Näpsäisyjä taiteiden yöstä

Turussa oli taas 18.8. Taiteiden yö. Ohjelmaan kuului perinteiset kirjamyyjäiset pääkirjastossa sekä tietysti Ylioppilasteatterin improilta.

Poistokirjamyynti oli suuri pettymys: myynnissä oli pääasiassa romskuja viimeiseltä kymmeneltä vuodelta. Tietokirjapuoli oli harvinaisen niukka, ostin sieltä teoksen Helsingin kadunnimet selvittääkseni missä Kaasua komisario Palmussa esiintyvä Laivamiehenkatu sijaitsikaan. Sellaista ei teoksen perusteella ole ollut, vaan kyseessä lienee ollut Jungmanninkatu eli Meripojankatu. No, eipä mennyt käteistä sinne tällä kertaa kahden kaksikymppisen verran kuten aiemmin on helposti käynyt.

Kävin seuraamassa Vanhalla Raatihuoneella Salakapakka -tanssiesitystä. Siinä esiintyi paremman puoliskoni edustaman Dragun Irish Dancersin lisäksi monia muita turkulaisia tanssiyhdistyksiä. Ohjelmanumerot olivat huikeita ja sali oli sekä kello 18 että 20 aivan täynnä.

Tilaisuus alkoi erinomaisen hauskalla videolla, joka oli varta vasten kuvattu Turun kaduilla tilaisuuteen mykkäfilmityyliin.

Nefer esitti Chicago-musikaalista numeron.

Melkoinen miekkatanssi! Päässä ei siis ole mitään telineitä, vaan miekat pysyivät siellä yksistään tanssijan tasapainon ajan - tanssin ajan!

Turku Swing Societyn energinen numero.

Sitten oli MEANWHILE IN FINLAND momentti:

Palju puljaili pitkin Aurajokea. Normipäivä.

Improilta oli taas kerran harvinaisen hauska ja pariin otteeseen irroittelivat niin että sain nauraa kyyneleet silmissä. Näyttämö oli täpötäynnä yleisöä. Kuulimme muun muassa runoillan istunnon aiheensa "Varvassukat". Sattumanvaraisia yleisön lapuille kirjoittamia lauseita käytettiin hysteerisen hauskassa kohtauksessa, joka tapahtui "Paikassa, jossa käytte harvoin." Ehdotus yleisöstä oli "KIRKKO!" ja konfirmoitavalla 15-vuotiaalla riitti papin ja piispan kanssa ihmeteltävää uuden liturgisen kaavan kanssa. Opimme myös, että grillaaminen on validi vaihtoehto öylätille jos se alkaa tökkiä.

Loppulaulu ensimmäisen maailman ongelmista, jollaisen aiheeksi osui yleisön ehdotus "Instagramista ei löydy sopivaa filtteriä" oli hemmetin loistava!

Kirjoitin improiltaan pyydetyiksi sattumanvaraisiksi lauseisiksi jotain aamuisen Museoposti-viestin insipiroimaa. Tuskin käyttivät tätä myöhemmässäkään näytöksessä, mutta jotain käyttöä sillekin tuli:

Käsiala suttuinen, konsa ei ollut kirjoitusalustaa käytössä.

Bullshit -bingotaulukkoni syttyi tuleen

Olen jo pitkään harkinnut eroamista Museoposti-sähköpostilistalta, ja nyt taisi tulla mitta täyteen. Listalle ei tule mitään muuta kuin kutsuja kirjainyhdistelmäkonferensseihin tai kaiken maailman perähikiän näytteluavajaisiin tai museoXXXXkoulutustilaisuuksiin ja tietysti tiedotteita Museokortin voittokulusta, kortin, jonka ovat hankkineet pääosin ihmiset jotka joka tapauksessa käyvät aktiivisesti museoissa. 

Tämä äsken tullut viesti vei lopullisesti uskoni museoihmiskuntaan ja kertoo kaiken olennaisen siitä, miksi en enää halua olla museoalalla(kaan).

Jo viestin otsikko sai minut tunkemaan teroitetut lyijykynät silmämuniini:

Fasilitoinnin taidot ryhmien ohjaamisessa -koulutuspäivä järjestetään 6.9.2016 Helsingissä

FASILITOINTI? Mitä helvettiä? Mitä se tarkoittaa? Vesiklosettien putsaamistako? Viestin jatko on täydellistä MUSEOSANASTO-sattumageneraattorin  luomaa höttöä:

Päivän osallistujat omaksuvat käytäntöä palvelevia osallistavia menetelmiä ja ideoita toimimiseen erilaisten asiakasryhmien ja mahdollisesti myös projektiryhmien kanssa. Valmennus toteutetaan käytännönläheisesti vastaten osallistujien tarpeisiin ja kiinnostuksiin.

Valmennus sopii yleisötyötä tekeville, museopedagogeille, oppaille, työpajaohjaajille sekä kaikille muille, esim. kokoelmatyötä tai kulttuuriympäristötyötä tekevät museoammattilaiset, jotka omassa työssään tarvitsevat ryhmänohjauksen taitoja esimerkiksi museon yleisötyössä, museopedagogissa palveluissa, vapaaehtoistoiminnan ohjauksessa, museoiden sisäisessä organisaation kehittämisessä ja muissa vastaavissa tilanteissa.

Ja tässä kohtaa viestin jatkuessa silmäkuoppiini tunkeutuneet lyijykynät saivat seurakseen Fiskarsin pöytäveitset. Onneksi sain niitä Anttilan konkurssimyynnistä pöytälaatikollisen.

Valmennuksesta vastaa Leena Rasanen, sosiaalipsykologi (VTM), toimintaterapeutti, ratkaisukeskeinen valmentaja, työnohjaaja, mindfulness –ohjaaja. Valmentajalla on monipuolinen kokemus erilaajuisten valmennusten ja koulutusten toteutuksesta sekä työyhteisöjen kanssa työskentelystä kouluttajana, työnohjaajana ja valmentajana.

Ja hauskinta on tietysti, että tämä lysti maksaa niin maan pirusti:

Koulutuspäivän hinta on 175 euroa + alv 24 %. Ilmoittautuminen päättyy 30.8.2016.

Lopuksi perustellaan koko koulutustilaisuuden olemassaolo oivallisella mietelauseella:

"Hän joka tietää kaikki vastaukset ei ole kysynyt kaikkia kysymyksiä." — Konfutse

OK, luulen tietäväni kaikki vastaukset, etenkin tämän viestin sisältöön liittyen. Haluaisin silti vastauksen tähän kysymykseen:

MITÄ V*TTUA?

Kiitokset paremmalle puoliskolle, joka kirjoitti tämän kirjoituksen puolestani. Lyijykynät ja pöytäveitset silmäkuopissa on hieman hankala osua oikeisiin näppäimiin.

Perhana, Kansallismuseon uusi logokin on taloudellisesti paremmin perusteltu kuin tällainen fasistisoinnin aivopesutilaisuus, vai mikä se olikaan. Pyydän, kertokaa että tämä viesti oli testiviesti, jolla kokeiltiin lukeeko enää kukaan Museoposti-listalle putkahtaneita viestejä...

Loputtomat tilaisuudet uusien asiakaslähtöisten ratkaisujen parissa, kokoelmaohjelmien ja ohjeiden käyttöönotto- koulutuskeskustelut yms. tilaisuudet ovat osasyynä siihen, ettei museotyöntekijöillä ole lainkaan aikaa perustehtäviin museoissa. Väkeä lapioidaan pellolle ja se mikä jää jäljelle joutuu hoitamaan siivouksesta alkaen kaiken museoissa ja vielä pitäisi jostain repiä aikaa kaiken maailmaan koulutustilaisuuksiin jne. NE OVAT TURHIA!  Ensin on tilaisuus jossa keskustellaan uuden ohjelman/ohjeen sisällöstä, sitten tilaisuus sen käyttöön otosta. Sitten on jatkokokoukset. Sitten on koulutustilaisuudet uuteen ohjelmaan/ohjeeseen ja sitten siinä huomataan puutteita ja osa museoista jättää tulematta tilaisuuteen ja koko prosessi alkaa alusta... 

Tämä XKCD summaa aika hyvin meininkiä:

Lähde: xkcd.comxkcd.com

Yhtenä seurauksena on mm. se, että museoilla on ollut viimeksi kai joskus 1990 tai 1991 aikaa laatia luettelot museokokoelmistaan ja erilaisten kokoelmaan kuuluvien esineiden sijainnista.

Day of Archaeology + 2

Perjantaina 29.7. vietettiin taas kansainvälistä arkeologian päivää. Yksi parhaimpia tekstejä joita luin oli tämä Andy Brockmanin "jälkitotuudellista" arkeologiaa taistelukenttäarkeologian esimerkillä esittelevä "Winter is coming":

http://www.dayofarchaeology.com/winter-is-coming/

Kirjoitus on erittäin oivaltava ja toivoisin jokaisen suomalaisen arkeologin lukevan sen.

Kirjoituksessa mainitun TV-sarjan Battlefield recoveryn arvostelun löytää täältä:

http://thepipeline.info/blog/2016/01/10/review-battlefield-recovery-clearstory-productions-for-channel-5/

Itse kirjoitin Day of Archaeologyyn Viestipataljoona 33:n historiikin kirjoittamisesta eli siitä, millaista sotahistoriaa arkeologi kirjoittaa. Jälkikäteen harmittaa, miten paljon käytin sanoja "of course".

Koska olen akateemisen itsemurhan parhaalla ja suunnittelen ryhtyväni kahvilayrittäjäksi, voinen purkaa tuntojani suomalaisen arkeologian suhteen. Tilanne on arkeologiassa niin harmaa, ettei se voi minun bloggailuistani ainakaan harmaantua ennen lopulta koittavaa mustaksi palamista.

Suomalaisen arkeologian tilasta

Konfliktiarkeologina haluaisin tutkia taistelukenttiä, sotilasleirejä yms. alueita, mutta ongelma on että (mielestäni) professionaalina arkeologina haluaisin tehdä tutkimuksen kunnolla. Tämä kysyy kuitenkin resursseja: rahaa, aikaa, ammattitaitoista työvoimaa yms. Edessä on kuitenkin vanha kunnon sääntö 22, Catch 22: saadakseni rahoitusta kaivauksiin minulla pitäisi olla enemmän kokemusta johtamisesta kaivauksilla ja saadakseni kokemusta johtotehtävistä minulla pitäisi olla rahaa järjestää kaivaukset.

