Perjantaina 29.7. vietettiin taas kansainvälistä arkeologian päivää. Yksi parhaimpia tekstejä joita luin oli tämä Andy Brockmanin "jälkitotuudellista" arkeologiaa taistelukenttäarkeologian esimerkillä esittelevä "Winter is coming":
http://www.dayofarchaeology.com/winter-is-coming/
Kirjoitus on erittäin oivaltava ja toivoisin jokaisen suomalaisen arkeologin lukevan sen.
Kirjoituksessa mainitun TV-sarjan Battlefield recoveryn arvostelun löytää täältä:
http://thepipeline.info/blog/2016/01/10/review-battlefield-recovery-clearstory-productions-for-channel-5/
Itse kirjoitin Day of Archaeologyyn Viestipataljoona 33:n historiikin kirjoittamisesta eli siitä, millaista sotahistoriaa arkeologi kirjoittaa. Jälkikäteen harmittaa, miten paljon käytin sanoja "of course".
Koska olen akateemisen itsemurhan parhaalla ja suunnittelen ryhtyväni kahvilayrittäjäksi, voinen purkaa tuntojani suomalaisen arkeologian suhteen. Tilanne on arkeologiassa niin harmaa, ettei se voi minun bloggailuistani ainakaan harmaantua ennen lopulta koittavaa mustaksi palamista.
Suomalaisen arkeologian tilasta
Konfliktiarkeologina haluaisin tutkia taistelukenttiä, sotilasleirejä yms. alueita, mutta ongelma on että (mielestäni) professionaalina arkeologina haluaisin tehdä tutkimuksen kunnolla. Tämä kysyy kuitenkin resursseja: rahaa, aikaa, ammattitaitoista työvoimaa yms. Edessä on kuitenkin vanha kunnon sääntö 22, Catch 22: saadakseni rahoitusta kaivauksiin minulla pitäisi olla enemmän kokemusta johtamisesta kaivauksilla ja saadakseni kokemusta johtotehtävistä minulla pitäisi olla rahaa järjestää kaivaukset.
Käytännössä ainut keino jolla pääasiassa kaivajatehtävissä toiminut arkeologi saisi jonkinlaiset resurssit olisi ryhtyä tekemään väitöskirjaa. Tämänkin jälkeen laajat tutkimuskaivaukset olisivat täysi mahdottomuus nykyisessä mallissa, parasta mihin pystyisin olisi kolmen päivän vapaaehtoiskaivaukset joihin saisin muutaman kaverin kaljapalkalla.
Yleisökaivauksia on viime aikoina ilmestynyt joka suuntaan. Niillä tavalliset ihmiset saadaan kiinnostumaan arkeologiasta, sitoutetaan paikalliset ihmiset ja tehdään näille tutuksi omaa kulttuuriperintöä jne. jne. jne. jne. jne. Totuus on että tällä tavalla säästetään rahaa. Kaarinan Ristimäen kirkon kaivausten ympärille kehittynyt yritystoiminta on erittäin ansiokasta ja se sai ansaitusti palkinnon, mutta missä helvetin sivistysvaltiossa kulttuurihistoriallisesti korvaamattoman arvokkaan, vanhimman tunnetun kirkon arkeologinen tutkimus ei saa valtiolta tukea vaan tutkimusvarat on kerjättävä? Vaikka yleisökaivauksilla on puolensa, pitäisi arvokkaimmat kohteet tutkia alusta loppuun pelkästään ammattimaisin voimin ja sille pitäisi järjestää luotettavalla pohjalla oleva tuntuva ja riittävä rahoitus. Kaarinan kunta ei suostunut edes toimittamaan työmaakoppia tämän vuoden kaivauksille. Yleisökaivauksissa on se ongelma jota ei lausuta ääneen, että arkeologian professionaalisuus kärsii. Arkeologisissa kaivauksissa tarvitaan ammattilaisia eikä kaivausjohtajan pitäisi olla ensisijaisesti yleisötapahtuman juontaja joka osaa laulaa, stepata ja jodlata.
