This War of Mine

Syy siihen, miksi en lauantaina vavahtunut kotikadulle ajaneisiin paloautoihin oli kiinnostava peli nimeltä This War of Mine. Kyseessä on poikkeuksellisen toimiva ja koukuttava rakentelupeli, joka sijoittuu fiktiiviseen kaupunkiin jota riepottelee sisällissota. Aluksi suhtauduin peliin epäillen mutta Steamin talviale rohkaisi kokeilemaan sitä. Peli koukuttaa yö/päivä syklien ansiosta kuin vuoropohjainen peli, vaikka se onkin toiminnaltaan reaaliaikainen. Samoin graafinen asu on todella hieno.

Pelin ideana on, että sodan tuhoamaan rakennukseen on asettunut kolmen taisteluiden keskellä selviytyneen siviilin ryhmä. Nämä yrittävät yksinkertaisesti selvitä elossa tekemällä talosta turvallisemman ja inhimillisemmän paikan elää. Savukkeilla, nojatuoleilla ja yksinkertaisella liedellä rotanlihasta kokatulla aterialla on piristävä vaikutus asukkaisiin, jotka saattavat masentua maanpäällisen helvetin keskellä. Jujuna on, että jokainen päivä jakaantuu kahteen osaan: päiväsaikaan, jolloin tukikohtaan voi rakennella huonekaluja tai esimerkiksi erilaisia työpajoja (työkalupajan, pontikkapannun, sadevedenkerääjän yms.) sekä antaa apua oveen koputteleville naapureille tai käydä kauppaa joka toinen tai kolmas päivä käyvän kaupustelijan kanssa.Kaupustelija odottaa ovella ainoastaan iltaan asti ja tämän kanssa kauppaa käydessä on kiire kun pelihahmot keittävät pontikkaa, käärivät sätkiä ja yrittävät saada muita kauppatavaroita valmiiksi vaihdettavaksi harvinaisempiin esineisiin ja hyödykkeisiin. Kun neljällä hahmolla on kaikilla statuksena "very hungry", vaihtuvat aseet, taloista löytyneet timantit ja mitä harvinaisimmat lääkkeet ja sidetarpeet nopeasti pariin palaan epämääräistä lihaa ja tölkilliseen säilykkeitä.

Todellinen toiminta sijoittuu yöhön, jolloin yksi selviytyjistä lähtee kartalta sopivaan kohteeseen etsimään resursseja. Parhailla kohteilla on yleensä muutakin sakkia, jotka pahimmillaan karkoittavat pelaajan varoituslaukauksella - pään läpi. Näiden varalta pitää hiiviskellä, piiloutua ja tehdä kovaääniset työt ympäristö tarkkaillen. Kun rautasaha avaa kalterit kuuluu kalahdus joka houkuttelee heti paikalle rakennusta yläkerrassa ryöstelevän rosmon. Ei auta kuin piiloutua ja toivoa, että pääsee vielä elossa takaisin. Yksi mahdollisuus on toki väijyä piilossa ja iskeä puukko ohi kulkevan rosvon selkään. Hintana tosin on se, että tämä 1) houkuttelee paikalle muita rosvoja, jos tappotyö on äänekäs ja 2) pelihahmot masentuvat asiaan liittyvistä moraalisista kysymyksistä. Ruutiaseilla heiluminen ei toiminut minulla kertaakaan pelissä, liikaa ääntä ja seurauksena aina kuolema. 

Kellon alkaessa tikittää on aika vetäytyä paikalta ja palata tukikohtaan. Missä alkaa päiväsykli jossa yön aikana kerätyistä resursseista koetetaan puristaa parempaa ruokaa, juomakelpoista vettä ja oi onnea, jos saa rakennetuksi jonkin elämää helpottavan osan verstasta! Suurin onni oli saada käyttöön kirves juuri talven kynnyksellä, sillä sitä tarvitaan eri puolilta pelimaailmaa löytyvien huonekalujen pirstomiseen puuksi ja polttoaineeksi.