Käytännössä ainut keino jolla pääasiassa kaivajatehtävissä toiminut arkeologi saisi jonkinlaiset resurssit olisi ryhtyä tekemään väitöskirjaa. Tämänkin jälkeen laajat tutkimuskaivaukset olisivat täysi mahdottomuus nykyisessä mallissa, parasta mihin pystyisin olisi kolmen päivän vapaaehtoiskaivaukset joihin saisin muutaman kaverin kaljapalkalla.

Yleisökaivauksia on viime aikoina ilmestynyt joka suuntaan. Niillä tavalliset ihmiset saadaan kiinnostumaan arkeologiasta, sitoutetaan paikalliset ihmiset ja tehdään näille tutuksi omaa kulttuuriperintöä jne. jne. jne. jne. jne. Totuus on että tällä tavalla säästetään rahaa. Kaarinan Ristimäen kirkon kaivausten ympärille kehittynyt yritystoiminta on erittäin ansiokasta ja se sai ansaitusti palkinnon, mutta missä helvetin sivistysvaltiossa kulttuurihistoriallisesti korvaamattoman arvokkaan, vanhimman tunnetun kirkon arkeologinen tutkimus ei saa valtiolta tukea vaan tutkimusvarat on kerjättävä? Vaikka yleisökaivauksilla on puolensa, pitäisi arvokkaimmat kohteet tutkia alusta loppuun pelkästään ammattimaisin voimin ja sille pitäisi järjestää luotettavalla pohjalla oleva tuntuva ja riittävä rahoitus. Kaarinan kunta ei suostunut edes toimittamaan työmaakoppia tämän vuoden kaivauksille. Yleisökaivauksissa on se ongelma jota ei lausuta ääneen, että arkeologian professionaalisuus kärsii. Arkeologisissa kaivauksissa tarvitaan ammattilaisia eikä kaivausjohtajan pitäisi olla ensisijaisesti yleisötapahtuman juontaja joka osaa laulaa, stepata ja jodlata.

Suomalaisten yliopistojen tila on sellainen, että en periaatteesta ryhdy väitöskirjaa tekemään tässä vaiheessa. Tohtoriksi väitteleville syydetään niskaan säästösyistä runsaasti ylimääräisiä työtehtäviä, joihin ei ole varaa palkata varsinaisia alan ammattilaisia tekijöiksi. Enkä uskalla ryhtyä yliopiston tutkijaksi tilanteessa, jossa kirves voi heilua milloin tahansa. Oulu on suhteellisen turvassa pohjoisen ulottuvuuden ja uuden professorin turvin. On kuitenkin päivänselvää, että arkeologeja koulutetaan aivan liikaa eikä yksikään oppilaitos suostu vähentämään opiskelijamäärää. Vaikka aloittaneista 80 - 90 % tuleekin järkiinsä ja vaihtaa alaa huomattuaan ettei arkeologia olekaan niin kivaa, niin missään tapauksessa työtä ei löydy kaikille ja tarjolla olevista pitää käydä ankaraa kamppailua. Ilmassa on selvää odotuksen tuntua "Kelle nalli napsahtaa ja milloin?", johon alistutaan tsaarinajan mentaliteetilla ja fatalismilla. Turun yliopiston arkeologia alistui historialle ja aineen tulevaisuus jää nähtäväksi. Historialliseen aikaan erikoistuneelle arkeologille kuten minulle tämä tarjoaisi mahdollisuuksia, mutta taidan mieluummin yrittää mahdollisuuksiani virallisen akatemian ulkopuolella.

Olen myös periaatteessa vanhan koulukunnan kannattaja, jonka mukaan ainut oikea väitöskirja on monografia aiheesta, jonka eteen on tehty työtä kymmenen vuotta. Nykyinen malli jossa 3 - 4 vuodessa tullaan tohtoreiksi ei tuota todellisia ammattilaisia. Aivan omaa linjaansa vetää Oulun yliopisto artikkeliväitöskirjatehtailullaan. "Tohtoriksi Aku Ankkaa lukemalla" ei ole aivan hatusta vedetty ilmaisu tehotuotantolinjalle.

Kun kymmenen vuoden väitöksentekoprosesseja arvostellaan liian pitkiksi, tehottomiksi ja "linnoittautumiseksi nojatuoliin norsunluutornissa"  unohdetaan, että tuon kymmenen vuoden aikana rakennetaan laajat kontaktiverkostot, kirjoitetaan kirjoja sekä artikkeleita, pidetään luentoja ja kommunikoidaan väitöskirjan aiheesta. Aikanaan Suomen valtiomiehet tulivat yliopistotaustoista, koska heillä oli laajan yleissivistyksen mukana tullut kontaktiverkosto ulkomaille. Jos nykyään haluaa onnistua väitöksessä määräajassa, pitäisi neljässä vuodessa kaikki paukut käyttää käytännössä tutkimiseen ja kirjoittamiseen. Kunnon väitöskirja ei kuitenkaan synny pelkästä tutkimisesta ja kirjoittamisesta vaan myös siitä, että sen aiheen kanssa vuorovaikutetaan muuhun akatemiaan ja yleisöön pitkällä aikavälillä. Väitöskirja on matka, ja kunnollisessa matkassa itse matkanteko on päämäärää tärkeämpi. Sillä mitä muuta itse elämä on, kuin matka?

Julkaisuja! Enemmän julkaisuja!

Oulun yliopistossa on myös kopioitu lääketieteellisen ja fysiikan linja jossa julkaisuun ämpätään jokaisen samassa kahvihuoneessa käyneen nimi. Koska tieteen rahoja jaetaan julkaisumäärien perusteella, saadaan yksinkertaisella silmänkääntötempulla julkaisumäärä moninkertaistettua. Kun X:n artikkeliin "osallistuvat" myös tutkijat Y ja Z, tutkijan Y artikkeliin tutkijat X ja Z sekä tutkijan Z artikkeliin tutkijat X ja Y, saadaan näyttämään siltä, että jokainen on kirjoittanut kolme artikkelia eli 3 X 3 = 9 artikkelia. Todellisuudessa syntyneitä artikkeleita on vain kolme. 

Tieteessä käydään ankaraa vääntöä siitä, kuinka monen kirjoittajan nimi oikeasti pitää mainita artikkelissa. Huipentumana oli eräs ulkomaalainen fysiikan laitoksen artikkeli, johon osallistuneita oli kirjoittajaluettelossa tuhansia. Tämän käytännön hyödyntäminen rahoituksia jaettaessa on epäreilu humanisteja kohtaan, jotka kirjoittavat artikkelit yleensä pareittain tai yksinään.

Itse olen sooloilija ja kirjoitan mieluummin yksin. Olen suorastaan paranoidi sen suhteen, ketkä tekstejäni lukevat. Tämä on seurausta tapauksesta, jossa lähettämäni artikkeliehdotus hylättiin eräästä historian aikakaussarjasta mutta yksi artikkeleita arvioineen lautakunnan jäsen anasti ehdotukseni ja kirjoitti sen pohjalta oman artikkelin toiseen julkaisuun. Tunnistan omat pointtini tekstistä, mutta käräjille tämän kanssa on mahdotonta mennä. Ylempien akateemikkojen tapa lisätä oma nimensä alaisten artikkeleihin lupaa kysymättä ja suoranainen tutkimusaiheiden varastaminen on yksi syy, miksi halu mennä yliopistoon vähenee vuosi vuodelta ja kuuluminen kuulumiselta.

Arkeologiassa valittaminen eettisille toimikunnille on mahdotonta, koska piirit ovat pienet ja valittajan henkilöllisyys saadaan kyllä selville anonyymiyden säilyttämisen lupauksista huolimatta. Eräässä akateemisessa "riidassa" akateemikko hyödynsi kontaktejaan, otti selville referee-arvostelussa olevan vastakkaista kantaa esittävän artikkelin arvioitsijoiden (salassa pidettävät) nimet ja kehotti näitä hylkäämään arvioitavana olevan artikkelin. Ei tarvinne arvata, miten vaikeaa on saada eettisten lautakuntien edustajat puhumaan kiusallisesta kantelusta edustajalounaalla vanhojen tuttavuuksien pohjalta. 

"Ei korppi korpin silmää noki"

Suunnitelmiini kuului julkaista paljon tieteellisiä artikkeleita alan lehdissä saadakseni "akateemisia pönöjä" joilla hakea työpaikkoja ja tutkijan tehtäviin. Olen kuitenkin luopumassa touhusta. Esimerkiksi Muinaistutkijaa ei lue kukaan ja jos siihen artikkelin kirjoittaa niin sen lukee todennäköisesti tuttu tutkija - kohteliaisuudesta. Sirpaloituminen on tuonut sen ongelman että jokainen on oman alansa asiantuntija eivätkä muiden kirjoitukset juurikaan kiinnosta. Unto Salon muistelmissa esiintyneessä lauseessa "Nykyään koulutetaan ammattilaisia mutta ei enää humanisteja" on pointtia.

Vaikutusta omaan ammattikuntaan ei ole, ellei lasketa sitä että vanha kiistakumppani saattaa kirjoittaa ihan vaan periaatteesta vastineen artikkeliin. Pohdimme toisinaan saunoessa Kuka kukin on kirjaa arkeologiasta, mutta siihen pitäisi asioiden ymmärtämiseksi liittää suunnaton kartta joka osoittaa liittolaissuhteet, riidat, parisuhteet ja päättyneet parisuhteet koska ne ovat yleensä julkaisujen ja tutkimusaiheiden todellisia moottoreita. Suomalaisessa arkeologiassa on se kirjoittamaton sääntö, että tärkeämpää on kuka väittää kuin mitä väittää. "Henkilöt riitelevät, eivät asiat" on pyhä sääntö. Arkeologiassa voi tehdä akateemista uraa vain väittämällä sinnikkäästi muille vastaan ilman omia varsinaisia tutkimusaiheita tai muita intressejä.