Suomalaisten yliopistojen tila on sellainen, että en periaatteesta ryhdy väitöskirjaa tekemään tässä vaiheessa. Tohtoriksi väitteleville syydetään niskaan säästösyistä runsaasti ylimääräisiä työtehtäviä, joihin ei ole varaa palkata varsinaisia alan ammattilaisia tekijöiksi. Enkä uskalla ryhtyä yliopiston tutkijaksi tilanteessa, jossa kirves voi heilua milloin tahansa. Oulu on suhteellisen turvassa pohjoisen ulottuvuuden ja uuden professorin turvin. On kuitenkin päivänselvää, että arkeologeja koulutetaan aivan liikaa eikä yksikään oppilaitos suostu vähentämään opiskelijamäärää. Vaikka aloittaneista 80 - 90 % tuleekin järkiinsä ja vaihtaa alaa huomattuaan ettei arkeologia olekaan niin kivaa, niin missään tapauksessa työtä ei löydy kaikille ja tarjolla olevista pitää käydä ankaraa kamppailua. Ilmassa on selvää odotuksen tuntua "Kelle nalli napsahtaa ja milloin?", johon alistutaan tsaarinajan mentaliteetilla ja fatalismilla. Turun yliopiston arkeologia alistui historialle ja aineen tulevaisuus jää nähtäväksi. Historialliseen aikaan erikoistuneelle arkeologille kuten minulle tämä tarjoaisi mahdollisuuksia, mutta taidan mieluummin yrittää mahdollisuuksiani virallisen akatemian ulkopuolella.
Olen myös periaatteessa vanhan koulukunnan kannattaja, jonka mukaan ainut oikea väitöskirja on monografia aiheesta, jonka eteen on tehty työtä kymmenen vuotta. Nykyinen malli jossa 3 - 4 vuodessa tullaan tohtoreiksi ei tuota todellisia ammattilaisia. Aivan omaa linjaansa vetää Oulun yliopisto artikkeliväitöskirjatehtailullaan. "Tohtoriksi Aku Ankkaa lukemalla" ei ole aivan hatusta vedetty ilmaisu tehotuotantolinjalle.
Kun kymmenen vuoden väitöksentekoprosesseja arvostellaan liian pitkiksi, tehottomiksi ja "linnoittautumiseksi nojatuoliin norsunluutornissa" unohdetaan, että tuon kymmenen vuoden aikana rakennetaan laajat kontaktiverkostot, kirjoitetaan kirjoja sekä artikkeleita, pidetään luentoja ja kommunikoidaan väitöskirjan aiheesta. Aikanaan Suomen valtiomiehet tulivat yliopistotaustoista, koska heillä oli laajan yleissivistyksen mukana tullut kontaktiverkosto ulkomaille. Jos nykyään haluaa onnistua väitöksessä määräajassa, pitäisi neljässä vuodessa kaikki paukut käyttää käytännössä tutkimiseen ja kirjoittamiseen. Kunnon väitöskirja ei kuitenkaan synny pelkästä tutkimisesta ja kirjoittamisesta vaan myös siitä, että sen aiheen kanssa vuorovaikutetaan muuhun akatemiaan ja yleisöön pitkällä aikavälillä. Väitöskirja on matka, ja kunnollisessa matkassa itse matkanteko on päämäärää tärkeämpi. Sillä mitä muuta itse elämä on, kuin matka?
Julkaisuja! Enemmän julkaisuja!
Oulun yliopistossa on myös kopioitu lääketieteellisen ja fysiikan linja jossa julkaisuun ämpätään jokaisen samassa kahvihuoneessa käyneen nimi. Koska tieteen rahoja jaetaan julkaisumäärien perusteella, saadaan yksinkertaisella silmänkääntötempulla julkaisumäärä moninkertaistettua. Kun X:n artikkeliin "osallistuvat" myös tutkijat Y ja Z, tutkijan Y artikkeliin tutkijat X ja Z sekä tutkijan Z artikkeliin tutkijat X ja Y, saadaan näyttämään siltä, että jokainen on kirjoittanut kolme artikkelia eli 3 X 3 = 9 artikkelia. Todellisuudessa syntyneitä artikkeleita on vain kolme.
