Koston myötä Ari sekaantuu Suomenmaan mahtisukujen ja turkismarkkinoille halajavien viikinkien valtapeliin.

Hurmeinen tarina kerrotaan sarjakuvan keinoin komeasti. Piirrosjälki on näyttävää, mutta välistä joitakin hahmoja on vaikea erottaa toisistaan. Tarinassa näkyy hyvä perehtyneisyys rautakauteen ja ajankuva on nähdäkseni suht pätevä: Suomessa lienee ollut kaupalla ja kauppaoikeuksilla rikastuneita "kuninkaita", joiden valta tosin lienee ollut niin alueellisesti kuin poliittisesti hyvin rajallinen sekä kiikkerä, ja muistutti ehkä enemmän jaarlia tai kreiviä. Suomalainen mytologia ja "kalevalainen" maailma on saatu mukaan uskottavasti.

Pientä anakronismia kirjassa on luettavissa ajatusmaailmasta, jossa välkkyy "koko Suomenmaa" tai "yhtenäinen maa". Kansallisvaltion kaltaista ideaa ei ollut vielä 900-luvulla missään päin maailmaa, saati sitten Euroopassa, SAATI SITTEN Pohjois-Euroopassa. Tuntuu siltä, että Pakanoiden maailma on sata tai kaksisataa vuotta kehitystä edellä, joskin maailma on silti uskottavan oloinen.

Teoksessa on myös rautakauteen erittäin hyvin (sanoisin: rautaisella ammattitaidolla) perehtyneen suomalaisarkeologi Sami Ranisen erinomainen katsaus sarjakuvan ajanjaksoon. Mies lienee teille tutuin Tursiannotkon kaivauksilta. Ranisen konfliktiarkeologisesta näkökulmasta rautakautta Muinaistutkijassa käsittelevä kuuluisa artikkelipari Tuskan teatteri Maarian Kärsämäellä löytyy digitoituna Suomen arkeologisen seuran sivuilta digitoituina (osa I 4/2005 ja osa II 3/2006).

Ja muistakaa, ainoa oikea paikka ostaa tämä sarjakuva on TURUN SARJAKUVAKAUPPA (Myös Oulussa ja Helsingissä).

sunnuntai 4. marraskuuta 2018

Sarjakuva-arvostelu: Erased

Japanista tulee aina tarinankerronnaltaan ja ideoinniltaan erikoista mangaa. Erased - suomeksi Poissa löytyy Netflixistä laadukkaana animesarjanakin, mutta nyt siis tämä paljon kehuttu manga on saatavissa lehtipisteistä läheltä sinua!



Tarina on aika erikoinen. Jos Higurashi no naku koro ni - murhamysteeritarinat (pelit, elokuvat, hieno anime-sarja) kiehtoivat sinua, on Erased kuin luotu sinulle.

Päähenkilö Satoru Fujinumalla (huono-onninen sarjakuvapiirtäjä) on erikoinen kyky huomata, että hän on loikannut ajassa muutamia minuutteja taaksepäin. Hänen on tuolloin huomattava poikkeama, jonka seurauksena tapahtuu onnettomuus tai muuta kauheaa.

Tarina muuttuu onnettomuuksista paljon synkemmäksi Satorun äidin tultua katsomaan edellisessä pelastustapauksessa loukkaantunutta poikaansa. Seuraava uusi "aikaloikka" tapahtuu Satorun ja äidin ollessa kauppakeskuksen parkkipaikalla ja jokin karmiva tapaus tulee estetyksi, mutta tarkemmin selvittämättä. Satorun äidillä on jokin aavistus tapahtuneesta. Hän tekee tiedusteluja ja joutuu yllättäen murhaajan uhriksi. Lopputuloksena Satoru joutuu tekemään aikaloikkia, jotka johtavat hänet viittä minuuttia kauemmas menneisyyteen: Satorun lapsuuden ala-asteelle!

Synkänsävyistä tarinaa on toisinaan vähän vaikea seurata sarjakuvaruuduilta: mangasarjan seuraaminen kuitenkin kannattaa, sillä animessa on karsittu pois paljon kiinnostavia, joskin tarinan kannalta vähemmän tärkeitä kohtia.

keskiviikko 24. lokakuuta 2018

Yhteysesikunta Roi -vitsit

Koska typerät vitsit ja sanaleikit jäävät kiusaamaan mieltäni, on tässä suositusta Susikoira Roi -vitsikaanonista poikinut saksalaisten ja suomalaisten Yhteysesikunta Roihin viittaava vitsikimara:


Yhteysesikunta Roihin kuuluneet olivat hyvin tärkeitä ja ylpeitä palveluspaikastaan, ja siitä johtuen erotukseksi muista heidän nimiinsä liitettiin yleensä "Roi". Siitä, johtuiko tapa jonkun ulkopuolisen nimeämistä vai itse käyttöön otetusta käytännöstä, ei ole selvyyttä sotapäiväkirjoissa.

Esikuntaan kuului esimerkiksi lääkintäryhmään hyvin nuori kirurgi, jota kutsuttiin aluksi Naperoksi. Koska miestä tarvittiin tämän tästä lyheni kutsumanimi Napeksi, pitihän kirurgi saada paikalle äkkiä ja yksikin tavu vähemmän nopeutti kutsuhuutoa.

Jonkun täydennyserän yhteydessä esikuntaan määrättiin Untersturmführer Ots, joka osoittautui pian täydeksi kansallissosialistiksi, joka ei maailmankatsomustaan ja mielipiteitään peitellyt. Sattui kerran niin, että Untersturmführer Ots oli käymässä rintamalla jolloin hänen kohdalleen osui kranaatinheittimen kranaatti joka silpoi miehen pahanpäiväisesti. Henki pihisi, kun Ots tuotiin verisenä myttynä kenttäsairaalaan.