Harkitsin kirjoittavani artikkelin ryssänuuneista Muinaistutkijaan, mutta kun huomasin ettei aikaisempaa artikkeliani lukenut takuulla kukaan kirjoitin lyhyen, napakan alio-kirjoituksen Turun Sanomiin. Kirjoituksen lukenut tuttuni, ei-arkeologi, kiitteli minua jutusta ja sanoi, että menee kesällä purjehtiessaan Turun saaristoon vilkaisemaan paria uuneista ja lupasi kertoa minulle jos näkee niitä lisää. Alio päätyi myös lähteeksi wikipedia-sivustolle. Plus aliosta maksettiin. Huomattavasti suurempi vaikutus kuin 25-sivuisella lähdeviitteistetyllä artikkelilla tieteellisessä julkaisussa. Tosin sanomalehtien kirjoittamisen vaikutus on hyvin lyhyt. Eräs tutkija tuli kertomaan minulle, että oli pari viikkoa aiemmin lukenut tuoreen artikkelin suomalaisten sotilaiden tekemistä keksinnöistä ja kehotti minuakin lukemaan sen. Vastasin että tiedän artikkelin vallan hyvin sillä olin kirjoittanut sen itse. 

"En kaipaa valtaa, loistoa..."

Yksi ongelma arkeologian julkisuudessa, joka on sekä arkeologiasta riippumaton että riippuvainen on se että suomalaisten yleissisivistys arkeologian suhteen on likimain olematon. Historian opetus alkaa Ruotsin vallasta ja sekin on yleensä vapaaehtoinen lukion kurssi. Muistan omasta Suomen historian oppikirjasta, että "Kivikaudella suomalaiset palvoivat aurinkoa ja auttoivat tätä taistelussa pimeyttä vastaan uhraamalla tälle". Todennäköisesti kirjoittaja keksi tuon omasta päästään. Jos jokin lukio Peräpohjolansavossa järjestää yhtenä syksynä kurssin esihistoriasta, on se jo valtakunnallinen uutinen. Koulutusrahojen leikkauksen myötä näitä tuskin järjestetään tulevaisuudessa. Tämä yleissivistymättömyys esihistorian ja arkeologian suhteen näkyy siinä, etten ole lukenut oikeastaan ainuttakaan arkeologiasta kertovaa YLEn, Ilta-Sanomien tai muun valtamedian artikkelia tai juttua jossa ei olisi ollut suorastaan törkeitä ja parhaimmillaankin surkuhupaisia virheitä.

Olen aikaisemminkin valittanut suomalaisista sanomalehdistä ja mediasta ja arkeologian uutisissa viliasevät virheet ovat saaneet minut pohtimaan, miten paljon virheitä on artikkeleissa niiltä aloilta joita en itse tunne lainkaan? Kiinalainen sananlasku kuvaa tunteitani hyvin:

"Näkemästäsi usko vähän, kuulemastasi älä yhtään mitään"

Sieluton arkeologia

Nykyistä arkeologian tilaa kuvataan postprosessuaaliseksi arkeologiaksi, jossa tutkimuskenttä on sirpaloitunut. Tai kuten englanninkielisissä julkaisuissa sanotaan "anything goes". Heti valmistuttuani arkeologiasta liityin Sarksiin eli Suomen arkeologiseen seuraan mutta erosin siitä tänä vuonna Tampereen arkeologipäivien jälkitunnelmissa. Vuosittaisten arkeologipäivien aiheet ovat suht ympäripyöreitä ja kokousten ainoa tarkoitus on nostaa hintoja että vastaisuudessakin voidaan kokoustaa.

SARKS ei edes yritä vaikuttaa arkeologiasta käytävään keskusteluun laaja-alaisesti vaan omassa pienessä sisäpiirissä. Jos sen jäsenet osallisuvat johonkin ulkopuoliseen tehtävään niin nämä voisivat olla mukana myös yliopiston, yrityksen, muun yhteisön tms. jäsenenä. Arkeologian edustajan siltä voisi olettaa saavansa kuulla laajoja kannanottoja arkeologian puolesta.

SARKS ei kuitenkaan yksin ole syynä tähän vaikuttamattomuuteen, vaan syy on ammattikunnassa joka rakastaa yli kaiken olla toistensa kurkussa kiinni ja raatelemassa. Unto Salo kirjoitti muistelmissaan toistuvasti että eräs mies oli "lyönyt kirveensä kiveen mutta kunniaksi on sanottava, että on sentään lyönyt". Arkeologiassa aloitetaan ennen kirveen kohottamistakin vittuilu arvostelu siitä, että käytettävä kirves on teroittamaton, varsi väärän mallinen, hakattava puu on väärää lajia ja lyömisasento on väärä. Ja ennen kaikkea lyöjä on aivan väärä ihminen.

Lukemisia

Tämän vuoden lukuhaaste etenee hyvin, koska tänä vuonna lasken sarjakuvatkin mukaan. En tosin seuraa sitä aktiivisesti täällä blogissa, mutta tässä muutamia poimintoja:

Musta Komppania

Pistäydyin AdLibrisistä ostamassa jatko-osat Glen Cookin Black Company -fantasiasarjaan. Toinen kirjaomnibus, Book of the South (kirjat 4 - 6) tuli luettua lyhyessä rysäyksessä, sillä ne olivat kerta kaikkiaan liian koukuttavaa luettavaa. Cookin kieli on rikasta ja helposti seurattavaa sekä kirjasarjan henkilökaarti on erinomainen, välttäen kaikki kliseet. Cookin kyky pyörittää tarinaa on kerrassaan verraton, hän samalla paljastaa ja salaa lukijalta nerokkaasti juonen kulkua saaden aikaan "vielä yksi luku" -vaikutuksen.

Kirjan sotilasmaailma, poliittinen manipulointi ja jopa taikavoimien käyttö on uskottavaa. En tiedä mitä Cook on lukenut taustalukemisiksi mutta realismin ja fantasian yhdistelmä kirjasarjassa on saumaton.

Mustan komppanian toinen osa Varjot pitenevät (Vaskikirjojen julkaisu) on suomennettu tammikuussa ja englanninkielisen lukeneena voin suositella. Kipinkapin kirjakauppaan siitä! Kesä jatkuu vielä!

Seagalogy

Sain kaverilta arkeologien keskiviikkoklubista (joka koontuu joka toinen keskiviikko keskustelemaan ja esittelemään kirjoja) nimimerkki Vernin kirjoittaman tiukan analyysin Steven Seagal elokuvista, nimeltään Seagalogy. Luin kirjaa ääneen toistuvasti nauraen. Vern on pirullisen hyvä kirjoittaja ja hänen elokuvakatsauksensa ovat nerokkaita.

Seagalogy analysoi keskeisiä elementtejä näyttelijä, mättömies Steven Seagalin elokuvista ja vähän muustakin. Seagalin leffat ovat omassa luokassaan B-leffasarjassa, ja kirjan jälkeen niistä nauttii todennäköisesti entistä enemmän. Eiväthän Seagalin leffat ole taideteoksia tai käsikirjoituksen sun muun riemuparaateja mutta hitto vie, ne viihdyttävät. Humanistikaan ei voi elää pelkällä kaviaarilla.

Kiinnostavana havaintona Seagal-leffat ennakoivat lukuisia ilmiöitä jotka tulivat puheenaiheeksi vasta 2000-luvulla. Esimerkiksi legendaarinen On Deadly Ground (1994) ennakoi ympäristöonnettomuuksia ja vaikeuksia siihen aikaan, kun Vihreät olivat vasta muutama homeesta vihertynyt ex-kommunisti ryhmittyneenä Soininvaaran ympärille.

Suosittelen kirjaa ehdottomasti. Se on paitsi syvällisten ja analyyttisten mutta myös verratonta huumoria ja kieltä osoittavien elokuvakatsausten raskassarjalainen.

Hugleigur Dagssonin piirrokset

Lainasin neljä kirjaa kirjastosta jotka luin hujauksessa. Olen mielenvikaisen ja sysimustan huumorin ystävä ja suuri osa tämän herran jutuista sai minut nauramaan ääneen. Piirrostyyli sopii hyvin tylyihin vitseihin ja toisaalta lukuisat vitseistä pistävät ajattelemaan. 

Esimerkiksi yhdessä Dagssonin sarjakuvassa on saksalainen vanhainkoti, jossa dementoituneet vanhukset kuljevat edestakaisin hokien "Heil hitler". Vitsin konteksi on rankka, huomioon ottaen että moni hyväksyy selityksen "tavallinen kansa ei tiennyt". Keskustelin vuosia sitten folkloristi Anne Heimon kanssa tästä ilmiöstä ja hän muisteli aiheesta tuoretta teosta, jossa saksalaisen suvun lapsenlapset selittivät, että heidän isovanhempansa pelastivat juutalaisia sodan aikana. Tämä siitä huolimatta, että isovanhemmat olivat selvästi ja todistettavasti vannoutuneita natseja ja ilmeisesti myös ilmiantoivat juutalaisia. Jälkeläiset vain halusivat kertoa omista juuristaan tarinaa, jonka halusivat uskoa. Samoin julmalla tavalla huvitti tositarina saksalaisesta dementoituneesta mummelista, joka tuijotti vanhainkodissa hämmästyneenä mustaa hoitajatarta ja tuumi ääneen "Minä luulin että me kaasutimme nuo kaikki!" Musta huumori uppoaa sitä paremmin, mitä suurempi on joko yhteneväisyys tai kontrasti todellisuuteen.

Mukana on myös runsaasti ruumiineritteisiin liittyviä juttuja, mutta niistä tykkääminen "on makuasia sano koira kun pallejaan nuoli."