Tieteessä käydään ankaraa vääntöä siitä, kuinka monen kirjoittajan nimi oikeasti pitää mainita artikkelissa. Huipentumana oli eräs ulkomaalainen fysiikan laitoksen artikkeli, johon osallistuneita oli kirjoittajaluettelossa tuhansia. Tämän käytännön hyödyntäminen rahoituksia jaettaessa on epäreilu humanisteja kohtaan, jotka kirjoittavat artikkelit yleensä pareittain tai yksinään.
Itse olen sooloilija ja kirjoitan mieluummin yksin. Olen suorastaan paranoidi sen suhteen, ketkä tekstejäni lukevat. Tämä on seurausta tapauksesta, jossa lähettämäni artikkeliehdotus hylättiin eräästä historian aikakaussarjasta mutta yksi artikkeleita arvioineen lautakunnan jäsen anasti ehdotukseni ja kirjoitti sen pohjalta oman artikkelin toiseen julkaisuun. Tunnistan omat pointtini tekstistä, mutta käräjille tämän kanssa on mahdotonta mennä. Ylempien akateemikkojen tapa lisätä oma nimensä alaisten artikkeleihin lupaa kysymättä ja suoranainen tutkimusaiheiden varastaminen on yksi syy, miksi halu mennä yliopistoon vähenee vuosi vuodelta ja kuuluminen kuulumiselta.
Arkeologiassa valittaminen eettisille toimikunnille on mahdotonta, koska piirit ovat pienet ja valittajan henkilöllisyys saadaan kyllä selville anonyymiyden säilyttämisen lupauksista huolimatta. Eräässä akateemisessa "riidassa" akateemikko hyödynsi kontaktejaan, otti selville referee-arvostelussa olevan vastakkaista kantaa esittävän artikkelin arvioitsijoiden (salassa pidettävät) nimet ja kehotti näitä hylkäämään arvioitavana olevan artikkelin. Ei tarvinne arvata, miten vaikeaa on saada eettisten lautakuntien edustajat puhumaan kiusallisesta kantelusta edustajalounaalla vanhojen tuttavuuksien pohjalta.
"Ei korppi korpin silmää noki"
Suunnitelmiini kuului julkaista paljon tieteellisiä artikkeleita alan lehdissä saadakseni "akateemisia pönöjä" joilla hakea työpaikkoja ja tutkijan tehtäviin. Olen kuitenkin luopumassa touhusta. Esimerkiksi Muinaistutkijaa ei lue kukaan ja jos siihen artikkelin kirjoittaa niin sen lukee todennäköisesti tuttu tutkija - kohteliaisuudesta. Sirpaloituminen on tuonut sen ongelman että jokainen on oman alansa asiantuntija eivätkä muiden kirjoitukset juurikaan kiinnosta. Unto Salon muistelmissa esiintyneessä lauseessa "Nykyään koulutetaan ammattilaisia mutta ei enää humanisteja" on pointtia.
Vaikutusta omaan ammattikuntaan ei ole, ellei lasketa sitä että vanha kiistakumppani saattaa kirjoittaa ihan vaan periaatteesta vastineen artikkeliin. Pohdimme toisinaan saunoessa Kuka kukin on kirjaa arkeologiasta, mutta siihen pitäisi asioiden ymmärtämiseksi liittää suunnaton kartta joka osoittaa liittolaissuhteet, riidat, parisuhteet ja päättyneet parisuhteet koska ne ovat yleensä julkaisujen ja tutkimusaiheiden todellisia moottoreita. Suomalaisessa arkeologiassa on se kirjoittamaton sääntö, että tärkeämpää on kuka väittää kuin mitä väittää. "Henkilöt riitelevät, eivät asiat" on pyhä sääntö. Arkeologiassa voi tehdä akateemista uraa vain väittämällä sinnikkäästi muille vastaan ilman omia varsinaisia tutkimusaiheita tai muita intressejä.
