Taasen katsaus luettuihin kirjoihin

Tällä kertaa suuri määrä aikaani on mennyt kieltolakiin liittyvän kirjallisuuden läpikäymiseen. Aihe on mielenkiintoinen ja sitä voi lähestyä monesta eri näkökulmasta mutta yllättävää on, että kunnollinen yleisesitys asiasta puuttuu edelleen lähes täydellisesti. Aiheesta pitäisi kirjoittaa ainakin 1500 sivun opus, jossa käytäisiin kunnolla läpi kieltolain vaiheet, synty ja seuraukset laajan vertailun ja käytäisiin etenkin myytit läpi oikein urakalla.

Mikko Porvali: Sinisen kuoleman kuva (2015)

Aloitin kieltolakiin tutustumisen kaunokirjallisuudesta, sillä Mikko Porvalin uusi "Carelia Noiriksi" luokiteltu Sinisen kuoleman kuva käsittelee kieltolakiaikaa Viipurissa ja Karjalan kannaksella. 

Tämä teos oli jostain syystä parhaimmillaan keskiosassa. Alku kangerteli ja loppu "töksähti" mutta tarina kuitenkin kulki hyvin. Kirja on mainiota ajankuvaa mutta minua jäi kaivelemaan se seikka, että ainoat karjalan murretta puhuvat viipurilaiset olivat katulapsia. Aikuisilta ei edes aseella uhatessa katoa hallittu kirjakielisyys! Viipurin Porvali esittää hyvin, mutta mikäli havaitsin oikein hän käyttää Viipurin linnan ohittavasta sillasta nimitystä Linnasilta: aikalaiset puhuivat siitä ainakin Karjala-lehden perusteella Turun siltana. Mutta nämä ovat minimaalisen pieniä rikkeitä, kokonaisuutena Viipuri tulee hyvin ja tunteella esille.

Kirja on siinä mielessä mielenkiintoinen poikkeus valtavirrassa, että hypernerokkaiden tai särmäkkäiden rikollisten sijaan painopiste on etsiväkaksikossa. "Suurta konnaa" ei - näin juonipaljastuksena - ole vaan rikolliset ovat tavallisia, mikä tuo kirjaan realistisuutta. Porvalin sankarit on luotu hyvin, vaikka ovat hieman liian moderneja ajankuvaan nähden. Viipurin tullikamarinkin kertomuksista tosin löytyy 1920-luvun lopulta tapauksia, joissa rikostutkinta tehtiin ajoneuvon jättämiä renkaanjälkiä myöten niin tarkasti, ettei Porvali ole päähenkilöidensä metodeissa hakoteillä, hieman vain aikaa edellä. Varsinaisista anakronismeista ei voi puhua. Samalla kirja onkin äärettömän kiehtova katsaus aikansa rikos- ja rikospaikkatutkimukseen. Esimerkiksi sormenjälkien kelpaamattomuus todistusaineistona tuona aikana tuodaan hyvin esille.

Reijo Ahtokari: Pirtua, pirtua - Kieltolaki Suomessa 1.6.1919 - 5.4.1932 (1972)

Myönnetään: kirja on äärimmäisen viihdyttävä ja lennokkaasti kirjoitettu. Se on myös siinä mielessä harvinainen, että Ahtokari käsittelee myös Viipuria esimerkein kun tuoreemmat kuvaukset kieltolaista keskittyvät vain ja ainoastaan Helsinkiin.

Kirjassa on se suuri kirous, että se on varmasti ollut osaltaan ainoana yleisesityksenä aiheesta olennaisesti luomassa ja toistamassa kieltolain keskeisiä myyttejä.

Raimo Pullat: Itämeren rutto - Pirtun salakuljetusta vuosina 1919-1939 (1993)

Hyvä ja tiivis esitys kieltolaista virolaisen salakuljetuksen kannalta. Teos osoittaa hyvin, että "virolaisen spriin" merkitystä on liioiteltu kieltolakikirjallisuudessa suuresti, pääasiassa Maalaisliiton aikalaispropagandassa. Spriin suurtuottaja- ja tuojamaata Saksaa kun ei uskallettu kritisoida. Itse havaitsin tämän germaanivaikutuksen käydessäni läpi Viipurin raastuvanoikeuden tullitakavarikkoasiakirjoja: vuoden 1925 jälkeen melkein kaikki takavarikoitu sprii oli saksalaista.

Pertti Kolari & Juha Varis: Höyryautosta puukaasuun. Viipurin läänin autoja ja autoilijoita (2007)

Tutkiessani autojen osuutta Viipurin spriin salakuljetuksessa minua alkoi tökkiä, ettei mistään löytynyt kunnon tilastoa Viipurin autokannasta. Mitä miellyttävin yllätys kohtasi minua, kun kävin läpi Vaski-kirjaston kokoelmia hakusanoilla autot ja rajaamalla aiheeksi historian sekä Turun pääkirjaston kokoelmat sain melkein heti tämän mitä täydellisimmän täysosuman!

Kirja on käytännössä hyvin tehty ja kuvitettu luettelo Viipurin lääniin rekisteröidyistä autoista. Luettelon laatimisessa on ollut tolkuttoman suuri työ, mutta se on tehty viimeisen päälle ja kun kirja on kuvitettu hyvin ja mukana on mielenkiintoisia tarinoita, on lopputulos loistava ja hatunnoston arvoinen. Valitettavasti kieltolakivuoden 1926 tilasto puuttuu, mutta siitä ei voi tekijöitä moittia kun muiden vuosien luvut muuttuvat ja vieläpä eriteltynä autolajeittain sekä kaupungeissa ja maaseudulla rekisteröityihin autoihin. Kun heti alussa vielä huomautetaan lähdekritiikistä tilastojen suhteen, on syntynyt mallikelpoinen tutkimus.

Kari Kallonen: Algoth Niska - salakuljettajien kuningas (2000)

Viihdyttävä kirja Algoth Niskasta, joskin kohteen "ihailu" paistaa läpi. Kannattaa lukea seikkailukirjallisuutena eikä historiakirjana.

Jaakko Hämeen-Anttila & Venla Rossi: Nälästä nautintoihin: Ruoan tarina (2015)

Hyllyssäni ei ole laisinkaan Hämeen-Anttilan teoksia ja Tuhannen ja yhden yön tarinanikin ovat minulla loistokkaassa kuuden niteen painoksena Kaija Rainerlan suomennoksena (1968). Hämeen-Anttilan huumekirjakin Trippi ihmemaahan: huumeiden kulttuurihistoria kiinnostaisi lukea, mutta arvostelut ovat olleet sen suhteen vähän niin ja näin. Perusteellinen Nälästä nautintoihin -arvostelu julkaistiin Agricolassa vastikään.

Kirja on suunnattu laajalle yleisölle. Kieli on poikkeuksellisen siistiä ja viimeisteltyä, kehuni oikolukijalle. En muista milloin viimeksi olen nähnyt tällaista kirjallista suoritusta. Kirja on myös nopealukuinen ja ilahduttavasti vaikeaselkoisten sivistyssanojen sijaan on käytetty kunnollista suomen kieltä.

Jotenkin vierastin kirjan käsittelyä. Aina kahden kappaleen välein odotin pomppaako jostain kyltti jossa lukee "FUN FACT!" tai "DID YOU KNOW?!". Montaa asioista en toki tiennyt, olenhan sodankäynnin tutkija enkä ruoan, mutta pidemmän päälle osa setvityksistä kävi ärsyttämään. Samalla teksti alkoi poukkoilla. Kirjallisuuden käyttö lähteenä ruokakuvauksissa oli toki hyvä asia, mutta siinä taas kävi tökkimään Hämeen-Anttilan kotikirjaston päälleliimaaminen. Tunnustan, että valtaosaa kirjoista en ollut lukenutkaan ja epäilen, onko kirjan kohdeyleisöstä ylipäätään kukaan. Kirjallisina vinkkeinä kirja on asiansa ajava, joskaan ainuttakaan kirjaa ei tehnyt mieli lukea lainausten ja kuvausten perusteella! Valitussa kirjallisuudessa on omia painopisteitä, luonnollisesti, ja voi vain kirjoittaa siitä mitä on lukenut. Tuntuu kuitenkin siltä, että varsinaisesti tätä kirjaa varten ei luettu erikseen mitään. Hämeen-Anttilan panos tässä on suorastaan päälleliimattu. Kaunokirjallisessa puolessa jäin esimerkiksi nälkää käsittelevän luvun suhteen kaipaamaan Hertta Müllerin mestarillista ja sadunomaista kuvausta nälästä vatsassa piikkinsä ulos työntävänä siilinä teoksessa Ihminen on iso Fasaani (Keltainen Kirjaston 2009 julkaisemassa versiossa s. 88-90).

Ruokaa käsitteleviä tilastollisia tutkimuksia julkaistaan ainakin tusina joka päivä, joten niitä sopivasti lainaamalla saa kyllä mitä vain todistetuksi toteen. Klassikkoesimerkki ovat kananmunat, jotka kolmen tai viiden vuoden välein julkaistavissa tutkimuksissa joko suositellaan jättämään kokonaan pois tai joita kehotetaan syömään kaksinverroin enemmän. Alkoholia ja sokeriteollisuutta käsitteleviä tutkimuksia on julkaistu vastikään. Ruokaa ja ruokailua koskeviin tutkimuksiin pitäisi suhtautua mitä lähdekriittisimmin. Klassikko tästä löytyy arkeologiasta ja kuuluisasta Arizonan Tucsonissa toteutetusta jäteprojektista, jossa tutkittiin kulutusta asukkaiden roskien perusteella ja tietoja verrattiin haastattelututkimuksiin. Etenkin alkoholin kulutus oli huomattavasti suurempaa tyhjien kaljatölkkien perusteella kuin haastateltavien vastausten perusteella: luotettavimmat tiedot kulutuksesta saatiin taloudesta niiltä, jotka eivät juoneet lainkaan. Kaikkein kiehtovin lopputulos oli mielestäni kuitenkin se, että lihan kulutus kasvoi kun ihmiset yrittivät vältellä sitä uusien ravintosuositusten perusteella! Kuluttajat eivät enää ostaneet kyljyksiä tai muita vastaavia tuotteita vaan makkaroita, salameja yms. joissa on suhteessa enemmän lihaa. Ihmiset tosissaan kuvittelivat syövänsä vähemmän lihaa näillä valinnoilla. Arkeologinen tulkinta asiasta menisi Tucsonista kirjoittaneiden mukaan todella metsään: jos vastaava olisi tapahtunut esihistoriassa olisivat arkeologit arvelleet, että ihmiset rationaalisesti siirtyivät enemmän energiaa tiivistetyssä muodossa sisältävän ravinnonlähteen pariin hyläten suhteessa niukemman lähteen.

Muina puutteina kirja on Suomen suhteen lähes täysin Helsinkikeskeinen. Turussa Vähätorin varrella on  ravintola Panini, jonka näyteikkunassa on saviruukkujen palasia ja teksti, jonka mukaan paikalla on "jo satoja vuosia sitten ollut ravintola: nämä löytyneet sirpaleet todistavat sen". On hyvä, että kirjassa toistetaan tietyt asiat useaan otteeseen mutta vähän liian usein todetaan esimerkiksi että Iso-Britannia ja Venäjä ovat teenjuontimaita. Leipätekstissä kävivät myös tympimään toistuvat seksiä ja ruokaa yhdistävät kappaleet. Herkun sijaan kirja muistuttaa pullamössöä jossa on runsaasti sattumia. GoodReadsissa pinnistelin, antaisinko tälle kaksi vai kolme tähteä. Päädyin antamaan kaksi koska arviona se om "It was ok", vaikkakin kirjassa oli myös paljon puolia joista pidin. Suosittelen perusteoksena ruoan historiasta.

Kummallista kyllä, tämä on yksi harvoja kertoja kun ruokaa käsittelevää teosta lukiessa itselleni ei tullut lainkaan nälkä. Poistuin aikoinaan esimerkiksi Euroopan esihistoriaa käsitteleviltä luennoilta pohjattoman nälkäisenä pelkästään kuultuani, miten paljon alkuhärkiä syötiin ja millaisia ruoanlaiton jälkiä asumispaikoilta on löytynyt.

Nyt sanon rumasti: ilmeisesti Jaakko Hämeen-Anttila on kyllästynyt olemaan Suomen akateemisen maailman islam-asioiden automaattivastaaja, joten nyt hän on ryhtynyt laajentamaan osaamisalaansa kotikirjastonsa pohjalta. Pitänee lukea vielä Trippi ihmemaahan: huumeiden kulttuurihistoria jotta voin haukkumisen sijasta purrakin tai tietenkin muuttaa mieltäni, millainen kirja sitten onkaan.

Hieman piikkiä kulttuurihistorijoitsijoiden suuntaan, koska ilkimys

Luokittelen Nälän ja nautinnon kulttuurihistoriaan, joka on yksi vähiten arvostamani historiantutkimuksen aloista. Tästä hieman taustatietoja lukijalle. Yhtenä syynä inhooni ovat opinnot Turun yliopistossa, jossa historian perusopintoihin kuului tietty kulttuurihistorian dominanssi, olihan rehtori Virtanen kulttuurihistorioitsija. Kymmenien tuttujeni ja ystävieni perusopinnot jäivät suorittamatta tai pitkittyivät vuosikausilla siitä syystä, että pakettiin kuului 2 opintopisteen essee jossa kaikki aiheet - niitä oli kymmeniä - olivat enemmän tai vähemmän perseestä. Itse suoritin sen hampaat irvessä, aiheena katuvalojen rikkominen osana eurooppalaisia kaupunkimellakoita.

Osasyynä kulttuurihistorian dominanssiin oli muiden kulttuurin tutkimusten aiheiden ahdinko. Etenkin kansatiede oli hylännyt omia perinteisiä aiheitaan ja kulttuurihistorioitsijat kahmivat niitä itselleen esittäen  esimerkiksi uutena ja mitä ihmeellisimpänä huomiona, että menneisyydestä ja historiallisista tiedoista saa uutta tietoa esimerkiksi haastattelemalla ihmisiä! Vau! V*ttuilin aiheesta aikoinani raskaasti. 

Etenkin arkeologiasta loikkasi suuri määrä väkeä (PETTURIT!) kulttuurihistoriaan, mutta myös toiseen suuntaan muutti muutama opiskelija. Keskimäärin jos halusi tutkia jotain aihetta mahdollisimman laveasti loikkasi kulttuurihistoriaan, mutta heti kun aihe tarkentui opiskelija loikkasi toiseen oppiaineeseen. Kulttuurihistoria on "anything goes" oppiaine, jossa tehdään jokaista hyvää tutkimusta kohden viisikymmentä enemmän tai vähemmän sutta. Toki muuallakin tehdään karmeaa tutkimusta, mutta kulttuurihistoriassa laveutta yritetään perustella monipuolisuudella ja tarkkuudella vaikka monesti suuhun jää maku siitä, että lähteitä valikoivasti käyttämällä mitä vain saa perustelluksi ja todistetuksi. Arkeologiassa vastaavaa harrastetaan yleensä ottamalla käyttöön linqvistiikka ja nimistötutkimus heti kun arkeologiset lähteet loppuvat tai uupuvat.