Terry Pratchett & Stephen Baxter, Pitkä maa

Olen nyt lukenut neljä osaa kaksikon kirjasarjasta ja loppupuolella alkoi hieman tympiä, vaikka hyviähän kirjat silti olivat. Niiden resepti on yksinkertainen: otetaan kaikki viimeisen 15 vuoden aikana julkaistut Tieteen Kuvalehden artikkelit, jotka käsittelevät ihmiskunnan ja teknologian tulevaisuutta ja ympätään ne yhteen. Lisätään mausteeksi lukematon määrä maapalloja, joilla jokainen visio voi toteutua ja kirjoitettavaa riittää vaikka kymmeneen kirjaan. Kirjoitettavaa on niin paljon, että esimerkiksi kirjasarjan toinen ja kolmas tuntuvat loppuratkaisuiltaan suorastaan turboahdetuilta ja pikakelatuilta. Etenkin toinen osa tökki, Mars-seikkailu eli kolmas osa oli viihdyttävä [kenties sarjan paras], Long Utopia eli neljäs osa taas tympi. Pratchettin ja Baxterin Utopiaan luoma messiashahmo oli jokseenkin ärsyttävä veto. Edesmenneen Pratchettin Kiekkomaailman herkullisia henkilöhahmoja jäi kaipaamaan Pitkää Maata lukiessa. Esimerkiksi kun Kiekkomaailmassa Terry kuvasi erästä kreiviä suurin piirtein toteamalla "Varo ihmisiä, jotka ajattelevat kursiivissa" jokainen ajatteleva ihminen tietää, millaisia ihmisiä hän tarkoitti. Häkellyttävän moni näistä pyrkii professoriksi, koska toisin kuin muut he ajattelevat.

Kuvareportaashi lännestä

Appivanhemmat kävivät ja samalla tuli matkailtua Turussa ja vähän kauempanakin. Samalla kännykameralla tuli napsittua kuvia sieltä täältä.

Oikaisimme Katariinan kirkolta Halisten kautta tullessa pellon poikki Maariaan.

Pistäydyimme Katariinan ja Maarian kirkoissa (jalan). Mainittavin täällä tehdyistä näkemisistä on Maariakin kirkon komeita maalauksia lukuun ottamatta vääpeli Urho Vuoren hautakivi. Vuori kaatui Aunuksen vapautusretkellä:

Urho Vuoren hautakivi. Ei jääkäri, mutta kiinnostava kivi silti.

Maarian kirkon maalaukset muistuttavat paikoin enemmän saamelaisten noitarumpuja kuin kristillistä symboliikkaa. Tulkitsisin, että keskellä on maailmanpuu. Kirkosta löytyy myös pari jatulintarhaa.

Jalutintarha oikealla ylhäällä ja keskellä toiseksi hämmentävin maalaus Maarian kirkosta.

Hämmentävin maalaus Maarian kirkosta.

Laitilassa

Turun kirkkokierrosta seuraavana päivinä menimme Laitilan kautta Raumaan. Laitilassa vilkaisimme vain kirkkoa ulkopuolelta. Sankarihaudan veistos oli komea.

Laitilaan tulleiden karjalaisten muistomerkki Karjalaan jääneille vainajille.

Sotamuistomerkki oli suuri, toisaalta JR 56:n rivissä kaatui hirmuinen määrä laitilalaisia 1941.

Nuijamaalaisten muistomerkki talvisodan evakkotaipaleen aikana kuolleille.

Vanha Rauma

Varsinainen matkan määränpää oli Vanha Rauma, jossa pyörimme koko tiistain. Kaupunki valmistautui pitsiviikkoon, mikä näkyi liikkeiden ikkunoissa.

Joku lätkäisi maalatulla kädellä läntin Vanhan Rauman erään rakennuksen seinään.

Kirkko oli komea.

Fransiskaaniveljien muistomerkki.

Kirkko oli sisältä kaunis.

"Kato mitä sain Anttilan alesta!"

Tuo nyt on vähän typerä paikka lukoille...

Pitsiä arkeologiteemalla?

Hieno Käsine- ja laukkuliike.

Täytyy myöntää että Turun jälkeen Vanha Rauma on Suomen kaunein kaupunki. Osaksi Rauma-fiilistelyyni vaikuttaa kaameat Porin kaivaukset vuonna 2011, joissa opin inhoamaan ainakin kaupungin keskustaa.

Pyhämaa

Paluumatkan Raumalta Turkuun kuljimme pidempää rantatietä pitkin. Pysähdyimme muun muassa Pyhämaalla. Kuvasin vain sankarihaudat ja kirkon vikkelään:

Kalanti

Kalanti olikin sitten mitä mielenkiintoisin kirkkokohde, mainitseehan jo Agricola vanhimpina kristittyinä "loodolaiset calandis". Hienona kuvasaaliina kaksi jääkärihautaa!

Jääkäriluutnantti Yrjö Sallgenin hautakivi:

Vääpeli (Feldwevel) Mikko Kontu:

Vääpeli Konnun kivi on korkea.

Jostain syystä sotilasarvo on saksaksi. Voisiko olla, ettei hän saanut vastaavaa alipuseeriarvoa Suomen armeijasta?

Erikoiset korisateet Konnun hautakivessä.

Erikoista, että molemmat kivet olivat hyvin korkeat. Vääpeli Konnun kiven yläosan koristeet olivat hämmentävät.

Melkein kaikki talvisodan vainajat olivat kadonneita, eli hautapaikka oli tuntematon:

Talvisodan vainajien sankarihaudat.

Yksi nurkka oli kokonaan vainajille, joilla "hautapaikka tuntematon".

Jatkosodan sotavainajien rivistö oli lohduttoman pitkä:

Vainajia oli jatkosodan ajalta monia (myö käytävän oikealla puolella on hautakivet).

Hmm... onkohan kaatumispaikka väärä? Karhumäki vallattiin vasta 6.12., joten puhutaankohan tässä rintamasuunnasta noin ylipäätään? Kaatuneet- ja menehtyneet tietokannan mukaan Heimo Nohkolan kaatumispaikka on Karhumäen eteläpuoli.

Kirja-arvio: Luokkavallan vahtikoirat

GoodReads on yksi internetin parhaimmista keksinnöistä, ja sain sieltä lukuvinkiksi teoksen

Luokkavallan vahtikoirat - Miten Suomalaiset toimittajat auttavat eliittiä pysymään eliittinä
Kukkala, Emilia & Purokuru, Pontus
Into Kustannus Oy
2016
270 s.

Nimensä mukaisesti Luokkavallan vahtikoirat on kärkästä kritiikkiä suomalaisia toimittajia ja suomalaista journalismia vastaan. Kirjan suurin ansio siinä, että se osoittaa suomalaisten toimittajien käyttävän valtaa. Vallankäytöllä on myös aina suunta, mikä unohtuu herkästi. Tässä mielessä kirja on hyvin syvällinen ja ajatuksia herättävä, ja kuten lukuisat esimerkit osoittavat etenkin Helsingin Sanomat käyttää tätä valtaa huoletta ja surutta, itse asiaa tiedostamatta. Myös YLE ja muut mediat saavat osansa. 

Oli suorastaan kauhistuttavaa lukea, että vuonna 2013 YLE käski toimittajaa vaihtamaan TTIP-sopimusta koskevaan juttuun haastatellun asiantuntijan toiseen YLElle sopivan lopputuloksen saamiseksi. Helsingin yliopiston "arveluttava", mutta alan todellinen asiantuntija vaihdettiin Turun yliopiston dosentiin, joka heti haastattelun aluksi kertoi ettei ole alan varsinainen asiantuntija. Sitten juttuun saatiinkin ulkoministeriön ja YLEn  toivoma ja hakema myönteinen lopputulos oikein asiantuntijan vahvistamana.

Teokseen haastateltujen anonyymien (hyvästä syystä anonyymiksi jäävien) kertomukset journalismin ja median nykytilasta. Ne ovat kirjan parasta antia monen muun hyvän kohdan ohella ja pistävät ajattelemaan.

Luokkavallan vahtikoirat käsittelee etenkin tapoja, joilla keskiluokasta käsin kirjoitetaan vähemmistöistä, eli kuinka nämä ovat toimittajille objekteja eivätkä subjekteja. Tämä oli toinen hyvin hedelmällinen osa-alue kirjaa, joka tosin sortuu paikoin sanan "fasisti" viljelyyn jokaisessa mahdollisessa yhteydessä. Fasismi-sanan käyttö toi mieleen Ajankohtaisen kakkosen kuuluisan lähetyksen, jossa Erkki Tuomioja nuorena kloppina polttaa sotilaspassinsa ja kyltin kanssa heiluva mummo huutaa mielenilmausta seuraaville poliiseille "VASISTIEN KÄTYRI! VASISTIEN KÄTYRI!" Mutta kuten Paavo Haavikko suurin piirtein kirjoitti "fasismille on aina kysyntää ja se myy hyvin". Haavikon varoitus on vakava. Toisaalta kärkevä ja rehellinen fasisti-sanan käyttö on kirjoituksen luettavuuden kannalta virkistävää. Kirjoittajat kirjoittavat omilla ehdoillaan tekemättä käyttämänsä kielen suhteen puuduttavia kompromisseja. Vallan vahtikoirat onkin diskurssianalyysia pinnallisempaa, mutta huomattavasti selkeämpää ja helpommin ymmärrettävää. Kärkeviä sanoja ei tässä tapauksessa seuraa poleemisuus - vaikka sitäkin kirjassa toki on - vaan syvällinen sanoma.

Vähemmistöjen ohella kirjoittajat kirjoittavat siitä, miten "valkoisesta roskaväestä" kirjoitetaan. Tämä oli yksi kirjan hienoimmista kohdista. Jari Tervon tapaiset kirjalliset kyvyt niputtavat "kotoperäistä paskasakkia" ja kuten kirjoittajat toteavat "siirtävät rasismin itsensä sekä muiden keskiluokkaisten ja libraalien ihmisten ulkopuolelle, johonkin saastaiseen 'valkoiseen roskaväkeen' " Tällä on hyvin syvällisiä vaikutuksia, enkä referoi kohtaa sen pidemmälle. Lukekaa itse.

Annoin Vallan vahtikoirille Goodreadsissa kolme tähteä viidestä. Lukuisista ansioistaan huolimatta teoksessa on lukuisia puutteita. Muutkin arvosterlijat ovat huomanneet, että noin puolivälin jälkeen kirja hajoilee sisällöltään. Kirjan rakennetta olisi pitänyt hioa huomattavasti.

On hupaisaa, että kirjoittajat piruilevat - erittäin aiheellisesti - kaikkitietävinä esiintyvistä toimittajista, mutta sortuvat itse näennäiseen kaikkitietävyyteen. Etenkin kansallisvaltion kritiikissä esiintyy niin karkeita ja virheellisiä yleistyksiä Suomesta ja suomalaisuudesta että hämmästyin muuten niin sujuvan kritiikin keskellä tästä.