Harkitsin kirjoittavani artikkelin ryssänuuneista Muinaistutkijaan, mutta kun huomasin ettei aikaisempaa artikkeliani lukenut takuulla kukaan kirjoitin lyhyen, napakan alio-kirjoituksen Turun Sanomiin. Kirjoituksen lukenut tuttuni, ei-arkeologi, kiitteli minua jutusta ja sanoi, että menee kesällä purjehtiessaan Turun saaristoon vilkaisemaan paria uuneista ja lupasi kertoa minulle jos näkee niitä lisää. Alio päätyi myös lähteeksi wikipedia-sivustolle. Plus aliosta maksettiin. Huomattavasti suurempi vaikutus kuin 25-sivuisella lähdeviitteistetyllä artikkelilla tieteellisessä julkaisussa. Tosin sanomalehtien kirjoittamisen vaikutus on hyvin lyhyt. Eräs tutkija tuli kertomaan minulle, että oli pari viikkoa aiemmin lukenut tuoreen artikkelin suomalaisten sotilaiden tekemistä keksinnöistä ja kehotti minuakin lukemaan sen. Vastasin että tiedän artikkelin vallan hyvin sillä olin kirjoittanut sen itse.
"En kaipaa valtaa, loistoa..."
Yksi ongelma arkeologian julkisuudessa, joka on sekä arkeologiasta riippumaton että riippuvainen on se että suomalaisten yleissisivistys arkeologian suhteen on likimain olematon. Historian opetus alkaa Ruotsin vallasta ja sekin on yleensä vapaaehtoinen lukion kurssi. Muistan omasta Suomen historian oppikirjasta, että "Kivikaudella suomalaiset palvoivat aurinkoa ja auttoivat tätä taistelussa pimeyttä vastaan uhraamalla tälle". Todennäköisesti kirjoittaja keksi tuon omasta päästään. Jos jokin lukio Peräpohjolansavossa järjestää yhtenä syksynä kurssin esihistoriasta, on se jo valtakunnallinen uutinen. Koulutusrahojen leikkauksen myötä näitä tuskin järjestetään tulevaisuudessa. Tämä yleissivistymättömyys esihistorian ja arkeologian suhteen näkyy siinä, etten ole lukenut oikeastaan ainuttakaan arkeologiasta kertovaa YLEn, Ilta-Sanomien tai muun valtamedian artikkelia tai juttua jossa ei olisi ollut suorastaan törkeitä ja parhaimmillaankin surkuhupaisia virheitä.
Olen aikaisemminkin valittanut suomalaisista sanomalehdistä ja mediasta ja arkeologian uutisissa viliasevät virheet ovat saaneet minut pohtimaan, miten paljon virheitä on artikkeleissa niiltä aloilta joita en itse tunne lainkaan? Kiinalainen sananlasku kuvaa tunteitani hyvin:
"Näkemästäsi usko vähän, kuulemastasi älä yhtään mitään"
Sieluton arkeologia
Nykyistä arkeologian tilaa kuvataan postprosessuaaliseksi arkeologiaksi, jossa tutkimuskenttä on sirpaloitunut. Tai kuten englanninkielisissä julkaisuissa sanotaan "anything goes". Heti valmistuttuani arkeologiasta liityin Sarksiin eli Suomen arkeologiseen seuraan mutta erosin siitä tänä vuonna Tampereen arkeologipäivien jälkitunnelmissa. Vuosittaisten arkeologipäivien aiheet ovat suht ympäripyöreitä ja kokousten ainoa tarkoitus on nostaa hintoja että vastaisuudessakin voidaan kokoustaa.
SARKS ei edes yritä vaikuttaa arkeologiasta käytävään keskusteluun laaja-alaisesti vaan omassa pienessä sisäpiirissä. Jos sen jäsenet osallisuvat johonkin ulkopuoliseen tehtävään niin nämä voisivat olla mukana myös yliopiston, yrityksen, muun yhteisön tms. jäsenenä. Arkeologian edustajan siltä voisi olettaa saavansa kuulla laajoja kannanottoja arkeologian puolesta.
SARKS ei kuitenkaan yksin ole syynä tähän vaikuttamattomuuteen, vaan syy on ammattikunnassa joka rakastaa yli kaiken olla toistensa kurkussa kiinni ja raatelemassa. Unto Salo kirjoitti muistelmissaan toistuvasti että eräs mies oli "lyönyt kirveensä kiveen mutta kunniaksi on sanottava, että on sentään lyönyt". Arkeologiassa aloitetaan ennen kirveen kohottamistakin vittuilu arvostelu siitä, että käytettävä kirves on teroittamaton, varsi väärän mallinen, hakattava puu on väärää lajia ja lyömisasento on väärä. Ja ennen kaikkea lyöjä on aivan väärä ihminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti