Hajanaisia Aasiakaskokemuksia museomaailmasta

Netissä toimii mainio Aasiakas-sivusto, johon on koottu asiakkaanpalvelukokemuksia/yrityksiä suoraan helvetistä. Itse olen ollut oman aikani museo-oppaana ja tiskin takana, ja yritän pitää linjani "ei-koskaan-enää". Siinä hommassa huomasin, että ihmiskunta on planeetan onneksi tuomittu tuhoon evoluution epäonnistuneena ja hupaisana oikkuna. Antaisin mielelläni dinosauruksille uuden yrityksen.

Vaikka en ollutkaan museon palveluksessa, niin toukokuussa paimensin Terijoella Repinin museossa ryhmääni oppaiden puolesta. Selkeästä kuvauskiellosta huolimatta yksi yritti kuvata jalat leveässä haara-asennossa huoneita ja joka paikassa piti nojata alkuperäisiin huonekaluihin. Koomista oli, että melkein jokaisessa huoneessa oli asiakkaita varten vapaita tuoleja. Niihin istuutumisesta kieltäydyttiin lähes kategorisesti.

Forum Marinumista muistan naisoppaalle koituneen kokemuksen Tykkivene Karjalassa:

"Milloin tämä alus on rakennettu?"
"Vuonna 1968"
"Oletko sinä palvellut tällä aluksella?"
"En ole, en ole käynyt armeijaa lainkaan"
"Osallistuiko tämä alus toiseen maailmansotaan?"
"Ei."
"Hei, olitko sinä tällä laivalla mukana silloin kun se oli sodassa?"

 Klassikkoja ovat asiakkaat, joille sanotaan hyvissä ajoin ennen kierrosta, ettei esineisiin saa koskea. "Tietysti!", "Tottakai me se tiedetään!". Liikutaan sitten ryhmässä: "Tietysti" "Juu!".

Kierroksella: ryhmä leviää kuin akanat tuuleen, kaksi jää jälkeen norkoilemaan aiempaan huoneeseen ja kolme painelee edeltä seuraavaan huoneeseen. Vuosisatoja vanhoihin huonekaluihin nojaillaan reteästi kyynärpäällä. Eräässä kartanomuseossa viikko sitten olivat oikein aukoneet lipastojen laatikoita ja siirrelleet huonekalujakin. Klassikko on lihava nainen, joka tuumi että on ollut 1600-luvulla hankala istua näissä tuoleissa, kun tämä naru keskellä kiilaa ikävästi persvakoon. Tuoli vain natisi autuaasti hymyilevän naisen kankun painon alla.

Tökkiminen, esineiden hinkkaaminen ja "tukevuuden kokeileminen" eivät missään tapauksessa ole koskemisen muotoja. Huomautuksiin vastataan vittuilulla: "No kai täällä sentään saa jalat lattiaan koskea!"

JA NE **********N LAPSIPERHEET! Pelkästään siksi, että lapset tuodaan museoon ei tarkoita sitä, että nämä automaattisesti muuttuisivat kultturelleiksi sivistysihmisiksi. Oma "hauska kokemukseni" on Suomen Joutsenelta lapsi, joka meni väkisin kahden narun ali kannella korjattavaan kohtaan ja sai naulasta ison haavan jalkapohjaan. Juostuani hakemassa laastaria ja desinfiointiainetta vanhemmat valittivat minulle, ettei korjauskohdassa mukamas ollut riittävästi esteitä.

Olin myös eräänä kesänä Kuralassa hommissa jahtivoutina kokeiluverstaalla. Kivikausinäyttelyyn tuli vanhemmat ja noin 2-3 vuotias tyttö. Tyttö otti oikein kunnolla vauhtia ja heittäytyi juosten kädet levällään yhtä standia vastaan. Standi meni nurin ja siihen kiinnitetyt tavarat sinkoilivat pitkin lattiaa. "Oijoi" sanoivat vanhemmat, nappasivat lapsen syliin ja ryntäsivät pakoon. Ehdin vain tokaista "onneksi olivat replikoi---"

Tupakoitsijat. Suomen Joutsenen kannella on yllin kyllin puuta ja tervaa ja tupakointikieltokyltit lähes kahden metrin välein. Kyllä vaan joku oikein röyhkeästi pisti kannella savuketta huuleen metrin päässä merkistä, koska "hänhän oli ulkona".

Kuten alussa mainitsin, pidän museotyökokemukseni perusteella ihmiskuntaa hukkaan heitettynä vaiheena maapallon kiehtovassa historiassa. Kerran sain aikaisemmin mainitsemassani kivikausinäyttelyssä opastettavaksi miehen ja pojan, joista mies oli heti sisään tultuaan huudahtanut "Onpa upea intiaanikanootti!". Selostin, että tämä ei ole intiaanikanootti vaan kivikautisen suomalaisen veneen rekostruktio, jossa on käytetty pelkästään suomalaisia arkeologisia löytöjä pohjana laatimisessa eli veneellä ei ole mitään tekemistä intiaanikanoottien kanssa. Masennuin, kun opastuksen jälkeen mies tokaisi pojalle: "Mutta kaikkein upein oli se intiaanikanootti!". Aloin nopeasti menettää kunnioitusta museoita kohtaan kansaa kasvattavina ja valistavina laitoksina.

Ihmiset eivät tunnu poistuvan museoista viisaampina kuin he sinne tulivat. Pikemminkin oppaat poistuvat työpäivän jälkeen turhautuneempina kuin aamulla töihin tullessaan. Museoliiton pitäisi vaatia museoissa työskenteleville palkkaan korotuksia perusteena mielenterveyteen kohdistuva kohtuuton rasitus

Kunnon fiksut asiakkaat muistaa vieläkin, heitä kun oli vain pieni kourallinen. Muistan Forum Marinumista venäläispojan, joka kysyi älykkäitä ja kiitti lähtiessään kumartamalla. Muistan Kuralasta ranskalaiset muinaistekniikkaharrastajat, jotka hämmästyttivät minut piilajien tuntemuksellaan. Tykkivene Karjalaa kunnoittivat eniten aluksilla palvelleet matruusit. Alus oli kuulemma hajota, kun kanadalainen nuorisojääkiekkojoukkue koetteli sen kestävyyttä taklailuilla.

Museo tuntuu saavan kunnioitusta pääasiassa asiakkailta, joilla on suora side siihen.

Täysin työllistetty työtön ja muuta kummaa

Museoviraston kaivaushommien jälkeen olenkin sitten virallisesti työtön mutta omalla tavallani työllistetty. Kirjoittelen isoa liutaa artikkeleita ja lupaamiani juttuja erilaisiin julkaisuihin. Tarkastelun alla on muun muassa lyijykuulia Koroisista, gradun valtavirtaistamiseen liittyviä kirjoituksia, oppimateriaaleja kouluille ja yksi kirjoitus Turun Sanomiin.

Heti kun olin päässyt kaivaushommista kotiin ilmoittauduin verkossa työttömäksi, mutta minulla alkaa jo olla vainua virkatien kulkemisesta: käy aina paikan päällä katsomassa ihmisiä silmiin. Kannatti käydä: Työvoimatoimistossa oli edelleen osoitteeni armeija-ajaltani. Kahden viikon sisään luvattu yhteydenotto työkkäristä olisi tullut Itä-Suomesta! Nainen lupasi ystävällisesti päivittää tietoni heti, kun olin tehnyt lomakkeen. Kolme vuosien varrella tekemääni osoitteenmuutostanikaan eivät olleet kirjautuneet Työvoimatoimiston tietoihin... Näin se homma etenee.

Plöts ja wobliwobli - rautaa nousee taas

Kolmenkympin rajan lähestyessä kroppa ei enää toimi niin kuin pitäisi, ja seurauksena olen alkanut - kauhistus sentään - lihoa. Vaikka kaivaminen oli rankkaa puuhaa monilla paikoilla, niin jatkuva aterioiminen pizzerioissa ja lounaspaikoissa sekää tietysti tölkki kuohuvaa työpäivän päätteeksi alkoi kertyä kroppaan. Onneksi on tahdonvoimaa - jos kaksi gradua valmistuu ajoissa, niin totta hitossa pitää löytyä mielestä vahvuutta pakottaa itsensä kuntokuurille.

Nousen joka aamu varhain samaan aikaan paremman puoliskon kanssa, autan häntä tekemään evässalaatin kummallekin ja kun hän on lähtenyt töihin, teen itse punttitreenin. Viikko yksi menossa tätä, ja nyt en tee samaa virhettä kuin kaksi vuotta sitten yrittäessäni punttikuuria. Silloin rehkin heti ensimmäisenä päivänä aivan liikaa, ja sain koko kropan kahdeksi viikoksi kipeäksi. Meni maku koko touhuun.

Aloitin siis kevyesti, muistan alku- ja loppuverryttelyn sekä lämmittelyt ja lisään rasitusta aina parin päivän välein. Ensi viikolla siirryn jo käyttämään raskaampia painoja suurimmassa osassa harjoituksia.

Viimeksi lihoin toisena opiskeluvuotenani, mutta kuuma kesä Forum Marinumin kesätöissä kulutti ne kilot. Siinä hommassa saa nimittäin juosta joka päivä asfalttikentän yli  rakennuksesta ja laivasta toiseen.

Käännytysyritys

Turussa on se hyvä puoli, että jos haluat jotain kummallista tapahtuvan, niin myös käy. Sää oli lauantaina suotuisa ja sisälläolo tökki eikä kirjoittaminen maistunut, joten nappasin Steinbeckin kirjan Torstai on toivoa täynnä ja hain kaupasta pientä purtavaa. Joen varrella oli erittäin viihtyisää. Turku on saanut nauttia kauniista päivistä. Huomioni kiinnittyi pitkin joen vartta etenevään mieheen ja naiseen, jotka tuntuivat puhuttelevan jokaista vastaantulijaa. Ehtivät minunkin kohdalleni, ja asian kumma tola selkesi. Katsoin kaukaa, että olivat liian vanhoja feissareiksi, eivät ahdistavan oloisia jehovantodistajiksi ja liian aktiivisia kysyäkseen pelkästään tietä jonnekin päin Turkua. 

Kyseessä oli kaksi irlantilaista lähetyssaarnaajaa, jotka halusivat käännyttää suomalaisia luterilaisia katolilaisiksi. Olivat kuitenkin ihan mukavan oloisia ihmisiä, iältä arviolta 50–60-vuotiaita. Kutsuivat messuun puhumaan papin kanssa, joka osaisi heitä paremmin kertoa katolisesta uskosta. Sain katolisen pyhimysriipuksen ja "käyttöoppaan". Yritin keskustelua pyhimyksistä, jesuiitoista ja kirkkorakennuksista (humanisti keskittyy tällaisiin asioihin), mutta keskustelu ohjautui pääasiassa Jeesukseen ja Mariaan. Halusivat keskustella katolisesta uskosta, ja no, arkeologi ja historioitsija nyt haluaa keskustella organisaatiohistoriasta ja infrastruktuurista. Ei silti, lupsakka parivaljakko.

Luettua ja nähtyä

Mielenterveydelle hyväksi, että olen saanut luettua ja katsottua kaikkea hyvää. Kirjapuolelta olen saanut luetuksi Hertta Müllerin Ihminen on iso fasaani ja Steinbeck on kesken. Kumpaakin pitää lukea hitaasti nautiskellen. Historiapuolelta luvussa on Mansteinin Menetetyt voitot.

Elokuvia tuli katseltua kentällä monia. TV:stä tuli vanha kunnon Rautaristi. Vihreän timantin metsästys on samoin kunnon klassikko, joka tuli katsottua pitkästä aikaa. Nappasin kirjastosta DVD:itä, joista ehdin katsoa Korean sodasta kertovan The Front Linen. Se oli erinomainen ja hyvin inhimillinen sotaelokuva. Sankaruus, yli-inhimillisyys ja korkkarimeno olivat kokonaan poissa. Sympatiaa molemman puolen korealaisia kohtaan osoitettiin, mikä oli hyvin liikuttavaa. 

Viimeisellä kenttäviikolla alkoi sarjanarkkarius, joka tällä kertaa kohdistui kohuttuun ja kehuttuun Silta-sarjaan. Katsoin viimeiset jaksot eilen ensimmisestä tuotantokaudesta, ja hitto kun on hyvä sarja! Mistä löytyisi toinen tuotantokausi?

Tämä on nyt pelattu.

Ilokseni sain kuulla, että Grim Fandangon uusintaversio tulee myös PC:lle. Maailmassa on oikeutta. Niin juu, ja nyt on pelattu Starcraft 2:n ensimmäinen osa, Terran-kampanja läpi. Vau mikä peli. Kertakaikkiaan vau. Pelasin sen itseasiassa kahdesti läpi, koska halusin pelata myös vaihtoehtoiset tehtävät. Mistäs osa 2, Heart of the Swarm?

Mistäs tämän etsisin käsiini?

Kaksi viikkoa diggailua

Ja ohi on. Kahden viimeisen viikon aikana tuli pistäydyttyä kodin lähellä Virusmäellä, Helsingissä putsaamassalöytöjä Sturenkadulla, Lempäälässä sekä Perniössä Tiikkinummella. Virusmäki ja Tiikkinummi ovat näistä mitä klassisimpia suomalaisen arkeologian kohteita.

Virusmäki ja kipeät kädet

Turun Virusmäen kalmiston lähelle suunnitellaan rivitaloja, aivan tien toiselle puolelle. Juhannuksen jälkeen vietin Turussa pakolliset lomapäivät, joiden jälkeen säästyin ilokseni suuremmilta matkusteluilta: kaivoimme Virusmäellä, missä ovat kaivelleet viime vuosisadan alussa Tallgren ja Hackman.

Lopputulemana oli, että tien toiselle puolelle on ajettu uskomattomat määrät soraa ja savea. Tätä ei voinut kaivaa normaalisti lapiolla ja lastalla, vaan lapio piti iskeä sopivassa kulmassa maan pintaan ja terää piti pyöritellä, että pinta rikkoutuisi. Ranteet tulivat kovan maan kaivelusta helkkarin kipeiksi.

Monttu auki Virusmäellä

Löytöinä tuli klassista tiiltä ja lasia, sekä tietenkin vanhoja kunnon Alkon pullonkorkkeja. Kalmisto ei siis kuopituksen perusteella jatkune tuolle puolen Virusmäentietä.

Hauskana tapahtumana saimme "kaivauslemmikin", tällä kertaa patalaiskan pulun. Se lennähti aina aamuisin pakettiauton viereen ja nökötti siinä paikoillaan. Otus ei liikahtanut minnekään, vaan tyytyi nokkimaan ruohoa ympärillään. Selvästi se kerjäsi ruokaa.  Haukuin kyyhkystä sosiaalipummiksi, verorahoilla eläjäksi ja laiskottelijaksi. Lintu ei ollut moitteistani moinenkaan, vaan tyytyi tuijottamaan keltaisilla silmillään. Ihme elikko.

Laiska ja saamaton pulu eli "Sepelvaltimokyyhky"

Lempäälä on p*ska paikka

 

Helsingissä pääsimme seuraavalla viikolla maanantaina putsaamaan tehtyjä löytöjä. Hauskana sattumana putsaillessani Raumalta aiemmin löydettyä lyijyesinettä paljastui lian alta vuosiluku 1888 ja kirjaimet "EM". Siinä oli myös suuri määrä pieniä kruunuleimoja. Liekö ollut jokin virallinen vaa´anpaino?

Seuraavana päivänä lähdimme Lempäälään, missä kaivoimme kirjaimellisesti puoli metriä paskaa. Kaivausalue oli harvinaisen hyvin lannoitetulla peltoalueella. Maakuntamuseo oli tehnyt kummia ratkaisuja, joten Museoviraston kenttäväki sai tulla paikalle ihmettelemään tummaa maata joka "ehkä mahdollisesti saattaa olla vaikkapa ehkä muinaisjäännös". Tunnin löyhkäävien kaivausten jälkeen tuli esille 1950-luvulla sahattu parrunpätkä. Ei muinaisjäännös.

Maisemia Lempäälästä.

Kun 2 m X 2 m x 0,5 m alue on raivattu siitä itsestään. Oikealla ylhäällä lankunpätkä.

Kaikki tämä kestettiin arkeologeille ominaisen mustan huumorin avulla:

"Älä ole siinä kuopan reunalla noin paskantärkeänä!"
"Annat aina vaan noita paskoja neuvoja kaivamisen suhteen."
"Kuun viimeinen eli nyt on palkat niskassa ja nilkat pa-"
"Aika paskaa huumoria täällä"

No, oli Lempäälässä kivaakin, nimittäin lounaalla. Keskustassa kruisaillessamme ja sopivaa ruokapaikkaa etsiessämme bongasin lounaskahvila Tähden, johon menimme porukalla. Jostain syystä kaikki muistivat pestä kätensä ennen ruokailua.

Lounaskahvila Tähti, suosittelen!

Tiskillä. Suosittelen uuniperunoita!

Tilasin herkullisen uuniperunan lohella, ja lounaaseen kuului erinomainen salaattipöytä. Henkilökunta Tähdessä oli harvinaisen palvelualtista ja ystävällistä, tuli erinomainen mieli heidän mukavuudestaan asiakkaita kohtaan. Suosittelen!

Hävettää hieman, että huolimatta putsailusta jätimme lattialle melkoisen mutavanan pöytämme ja salaattipöydän välille. Poistuimme vikkelästi ja vähin äänin...

Tyypilliseen viimeisen viikon tapaan aikataulut olivat mitä sattuivat. Lempäälästä tuli yllättäen lähtö kotiin Turkuun, ja seuraavaksi päiväksi oli tiedossa matka Karjaan kautta Mustioon. Ennakkolipuilla olisi säästynyt kivasti rahaa, kaverin kanssa päädyimme Toijalaan kiukustuneina odottamaan Turun junaa. Ehdotukseeni "Pitäisikös odotellessa mennä oluelle" hän huudahti iloisena "Sehän on kerrassaan erinomainen ajatus!"

Ja niin olen päätynyt enemmän rappiolle kuin koskaan aiemmin. Kaivoin puoli päivää ulostetta turhan tähden ja päädyin Toijalaan juomaan kaljaa lähes tyhjään kebabpizzeriakapakkaan. Se jos mikä on suomalaisen miehen lopun alkua, sanon minä!

Karjaalla kaffellan

Seuraavaksi päiväksi oli tiedossa tutkimuksia Mustionlinnassa. Aamulla junalla Karjaalle kello aamu yhdeksäksi, ja täällä piti odottaa toista kaivausapulaista vielä tunti. Niinpä menimme kahville Karjaan keskustaan häntä odotellessamme.

Kahvilan edessä pyöri kesy naakka, joka selvästi halusi osuutensa kahvipullastamme. Otus tuli niin tuttavalliseksi, että hyppäsi lopulta polvelleni. Annoin sille nimeksi Aspelin (aikaisempi Virusmäen pulu sai nimensä professorimme mukaan).

Munkkia! Pullaa! Muruja!

Nimesin hänet Aspeliniksi.

Karjaan rautatiepiha.

Mustiossa kairasimme maata laajennettavan ravintolaan läheltä. Ei mitään. Päivään liittyi muitakin seikkailuja, mutta niistä en nyt tässä yhteydessä kerro enempiä.Siihen kuului luonas Deli Tukussa, pullo kuusenkerkällä maustettua Metsän Henki -olutta (herkkua!) ja majoittuminen vanhaan Rautaruukkiin Meri-Teijossa.

Museovirasto ja kadonneiden röykkiöiden arvoitus - 

Perniön legendaarinen rautakautinen kalmisto

Viimeinen keikka oli virkistävän erilainen. Pääsimme Perniön Tiikkinummelle etsimään lähes sata vuotta aiemmin kartoitettuja, nyt kadonneita rautakautisia röykkiöitä. Alueella on merkittynä ns. Lupajan tyypin haautalatomuksia. Tutkimme aluetta myös metallinpaljastimella tarkkaan, mutta (onneksi) mitään ei löytynyt. Klassinen Alkonkorkki ilmestyi jälleen kerran.

Tällaista maastoa tutkittavana.

Yksi 1920-luvulla tutkituista röykkiöistä.

Toisen röykkiön taakse oli laitettu varoitus "Perniönpaimenkoirista"

Perniön kuppikiviä. Paikalle annettiin tuoreita "uhreja" eli rahoja ja nappi, kuten vuosisatainen tapa vaatii.

Uusia kuppikiviä! Nämä olivat hyvin matalia.

Kuppikivistä pitää vielä kertoa sen verran, että näin Meri-Teijossa yöpyessämme todella outoa unta. Museovirastolle oli ilmoitettu, että Perniöstä löytyneet kuppikivet olivat matalina jääneet keskeneräisiksi, joten niitä piti syventää "valmiiksi". Ryhdyimme toimeen valtavalla kiviporakoneella.

Tyypillistä tutkimusaluetta. Turvetta noin puoli metriä, joten mahdolliset kivimuodostelmat pitää todeta työntämällä lapiota tiheään hyvin syvälle. Jos kolahtaa sopivalla tavalla, niin siellä lienee kivi.

Pistäydyimme vielä lähellä vilkaisemassa pronssikautisia röykkiöitä. Alueelle johti muinaispolku, joka on tyypillinen osoitus suomalaisesta muinaisuuden vaalimisesta: kulttuuripolun perustamiseen annetaan kyllä apuraha, mutta ylläpitoon ei myönnetä senttiäkään. Muinaisjäännösten hoitoryhmän alasajo ei ole olennaisesti auttanut asiaa.

Löytöinä Perniöstä tuli palanutta luuta ja keramiikkaa, itsekin löysin tuulenkaadosta mukavia paloja. Tämä rajasi alueen polttokenttäkalmistoa aika hyvin. Nuorta rojua sieltä täältä piipparilla.

Näin meni viisi viikkoa. Syksylle odotettavissa kaivauksia eri puolilla Suomea, saas nähdä minne virta vie.

Kantoon Perniön Tiikkinummella kirjoitetut terveiset myöhempien aikojen arkeologeille.

Pitkästä aikaa

Piti raapustaa arkistotyöstäni kirjoitus, mutta hukkasin punaisen langan. Viesti saa toistaiseksi odottaa kansiossa "Luonnokset"

Flunssaa pukkasi viikon, eli oli tyypillinen tönkkö olo päässä ja vetämätön olo. Nyt vain vähän yskittää.

Artikkeleita! Viimeinkin artikkeleita!

Sain julkaistuksi yhden artikkelin, samasta ilmestyy englanninkielinen käännös vuoden lopulla. Sovin Lounais-Suomen sotaveteraanien kanssa sotaveteraaniartikkeleista, työstän ne samalla kun WEB-sivut. Koska se tulee joululehteen, etsin materiaaleistani tapahtumia joulun aikaan 1943. Yksi rintamalla kirjoitettu kirje, ohjeet joulunvietosta ja pataljoonankomentajan puhe jouluaattona. Hyvä niistä tulee!

Heti kun lehti tuli julki, tuli erään kuvituksena olleen ryhmäkuvan nimiin täydennyksiä ja korjauksia. Omituinen juttu, että nuo korjaukset saa aina vasta kun kuvan on julkaissut: ei koskaan, kun sitä esittelee kymmenelle asiasta tietävälle ihmiselle... mutta välittyypähän jälkipolville oikea tieto. Tiedon antanut ei ollut lehdestä lukenutkaan mitään muuta kuin minun artikkelini, "loppu saa odottaa parempaa hetkeä".

Saanen ensi vuoden alussa vetää useammankin esitelmän Kansalaisopistoilla. Parin viikon päästä esitelmöin Muolaalaisten seura ry:n kokouksessa, ajattelin heittää samalla arkistokeikan SKS:n ja Kansallisarkiston holveihin.

Gradun kimppuun

Menin pitkästä aikaa yliopistolle ja graduseminaariin. Marraskuun 19. pitäisi olla tekstiä 10-20 liuskaa, koetan saada aikaiseksi aineiston ja tietoteorian pohjalta. Kun käyn ensi viikolla Helsingissä pitämässä esitelmän, haen samalla arkistoista lisää materiaalia. 

Mielenkiintoista, miten aina luentosalissa ajatukset alkavat pyöriä muiden asioiden parissa. Yleensä saan silloin parhaat ideat - liittyen muihin aiheisiin! Muutamille tylsiksi tietämilleni luennoille olen aiemmin ottanut kyynisesti mukaan läppärin ja keskittynyt kahdeksi tunniksi kirjoittamaan ihan muista aiheista.

Jätän tänään työharjoitteluraporttini, pistän piruuttani liitteeksi PDF-version lehdestä, johon kirjoitin arkistotyöstäni.

Pelaaja yksi valmis - ja hieman työstä

Ready Player One

Jestas! Kävin kirjan viimeiset sivut luettuani nukkumaan vasta kello 1.30 yöllä, niin jännä kirja Ready Player One on!

Tämä oli niitä mainioita kirjoja, jotka kertakaikkiaan tempaavat mukaansa. Loppua kohden tahti kiihtyi, mutta hauskaa sinänsä, tarinan rytmitys pysyi hyvänä. Kun loppuratkaisun lähestyessä sydän takoo, tietää lukevansa hyvää kirjaa.

Lyhyt synopsis: eletään vuotta 2044, kaikki ekokatastrofit, resurssien loppuminen yms. on toteutunut ja vain rikkailla on varaa matkustaa, syödä mahansa täyteen tai ylipäätään käyttää energiaa. Onneksi on OASIS, jättiläismäinen virtuaalitodellisuus joka on mullistanut kaupan, matkustamisen, sosiaalisen kanssakäymisen jne. OASISen perustaja jättää kuoltuaan testamentikseen pelin, pääsiäismunan, joka on kätketty OASISeen. Sen löytääkseen on seurattava vihjeitä, jotka viittaavat 1980-luvun populaarikulttuuriin, etenkin peleihin. Päähenkilö onnistuu ratkaisemaan ensimmäisen vihjeen, ja...

En kerro enempää. Ernest Clinen maalaama tulevaisuus on kaikin puolin kiehtova - ja pelottavaa sinänsä, uskottava. Suosittelen ehdottomasti. Hauskana nippelitietona Ernest Cline teki kirjan kansitaiteesta vastaavanlaisen pelin kuin kirjassa. Kannattaa myös vilkaista miehen kotisivuja, blogi on hauskaa luettavaa.

Kuin sanaristikkoa tekisi

Arkistossa vuorossa kuvien luettelointia. Eli luettelon laatiminen ja kuvailu Exceliin, tunnusten merkitseminen kuviin ja vastaavasti digitaaliseen versioon. Onneksi arkistokaava on selkeä ja kattava: yksi parhaiten laadittuja, joita olen nähnyt. Kaikille kuville on tähän mennessä löytynyt kategoria, mikä on hätkähdyttävä saavutus.

Yhteen kenttään pitää kirjoittaa vapaa kuvaus kuvasta sekä siinä mahdollisesti olevat merkinnät. Amerikansuomalaisten käsialasta vaikea saada selvää. Jotkut käyttävät i-kirjainta sekö j:nä että i:nä, ja se on ongelmista helpoimmasta päästä. Kuvan tietojen kirjoittajan käsiala, huonohko koulutus ja sanaston puute vaikuttavat myös ymmärtämisen vaikeuteen.

Kaikkein vaikeimpia ovat intiaaneilta lainatut paikannimet, jotka ovat vääntyneet englannin kautta suomeksi. Esimerkiksi "The Aitken Mining Comp. Kuntishma District Alaska" Mikä paikka Alaskassa on Kuntishma?

Löysin ratkaisun etsimällä alaskalaisia kaivosyhtiöitä, ja sieltähän löytyikin herra Aitken.  Hän perusti kaivoksensa Kantishnaan. Museoalallakin luetteloinnissa on usein vaikeutena se, että sama paikannimi saatetaan kirjoittaa vähintään kymmenellä eri tavalla. Haminan kaupunginmuseoissa työskennellessäni havaitsin esineiden löytyneen mm. Haminasta, haminan kaupungista, Hamina-Vehkalahdelta, Vehkalahti-Haminasta, Reitkalli-Haminasta jne. Ymmärrettävistä syistä haluan siis saada paikannimen kirjoitetuksi oikein...

Historiaopintoihini kuului Tapio Onnelan "Tiedon haku ja hallinta" -kurssi, jonka niksit ja temput ovat osoittautuneet korvaamattoman arvokkaiksi kaikessa työssäni. Se on epäilemättä Turun yliopiston hyödyllisin kurssi, joka pitäisi määrätä pakolliseksi kaikille. Onnela suunnitteli kurssin tehtävät nerokkaasti, ja niiden tekeminen oli haastavaa, hauskaa ja mielenkiintoista. Opin paljon.

Kuukauden sisään tapahtunutta

Olen ollut pitkään päivittämättä blogia, johtuen tietokoneongelmista. Koneeni on alkanut kuumeta Turun helteissä toistuvasti niin pahoin, että koneella työskentely on ollut vaikeaa. Vasta nyt olen löytänyt tuuletinratkaisun, joka pitää koneen pyörimässä. Yläpuolella pörräävä USB-tuuletin teki tenän, ja USB-portti johon sen työnsin aiheutti oikosulun, joka oli halvaannuttaa koko koneen. Vasta kun siirsin alapuolella pörräävän tuulettimen ulkoiseen töpseliin USB-adapterilla alkoi kone puksuttaa kiltisti.

Tuon koneen alapuolelle laitettavan jäähdytysalustan hankintaan liittyy hupaisahko tarina. Tavallisesti nuo tuulettimet maksavat 25 euroa, mutta jostain syystä Stockmannin elektroniikkaosastolla sai purppuranvärisiä 11,95 eurolla. Ei muuta eroa valkoisiin tai mustiin tuulettimiin. Kun vein tuotteen kassalle maksaakseni, miesmyyjä katsoi sitä ja tuhahti "Halpa". Ei päivää eikä näkemiin eikä ole hyvä. Alan tajuta mitä Kari Suomalainen sanoi 90-luvulla kirjoittamassaan tekstissä, että Suomessa on edistytty tasa-arvossa kun Stockalla suomalaisia kohdellaan melkein yhtä hyvin kuin ryssiä!

Ylipäänsä Stockmannin touhu saa minut hymähtelemään. Parempana itseään esittelevä kauppa (50000 euron ostoksista saa konsernin osakkeita) ei kyllä palkkaa kielitaitoisia myyjiä, vaikka muuta aina hakusivuillaan mainostaa. Suomi ja englanti Suomi-englanti-ruotsikin alkaa olla harvinainen näky, ranskaa puhuvan myyjän olen kerran nähnyt.

Helsingin Sanomien uutissivujen mukaan Stockmannilla menee huonosti. Missähän vika?

Sainpahan ratkaisun koneen ylikuumenemiseen.

Kesän kirjoja

Kesäksi on taas vino pino kirjoja (tenttikirjapinon vieressä) luettavana. Sain juuri luetuksi "vuosisadan kirjan", Jose Saramagon Kertomus Sokeudesta. En voi kuin suositella, idea ja tekstin kulku ovat omaperäiset ja tarina kulkee uskottavasti ja vastustamattomasti. Kerron herrasta enemmän jahka saan kaivettua kaupunginkirjastosta lisää hänen teoksiaan.

Nyt vuorossa on kymmenen vuotta aiemmin julkaistu klassikko, Parfyymi. Grotesti on yllättävän mukaansatempaavaa, enkä malttaisi nytkään jättää kirjaa rauhaan.

Samoin lukuun tulee Ready Player One, ainakin takakannen hehkutuksen perusteella hyvä kirja, ja jo kansitaide houkutti poiminaan kirjan hyllystä.

TV-sarja aiheutti inhoreaktioita, mutta kirjoista George R. R. Martinin teokset koukuttavat. Luin kaksi ensimmäistä osaa Jään ja tulen laulusta suomeksi, kolmannen sai juuri luetuksi englanniksi. Fantasiamaailman rappeutuneisuus ja inhorealismi tehoavat tekstinä. Martinin teoksissa on lääkettä kaikkeen siihen, mikä David Eddingsin fantasiaromaanien puhtoisuudessa ja naiivisuudessa ärsyttää.

Töissä arkistossa

Kaivausten jälkeen aloitin arkistoharjoittelun kolmen korttelin päässä kotoani. Niissä töissä on nyt vierähtänyt kuukausi, ja mielenkiintoista on ollut.

Arkistoin amerikansuomalaisiin liittyvää aineistoa, lähinnä Yukoniin ja Alaskaan muuttaneisiin suomalaisiin liittyviä kuvia, kirjeitä ja muuta vastaavaa. Luettelointi on valmis, nyt on vuorossa seulonta ja arkistointi. Piti olla valmista jo viime viikolla, mutta viimeinen arkistolaatikko sylki kidastaan useita kirjekuoria, jotka oli sullottu ääriään myöten täyteen valokuvia. Lähes puolet 1300 kuvasta tuli tuosta pienestä laatikosta!

Kerron arkistopuuhista lisää myöhemmissä päivityksissä.

Lyhyt päivitys kentältä (ennen paluuta sinne)

En ole kiireiden vuoksi ennättänyt kirjoittaa vähään aikaan. Yritän nyt paikata vajeen pienellä katsauksella menneeseen viikkoon.

Päädyin sitten kaivauksille ympäri Suomen kolmeksi viikoksi. Ensimmäinen viikko Hämeessä on takana ja plakkarissa keramiikkaa ilmeisesti varhaismetallikaudelta ja salaperäisiä savikiekkoja rautakauden lopulta (ajoitus epävarma).

Päädyin toisaalla kaivamaan kuoppia samalle niitylle, jolla laidunsi viisi sonnia. Onneksi yhteiselo onnistui tällä kertaa, eikä tullut kokeiltua korkeushyppyä piikkilanka-aidan yli!

Reviirinsä tuntevat maanomistajat.

Samoin tuli käytyä Aulangon näköalatornissa. Näin harvinaisen komeat Jaakobinportaat Hämeen yllä.

Aulangon näköalatorni.

Tätä kirjoittaessa on 4 tuntia aikaa lähtöön seuraavalle kohteelle. Onneksi Helsinkiin pääsee ennakkolipuilla harvinaisen halvalla, ja siitä eteenpäin onkin sitten ajoa työnantajan autoilla.

Laitoin Museoviraston kenttätyöhuomioliiviin identifiointia varten Janakkalassa poimimani nelilehtisen apilan. Toivottavasti on onni myötä sään, löytöjen ja kuljetusten suhteen!

Musiikkia & tanssia

Valtava määrä töitä tehty tänään ja syytä palkita itsensä hyvällä musiikilla. Sinfest kertokoon tunnelmista!

Listalla Queen, Social Distortion & Jesus Christ Superstar.

Henkistä tyhjäkäyntiä

Pitkään ollut sellainen vire, ettei tahdo saada mitään aikaiseksi. Onneksi on säännöllisiä juttuja deadlinella, muuten tuntisi itsensä totaalinahjukseksi. Pariin lähdeteokseen on sentään tullut tartuttua, hirmuisen paksuun Ronald Fraserin Blood of Spain: Oral history of Spanish Civil Wariin. Kiinnostavaa luettavaa.

Taitaa olla se vaihe, että lähinnä tankkaa polttoainetta mutta ei löydy kipinää. Kipinästä on viime aikoina ylipäätään vastannut yleensä deadline.

Epäilen verenpisarani Shylockin kaikesta huolimatta kuolleen. Ei viitettäkään lehdistä tai uusista oksista. Kastelinko sittenkin liikaa?

Musiikkielämys vailla vertaa

Max Raabe. Parempi puolisko leikkasi Tampereen kulttuurilehtisen kannesta tämän kuvan talteen ja kiinnitti sen ilmoitustaululle... Kuva: http://www.palast-orchester.de

Sunnuntaina tuli käytyä upeassa konsertissa: Max Raabe & Palast Orchester. Maxin lavakarisma on uskomaton, eikä myöhästyneen lennon vuoksi tullut ½ tunnin viivästyskään haitannut. Orkesterin taso on taivaallinen... Puolisoni harmitteli 1920- ja 1930-lukujen aaltoillessa musiikin muodossa yleisön yli, että hän on syntynyt väärälle aikakaudelle. Siltä minustakin alkoi tuntua.

Music, he explained, has always been strongly connected to fate and tragedy. And then Raabe made a dramatic pause, looked at New York and asked ´Who cares?´

Luvun alla ja luvun alta

Kaunokirjallisella puolella on kipinänmetsästyksen toivossa uusintaluvussa Unio Mystica. Waltarin elämästä lukeminen lohduttaa. Yhdessä Suomen parhaimmista kirjakaupoista, Sammakossa, on ollut myynnissä paljon Charles Bukowskia. Uteliaana otin viimeinkin kirjastosta lukuuni novelleja. Kuulin Bukowskista ensimmäisen kerran - tietoisesti - lukiessani Irakin sodasta bloganneen Colby Buzzellin teoksen Minun sotani: amerikkalainen Irakissa. Bukowski kuului hänen lukulistoihinsa.

Sivuseikkana mainittakoon, että Buzzellin teos sai minut kiinnostumaan enemmänkin Irakin sodasta kirjoitetuista kirjoista. Konfliktiarkeogina ja muutenkin tutkijana minua kiinnosti Buzzellin rehellisyys. Hänen taistelukuvauksensa oli todenmukainen ja yksityiskohtainen siinä mielessä, että hän keskittyi omaan itseensä; oikeastaan omaan hämmennykseensä ja adrenaliinipiikkiin. Luin vanavedessä David Finkelin Pataljoona 2-16:sta, mutta kyllästyin nopeasti. Mutta; Bukowskiin.

Novellikokoelma Kaupungin kaunein nainen tuli luetuksi tänään. Siitä tuli luetuksi 2 - 5 novellia päivässä, eli lukutahti oli aika rauhallinen. Bukowski muistuttaa suomalaista nykyproosaa uloste-viina-seksi-linjallaan, mutta jollain tavalla hän kuvaa tiettyjen ihmisten työttämyyden, alkoholin ja tarkoituksettomuuden täytteistä elämää niin, ettei näille aidosti voi olla vihainen. Teoriat ravien voittohevosista ja niitä pelaavista osoittavat ihmistuntijan silmää.

Kokoelman lopussa oli joitakin niin inhottavia juttuja, että loikin ne vain yli. Ne eivät olleet Tarinoita tavallisesta hulluudesta.

Oljenkorsia odotellessa

Työrintamalla ei ole kuulunut kesätöitä, viimeksi tänään tuli yksi hylsy. Vielä paikasta, johon luulin olevan aika hyvät mahdollisuudet. Maisterinpapereilla on kai liian pätevä kesäopashommiin, tällä kertaa Kuntarekrystä ei vaivauduttu edes laittamaan tavanomaista luetteloa tehtäviin valituista. Kesä mennee sitten gradunteossa ja muussa opiskelussa. Kevät ja syksy taisivatkin olla vähän liian hyvää aikaa.

Arkeologiset kaivaukset ovat viikon keikkoja kaukana, siitä saatava raha menisi matkoihin ja usein majoitukseenkin. Apuraharintamalla taas kaikki kesää auttavat ovat jo rauenneet, nyt voisi hakea syksyksi tutkimuksiin mutta kah-hittoa, pitäisi tehdä väitöskirjaa saadakseen rahaa.

Oljenkorsia ovat:
1) yllätysraha tutkimuksiin museolle
2) viimeinen sisälläoleva hakemus. Se on paraspalkkaisin hakemistani, mutta edellyttää monenlaista erityisosaamista. Paria ilmoituksessa esitettävää toivomusta [ei sentään kriteeriä, onneksi] en pysty varsinaisesti täyttämään.
3) arkeologiset kaivaukset. Toiveena 1 kk - 2 kk läheltä.

Tai sitten voisi perustaa Huutonettiin tilin ja alkaa myymään ammoin harrastamani Magic the Gatheringin kortteja. Onnistuin saamaan Haminan Kirjakaupan pölyttyneiltä hyllyiltä harvinaisia ja vanhoja kortteja. Samalla voisi kerätä aineistoja puhdetöistä, niitä kun tuntuu olevan siellä yllin kyllin tyrkyllä.

Tulipa pitkä postaus. Henkisestä tyhjäkäynnistä riittää näemmä kirjoitettavaa.

Kaekemmoesta

Kas niin, helmikuu alkaa olla lopuillaan ja kiireinen kuukausi takanapäin. Tehtynä on artikkeli (+ lyhyitä 4000 merkin lehtikirjoituksia), kaksi kirjatenttiä, kolme esitelmää koululaisille ja edessä vielä kansalaisopiston esitelmä Lotta Svärdistä sekä lukeminen maaliskuun alun hygieniapassitenttiin. Lisäksi tuli pistettyä kaksi apuraha-anomusta, kuvattua tuhansia asiakirjoja ja käytyä kuulemassa kaivausesittelyjä.

Fiiniä viiniä

Parempi puolisko lähtee alkuviikosta pääkaupunkiin, joten aikaa esitelmän kirjoittamiseen on mukavasti. Hänen paluutaan ja esitelmääni taidan juhlistaa Arrogant frogilla, jonka taustasta hieman. Pistäydyin eilen "pitkäripaisessa" hankalan tentin selvittämisen ilosta ja otin kesäkurpitsapastan (todella hyvää ja halpaa!) kanssa kyytipojaksi vanhaa kunnon Espiritu de Chile -punaviiniä. Yritin varsinaisesti löytää paremman puoliskon mainitsemaa Arrogant frog -punaviiniä. Se on ranskalaisen viinitilallisen vastaus amerikkalaisten luonnehdintaan ranskalaisten viinintekomentaliteesta.

Etiketti on todella hieno, mutta suurimmassa osassa Alkoja tuo on vain tilausvalikoimassa, kuten käymässänikin. Siksi otin hyväksi koettua Espiritua, mutta onneksi ensi viikoksi sain tietää avuliaalata myyjältä, mistä tätä saa suoraan hyllystä. Nimittäin onneksi Turkuun on avattu Suomen pienin Alko kauppahalliin, ja siellä tuota on saatavilla! Tuleepahan käytyä merkkipaikassa muutenkin sitten.

Synkkää yksinpuhelua

Synkkä yksinpuhelu etenee hissuksiin. Pääsin nyt tasan 70 vuotta sitten tapahtuneisiin tapauksiin, ja oli mielenkiintoista verrata Paavolaisen päiväkirjan kirjoituksia samanaikaisiin valistusupseerin mielialaraportteihin. Tässä kohtaa O. P. ei ainakaan fuskaa tai parantele, vaikka alkuperäisiä merkintöjään onkin parantelun sijasta ehkä täydennellyt. Vaikea sanoa.

Kirja-arvosteluni ei ole vielä tullut julki, laitoin taittoehdotukseen vastaukset juuri ennen kaivausesittelyjä. Pitänee pyytää jotakin kirjaa arvioitavaksi, tuo 4000 merkin artikkelien kirjoittaminen kahden viikon välein on hyvää harjoitusta. Muistan Jari Tervon kertoneen, miten suuri nautinto hänelle oli kirjoittaa toimittajana juttuja, kun kolmen merkin poistamisen pohtiminen mahdutti jonkin virkkeen kahdelle riville. Merkeistä tinkimistä pitää tässäkin harrastaa, mutta samalla kielen olisi oltava elävää ja ajanmukaista. Haastavaa puuhaa.

Bisnesidea

Käytän arkistohommissa alla kuvassa olevaa, isäni suunnittelemaa kuvausjalustaa. Laitoin samaisen kuvan muutamia kuukausia sitten työblogiin, ja sieltä sen bongasi muuan sukututkija. Hän pyysi sitä lainaksi Turun Maakunta-arkistoon, mutta perui pyynnön kun kuuli arkistolta löytyvän valmiin kuvauspöydän.

Kuvauspöytiä on kuitenkin harvassa eikä niiden hankintaan panosteta juurikaan. Pitäisikö viedä vuokrailmoitus telineestä arkistoon? 20€/ päivä tai 5 €/tunti, opiskelijahinta 15€, kaksi päivää 30/25 € jne. Samaa voisi kaupitella yliopiston kirjastossa lukusalilainoihin.

Kuten kuvasta näkee, se sopii hyvin digijärkkärille jossa on kääntyvä näyttö. Pokkaria tai kiinteää näyttöä varten siihen saa laitettua peilin, josta näkee näytön hyvin. Isäni on kehitellyt telinettä tuosta versiosta entistä nopeakäyttöisemmäksi ja paremmaksi.

Yrittäjäksi tuskin tulee nyt ryhdyttyä. Pistin työhakemuksen Turun Sanomiin, mutta siitä ei ole koskaan tullut mitään. Tähän en kyllä toivoani ripusta, tuskin vilkaisevatkaan. Kuvaavaa on, että kielivalikoimasta puuttui tyystin venäjä, eikä laatikkoa "muu kielitaito" ole lainkaan. Rekrytointi tapahtunee muuta kautta kuin avoimen hakemuslomakkeen avulla!

Samanlainen maku on Turun museoiden kesähommien kuntarekrysivuilla. Riittääköhän haastattelukutsuunkaan 2 vuoden työkokemus alalta, 1½ vuotta museoista ja 5 kuukautta arkeologisista kaivauksista, plus alalle täydellisesti sopivat opinnot sekä FM-tutkinto?

Yrittänyttä ei laiteta?

Pistäydyin keskustelemassa kaverin suosituksesta Turussa pyörivässä Potkurissa, siis Turun seudun yrityspalvelukeskuksessa. Taustalla on se, että teen museoille monenlaisia juttuja, ja joidenkin kannalta olisi yksinkertaisempaa että laskutan heitä kuin että olen työsuhteessa. Tämä vaatii Y-tunnuksen, eli käytännössä yrittäjäksi ryhtymisen.

Sain kuitenkin tutuilta ja erilaisilta asiantuntijoilta - ja etenkin asialle omistautuneista internet-sivuista - ristiriitaisia ja epäselviä tietoja. Minulla on periaate, että mikäli haluan jostakin asiasta perinpohjaista tietoa, niin kysyn ihmiseltä, jonka voisi olettaa tietävän asiasta. Hämmentävää, miten monelta tämä taito on oivaltamatta. Toistuvasti olen ollut seurassa, jonka kanssa koluan kauppoja tms. etsimässä jotakin tuotetta tai muuta, ja kun sitä ei löydy, ollaan kuin kalikalla päähän lyötyjä. Tällöin tavallisesti etsin myyjän ja kysyn asiasta. Kun sitten palaan, etsityn asian kanssa tai ilman, minulta kysytään, mistä löysin sen tai tiedän, ettei sitä ole, vastaan tavallisesti näin:

-Käytin wanhaa ja salaista karjalaista tekniikkaa... kysyin myyjältä.

Potkurissa meni hyvin. Keskustelu aiheesta oli monipuolista ja minua neuvonut herra oli selvästi käsitellyt asian moneen kertaan eri ihmisten kanssa - onneksi ei sentään vaikuttanut kyllästyneeltä asiaan. Poistuin lomakkeen kanssa ja nyt pitäisi aloittaa neuvottelut museoiden kanssa. Vaikkei heti onnistuisikaan, niin tiedänpähän, miten temppu tehdään. Koska opiskelen edelleen, niin sosiaaliturvakin olisi kunnossa siinä sivussa.

Nyt pitäisi päättää, miten paljon panostaisi yrittäjyyteen vai käyttäisikö sitä vain laskutuksen helpottamiseen. Miten paljon hyödyntäisin 7 sivun ansioluetteloon kertyneitä taitoja ja tietoja? Pistin eilen työhakemuksen Turun kaupungin museotehtäviin kesäksi, ja totesin työkokemusta kertyneen alalta 2 vuotta: yli 1½ vuotta museoista ja yli 5 kuukautta kenttätöistä. Tämän lisäksi on monenlaisia muutakin kokemusta, onnistuupa WEB-sivujen taittaminenkin.

Sitten pitäisi pohtia yritykselle nimi. Kaikenlaista pitää pohtia, mutta houkuttelevalta näyttää.