Pahemmin särähti kohta "kansalliseepos Kalevalan aineisto kerättiin pitkälti nykyisen Venäjän alueelta ja suodatettiin eurooppalaisten ihanteiden mukaiseksi". Ensinnäkin tuo kohta "suodattaminen eurooppalaisten ihanteiden mukaiseksi" on täysin käsittämätön ilmaus. Kalevalan runojen kokoaminen ja kirjoittaminen oli pitkällinen prosessi ja Elias Lönnrotin työn tunteminen on olennainen osa itse teoksen ymmärtämistä. Hän myönsi itse, että jonkun toisen kokoamana Kalevala olisi ollut todennäköisesti aivan erilainen teos. Kalevalan kirjoittaminen oli harvinaisen läpinäkyvä prosessi, jossa Lönnrotin itse runoilemat säkeet on helposti selvitettävissä. Lönnrot myös säilytti alkuperäiset runot sellaisenaan arkistoituna.

Sitä paitsi kansallisvaltiotamme yritettiin ulottaa näille keräysalueille pariinkiin otteeseen... Tämän hetken valtioiden karttaa tuijottamalla ei todellakaan päästä tilanteeseen, joka vallitsi runojen kokoamishetkellä. Kiinnostavaahan on myös, että Kalevalan runojen "runoaines" on nimenomaan läntistä mutta se säilyi kirkollisten olojen vuoksi idässä. Ehkä voisi paremminkin sanoa, että Kalevalaa on tulkittu eurooppalaisten mallien mukaan. Toisaalta sitä on tulkittu myös marxilaisuuden mukaan ja ylipäätään Kalevalaa, kuten kestävää kulttuuriteosta aina, tulkitaan uudestaan ja uudestaan ja myös selvästi tarkoituksenmukaisesti. Jyrkin muutos oli Kalevalan soturien muuttuminen tulkinnassa esihistoriallisista sotasankereista luonnonilmiöiksi vuoden 1944 jälkeen.

Perhe on pahin kiteyttää Vallan vahtikoirien sanomaa

Kirjan sanomasta tuli mieleen nerokas Perhe on pahin (All in the Family, 1971 - 1979) TV-sarja vuosien takaa, jota Nelonen esitti 2001-2002. Sen esittäminen lytättiin tuoreeltaan ja esimerkiksi Kymen Sanomien urheilutoimittaja lyttäsi sen tuoreeltaan. Toki jos kiinnitetään huomiota Archien suustaan päästämiin mölöytyksiin saadaan sarja näyttämään hyvin rasistiselta, mutta jos huomio kiintyy tähän unohtuu tyystin sarjan nerokas ja oivaltava käsikirjoitus.

TV-sarjan yksi hienoimpia jaksoja on "The Games Bunkers Play" (Tuotantokausi 4, jakso 8) jossa Mike eli Michael "Meathead" Stivic pelaa ryhmäterapiapelejä. Mikehan on sarjassa päähenkilö Archien vävy, hippi ja vasemmistolainen opiskelija, joka pitää itseään sivistyneenä, valistuneena ja suvaitsevaisena. Jakso paljastaa äärimmäisen herkullisesti, miten itse itsensä asemoiminen tuo omat valtarakenteensa. Mike joutuu seläkkäin mustan Lionel Jeffersonin kanssa ja joutuu kuulemaan ikäviä totuuksia itsestään: 

Lionel: "Minusta tuntuu että me emme keskustele mistään muusta sinun kanssasi kuin mustien oikeuksista ja muusta vastaavasta"
Mike: "Mistä hitosta meidän pitäisi sitten keskustella, säästäkö?"
Lionel: "Mustaihoisillakin on sää, tiesitkös?"

Valta-asetelma on selvä. Lionel ei ole missään mielessä tasaveroinen subjekti Miken kanssa vaan objekti, jotain joka on pelastettava. Etenkin jaksoissa, joissa naiset vaativat oikeuksia ja johtaja-asemia Miken eli miehen ilmeet ovat näkemisen arvoisia. Ne ovat feministisen komedian huippuhetkiä.

The Games Bunkers Play jakson loppu on yksi komedian historian käsikirjoituksen hienoimpia. Päähenkilö Archie on henkilö, jonka Jari Tervo niputtaisi armotta ja välittömästi valkoiseksi roskaväeksi. Archie ei ole käynyt kouluja pitkälle, on käytännössä esimiesasemassa alemman keskiluokan ammatissa eikä ole juurikaan sivistynyt ts. tuskin lukee Valittuja Paloja tai "roskaromaaneja" kummempaa lukemistoa ja päästää suustaan rasistisiksi tulkittavia lausahduksia. Tämän kyseisen jakson lopussa seuraplin lopuksi "höynä", todellisuudessa äärettömän fiksu, terävä ja tarkka Archien vaimo Edith toivoo murheellisella äänellä että Mike olisi kiltimpi Archielle. Mikehan kimmastuu,  pilkkaahan Archie armotta Mikea Läskipääksi ja tyhmäksi polakiksi mutta keittiössä Edith selittää pyyntönsä. Miken pitäisi olla kiltti Archielle, koska Archien häijyt sanat kumpuavat tämän kateudesta. Mike voi saada koulutuksen ja hänestä voi tulla miksi tahansa miksi haluaa. Archielta tämä vene seilasi tiehensä jo vuosikymmeniä aiemmin lopullisesti, koska hänen oli keskeytettävä koulunsa perheen elättämiseksi vaadittavien töiden takia.

Kuten Vallan vahtikoirat kirjoittaa, keskiluokkaiset toimittajat pilkkaavat ja samalla aliarvioivat pahasti tätä valkoista roskaväkeä joihin liittyy kaikki negatiivinen ruokavaliosta syrjintään. Kirjoittavat "isänmaan isämmaana" ja ties mitä vähä-alyisyyksiä. Näillä ihmisillä on kuitenkin keinot ja valmiudet ilmaista itseään, mitä ei väistämättä tunnusteta keskiluokan toimittajien keskuudessa. Ainoaksi välittämisen keinoksi ei voi valikoitua journalistin ja tämän haastattelemien asiantuntijoiden sekä viranomaisten lausunnot. Perhe on pahin sarjan Archie on äärettömän sanavalmis ja ilmaisukykyinen. Kielen päristäminen keskustelun päätteeksi saattaa olla lapsellista mutta se on hyvin toimivaa monissa kohdissa. Archien rasismi ja syrjivät lausahdukset kumpuavat tietämättömyydestä ja ymmärtämättömyydestä, eivät missään tapauksessa pahantahtoisuudesta tai julmuudesta. Monesti Archie onkin syrjivimmillään nimenomaan ollessaan hyväntahtoinen. Ja juuri tässä on suuri ristiriita: Archien syrjivä asenne pohjautuu sivistymättömyydelle ja tietämättömyydelle. "Eliitti" ei voi paeta näiden seikkojen taakse omassa syrjinnässään.

Archie ei ole valkoista roskaväkeä koska itse sitä halusi tai koska hän itse sen valitsi. Jaksossa "Archie Learns His Lesson" (tuotantokausi 3, jakso 22) Archie palaa opintojensa pariin saadakseen ylennyksen työpaikallaan. Hän salaa opintonsa muilta hävetessään kouluttamattomuuttaan ja onnistuu jakson lopussa saamaan työn edellyttämän tutkinnon. Se on kuitenkin turhaa, sillä työhön nimitetäänkin pääjohtajan veljenpoika. Tässäkin kiteytyy Vallan vahtikoirien sanomaa: syrjintä ja rasismi on aina lähtöisin todellisuudessa keskiluokasta.

Omaa kritiikkiäni mediasta

Luen säännöllisesti Helsingin Sanomia ja Turun Sanomia sekä seuraan tiiviisti verkkouutisia. Käytän lähes puolen tunnin välein tietokoneen äärellä ollessani ampparit.com uutispalvelinta seuratakseni maailman tapahtumia. Klikkaa tätä -otsikointia kritisoitiin myös Vallan vahtikoirissa ja mielestäni Ilta-Sanomat voisi vaihtaa nimekseen Ilta-Jallun.

YLEn uutisiointi on pitkään ollut käsittämätöntä. Toisinaan verkkouutisiin saattaa ilmaantua klikkaa tätä -tyyppisiä otsikoita ja uutisia kuukausia, jopa vuosia vanhoista uutisista. Arkeologian uutisointi on yleensä surkuhupaisaa. Käsittämättömintä YLEn rakenteessa on se, että se on julkisin varoin tuettu. Toisaalta, kuten Vallan vahtikoirat tuumii, YLEn ilmainen uutisanti pakottaa kilpailijat kilpailemaan entistä enemmän laadukkaalla sisällöllä.

Monelle Helsingin Sanomien toimittajalle Miken pelaama ryhmäterapiapeli olisi hyväksi. On käsittämätöntä, että yksi metromatka Helsingin keskustasta Vuosaareen kertoo toimittajalle kaiken olennaisen ja tietämisen arvoisen Suomesta ja suomalaisista. Itsekin olen kiinnittänyt huomiota siihen, että Hesarin toimittajan matka Itä-Helsinkiin on aina kuin ulkomaanmatka. "Täälläkin voi elää!" ällistellään usein ja seurataan ihmettelevään sävyyn ihmisiä tekemässä tavallisia juttuja. Turussakin kaupunginosilla on oma maineensa, etenkin Runosmäellä, Varissuolla ja Raunistulalla, mutta Turkkari ei luojan kiitos ole sortunut Hesarin tasolle.

Helsingin Sanomien talousmaailman uutisointi ja se, että kosmologit ja kulttuuritoimittajat esittelevät yliyksinkertaistettuja valistuneita ajatuksiaan maailman monimutkaisimmista asioista taustoja ja asiaa tuntematta sai sentään aikaiseksi erinomaisen Asiaton lehdistökatsaus -blogin perustamisen. Helsingin Sanomien kunniaksi mainittakoon, että löysin blogin nimenomaan koska he nostivat sen esille. Ongelmallista on myös se, että Helsingin Sanomat nostaa (YLEn tapaan) "johtaviksi asiantuntijoiksi" toisinaan hyvin kyseenalaisia henkilöitä.

Helsingin Sanomien vakavin ongelma on suoranainen juttujen varastaminen. Turun Sanomissa oli erinomainen artikkeli synestesiasta ja kas kummaa, samanlainen juttu oli hieman myöhemmin Hesarissa. Törkeintä oli Suomen Sotilaan jutun anastaminen ja esittäminen omana keksintönä, vieläpä maailmanluokan uutisesta: Suomen Sotilas havaitsi Ukrainasta otettuja kuvista, että "kapinallisilla" oli käytössään uusimpia venäläisvarusteita. Se todisti suoraan venäläisten sotilasvoimien läsnäolosta kapina-alueella. HS:n toimittaja nappasi jutun Suomen Sotilaan verkkosivuilta ja esitti sen omanaan/Helsingin Sanomien havaintona.

Helsingin Sanomien puolustukseksi on sanottava, että sen väki vaihtuu tiheään ja monille juttu Hesarissa on selvä statussymboli joka kirjoitetaan vain että päästäisiin lehteen. Purskahdin äänekkääseen nauruun Sammakon kirjakaupassa kun havaitsin erään tutun kirjoittaneen kirjan. Esittelyssä kuului "Kirjoittaja on työskennellyt Helsingin Sanomissa" ja tuossa kohtaa pärsähti suuri annos sylkeä aukeamalle. Tyyppi oli kirjoittanut lehteen yhden ainoan (vieläpä keskinkertaisen) jutun, ja voi jo sanoa työskennelleensä maamme suurimmalle lehdelle! En tiedä, kuuluiko tähän myös avustajantehtäviä, mutta aika tyhjällä CV:tä saa paisuteltua. Olen itse kirjoittanut juttuja Turun Sanomiin ja olen tehnyt siitä avustajasopimuksen, mutta en ikinä voisi väittää työskennelleeni heille missään virkasuhteessa tms.

On myös myönnettävä, että Helsingin Sanomat on monin paikoin petrannut journalistista tasoaan. USA:ssa toimittaja Laura Saarikoski pohtipresidentinvaaleihin liittyvässä artikkelissaan "Trumpin suosion takana on keskiluokan kurjuus – se näkyy pikkukaupungissa, josta työt siirtyivät Meksikoon" (HS 21.2.2016) nimenomaan valkoisen keskiluokan kurjistuvaa asemaa haastatellen sekä Yhdysvalloissa ja Meksikossa jääkaappitehtaiden entisiä ja nykyisiä työntekijöitä. Tänään (6.7.) jutussa huumeiden käyttäjistä kuunneltiin myös huumeidenkäyttäjiä eikä pelkästään ylilääkäri Virtasta ja valtion virkamies virtasta ja ylikonstaapeli Virtasta.

Suomalaiset toimittajat ovat kaiken kaikkiaan kummallista sakkia ja kirja hämmentää entisestään. Huomasin jo vuosia sitten arkeologiaa käsitteleviä uutisia selatessani, että melkein jokaisessa artikkelissa oli räikeitä asiavirheitä. Vallan vahtikoirat osoittaa, ettei toimittaja ole väistämättä vastuussa näistä. Esimiehet saattavat suoranaista ilkeyttään tehdä muutoksia artikkeliin juuri ennen julkaisua lupaa kysymättä ja julkaista artikkelin kuitenkin toimittajan nimellä. Törkeintä on tahallisten kirjoitusvirheiden lisääminen artikkeliin ennen julkaisua alaisen nöyryyttämiseksi, josta myös kerrotaan Vallan vahtikoirissa. Itse kirjoitin kerran artikkelin, jonka otsikko vaihdettiin minulta lupaa kysymättä sanomaltaan täysin päinvastaiseksi.

Lopuksi

Kirja poiki näin pitkän blogipostauksen, eli ei se turha opus ole. Vallan vahtikoirissa on omat ongelmansa, mutta se ei pyrikään olemaan lopullinen ratkaisu ja viimeinen sana journalismin ongelmiin. Se täyttää perustehtävänsä, se herättää ajatuksia ja pakottaa ajattelemaan. Ainuttakaan uutista ei lue tämän jälkeen samalla tavalla kuin aikaisemmin. Vaihtoehtoisia, vakavasti otttavia medioita ja uutiskommentteja kaipaa yhä vahvemmin.

Kirjan pariksi kannattaa lukea vuonna 2009 julkaistu Lumedemokratia - Pamfletti. Yhdessä teokset osoittavat, että Suomen ongelmat eivät ole pelkästään globaalissa kaupan taantumisessa, vaan suomalaisen vallan ja vallankäytön rakenteissa ja käytänteissä on syvällä olevia, erittäin vakavia ongelmia. Ongelmia, jotka jatkuessaan ja syvetessään saattavat tuhota meidät.

Toivon Vallan vahtikoirille jatkoa. Nykyinen kirja on hyvä, mutta siinä sisällön hionta ja sanoman selkeys on uhrattu ajankohtaisuudelle, mikä on ymmärrettävää. Kirjassa käsitellään niin tuoreita tapauksia, että se olisi auttamatta "myöhässä" jo esimerkiksi vuoden 2017 tammikuussa.

Räisälässä opastamassa

Viime vuoden tapaan olin Karjalan kierroksella matkaoppaana neljän päivän matkalla. Vuosi sitten reissu kohdistui taistelupaikkoihin mutta tänä vuonna olin mukana sotahistorioitsijan ja arkeologin roolissa.

Valmistelut

En ollut aikaisemmin juurikaan perehtynyt Karjalan rautakauteen lukuun ottamatta Salon kansalaisopiston luentoihin tekemiäni pieniä taustatutkimuksia, mutta saamani koulutus auttoi selviytymään tästäkin. Löysin nopeasti omasta kirjahyllystä ja kirjastosta tarvittavat teokset, mm. vuosia sitten parilla eurolla kirjamessuilta hankkimani Theodor Schvindtin elämäkerta osoittautui oivalliseksi, olihan mies räisäläläisiä (syntynyt Käkisalmessa, huom.).

Karttojen suhteen selvisin vähällä, sillä löysin kovalevyltäni kauan sitten tallettamani Karjalan kartat, joihin kuului kaunis Räisälän alueen taloudellinen kartta. Tiurin linnan kartta taas löytyi tietysti Appelgrenin väitöskirjasta. Kolmesta A3-paperista koottuna siitä tuli hyvin vaikuttava. Kun vielä otin kopsuja Schvindtin väitöskirjan kuvituksesta eli Hovisaaren komeimmista ja erikoisimmista haudoista sekä näyttävimmistä esineistä, niin kasassa oli hyvä kuvitus. Näiden päällystäminen kontaktimuovilla pahvialustoille oli taas kerran äärimmäisen turhauttavaa, mutta kannatti.

En enää ymmärrä lausetta "ilta on aamua viisaampi". Olen aamuisin viisaampi kuin edellisenä iltana. Räisälän Hovin Kalmistomäen pronssikautiset/varhaismetallikautiset löydöt on julkaistu Finskt Museumissa vuonna 1914, eikä tätä minulla ole henk. koht. kirjastossani eikä ollut aikaa kaivaa noin vanhaa teosta kirjastosta, enkä löytänyt digitoitua versiota. Kävin tyhmänä nukkumaan ja heräsin fiksuna oivallus korvieni välissä: julkaisua ei ole digitoitu, mutta alkuperäiset kaivausraportit on! Toden totta, raportti löytyi helposti haulla "vanha kunta/Räisälä" ja siihen kuului myös huolellisesti millimetripaperille piirretty kaivauskartta, jonka pikaisesti tulostin ja liimasin paprulle. 

Tutkin samalla muut raportit ja kauhistuin Schvindtin raportteja: tiesin jo Pirjo Uinon ja muiden Karjala-arkeologien julkaisuista, ettei Theodor juurikaan piirrellyt karttoja mutta herranpieksut, paprun sivulle on piirretty vuonna 1886 keskeiseksi rakennukseksi "läävä", jonka perusteella pitäisi suunnistaa ..

Kohti Räisälää

Turusta lähtö aamulla kello neljä. Matka sujui aivan hyvin, tullistakin päästiin vaivatta läpi. Tuumin Venäjän passintarkastuksen jälkeen, että tämä reissuhan alkaa kuin 75 vuotta sitten: näin maassa jotain kiiltelevää ja ensimmäisenä matkamuistona poimin mukaani venäläisen rajavartijan kokardin. Kokardi lienee pudonnut lakista, eli ei tarvinnut nähdä samanlaista vaivaa muiston eteen kuin isoisän rajaa ylittäessä.

Pistäydyimme Viipurissa vilkaisemassa Aallon kirjastoa. Se oli mahtava kokemus, laitan vain muutaman kuvan rakennuksesta tähän (koska otin niitä yhteensä toista sataa...). En halua pilata ennakkotietämyksellä vierailua, joten tässä makupaloja:

Pääsisäänkäynti.

Alvarin signeeraus.

Saimme opastuksen, jossa venäläinen kirjasto-opas puhui ja tulkki (kuvassa) käänsi. Meille näytettiin video museon restaurointitöistä kierroksen alkajaisiksi. Paikkana Aallon kuuluisa luentosali, jonka katto aaltoilee.

Lukusali.

Katosta tulee suurista aukoista luonnonvaloa.

Lehtilukusali, jossa paljon veikeitä Aallon ideoita.

Ennen Räisälää kävimme tutustumassa Muolaalla Ilves-bunkkereihin.

"Vanhan Mannerheim-linjan" bunkkerit räjäytettiin välirauhan aikana. Ilvesbunkkerit ja muut oli suunniteltu alkuperäiseksi pääpuolustuslinjaksi talvisotaan, mutta etulinja työnnettiin Muolaan kannaksella ja muualla eteenpäin syksyllä 1939.

Bunkkerien vieressä on betonista tehty tilataideteos, 12 horoskooppimerkkiä. Huonossa kunnossa jo.

Yllättäen, puhelin.

Räisälässä ehti vielä hotelli Losevoon majoittumisen jälkeen käydä kaupassa ja vilkaisemassa talvisodan muistomerkkiä, jolla en vuosi sitten ehtinyt käydä.

Otus ei ainakaan ole nauttinut "flash energyä".