Hieno peli monella tapaa

Kannattaa lukea myös ammattilaisen tekemä arvostelu (DOMEsta) ja mitä pelintekijät oppivat tehdessään peliä. Siinä mielessä 2010-luku on kiinnostava pelien kannalta, että pelimaailma on kypsynyt mustavalkoisesta ajattelusta harmaan sävyihin. Esimerkiksi Telltale Gamesin hieno The Walking Deadkään ei päästänyt pelaajaa helpolla, vaan lopputulos oli yrittämisestä huolimatta usein surkea.

This War Of Mineen oli taannoin ladattavissa lisää sisältöä (DLC), jonka tuotolla autettiin sodan uhreja. Ostaa sai 0,99, 9,99 tai 19,99 eurolla. Tämä tapahtui ennen kuin itse ostin pelin. Kun pelissä kaksi nälkää näkevää lasta tuli kerjäämään säilykkeitä ruoaksi oli se henkisesti aidosti vaikea tilanne. Todennäköisesti pelin emotionaalisesti rankat hetket ovat alentaneet pelaajien kynnystä auttaa muita ihmisiä. Tuotolla autettiin 350 sodan uhriksi joutunutta lasta.

Tulipalo!

Ursininkadun suuri tulipalo sattui pari tuntia sen jälkeen, kun olimme paremman puoliskon kanssa tulleet takaisin Joensuusta uudenvuoden vietosta. Istuin koneen ääressä kun puhelimeni soi:

- Moro. Ootteko tullu jo takasi Turkuun?
- Joo tultiin pari tuntia sitten.
- Huomasitkos muuten, että teitä vastapäätä oleva kerrostalo palaa ilmiliekeissä? Hemmetin isot lieskat.
<Menen ikkunalle>
- Näkyy olevan monta paloautoa kadulla.
- Joo, pyöräilin ohi just äsken ja näin liekit. Ei mulla muuta, hyvää alkanutta vuotta!
- Juu, no, toivottavasti ei jatku näissä merkeissä. Uudet vuodet sinnekin!

Aluksi menin pihalle tutkimaan tilannetta - rauhoiteltuani torkkuvan paremman puoliskoni - ja totesin, että näky ei oikein ikuistu kännykämeralla. Ei muuta kuin arkeologille ominaisella asenteella digijärjestelmäkamera kaulaan ja kuvaamaan palokunnan toimintaa. 

En lataillut otoksiani välittömästi palon aikana tänne vaan vasta nyt, kun tilanne on rauhoittunut eikä kenellekään ihmiselle onneksi käynyt kuinkaan. Nyt siis voin pistää tänne kuvia tapauksesta.

Kännykkäkameralla sai suht hyviä kuvia kuitenkin.

Järkkärillä otettuja kuvia:

Sammutusvedet muodostivat seuraavana päivänä komeita jääpuikkoja ikkunalaudoille:

Tutkimuksesta kirjoittamiseen - ihan kohta, oikeesti!

Vuoden loppuun mennessä VP 33:n historiikin kirjoittamisen keruuvaihe kerrytti melkoisen aineiston, joskin osan hankinta siirtyi pakosti uuden vuoden puolelle. En ehtinyt uudestaan vuoden 2015 aikana Raisioon sanomalehtiarkistoon, joten pitää tutkia loput Uudet Aurat tässä kuussa.

Hain erään veteraanin aineistot juuri ennen joululomaa ja ällistykseni oli melkoinen, kun ottamieni valokuvien ja asiakirjojen joukossa oli Viestipataljoona 33:n 1. Komppanian I Joukkueen virallinen sotapäiväkirja tammikuusta 1944 kesäkuun 20. päivään eli Karhumäeltä vetäytymiseen asti.Vertailu 1./VP 33:n sotapäiväkirjaan osoitti että kyseessä oli aito päiväkirja, jonka pitäminen jäi ilmeisesti vetäytymisvaiheen kiireisiin. Käsialan vaihtelusta päätellen päiväkirjaa piti kaksi eri henkilöä. Tietääkseni joukkueet pitivät sotapäiväkirjaa ainoastaan poikkeustapauksissa, eli siinäkin mielessä harvinainen löytö.