Miestä leikkelemään ja kokoonkursimaan päätyi Nape, joka oli hyvin hermostunut, ja joko tästä tai potilaan kunnosta johtuen oli leikkausten lopputulos kuin LSD-päissään kokoonkyhätty Frankensteinin hirviö. Lopputulos oli niin kummallinen, että potilasta katsomassa käynyt ylilääkäri tuumasi päätään pudistellen: "Harva natsin operoi, kuin Otsin Nape-Roi"


---

Yhteysesikunta Roin lääkintäryhmään kuului myös saksalainen, hyvin hidas lääkintämies joka jatkuvasti joutui huutamaan muita odottamaan huutamalla murtaen "Halte! Halte" mistä miehelle tuli nopeasti liikanimi.

Kerran lääkintämiehet komennettiin kurssille, jolla opetettiin miten kenttäolosuhteissa pystytään kuumalla raudalla polttamaan kiinni teräaseen pistoja, luodin osumia ja muita vammoja. Harjoittelua tehtiin erikoisten haavaumia osoittavien kaavapiirrosten avulla. Saksalainen lääkintämiehemme osoittautui kuuman raudan kanssa, ehkä saksalaisen järjestelmällisyyden, ehkä luonteensa rauhallisuuden vuoksi poikkeuksellisen taitavaksi näissä harjoituksissa.

Ylilääkäri saapui seuraamaan harjoituksia ja kutsui muut oppilaat seuraamaan tätä mestarinnäytettä. Hän antoi kehaisun näille taidoille mutta muistutti samalla, että tositilanteessa tämä lääkinnällinen operaatio ei ole yhtä helppo tokaisemalla "Harva haavan kalteroi, kuin kaavan Halte-Roi"

---

Yhteysesikunta Roissa palveli myös luutnantti Ryppö Laatokan Karjalasta. Luutnantti Ryppö oli kelpo sotilas mutta tulikuri oli hänellä huononlainen. Kerran talvisessa ja kylmässä Lapin yössä Ryppö poistui esikunnasta ja marssi kohti telttaa. Yllättäen hän huomasi kuun valossa aukiolla oudon suuren möykyn, jota ei siinä ollut hänen tullessaan esikuntaan.

"Ryssiä!" huudahti Ryppö varoituksen ja aloitti välittömästi tulittamaan ankarasti kohti möykkyä sarjatulella konepistoolillaan. Lipas lippaan jälkeen tyhjeni ja tällä välin paikalle oli ehtinyt muita sotilaita Rypön huudon ja hirmuisen paukkeen hälyyttämänä. Rypön lopetettua tulituksen käytiin tutkimassa, mistä ihmeestä oli kysymys.

Ällistys oli melkoinen kun huomattiin, että kuun valossa näkynyt möykky olikin valtava kasa jäätynyttä kusta. Pällistelijöiden joukossa ollut huoltomies tunnusti lopulta, että hän tovereineen oli sinä iltana tyhjentänyt käymälöitä ja he olivat raahanneet kusilaarina toimineen suuren saavin aukiolle ja kipanneet sen sisälle jäätyneen valtavan "virtsakakun" ylösalaisin paikalle. 

Kun tapauksen tausta selvisi ja kaikkia alkoi naurattaa kusikasan sekoittuminen neuvostosotilaaseen, irvaili eräs sotilas: "Harva ryssiä pippuroi, niinkuin pissiä Ryppö-Roi!"

sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Sarjakuva-arvostelu: Tarkastaja Akane Tsunemori #5 ja #6

Oivallisen mangasarja Akane Tsunemorin kaksi viimeistä osaa kolahtivat postiluukusta viikolla ja luin tämän mitä kiinnostavimman sarjakuvan kaksi viimeistä osaa putkeen heti kun kerkesin. Samaan syssyyn tuli myös Erased, jota suosittelen Akane Tsunemoriin tykästyneille.

Tarkastaja Akane Tsunemorin osassa 5 Sybillan kammottava salaisuus paljastuu! Kuva: Tammi.fi

Viimeisen Tarkastaja Akane Tsunemorin kannessa komeilee Tsunemori itse. Kuva: Tammi.fi

Kaksi viimeistä osaa rakentuvat Sibylla-järjestelmää koskevan karmivan totuuden äärelle: totuus paljastetaan lukijalle osassa 5 ja Akanelle itselleen osassa 6. Varsinainen jännite ei kuitenkaan rakennu Tsunemorin ja Sibyllan vaan Sherlock Holmes/Moriarty tyyliin "etsivän" eli Shinya Kogamin ja "rikollisen" eli Shōgo Makishima välille. Molemmat ovat rooleissaan vähintään kyseenalaisesti. Loppu on samantyylinen kuin Sherlock Holmesissa: kun Makishima kysyy Shinyalta, löytääkö hän itselleen korvaajan Shinya vastaa: "Toivottavasti en."

Kaksi viimeistä osaa ovat entistä lohduttomampia mutta toisaalta entistä terävämpiä. Graafista väkivaltaa ei edelleenkään vältellä mutta toisaalta sillä ei mässäillä, vaan filosofisen, psykologisen ja perinteisen draaman huipennuksen annetaan kantaa tarinaa. Viimeinen osa 6 on kaikin puolin täydellinen lopetus huikean hienolle mangasarjalle ja viimeinen luku kelpaa malliksi mille tahansa sarjakuvantekijälle siitä, miten hyvä sarja päätetään.

perjantai 24. elokuuta 2018

Disenchantment

Simpsonien ja Futuraman (suosikkitelevisiosarjani!) luojalta Matt Groeningilta on tullut uusi animaatiosarja, fantasia/satumaailmaan sijoittuva Disenchantment. Ykköskausi on jo Netflixissä ja tulipahan katsottua. Kahden ensimmäisen jakson perusteella ei kannata antaa tuomiota: sarjassa on hetkensä, mutta ongelma on että kaikki on jo nähty.



Ensimmäisen tuotantokauden perusteella sarja on aika epätasainen sekoitus Groeningin aikaisempaa kahta sarjaa. Hahmot eivät ole yhtä unohtumattomia kuin Simpsonien ikoniset persoonallisuudet tai Futuraman iki-ihanat väännökset scifi-klassikoista. Prinsessa Bean on liian kliseinen häitä (ja sittemmin vastuuta) pakeneva prinsessa, jossa on vähän Bart Simpsonia ja vähän Philip Frytä. Loppu jääkin aika ontoksi ja etäiseksi. Haltia Elfo on täysin mitäänsanomaton ja koukuttavaksi hahmoksi, piruksi tarkoitettu Lucikin on aika kesy versio Benderistä. Prinsessa Beanin isän huumori tuntuu perustuvan pelkästään ääninäyttelijän ääneen. Liikaa hahmoista jää puolitiehen, ilmeisesti aikomuksena valottaa näiden sisäistä avaruutta tarinan edetessä.

Huumorikin on jotain siltä väliltä. Disenchantmentin suurin ongelma on, että se kulkee jo kartoitettuja polkuja. Shrek nauroi kolmeen kertaan satumaailmojen kliseille. Terry Pratchettin Kiekkomaailma tyhjensi pajatson moneen otteeseen ja monesta näkökulmasta sekä moneen erilaiseen huumoriin turvautuen, sanoen samalla jotain todella syvällistä ja arvokasta ihmisyydestä. Disenchanted vain raapaisee pintaa. Valtaosa nokkelista lausahduksista on jo tuttuja muista sarjoista (älä sekoita uskontoa ja logiikkaa, duh!) ja slapstick-puoli herättää yhtä paljon naurua kuin dialogi, mikä kertoo paljon sarjasta. Hahmojen keskinäinen naljailukaan ei toimi, jos sillä ei ole kunnon pintaa johon tarttua.

Disenchantment poikkeaa Simpsoneista ja Futuramasta siinä, että halki sarjan kulkee juoni, siinä missä edelliset sarjat olivat jaksokohtaista koheltamista. Ehkä juuri siinä on sarjan ongelma: Groening on joutunut korvaamaan hyvin osaamansa 20–40 minuutin tarinankerronnan ja koukuttamisen pitkäjänteisemmällä rakenteella, joka ei toimi. Pienet vihjaisut eivät riitä loistavaan kerrontaan, kuten Futuraman Jurassic Barkin maailman surullisin tarina alta minuutissa, Meanwhilen suloisenkatkera lopetus tai monen Simpsonit-jakson hupaisa sekoilurakenne.

Sarja ON katsomisen arvoinen, mutta siltä vain jää toivomaan enemmän. Kolmessa ensimmäisessä jaksossa olisi pitänyt pystyä rakentamaan oma toimiva maailma nyrjähtäneellä logiikallaan ja charmillaan, mutta siinä Disenchantment ei valitettavasti pysty edes kymmenessä jaksossa. Toivon toista tuotantokautta, koska tarinankerronta voi vielä tuoda kunnon yllätyksiä.

keskiviikko 27. kesäkuuta 2018

Juslenia p*skaksi

Pääsin viimeinkin kuvaamaan Juslenian purkutöitä. Yli viisi vuotta minäkin tuolla keuhkojani pilasin ja kirjoitin taannoisesta tammikuun 2016 "luuttauksesta" aikaisemmin tähän blogiinkin.

Alla RetroCamera -sovelluksella ottamiani tunnelmakuvia tämän päivän (27.6.) purkutöistä:









torstai 14. kesäkuuta 2018

Sarjakuva-arvostelu: Tarkastaja Akane Tsunemori #4

Kuva: Tammi.fi


Uusin Akane Tsunemori (#4) ilmestyi jo viikkoja sitten mutta koska olen ollut kiireinen ja flunssassa en ole ennättänyt kirjoittaa siitä (moni muukin tärkeämpikin asia kesken...).

Neljännessä osassa filosofinen pohdiskelu jatkuu kiinnostavana, mutta taustalla pyörivä juoni menee eteenpäin isolla vaihteella. Enää salaperäinen Makishima, rikollinen jota Sibylla-järjestelmä ei kykene lukemaan, ei tyydy inspiroimaan ja auttamaan sarjamurhaajia vaan nyt tähtäimessä on koko järjestelmä. Mitä tekee poliisilaitos, kun kaupunkiin ilmestyy suuri määrä oudoin kypäröin varustautuneita rikollisia, joiden rikoskerroin ei nouse vaikka hakkaisi viatonta uhria vasaralla?

Albumin lopussa esitellään tarkemmin toimeenpanija Shusei Kagaria hyvin onnistuneessa välijaksossa.

Tarina siis pitää edelleen otteessaan ja ylipäätään suosittelen tutustumaan sarjaan, jos et ole sitä jo tehnyt. Lehtipisteeseen siintä!

keskiviikko 30. toukokuuta 2018

Frostpunk - Sote ja Kiky talvisodan pakkasissa

11 Bit Studios -pelifirman This War of Mine vakuutti minut parisen vuotta sitten, ja kun näin mainoksia firman tekeillä olevasta, jääkauteen ajautuvasta steampunk-maailmaan sijoittuvasta kaupunkirakennus-selviytymispelistä, olin enemmän kuin houkuteltu.

Joten kun Frostpunk ilmestyi Steamiin kaupan ostin sen melkein heti. Onneksi ensimmäinen ostoyritys epäonnistui, sillä tunnin päästä hinnasta oli tippunut muutama euro pois.

Kaupunki, keskellä generaattori ja tarkastelussa propagandakeskus. Kuva: frostpunk.com


Pelin idea: 1800-luvulla maailmaan on iskenyt jonkin sortin jääkausi ja ihmiskunta on tuhon partaalla. Eri puolille pohjoista (Iso-Britanniaa?) lähetetään valtavia generaattoreita kraatereihin, joiden pitäisi ylläpitää yhdyskuntaa. Ruoasta, puusta ja teräksestä on pulaa ja ennen kaikkea lämmöstä. Pelaaja saa johdettavakseen yhden generaattoriyhteisön, jonka hallitseminen on pirun hankalaa.

Lähes jokainen rakennus tai työpiste vaatii toimiakseen 5/10/15 työntekijää, työläisiä tai insinöörejä. Nämä voivat sairastua (etenkin jos on liian kylmää), olla tyytymättömiä tms. ja monesti rakennuksia pitää mikromanageroida akuuttien kriisien hoitamiseksi. Pullonkauloja on yleensä enemmän kuin yksi ja toisinaan pelaaja vain kyttää resurssimittaria päästäkseen viimein rakentamaan tuikitärkeän hiilipumppaamon tai sairaalan. Pelissä on myös jatkuvasti tutkittava teknologia (jos resursseja riittää), jolla saa uusia, lämpimämpiä tai tehokkaampia rakennuksia ja muita parannuksia. Lisäksi kaupunkia ympäröivää erämaata voi tutkia tiedustelijoilla, jotka voivat tuoda tullessaan kipeästi kaivattuja lisäresursseja ja uusia ihmisiä – tai huonoja uutisia.

Resurssien lisäksi pelaajan pitää huolehtia tyytymättömyydestä (discontent) ja toivosta (hope). Jos tyytymättömyyttä on liiaksi ja/tai toivo putoaa liian alas, on ura johtajana ohi. Pelaan vasta peruspeliä mutta inhimillisiä tragedioita ja suuria katasrofeja on saanut vastaansa riittävästi. Peli on synkkä siinä mielessä, että helppoja ratkaisuja ei ole. Pakkasesta kuolioon mennyt jalka ei pelastu ilman amputointia. Teräsmies ei tule pelastamaan, deus ex machina näyttäytyy jumalankäden sijasta jonkin korkeamman olennon ojennettuna keskisormena. Tiukat tilanteet saavat onneksi välistä jälkeensä suvantoja, joina voi hieman "huilia" mutta yleensä suvannot menevät seuraavaan kriisiin varautumiseen.

Pakkanen kiristyy päivä päivältä ja resurssituotanto vaikeutuu huolimatta uusista kaivoksista ja tuotantolaitoksista, ja vaikka pelin ihania automatoneja, höyryvoimalla toimivia robotteja, saisikin käyttöönsä niin ne tulee aina laitettua liian myöhässä oikeaan paikkaan. Sairaudet syövät nopeasti työvoimaa ja kiristyvän pakkasen sulkiessa keittohuoneet on hätä käsillä. Book of Laws, lakikirja, voi tarjota tilapäisen ratkaisun mutta voi johtaa yllättäviin ja ikäviin seurauksiin. Kiky-ratkaisut eli pidennetyt ja ylimääräiset työvuorot syövät kannatusta vikkelämmin kuin persujen jakautuminen.

Frostpunk on synkkyydessään ja vähemmän aurinkoisessa lähestymistavassaan sangen uniikki. Pelaajan on heti ymmärrettävä, että hän ei johda niinkään kaupunkia kuin ihmisyhteisöä, jolle ei riitä vain leipä ja sirkushuvit. Ihmisiä johdetaan tavoilla, jotka eivät aina kestä päivänvaloa, mutta valoa pelissä onkin vain vähän ja valonaika tarkoittaa ankaraa työaikaa valtaosalle väestöä. "Kaupungin on selviydyttävä" on pelin motto.

Peli vaatii koneelta melkoisia suoritustehoja kaupunkisimulaattoriksi ja itse jouduin pudottamaan grafiikan lähes nollille. Siitä huolimatta peli alkaa jumittaa suhteellisen lyhyen pelirupeaman jälkeen.

sunnuntai 20. toukokuuta 2018

The Death of Stalin - murhaavan hauska komedia

SISÄLTÄÄ PIENIÄ JUONIPALJASTUKSIA!

The Death of Stalin (2017) on elokuva, jollainen on todella vaikea tehdä. Aihe on historiaa vähänkin tuntevalle hyvin kaamea, ja aihetta on pirullisen vaikea käsitellä dokumenttinakin. Mutta miten se taipuu komediaksi?

The Death of Stalin (2017). Kuva: wikipedia

Vastaus: erinomaisesti! Nauroin useaan otteeseen ja kovaan ääneen. Tätä seurasi aina vähän väliä tunne "Onko oikein nauraa tälle?"

The Death of Stalin on sukua Charlie Chaplinin Diktaattorille (1940) ja samalla tavalla Neuvostoliiton mahtimiehet vedetään korkeuksista maan pinnalle. Elokuva alkaa lähes François Rabelaisin tunnelmissa kun yksi kerrallaan Stalinin työhuoneeseen halvaantuneen diktaattorin äärelle saapuvat nokkamiehet ovat enemmän huolissaan vaatteiden likaantumisesta Stalinin laskemasta virtsalätäkössä kuin itse diktaattorista. Jotain hyvin tulevaa kuvaavaa on siinä, että lähes jokainen potentiaalinen vallankahvaan tarttuja vuorollaan istuu tämän vierellä, tahrii itsensä ja vaihtaa sitten toiselle puolelle halvaantunutta esittääkseen pahaa mieltään asioiden johdosta.

Elokuvan komedian elementit ovat perinteisyydessään mestarillisia. Jokaisen komedian elementin takana värjöttää Neuvostoliiton karmea todellisuus. Steve Buschemi Nikita Hruštšovina on huippusuoritus: roolia seuratessa muistui mieleen, että mies ohjasi The Sopranosin ikimuistoisimman episodin eli kolmannen tuotantokauden yhdennentoista jakson "Pine Barrens", jossa Christopher Moltisanti ja Paulie Gualtieri vaeltavat kylmissään metsässä epäonnistuneen surmakeikan jälkeen. 

Jeffrey Tambor koomisen heikkona ja turhamaisena Georgy Malenkovina toimii samoin erinomaisesti. Simon Beale vallan toisessa vaakakupissa Lavrenti Berijana on hyytävän hyvä. Monty Python eli Michael Palin Vjatšeslav Molotovina taas ei ihan alkuun sytyttänyt, mutta vaimon Polina Molotovan (Diana Quick) palattua syyttömänä vankileiriltä Molotovin yhä jatkuva itsepetos toimii. Stalin makaa kylmänä ja kuolleena arkussa, kaikki vakuuttavat vaimon joutuneen tekaistujen syytteiden pohjalta vankileirille mutta Molotovin itsepetos vain jatkuu ja jatkuu hänen toistaessaan litanjana että hänen vaimonsa tuomio oli oikeudenmukainen ja hän on oikeasti loinen, petturi jne.

Inhimillinen ja suorastaan epäinhimillinen petos ja itsepetos ovat elokuvan ihmisten moottoreita, ja tämä tuodaan toistuvasti esille. Juonittelun laadun sijaan alleviivataan paikkoja, joissa sitä tehdään. Stalinin hautajaisista muotoutuu surujuhlan sijaan puhdas kulissien takainen komedia, ja juuri koko tapahtuman kulissimaisuutta esitetään nerokkaasti. Kulissien murtuminen, kun Berija kesken hautajaisten muistuttaa muille näiden synneistä, on hieno repeämä kulisseihin jonka päättää Georgy Malenkovin herkullisen hyvä, mutta trailereihin kontekstistaan irrotettu esitys.

Kaiken taustalla oleva pelko ja paranoia ovat hyvin elokuvassa tasapainossa. Voisi sanoa, ettei Neuvostoliiton "absurdin teatteriin" juurikaan  tarvitse keksiä mitään. Todellisuus on niin hirvittävä, että sen edessä voi vain alistua, menettää järkensä – tai nauraa. Elokuvassa tuodaan myös esille se, että miljoonat ihmiset aidosti surivat Stalinia. Teloitusselleissä todella luultiin, ettei Stalinin laatimilla listoilla ollut mitään tekemistä heidän kohtalonsa kanssa, vaan moni huusi viimeisiksi sanoikseen "ELÄKÖÖN STALIN!" Kohtaukset toivat mieleen Ikitien kolhoosikokouksen, jossa amerikansuomalaiset kommunistit vakuuttivat sydämensä pohjasta että kaikki on erehdystä, Stalin on työläisten suurin ystävä. Tämä uskollisuus kääntyi pirulliseksi aseeksi. On muistettava, että Suomessakin surtiin Stalinia ja monilla paikoilla oikeasti. Jos muistaa Suomen ulkopolitiikan edustajien matelevat surunvalittelut tuolta ajalta, niin ne vain lisäävät omaa hupiaan elokuvakokemukseen.

Historiaahaan elokuvassa on muuteltu ja siellä täällä on epätarkkuuksia, mutta tässä ne menevät kyllä enemmän taiteellisen vapauden kuin laiskan historiantutkimuksen piikkiin. Pääasiallisin muutos aitoihin historian tapauksiin [joista niistäkin liikkuu 2–3 versiota, useampaakin jos otetaan mukaan kidutuksella saadut tunnustukset] on tapahtumien ajallisen kulun turboahtaminen muutamaan päivään, vaikka Lavrenti Berijan tuho kesti useita kuukausia.

The Death of Stalin on kaikin puolin erinomainen elokuva ja loistava komedia. Tärkeintä on, ettei sitä ole nykyelokuvien mallin mukaisesti tahallaan pitkitetty mistään kohtaa ylimääräisillä tai turhilla kohtauksilla, vaan elokuva toimii kellokoneiston tarkkuudella. Maailman paras komedia, Piukat paikat tulee mieleen kokonaissuorituksesta. The Death of Stalin on yksi maailman parhaimmista komedioista. Ainoana vikana suomenkielen tekstitys oli tehty hyvin laiskasti, ja moni hyvä vitsi jää käyttämättä. Siksi kannattaakin keskittyä kokonaan ääniraitaan.

Osoituksena komedian toimivuudesta se on kielletty Venäjällä. On muistettava, että Monty Pythonin mestarillinen Life of Brian kiellettiin Norjassa. Ruotsalaiset väänsivätkin tästä markkinalauseen "Niin hauska elokuva, että se on kielletty Norjassa". Norjassa elokuvateatterit myivät ratkaisuksi matkalippuja lähimpään Ruotsin puolen elokuvateatteriin.

sunnuntai 1. huhtikuuta 2018

Sarjakuva-arvostelu: Tarkastaja Akane Tsunemori #3

Postiluukusta putkahti jo viikkoja sitten Tarkastaja Akane Tsunemorin numero 3. Aikaisempien osien arvostelun löytää tästä linkistä.

Albumissa #3 karmivat rikokset ja rikostutkimukset seuraavat toisiaan. Kakkosalbumin hirvittävät taidemurhat aiheuttavat kitkaa tarkastajien ja toimeenpanijoiden välille ja tarkastajat Tsunemori ja Nobuchika Ginza ajautuvat yhä pahempaan konfliktiin rikosten selvittämisestä. Monessa dialogissa käydään mainiosti läpi ihmismielen synkempiä puolia ja etenkin vierailu psykologian professori Saigan luona on hyvin mieleenpainuva.

Toinen kiehtova, ohimenevä vilkaisu utopian ja dystopian harmaaseen raja-alueeseen on tässä kohtauksessa, kun toimeenpanija Yayoi Kunizuka lohduttaa murhattujen ystävää:

Kuva: Tarkastaja Akane Tsunemori 3.(Hikaru Miyoshi)


Sanojen vaihto on hyvää tarkoittava, mutta kammottava: kun ihmisen tunteet ja sielunelämä on tehty mitattavaksi, muuttuu ilon ja surun, stressin purkamisen ja kaiken tunne-elämän merkitys pelkästään mittaustulosten parantamiseksi. Sibylla-järjestelmä on muuttanut ihmistä sielunelämää myöten koneeksi.

Koko yhteiskunnan tukipilarina toimivan Sibylla-järjestelmän mielekkyys kyseenalaistetaan viimeistään hurmeisessa loppuluvussa. Mitä sitten tapahtuu, kun vastaan tulee rikollinen, jota ei pysty mittaamaan?

torstai 1. maaliskuuta 2018

Kirja-arvio: Suomalaiset fasistit

Suomalaiset Fasistit. Mustan sarastuksen airuet (2016). Kansikuva. Kuva: yle.fi

Käydessäni syksyllä etsimässä tietokirjallisuutta 1920–1930-lukujen Suomesta huomasin kirjaston historiahyllyn tässä kohtaa hyvin vaatimattomaksi. Osaksi tästäkin syystä, paikatakseni sivistykseni aukkoja sotien välisen ajan tuntemuksessa otin Oula Silvennoisen, Marko Tikan ja Aapo  Roseliuksen kirjan Suomalaiset fasistit. Mustan sarastuksen airuet (2016) luvun alle. Lukuvalintaan johti myös tutkijatutun Goodreadsissa antama hyvä arvostelu.

Lyhyesti: kirja osoittautui hyvin kirjoitetuksi, syvälliseksi ja mielenkiintoiseksi. Fasismin alkuperä, turhautuneet I maailmansodan veteraanit, äärioikeistolaisuuden toteutumismuodot ja myötä- sekä vastamäet Suomessa on kartoitettu kiitettävästi. Sain valtavasti uutta tietoa 1920–1930 -lukujen Suomesta ja ilmapiiristä maassamme. Avainhenkilöt ja järjestöt käydään hyvin läpi, vaikka toisinaan niiden kesken vallitsi melkoinen sekamelska – eripuraisen äärioikeiston vika, ei kirjoittajien! Myös fasistiset peitejärjestöt ja niiden tarkoitus esitellään hyvin.

Jonkinlainen ongelma liittyy mielestäni päähenkilön, John Fabritiuksen tuntemukseen. Sata vuotta sitten hän johti Ahvenanmaan valtaukseen pyrkinyttä Uudenkaupungin suojeluskuntaa ja tämän retken vaiheet ja erikoiset vivahteet jätetään lyhyen "epäonnistunut retki" -maininnan varaan. Fabritiuksen ura sodan jälkeen käydään tarkemmin läpi mutta juuri Ahvenanmaan retken vaiheet – eversti Forsellin astumista aluksi johtoon Fabritiuksen ohi ja Fabritiuksen uudelleennousua päälliköksisekä turhauttavia neuvotteluita, Godbyn voitokasta taistelua ja sen hyödyntämättä jättäminen – olisivat ehkä avanneet Fabritiuksen katkeruutta paremmin. Hän haavoittui sittemmin vakavasti Satakunnan suunnan taisteluissa.

Samoin paljon tilaa käytetään sinänsä tärkeään aiheeseen, II maailmansodan surkuhupaisaan fasistien maanalaiseen vastarintaan ja vallankaappausyritykseen. Tässä lähteenä on avainkohdissa pitkälti Oula Silvennoisen Lauri Törnin elämäkerta, jossa siinäkin muistaakseni avainkohdissa viitattiin kirjoittajien aiempaan tuotantoon. Aiheen käsittely on edelleen hieman ongelmallisesti hoidettu, mutta kypsemmin kuin Törni-elämäkerrassa.

Erityisesti hehkutan kirjan loistavaa loppulukua, joka on erinomainen ja ytimekäs katsaus siihen, miksi Suomi on sellainen kuin on ja miksi liberaali markkinatalous voitti fasistiset korporaatiot ja kommunismin. Toivottavasti voittaa jatkossakin: yksi syy kirjan kirjoittamiselle on ollut fasismin noususta varoittaminen.

perjantai 23. helmikuuta 2018

Komedia on vaikeaa.

Ennen kuin alat lukea, pohdi itseksesi tätä John Cleesen kirjassaan Kuten olin sanomassa pohtimaa asiaa: Kuka tahansa osaa nimetä nopeasti kymmenen hyvää draamaa. Mutta koetapa nimetä kymmenen hyvää komediaa.

Eli mieti itseksesi, mitä hyviä komedioita tiedät. Siis alusta loppuun saakka hyvin käsikirjoitettuja ja näyteltyjä, ei sellaisia sketsisikermiä joissa on muutama hyvä kohta. 

Komedian käsikirjoittaminen ja tekeminen on pirun vaikeaa. Draaman ainekset saa kasiin puoli yhdeksän uutisista, mutta kestävää komediaa on todella hankala saada aikaiseksi.

Tässä minun listaukseni. Keksin alunperin kahdeksan hyvää suht nopsaan, vähän pidempään pohdittuani yksitoista ja paremman puoliskon ehdotuksista tuli lisää hyviä. Kaikista ei saanut upotettua videota, joten laitoin linkit hyviin kohtauksiin osassa taas oli vaikea valita hyvää, joten kehotan katsomaan koko elokuvan.


Piukat paikat (Some Like it Hot)


Komedioiden, käsikirjoittamisen ja ajoituksen mestariteos. Billy Wilderin ohjaama komedia kahdesta gangstereita pakenevasta, ristiinpukeutumiseen päätyvästä köyhästä muusikosta on edelleen vertaansa vailla. Käytän tuota ilmaisua "vertaansa vailla", koska verrokkia ei ole. Komisario Palmun Erehdys, vaikka onkin dekkari, kulkee samaa tiukkaa tahtia ja onkin paras maassamme koskaan tehty elokuva.

The Producers (suomennettu Kevät koittaa Hitlerille)


Yksinkertaisesti Mel Brooksin paras elokuva ja samalla nerokas tapa totalitarismin käsittelyyn. Mel Brooks kommentoi elokuvaansa tyypilliseen tapaansa: "Halusin olla ensimmäinen juutalainen, joka tienaa Hitlerillä miljoonan"

Yksi, kaksi, kolme (One, two, three)



Toinen Billy Wilderin huippuohjaus. Kylmää sotaa ja II maailmansodan jälkeisen Euroopan realiteetteja parhaimmillaan.

Bringing up Baby




Ei enää ehkä kovinkaan tunnettu laajan yleisön keskuudessa, mutta tämä todella toimiva komediaelokuva. Gary Grant on antropologina uskomaton.

Hei me lennetään! (Airplane!)



Klassikkofarssi. Niin hyvä että paloja leikattiin sellaisenaan kakkososaan. Don't call me Shirley.

Mies ja alaston ase


Vain Leslie Nielsen pystyi tällaisiin suorituksiin. Frank Drebin saa pöhkötkin vitsit toimimaan. Jostain syystä nauran aina tälle kohtaukselle:

https://www.youtube.com/watch?v=YqAyz1coj44

Brianin elämä (Life of Brian)



Brianin elämä on uskonnollisten ihmisten, ei suinkaan uskonnon pilkkaamisen klassikko. Elokuvista vähiten sketsimäisin ja siksi myös toimivin komedia.

Monty Pythonin hullu maailma (Holy grail)



Nyrjähtäneiden sketsien ja neljännen seinän murtamisen mestariteos. Pelkästään alkutekstit ovat katsomisen arvoiset.

Neljä naurettavaa naapuria (Duck Soup)



Marx-veljesten paras elokuva (muutkin todella hyviä!). Peilikohtaus (yllä) on yksi parhaiten koreografioituja komediakohtauksia mitä ikinä on tehty.

Kala nimeltä Wanda (Fish called Wanda)



Hyvä käsikirjoitus, näyttelijät ja ohjaus tismalleen kohdallaan.

Avaruusboltsit (Spaceballs)

Todella hyvä farssi, jossa paljon kohokohtia. Menee ehkä farssisikermän puolelle, mutta on kuitenkin tervettä parodiaa scifihörhöille.

Tohtori Outolempi (Dr. Strangelove or: How I Learned to Stop Worrying and Love the Bomb)


Outolemmestä piti tulla draama ydinsodasta, mutta se taipuikin komediaksi. Ja erinomaiseksi sellaiseksi! Eli kuinka aikuiset miehet pilaavat kaiken...

Vaaleanpunainen pantteri (Pink Panther) (ainakin I ja II)


Peter Sellers on ainoa oikea Jacques Clouseau. Piste.

Listaa täydennetään jahka keksin lisää...

tiistai 23. tammikuuta 2018

Positiivinen lukuyllätys: Ulpu Iivarin "Kansanvallan puolustajat"

Tajusin vuoden 1918 taustoja itselleni selvitellessäni, etten ole lukenut kunnollista kokonaisselvitystä Sosialidemokraattisesta puolueesta. Kirjastosta valitsin Ulpu Iivarin Kansanvallan puolustajat : sosialidemokraattinen eduskuntaryhmä 100 vuotta (2007).



Teos on nyt kymmenen vuotta vanha ja paljon on tietty ehtinyt tapahtua sen aikana. Kirja julkaistiin juuri ennen talouden pahoja notkahdusvuosia ja finanssikriisiä. Siinä ajassa kirja ei kuitenkaan ole suinkaan vanhentunut.

Eduskuntaryhmän vaiheet käydään hyvin läpi ja kepeitä kertomuksia, anekdootteja ja muita keventäviä elementtejä on mukana täsmälleen oikea annos. Vuosien 1917–1918 tapahtumat taustoitetaan tilaan nähden hyvin täsmällisesti ja taitavasti ja myöhemmätkin vaiheet käydään läpi ansiokkaasti. Muiden puolueiden vaiheita käydään myös historian mittaan läpi vaali vaalilta sopivasti. Ehkäpä Karjalan ja karjalaisten kysymystä sodan jälkeisissä vaaleissa olisi voinut huomioida enemmän, joskin se näkyi käsittääkseni enemmän kunnallis- kuin eduskuntavaaleissa. Esimerkiksi kysymys Merikoiviston perustamisesta Pernajalle sai taakseen karjalaisia sosialidemokraatteja, ja SKDL (Suomen Kansan Demokraattinen Liitto) hyödynsi sitä kunnallisvaaleissa kielikysymyksen kannalta keräten Uudeltamaalta ääniä SDP:ltä.

Kuten Ulpu Iivari itse teoksen alussa toteaa, oli hänellä vain vähän aikaa käytössään teoksen laatimiseen. Vähä aika on kuitenkin käytetty hyvin ja teos on toimiva kokonaisuus. Siellä täällä on ikäviä vuosilukuvirheitä, mutta ne ovat aivan normaaleja virheitä ja onneksi nopeasti tajuttavissa: Yllättävä 20 vuoden heitto kymmenluvuissa on helppo hoksata. Vikakin voi olla yhtä hyvin tekstin automaattikorjauksessa kuin kirjoittajassa. Varsinainen teksti on sujuvaa ja helppolukuista.

Tietyssä mielessä teoksessa on mukana joidenkin "demarien" puhtaaksipesua ja virheiden vähäistä huomiointia. Esimerkiksi Erkki Tuomiojaa käsitellään silkkihansikkain. Mutta – kirjassa on mukana myös puolueen itsekritiikkiä (joskin lievää) eikä vähää aikaa ja tilaa olisi kannattanutkaan käyttää omien haukkumiseen. Helsingin Sanomien mielipidesivuilla kirjoitettiin 22.2.2007 tästä samasta aiheesta lyhyt ja napakka kirjoitus.

Kirjan lukee nopeasti noin kahdessa illassa ja se on malliosoitus siitä miten asiallinen, toimiva, napakka ja hyvällä tavalla tasainen historiikki voidaan kirjoittaa.

keskiviikko 17. tammikuuta 2018

Sarjakuva-arvostelu: Tarkastaja Akane Tsunemori

Postiluukusta kolahti peräti kaksi albumia samaa mangaa arvosteltavaksi! Hyvä yleisö: Tarkastaja Akane Tsunemori. Sarja perustuu animesarjaan Psycho-pass, jota en itse ole seurannut.

Kakkospokkarin kansi. Kuva: tammi.fi


"Siitä on nyt 30 vuotta kun elävien organismien psyykeä voitiin alkaa mitata ja analysoida teknisesti psykometrsisella skannerilla. Numeroarvo kertoo onko henkilö hyvä vai paha. Se on rikoskertoimen perusidea. Jos numeroarvo ylittää rikoskertoimen viitearvon, ihminen otetaan kiinni ja eristetään niin kutsuttuna latenttina rikollisena. Näin voimme ehkäistä rikokset ennen kuin ne tapahtuvat."

"Mutta siitä syntyy myös ongelmia.  On paras käyttää korkean rikoskertoimen omaavien ihmisten hävittämiseen ihmisiä, joilla on myös korkea rikoskerroin. Näilläå poliisietsivillä on korkea rikoskerroin ja heidät päästetään vapaaksi erityislaitoksesta vain sillä ehdolla, että he työskentelevät hallinnolle.. He ovat toimeenpanijoita."

"Jotta he eivät tee väärin..."
"... tarkastajat vahtivat heidän toimiaan tiukasti"

Päähenkilö, nuori nainen Akane Tsunemori saa testeissä parhaimmat mahdolliset pisteet, mitkä mahdollistavat harvinaisen vaadittavan viran: tarkastajan toimen Julkisen turvallisuuden viraston rikostutkintaosastolla. Kuten arvata saattaa, on heti ensimmäinen tehtävä kentällä poikkeuksellisen vaativa ja kyseenalaistaa rikoksen numeroarvoisen mitattavuuden järkevyyden. Sarjassa seurataan tarkastajien Akane Tsunemori ja Nubuchika Ginza sekä neljän toimeenpanijan vaiheita, mutta kuten jokaisessa kunnon dekkarisarjassa, vastassa on odottamattoman ovela vihollinen. Tarkastajia kiinnostavmpia tyyppejä ovat itse asiassa juuri toimeenpanijat, yleensä entiset etsivät jotka liian pitkään rikoksia selvitellessä ovat itse muuttuneet ajatusmalleiltaan rikollisten kaltaisiksi.

Manga sijoittuu tulevaisuuden Japaniin, joka on ottanut teknisesti melkoisia harppauksia. Tärkein keksintö on Sibylla-järjestelmää, joka valvoo kaikkea ja etenkin ihmisten psyykepasseja. Sibylla arvioi tehtävän, johon ihminen soveltuu parhaiten ja jossa tämä on mahdollisimman onnellinen. Psyykepassin väri ja numeroarvo kertovat ihmisen henkisen tilan. Jos tila alkaa horjua, viedään ihminen terapiaan. Jos ihminen kieltäytyy, antaa toimeenpanijoiden perusase, dominaattori, mittausarvon perusteella luvan tainnuttaa kohteen. Korkeita arvoja mitatessaan dominaattori antaa eliminointitilan: herkemmille lukijoille varoitukseksi kerrottakoon, että manga on harvinaisen hurmeinen ja eliminointitilassa dominaattorin laukaukset eivät jätä jälkeensä siistiä luodinreikää.

Sarja muistuttaa ensialkuun Uusi Sherlock -sarjan ensimmäisiä jaksoja, joissa taustalla piilevä Moriarty manipuloi ihmisiä ja suunnittelee rikoksia. Sarja onkin hyvin pitkälle ihmisen synkkää psyykettä luotaava dekkarisarja, jossa perinteiseen malliin pohditaan maailmaa, jossa tavoitteena on utopia mutta tuloksena hyvin pitkälle dystopia. Psykopassien mittaamisen ansiosta väkivaltarikosten uhrien määrä on liki olematon, mutta maailma on yksilöille determistinen. Vai onko? Juuri valinnanvapaus ja sen seuraukset on mangan kantavia kysymyksiä.

Akane Tsunemori tuo lähinnä mieleen Blade Runnerin, ja myöhemmin mangassa (harpoin vähän eteenpäin kuin kahteen pokkariin) myös keskustellaan elokuvan ja sen esikuvana toimineen Philip K. Dickin romaanin Palkkionmetsästäjä (Do Androids Dream of Electric Sheep?) eroista. Mangassa liikutaan myös Shakespearen näytelmien ja muiden klassikoiden teemoissa.

Kevyttä, Salapoliisi Conanin kaltaista dekkarimangaa suosiville en sarjaa suosittele, mutta synkistä rikoksista, lähitulevaisuudesta ja dystopiapohdiskeluista kiinnostuneille ja etenkin Uusi Sherlock -sarjan Andrew Scottin rikollisnero James Moriartyyn ihastuneille sarja tarjonnee kiinnostavan vertailukohteen. Tarkastaja Akane Tsunemori on synkkä, todella hyvin käsikirjoitettu manga jonka suomennos on hyvin täsmällinen. Yksittäiset, tärkeät repliikit on saatu toiminaan erinomaisesti.