Talvisodan taisteluiden muistomerkki Kiviniemen vanhan sillan vieressä räjäytetyn bunkkerin päällä.

Ruusupensaskasvusto on vallannut muistomerkin lähes kokonaan

Taustalla näkyy muistoristiä ja rautatiesiltaa.

Romahtanut sisäänkäynti.

Toinen sisäänkäynti, myös romahtanut.

Infotaulu bunkkerin luona, jossa muun muassa mainitaan Suomen sisällissodan käydyn vuonna 1919.

Hotelli Losevo. Uusi omistaja (vaihtunut huhtikuussa) on kunnostanut vanhoja rakennuksia. Päällysmateriaali hämää tehokkaasti: se ei ole puuta vaan peltiä.

Losevo oli yhtä mukava paikka kuin aiemmin paitsi yhdessä suhteessa: ruoan taso oli parhaimmillaankin tyydyttävä, yleensä surkea. Tarjolla ei ollut päivällisellä kuin perunaa ja lihaa/kalaa joka oli nippa nappa edes käynyt paistinpannulla. En voi suositella.

Suomalaista kahvia tuli ikävä...

Päivä 2: Infotaulun paljastus

Kakkosmatkapäivän kohokohta oli infotaulun paljastustilaisuus Räisälän kirkon luona. Tämän päivän kohteet olivat osaksi tuttuja Kannaksen kierros -ohjelmasta, ja olikin mielenkiintoista nähdä ne omin silmin.

Räisälän luterilainen kirkko, nykyään kulttuurikeskus.

Räisälän vanhan hautausmaan alueelle kirkon eteen pystytetty Pro Patria -kivi.

Koska infotaulun pystytyksen valmistelu kesti pitkään, oli minulla ruhtinaallisesti aikaa tutkia ympäristöä. Lähdin heti etsimään Räisälän Hovia ja tutkimaan, mitä Kalmistonmäestä on jäljellä.

Räisälän kuuluisa hovi. Nykyinen kartano on peräisin 1800-luvun alusta ja edustaa uusklassismia. Tällä hetkellä uusi omistaja korjaa vanhaa rakennusta, joten kummoisia kuvia siitä ei saanut.

Kalmistonmäki oli pirun vaikeasti löydettävissä, vaikka se on ollut julmettu hiekkakumpu ja myöhemmin monttu. Koetin suunnistaa kahdenkin kartan ja maamerkkien avulla ja löysin sen vain hatarasti.

Korkein kohta kummusta on pitkää pensaikkoa ja ruohikkoa.

Laelle oli pystytetty tönö.

Kalmistonmäen ympäristö oli aika lohdutonta: hökkeleitä, rumia aitoja ja raunioita.

Ilmeisesti hiekkakummun reuna, jota Tallgren kaiveli vuonna 1914.

Mahdollisesti vanhan kolhoosin rauniot Kalmistonmäellä tai ihan sen vieressä. Kuten sanoin, paikka on vaikea hahmottaa!

Rumia pylväitä riitti.

Räisälän Hovin maita.

Outo tehdas, suljettu.

Sabakat haukkuivat.

Räisälän keskustan uusia kauppoja.

Hyljätyt tossut.

Kahvila, jonka aukioloaikojen vieressä oli höyryävän kahvikupin kuvan päällä kieltomerkki. Suljettu, siis.

Taustalla Räöisälän vanha kunnantalo.

Kaivaustyöt infotaulun äärellä ja pystytys on saatu valmiiksi.

Tulipalo yllättänyt n. 50 metriä aikaisemmin mainitusta suljetusta kahvilasta Räisälän keskustassa.

Taulun pystytys

Räisälän nykyinen kunnanjohtaja tuli paikalle tervehtimään infotaulun pystyttäjiä. Kiireinen mies ehti paikalle ajoissa ja piti meille kauniin puheen, jonka tulkki käänsi.

Ensin laulettiin virsi

Hetkeä ennen paljastusta

Väkeä oli paljon, matkalle osallistui 60 henkeä ja vielä paikallisiakin kävi seuraamassa tilaisuutta.

Räisälän kunnanjohtaja (vasemmalla).

Aimo Kalenius paljastaa infotaulun.

Kunnanjohtaja pitää puheen.

Räisälää kiertämässä

Kalmistonmäen ohella kävin tietysti siellä täällä muuallakin Räisälässä kirkonkylän ulkopuolella. Aikaa oli ruhtinaallisesti ja aina siellä täällä hökkelien ja läävien keskellä oli jotain todella upeaa. Monet reissulle osallistujista lähtivät takseilla Räisälän keskustasta käydäkseen vanhoilla kotipaikoillaan. Vanhat, kohta 90-vuotiaat papparaiset ja mummot kävelivät pitkin metsiä 18 kilometriä päästäkseen näkemään vanhan kotipihansa ja sen, mitä rakennuksista on jäljellä.

Aluksi menin noin kilometrin päähän kirkonkylästä pohjoiseen Kaukolaan vievää tietä pitkin vilkaisemaan vanhaa Iso-Pappilaa, joka on kunnostettu yksityisissä käsissä kauniiksi.

Tien vierustat olivat täysin luonnon valtaamat.

Silta yli Vuoksen

Iso-Pappila näkyi sillalle oikein hyvin.

Laatassa kissantassujen jälkiä.

Vanha silta, rakenteet näkyvät hyvin sillan alta ja toiselta puolelta kuvattaessa.

 

Persoonallinen rakennus ja kieltokyltti päätien vieressä Pappilaan johtavan tien alussa.

Pappilassa teksti Anno 1858 rakentamisvuoden mukaan. Toisessa päädyssä lukee J. Helasvuo rakennuttaneen kirkkoherran mukaan.

Tiheät ruusupensaat reunustivat Pappilalle vievää tietä.

Ennakkotiedoista poiketen lähdimme osalla porukkaa infotaulun paljastustilaisuuden jälkeen Kaukolan tietä pitkin Timoskalan suuntaan. Täällä neuvostoliittolainen JR 946 ja suomalainen JR 43 kävivät ankaria taisteluita. Paikalta oli muutama vuosi sitten siirretty toisesta joukkohaudasta 24 venäläisvainajaa kirkkomaalle Räisälään.

Neuvostoliittolaisen 265. Divisioonan muistokivi Timoskalassa tien vieressä. Divisioona kärsi kaikista Karjalan kannaksella 1941 olleista neuvostodivisioonista ankarimmat tappiot: sen Räisälää puolustaneet kaksi jalkaväkirykmenttiä, 941 ja 946 Jalkaväkirykmentti tuhottiin lähes täysin Räisälän metsiin ja ne menettivät kalustonsa kokonaisuudessaan suomalaisille. Divisioonan vetäydyttyä Räisälästä sen 9000 miehestä oli rivissä vain 5539: peräti 4 830 oli kadonnut ja jalkaväkirykmenttien miesmäärä oli supistunut 1700 mieheen.

JR 946:n komentaja ampui itsensä jossakin muistomerkin lähettyvillä rykmentin tuhouduttua ja paettua elokuussa.

Muistomerkin juurelle on tuotu tekokukkia ja taistelukentältä tehtyjä löytöjä: kaksi rikkiammuttua kypärää ja Emma-pikakiväärin lippaan kansi.

Tien varrella oli muistomerkistä 500 metrin päässä myös 1930-luvulla työttömyystöinä tehty kivisilta. Sen ohi eli yli ajaa helposti, koska hiekkatie sen yli sulautuu hyvin sillan kohdalla.

Väkiparran mailla olleen sillan kaaressa on 17 kiveä, koska Väkiparralla itsellä oli 17 lasta.

кошка!

Losevossa oli monia kissoja, joita en rapsuttanut kirppujen pelossa. Ne olivat toisaalta hurjia otuksia, toisaalta oikein hellyyttäviä!

Tämä otus oli sangen mörmö.

Koisiva кошка.

Babuska toi ruokaa kissoille.

Tällä pirun äkäisellä otuksella oli oma itämainen mattokin.

Keskustelua viimeisestä makkarapalasta.

HEI!

Näitkö mitä se teki?!?

Mörrrr!

Mur ja krooh.

Kolmas päivä, opastuspäivä

Kolmas matkapäivä oli sitten minun show, tosin alkuperäiset kaksi bussillista matkailemassa muuttuivat niin, että toinen bussi lähtikin Käkisalmeen kiertoajelulle. Ehkä ihan hyvä, yksi bussillinen pysyi paremmin hyppysissä. Kolmatta päivää kiusasi sietämätön sadesää ja ankara tuuli.

Aluksi Kiviniemestä lähdettäessä kerroin nopeasti Karjalan esihistorian vaiheista ja Räisälän löytöjen roolista. Tiivis paketti tuntui miellyttävän ihmisiä.

Tiuri

Ensimmäinen kohde oli Tiurin linna, missä aiheena linnan historia ja arkeologiset tutkimukset sekä Pentti Iisalon uroteko Tiurin taistelussa elokuussa 1941 ja taistelun muut vaiheet.

Linnan eteläpäässä oli vielä hyvin aistittavissa paikan henki, mutta maantien pohjoispuolella oli jo täysin toivoton tilanne: neukkupanssarit ja ennen vanhaan paikallinen pitäjän nuorisoseura olivat hävittäneet kaikki Appelgrenin kartassa näkyvät kohteet, valliakin piti hakemalla hakea.

Taustaa Tiurin linnasta kiinnostuneille [perustuu Pirjo Uinon ja Aleksander Saksan tulkintoihin]: vanhimmat löydöt Tiurista ovat varhaismetallikauden keramiikkaa (noin ajalta 500 eKr. - 300 jKr.), mutta mitään näin vanhaa asuinpaikkaa ei paikalla ole muuten todettu. Löydöt painottuvat 900-1400 -luvuille, etenkin jälkipäähän. Viikinkiajan ja viikinkiajan lopun sekä ristiretkiajan alun asuinpaikkaa tai kalmistoa ei ole varmuudella todettu, mutta sellainen saarella on todennäköisesti oll.ut.

Tiuri oli kahden kosken välissä oleva saari, jolla vallien lisäksi oli todennäköisesti kukoistava käsityöläis- ja kauppapaikka [löytöinä mm. runsaasti metallinvalmistuksesta kertovaa kuonaa] saaren pohjoispäässä. Vuoksi oli aikoinaan tärkeä purjehdusreitti Suomenlahdelta Laatokkaan ja siitä eteenpäin Nevalle ja Venäjän muihin jokiin, ja Tiuri oli ainut paikka, jossa ei voinut koskien takia purjehtia vapaasti. Paikalla oli noustava maihin ja kiskottava alukset maitse kosken ohi joten linnoituksesta kontrolloitiin tehokkaasti liikennettä paikalla. Saattaahan olla, että sisällä ollut "kaupunki" rautakauden lopulla ja keskiajan alussa itsessään oli riittävä kohtauspaikka valtaosalle purjehtijoista. Ilman sen pidempää matkantekoa saattoi Tiurissa vaihtaa omia tuotteitaan Vuoksen toisesta suunnasta tulleeseen tavaraan tai peräti ostaa paikallista tuotantoa. Ruotsalaiset hävittivät paikan kronikoiden mukaan vuonna 1411 eikä Tiuri enää noussut. Ilmeisesti alueen vallit rakennettiin kahteen otteeseen: 1200-luvulla ensimmäisen kerran, jolloin ruotsalaiset hävittivät paikan 1294/95. Tämän jälkeen valleja korotettiin saaren sisältä otetulla maalla, joka oli mustaa eli palanutta kulttuurimaata. Ilmeisesti tämän työn yhteydessä saaren pohjoispäähän kohosi ainakin 14 rakennusta, joista parin seinät ovat osa vallia.

Ilmeisesti vuoden 1411 tuhosta on linnan valleilla löydetty neuvostoarkeologien kaivauksissa 1970-luvun alussa paljon nuolenkärkiä sekä rakennusten pohjien sisältä esineettömiä ruumishautoja: todennäköisesti ruotsalaiset ampuivat nuolikuuron puolustajien niskaan ja hautasivat omat kaatuneensa saaren sisälle. Veikkaan että kaatuneet puolustajat ja kaupunkilaiset nakattiin virran vietäväksi.

Saari "katosi" Vuoksen pinnan laskettua, kun Kiviniemi puhkaistiin 1857. Idänpuoleinen joen haara eli Välihaara kuuvui täysin ja läntinen haara eli Tiurinkoski perattiin kanavaksi.

Eteläpuoli:

Vallilta etelään on aika jyrkkä pudotus.

Suurin piirtein jääkellarin kohta, josta löytyi kuuluisa Tiurin aarre. Kivirakenteet todennäköisesti 1800-luvun lopulta.

Tiurinlinnan itäpää maantien kohdalla taustalla.

Eteläpää vanhasta saaresta on melkoista pöheikköä.

Venäläisten pystyttämä muistomerkki.

Maantie idän suuntaan. Suurin piirtein mutkan kohdalla oli Pentti Iisalon 45 millinen pst-tykki, joka tuhosi venäläiskolonnaan tälle tielle.

Tiurin silta ja koski:

Vuoksi virtaa Tiurinsillan ali.

Sillan päästä on melkoinen pudotus alas: aikoinaan koski on ollut melkoinen vesieste.

Tiurinkoski on pikemminkin suuri puro kuin pieni joki. Näkymä sillan alta pohjoiseen.

Kun olin harhaillut joen rantaa pitkin kymmenisen metriä köpöttelin rinnettä ylös pohjoispäähän. Linnan pohjoispuoli:

Heti rinnettä ylös oli runsaasti irtolohkareita. Onko vanha kivivalli maavallin pohjalta hajotettu ja nakeltu rinnettä alas?

Täyttä ryteikköä suurimmaksi osaksi.

Tiurin linnan pohjoispää.

Kuva pohjoispään rannasta länteen/lounaaseen.

Itään/koilliseen.

Pohjoisosassa kulkee tie. Kiven kupeeseen on hakattu ristikuvio, valmistusaika tuntematon, eli ristiretkiaikainen tai keskiaikainen?

Leiriläiset ammuskelleet kaljatölkkiä ilmakiväärillä.

Kun linnassa oli kuljeksittu 20 minuuttia esitelmäni jälkeen kerroin Tiurin taistelusta elokuussa 1941. Sen jälkeen alkoi sataa ja lähdimme kohti Räisälää.

Räisälän valtaus ja Hovi sekä Hovin kalmisto

Ennen Räisälän valtauksen läpikäymistä  käväisimme vilkaisemassa Kynsjärven tsasounaa, joka lienee monille tuttu Kannaksen kierros -ohjelmasta. Saareen rakennetaan parhaillaan siltaa.

Rakennustyöt meneillään.

Ilmeisesti silta on mantereen puoleisesta päästä puolitoista metriä liian lyhyt, koska tuota betonitukea ei uskoakseni voi juurikaan liikuttaa...

Jäikö vajaaksi?

Varsinainen esitelmä Räisälän valtauksesta piti pitää bussissa, sillä tuuli ja sade olivat ankarat ja edellisenä päivänä kotikonnuillaan tallustelleiden jalat olivat väsyneet. Räisälän Hovin ja kalmiston esitelmän sen sijaan sain pitää lyhyen neuvottelun jälkeen kahvitauon yhteydessä Räisälän kirkossa. En ole ennen kirkossa pamissutkaan, ja komeat puitteet ja hyvät tilat sain Räisälästä kertomiselle. Suuret kiitokset vielä kerran Räisälän kulttuurikeskuksen ylläpitäjille, suomalaisten kanssa neuvottelisin mokomasta vieläkin!

Esitelmä Räisälän Hovista ja Kalmistomäestä Räisälän kirkossa.

Lopuksi mitä hirvittävimmässä säässä matka Hovinsaareen, yhteen rautakautisten tutkimusten suurimmista klassikoista. Mukana oli Hovinsaarella 13-vuotiaana evakkoon lähtenyt, joka osasi selostaa ja toimia hieman oppaanakin.

Tie Hovinsaaressa oli hyvää hiekkatietä, mutta kuski ei uskaltanut ajaa kovinkaan pitkälle, koska [erittäin järkevää, kylläkin] pelkäsi ettei pysty kääntämään ajoneuvoa.

Paikan päällä oli niin hirvittävä keli, etten kuvia ottanut. Käydessäni pellolla tutkimassa yhden kuppikiven kenkäni ja sukkani kastuivat läpimäriksi. Aivan kuuluisalle Hynnisten talolle asti en porukkaa johdattanut, vaan edellisenä päivänä paikalla jääneiden ohjeiden mukaan vanhalle uhrikivelle. Tämä kivi on siinä mielessä mielenkiintoinen, ettei sitä ole Pirjo Uinon muutoin tarkassa väitöskirjassa. Kivi on noin kolme metriä korkealta ja sen reunaa pitkin kulkee "veriura" eli luontainen halkeama pitkin kiven kylkeä. Ura johti kuppiin ja tuon "nuorukaisen" mukaan veri valui tuota uraa pitkin tuohon kuppiin. Kivi on nykyään lohjennut tai hakattu niin, ettei kuppia enää näy. Joka tapauksessa, oli tarina totta tai ei, niin komea puite esitelmälle. Pihalla oli myös mukava katos, jonka alle istutin väen ja itse viimassa ja tuiskussa esittelin Theodor Schvindtin kaivaukset 1886-1888. Mukana oli piirrokset parhaista haudoista ja löydöistä + tietty kuuluisasta sepän pajasta.

Hovinsaaren jälkeen takaisin hotellille ja kuivat varusteet ylle. Onneksi jääkaapin pakastinlokerossa oli pullo Putinka-vodkaa, jolla lämpö palasi jäseniin!

4. Päivä: paluu

Matkan viimeisenä päivänä ei kummempia sattunut. Pysähdyimme Muolaassa vilkaisemaan vanhan Mannerheim-linjan panssariesteitä ja samalla todistimme palo-ojan kaivuuta. 

Professorimme on oikeassa ainakin siinä, että "Roska ei valehtele". Aiemmin Räisälässä pintapoimin (poimimatta mitään tosin talteen) peltoa, josta näkyi venäläinen paikalliselämä rehellisesti: suunnaton määrä rikkoutuneita ja ehjiäkin vodkapulloja sekä yksi osittain sulanut huumeruisku. Palo-ojastakin tuli esille hemmetinmoinen määrä viinapulloja ja yksi öljytynnyri, joka takertui traktorin auran terään.

Palo-ojan kyntämistä.

Modernia jätettä, tynnyri kiusaa ojankaivuuta.

Panssariesteet olivat komeita:

Tien toisella puolella olevia esteitä en ehtinyt juurikaan kuvata.

Seuraava pysähdys oli Viipurissa, missä ostin matkamuistoja hankkiutuen eroon ruplista. Kävin myös luterilaisessa kirkossa.

Kirkon edustalla on karhuveistoksella koristeltu suihkulähde tms.

Agricolan patsas.

Koska vietin elämäni viimeistä päivää kaksikymppisenä eli 29-vuotiaana, ostin Pyöreässä Tornissa konjakkikahvin vaikka kello oli vasta 11.

Kahvi (ainut suht hyvä koko reissulla), konjakkia ja pähkinäleivos.

Loppumatka sujui hyvin. Venäjän puolella tullissa meni tovi, mutta läpi päästiin ja Suomen puolella oli peräti kolme rajavartijaa tarkastamassa passeja joten siitä mentiin läpi heittämällä.

Suomen puolella Rajahovin lounaan jälkeen paikkakunta paikkakunnalta väki väheni bussissa ja Helsingin jälkeen vuorossa oli arvoituksia. mm. seuraavat esitettiin:

1) Mikä on Suomen älykkäin kunta? [itse veikkasin Ällikkälää, oikea vastaus Säkylä takaperin]

2) Mainitse viisi valtiota (nykyään olemassa olevaa), joiden nimessä ei ole yhtään samaa kirjainta kuin sanassa SUOMI. (Siis Ruotsi ei käy, siinä on U, O, S ja I).

3) Mainitse viisi eläintä, joiden nimi päättyy E-kirjaimeen (hevone, nahkiaine, kärpäne EI KÄY)

4) Mainitse seitsemän Juice Leskisen kappaletta, joiden nimessä on suomalainen paikkakunta.