Kansallisarkistosta löytyneessä materiaalissa riittää läpikäymistä. Esiteltäköön tässä muutama poiminta, jotka eivät varsinaisesti liity aiheeseen mutta valaisevat hyvin sota-aikaa. Kirjeenvaihdosta löytyy mm. Päämajan Indendentintoimiston kirje "Puutteellisuuksia taloushuollon suorituksessa" päivämäärällä 26.1.1942. Kirjeessä listataan kaikenlaisia rikkomuksia eri puolelta Suomea, mm. seuraavanlainen tapaus:

- Muuan rahastonhoitaja - helsinkiläinen ravintoloitsija - oli saanut tehtäväkseen hankkia sotasairaalalle puolukoita, joita lääkärienkin ilmoituksen mukaan kipeästi tarvittiin sairaalan potilaille, kun paikkakunnallaei ollut saatavissa maitoakaan. Rahastonhoitaja pantiin asialle ja hän sairaalan henkilöautolla kulkien kierteli pitäjällä ja asiansa kauniisti esittäen sai sairaalaa varten paikkakuntalaisilta ilmaiseksi ja osaksi pientä korvaustakin vastaan kuivattuja marjoja. Mutta sensijan, että hän olisi luovuttanut ne, kuten lahjoittajat uskoivat, sairaalalle, hän lähettikin niistä suurimman osan Helsinkiin ja osan myi sairaalan henkilökunnalle ja sairaala sai puolukoita vain 3,5 kg.

Samoin seuraava maininta sairaiden sotavankien paremmasta muonittamisesta 1. Divisioonan huolto-ohjeessa no 8/42 (21.2.1942) on kiinnostava. Selvästikään näitä ei haluttu uuvuttaa kuoliaiksi:

5. Sen johdosta, että sairauden ja heikkouden takia työkyvyttömäksi joutuneet sotavangit eivät sv. muona-annos A:n avulla voi uudelleen kuntoutua, saadaan heille samoinkuin sv- leireillä heikossa kunnossa oleville vangeille lääkärin lausunnon perusteella järjestää ruuanpito sv. muona-annos B:n mukaan. (Aihe: II AK:n käsky huollosta no 8/42)

Varsinaiseen VP 33:een liittyvää aineistoa löytyy toki rutkasti. Sieltä täältä on mielenkiintoisia mainintoja viestimiesten arjesta, mm. keksintöjä telttojen paloturvallisuuden parantamiseksi tai turkisten käytöstä.

Vielä on haettava yhdet aineistot, otettava vastaan nivaska kuvia, mahdollisuuksien mukaan pitäisi päästä Jyväskylään kuvaamaan yhdet esineet ja toivottava, että pääsisin haastattelemaan vielä yhtä VP 33:n elossa olevaa sotaveteraania. Vaikuttaa siltä, että kirjoittamisvaihe alkaa todenteolla vasta tämän kuun lopulla.

100 kirjaa - osa 8 eli LUETTU elikkä SE OLI SIINÄ!

Joulun alla sain toteutetuksi tuon sadan kirjan tavoitteen, ja olen jo mennyt ylikin: sain kuluneen vuoden aikana luettua 103 kirjaa. Tässä siis viimeiset 20. Osasta on sen verta aikaa, etten muista tarkemmin kirjaa kuin hyvä/huono akselilla.

# 80 Kerttula, Antti. Talvisodan summa 1939 - 1940. Kustaa Ala-Kailan muistelmat.

Huonosti toimitettu ja toteutettu teos. Malliesimerkki siitä, miksi sotahistoriallisten kirjojen tekemiseen tarvitaan muutakin kuin intoa. Ari Raunion teoksen karttojen käyttö sellaisenaan hipoo tekijänoikeusrikkomuksia.

# 81 Hämäläinen, Valde. Rivimiehenä talvisodan Summassa.

Täysin päinvastainen edelliseen verrattuna: erinomainen teos panssarintorjunnasta talvisodassa.

# 82 Lang, Maaria. Kuoleman aaria.

Hyvin, hyvin jännittävä dekkari iltalukemisiksi.

# 83 Valkonen, Markku. Ateljeena sotatanner - TK-piirtäjien sotaa.

Kiinnostava teos hyvillä teksteillä, ei siis vain kuvia. Lyhyt mutta hyvin perusteellinen katsaus aiheeseen.

# 84 Dobbs, Michael. House of Cards.

Seurasin ensin jenkkisarjaa (tuotantokaudet 1 & 2 katsottu) ja jäin siihen koukkuun. Kirja osoittautui vielä paremmaksi. Francis Urquhart on häkellyttävän hieno hahmo, tällaista pahuutta kohtaa kirjallisuudessa valitettavan harvoin. Sain molemmatjatko-osat Suomalaisen alesta: huomatkaa, ostin nämä Suomalaisesta Kirjakaupasta. Eli siis hyvin vaikutusvaltainen kirja, kun sai minut ylittämään Suurta Suomalaista Askartelukauppaa kohtaan tuntemani inhon.

# 85 Vennamo, Veikko & Väisänen, P. O. Jälleenrakennuksen ihme.

Kiinnostava ja monin paikoin humoristinen teos eturivin silminnäkijän kokemuksista sodan jälkeisistä vuosista. Vennamon asenne ja propagointi paistaa läpi liian räikeästi haitaten asiasisältöä. Suosittelen etenkin lukua "Ruotsalaisten pyhä maa".

# 86 Laitinen, Erkki (toim.). Tuloksia ja näkökulmia sodanjälkeisen asutustoiminnan tutkimuksesta.

Jyväskylässä 1990-luvun alussa pidetyn seminaarin esitelmät. Etenkin ansiokas artikkeli muolaalaisista kannattaa lukea.

# 87 Kulha, Keijo K. Karjalaisen siirtoväen asuttamisesta käyty julkinen keskustelu vuosina 1944-1948.

Tärkeä tutkimus, joka kertoo paljon eri puolueiden ja väestöryhmien suhtautumisesta siirtoväen uudelleenasuttamiskysymykseen. Kuten Vennamon Jälleenrakennuksen ihmeessä, saa tämäkin virnuilemaan suomenruotsalaisten lausunnoille karjalaisista.

# 88 Helamaa, Erkki. 40-luku : korsujen ja jälleenrakentamisen vuosikymmen = 40-talet : korsurnas och återuppbyggandets årtionde.

Näyttelykatalogi, erittäin kiintoisa katsaus "förttitaalismiin". Suosittelen lämpimästi arkkitehtuurista ja korsuelämästä kiinnostuneille.

# 89 Jonasson, Jonas. Lukutaidoton joka osasi laskea.

Kirjoittaja tunnustaa puolittain itsekin matkivansa Arto Paasilinnaa. Kirjan idea on hauska ja suomennos toimii, mutta tarina junnaa monin paikoin.

# 90 Salo, Unto. Iso tammi: Lehvän taittajan tarina.

Kiehtova katsaus arkeologian historiaan yhden tekijän näkökulmasta. Säästää lukijan Salon muiden teosten lukemisen vaivalta, koska loppuosassa tiivistetään paljon keskeisiä tuloksia. Kirjoitin tästä aiemmin blogissa.

# 91 Arkeologi Janne Rantasen juhlakirja.

Ööh... kai itse toimittamani kirjan saa lisätä listaan? Tietysti minun piti lukea kaikki artikkelit jne. enkä olisi saanut tätä muuten GoodReadsiin. Annoin viisi tähteä siellä.

# 92 Korkiasaari, Jouni. Suomalaiset maailmalla.

Vanhahko mutta edelleen ajantasalla oleva katsaus suomalaisen siirtolaisuuden historiaan. Sisältää kaiken tarvittavan perustietojen etsimiseen. Teoksen saa PDF:nä Siirtolaisuusinstituutin sivuilta.

# 93 Tuuri, Antti. Rauta-antura.

Keskivertoa Tuuria Lapin sodasta. Kerronta on vähän väsynyttä.

# 94 Lamér, Inkeri. Raskas metalli. Suomalaiset laivanrakentajat Göteborgissa.

Kiehtovia kertomuksia suomalaisista laivanrakentajina Göteborgissa. Hyvin toimitettu ja kuvitettu teos. Entisten telakkaisten kertomukset ovat mielenkiintoista luettavaa.

# 95 Rintala, Paavo. Sissiluutnantti.

En olisi uskonut, mutta tämä kirja on yksinkertaisesti paskasti kirjoitettu. Ei sitä kannata kaunistella. Rintalalla on monia hyviä teoksia, mutta tämä ei ole sellainen. Kirja sytytti aikoinaan lottien huorittelulla kirjasodan, joten arvelin että teoksella olisi edes kaunokirjallisia ansioita koska sota edellyttää puolustajiakin. Ansioita ei ole. Selkeät asiavirheet (esim. asemasodasta puhuttiin vasta jatkosodan jälkeen, 1942-1944 käytettiin sanaa "puolustusvaihe") ja huono kerronta tekevät kirjasta lähinnä surkuhupaisan.

# 96 Siives, Suvi-Anne. Politiikan julkisivu.

Poliittisesti vanhentunut, mutta halusin kontrastia Vasemmistoliiton synnylle. Sen pariksi kirja sopiikin mainiosti. Siimeksen kirjallinen tyyli on erinomainen. Kirja auttoi ymmärtämään poliittista lähihistoriaa paljon paremmin.

# 97 Flink, Toivo. Pois nöyrän panta. Inkerin liitto 1922-1944

Hyvä ja nopeasti luettava kirja inkeriläisten vaiheista.

# 98 Sariola, Mauri. Laukausten hinta.

Lukemani painoksen alussa arvosteltiin hieman kirjaa, mutta minusta tämä oli mainio kirja. Hyvin kirjoitettu ja kerronnaltaan tenhoavasti kulkeva tarina. Pitänee lukea alkaneena vuotena lisää Sariolaa, tämä oli nimittäin ensimmäiseni.

# 99 Pratchett, Terry. Suuri ajomatka.

Onttujen ensimmäinen kirja. Taas kerran oivaltavaa Pratchettia. Ostoskeskuksen kokeminen uskonnollisena ilmiönä on nerokas oivallus.

# 100 Pratchett, Terry. Mahtava Morris ja sivistyneet siimahännät.

Yksi Pratchettin parhaita. Menehtyneen suurmiehen kunniaksi tämä lukematta jäänyt "nuori klassikko" sai olla listan sadas. Pratchett on yksinkertaisesti nerokas tajuamaan ihmisiä ja näiden luontoa.

Lukuvuoden lopuksi

Käsittelen yli menneet kolme kirjaa myöhemmin. Tässä listavalinnat:

PARAS KAUNOKIRJALLINEN KIRJA

Cook, Glen. Musta komppania.

Erinomainen suomennos, hyvät hahmot, poikkeuksellisen kiehtova fantasiamaailma ja kaipaamaani ihanaa raadollisuutta vailla tihkuvaa inhorealismia. Tilasin Adlibriksesta osat 1-3 eli omnibusin, koska haluan lukea lisää! LISÄÄ!

PARAS TIETOKIRJA

Kivimäki, Ville. Murtuneet mielet: Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945

Kerta kaikkiaan erinomainen ja hyvin toteutettu tutkimus aidosti uudesta aiheesta sotakirjallisuudessa. Kysein jo lukiolaisena psykologian opettajaltani, onko aiheesta tutkimusta. Nyt on, ja vieläpä erinomainen. Kivimäki on Finlandiansa ansainnut!

PAHIN PETTYMYS

Rintala, Paavo. Sissiluutnantti.

En olisi uskonut, että kirjasodan saa aikaiseksi näin huonolla kirjalla. Oletin todella paljon tämän kirjan kaunokirjalliselta arvolta, ja petyin raskaasti.

101 esinettä - Piparkakkumuotteja ja pipareita

Joulun aikaan kuuluu tietysti piparkakkujen leipominen. Kotoiseen muottiarsenaaliin kuuluu jostain syystä kaikenlaisia muita muottimalleja paitsi perinteinen possu ja se vanha perusmuotti. Lisähupia tuli paremman puoliskon hamstraamista koristelutarvikkeista.

Esine # 32, Esine # 33, Esine # 34 ja Esine # 35 - Piparkakkumuotit dinosauruksista, terrieristä sekä Turun linnasta

Muottien joukon uusimmat tulokkaat ovat Tyrannosaurus Rexin sekä Triceratopsin muotit, jotka alla käytössä paraikaa:

Terrierimuotilla sai aikaiseksi kelvollisia terrierejä:

Sattumalta huomasin että kaulaa venyttämällä tuli aikaiseksi oivallinen laama:

Turun linnastani tuli kohtalainen luminen versio sokerikuorrutteella, koska oikean luona on musta joulu:

Ja tottakai Turun linna ja Tyrannosaurus Rex piti yhdistää toisiinsa:

Linnalle kohtalokkaalla tavalla:

Joulukuun puolivälissä - tutkimusta ja uusia tuulia

Vuorossa huomenna taas Helsingin arkistoreissu, tavoitteena etsiä Karhumäkeen ja 1. Divisioonaan liittyviä hyödyllisiä asiakirjoja. Etenkin haluaisin löytää sellaisen Karhumäen kartan, johon on merkitty suomalaiset kadunnimet. Reissuun liittyen ostin itselleni joululahjan: vara-akun järjestelmäkameraan. Siitä tulee olemaan vielä paljon hyötyä jatkossakin.

Uusi Aura

Akun tarpeen huomasin torstaina pistäytyessäni Raision sanomalehtiarkistoon. Tein museolle blogikirjoituksen tutkimuksistani eli kuvaamistani Uuden Auran numeroista ja Lietoon liittyvistä uutisista. Huomasin jo pari vuotta sitten, että Uusi Aura oli jatkosodan aikana varsinaissuomalaisille sotilaille tärkeä ja luettu lehti ja riemukseni löysin muun muassa lietolaisten sotilaiden joulutervehdyksen joululta 1941!

Uusi Aura julkaisi myös silkkaa propagandaa, joka nauratti minua melkoisesti. Esimerkiksi alla oleva kuva-artikkeli:

Uuden Auran kuva-artikkeli saksalaisten erinomaisuudesta ja venäläisten ali-ihmisyydestä. Asemasodan aikana tällaiset artikkelit sentään kiellettiin. Tuntemattoman Vanhalan suhtautuminen eli hihittely tällaisen edessä on ymmärrettävää.

Tosin surettaa ajatus siitä, mitä noille venäläisille tapahtui sodan myllerryksessä. 

Samoin juutalaisia vastaan eri maissa laadituista asetuksista raportoitiin sangen avoimesti. Toisaalta käytännössä avoin mahdollisuus natsismin kannattamiseen Turussa herätti kaikessa kaameudessaan hilpeyttä:

Turussa saattoi liittyä vuonna 1941 Kansallissosialistiseen järjestöön.

Ilmoitussivusto jos mikä olikin varsin mielenkiintoista ajankuvaa, esimerkiksi työilmoitus metsävadelman ja metsämansikan lehtien keräämisestä:

Pohjois-Suomen sotatoimia tutkivalle lehtiartikkelit tarjonnevat mielenkiintoista aineistoa mm. saksalaishaudoista, kuten kahden Stuka-lentäjän hautapaikasta Kainuussa:

Saksalaisten hautapaikoista ja muistomerkeistä löytyi kiinnostavia artikkeleita.

Taas uusissa leivissä

En saanut ensi vuoden alkuun apurahoja mistään: TOPin jälkeen pettivät Tietokirjailijat. Kuitenkin kotona ollaan, joten voin yhtä hyvin tehdä edelleen kirjoja ja muuta vastaavaa. Toisaalta apurahan peruuntuminen antaa joidenkin muiden juttujen suhteen neuvotteluvaraa.

Yllätyksekseni en ole sittenkään keväällä ansiosidonnaisen, lehtikirjoittelun ja luentojen varassa sillä kollega pyysi opettajaksi Turun yliopistolle verkkokurssille uutta sotahistoriaa opettamaan. Löysin vastuulleni saamiini tehtäviin nopeasti omasta kirjastostani suurimman osan kirjallisuutta ja loput etsin seuraavana päivänä. Turun yliopiston kirjasto tosin teki tenän vesivahingon vuoksi, joten loput kirjoista piti noutaa muista paikoista mikä tuotti kiireelliseen tehtävääni päivän viiveen. Joka tapauksessa mielenkiintoista puuhaa luvassa helmikuusta alkaen.

Sisällä on enää yksi apurahahakemus eli Kulttuurirahaston, joka oli ja on edelleen laskelmissani epätodennäköisin. Tuottaa taas tuskaa lukea, millaisiin hankkeisiin rahat on annettu ohi oman intressini. Pari vuotta sitten myönnettiin rahat mesimarjan viljelykäytön tutkimukselle. Pikainen googlehaku osoittaa että apurahalla on ehkä saavutettu tuloksia: puolikuiva luomusiideri! Jos saan apurahan, ostan keissin noita... no myönnän, tuo oli ilkeää sillä tällainen tutkimus vaatii useita vuosia ennen tulosten saamista.

Vuodesta 2016 on tulossa hyvin mielenkiintoinen.

Iso tammi

Lukuprojekti etenee hyvin, ja 90. tänä vuonna lukemani kirja oli professori Unto Salon järkälesmäinen Iso tammi. Poimin teoksen lukuluettelooni Timo Salmisen Muinaistutkijaan (1/2015) kirjoittaman arvostelun "Satakuntalaisen synteetikon muistelmat" perusteella.

Tunnustan, etten tunne kovinkaan hyvin suomalaisen arkeologian historiaa. Sitä taustaa vasten Salon kuvaukset "vanhan" polven arkeologeista olivat hyvin kiinnostavia. Suomalaisen arkeologian historia on valitettavasti pitkälti sitä, kuka milloinkin oli kenenkin kanssa riidoissa. Tulin pohtineeksi, että Arkeologian Kuka Kukin On teokseen, jos joku uskalikko sellaisen uskaltaa kirjoittaa, tulisi selittäväksi liitteeksi laittaa sukupuiden kaltaiset kartat siitä, kuka on ollut kenenkin kanssa liitossa/riidoissa ja kuka kenenkin kanssa suhteessa. Käytännössä tämä olisi vallan verkostoanalyysi.

Mutta Saloon. Teoksen alku on herttaista lapsuuden muistelua ja minua kiinnostavimmat osiot alkoivat, kun Salo pääsi yliopistoon. Muistelut kollegoista ja yliopistopolitiikan kädenväännöistä olivat herkullista luettavaa, vaikka muistelija tuntuu luovan vaikutelmaa, että on ollut monissa asioissa vaatimattomasti vain "lastu laineilla". Rivien välistä ja suoraankin tekstistä löytyy sen verran herkullisia piikkejä, etten usko Salon olleen tahdottomana päätöksiä tehtäessä.

Kirjan keskiössä on Satakunta, joten merkitsin siihen GoodReadsissakin tagin "local history". Itseäni ei Satakunta ole juurikaan arkeologisesti kiinnostanut, ja sain Porin Annankadun kaivauksista allergian itse kaupunkia kohtaan.

Tieteellisesti suhtaudun epäillen tutkimukseen, jossa jatketaan nimi- ja sanastotutkimuksella siitä mihin arkeologia jää. Esimerkiksi Tursialaisen/tarsilaisen polttoa kuvaavasta säkeestä on vedetty yhtäläisyyksiä niin polttokenttäkalmistoihin (Matti Huurre) kuin kivikautisiin hautauksiin (Unto Salo).

Kaiken kaikkiaan täytyy sanoa, että Salolla on paljon sanottavaa. Erittäin paivana on kommentti, jonka mukaan ennen arkeologeista koulutettiin humanisteja, nykyään ammatti-ihmisiä. Veikkaan, että tämä teos tulee luetuksi uudestaan vuosikymmenen ja taas toisen vuosikymmenen päästä.

Arkistossa ja kirjastossa

Taas on ollut tauko kirjoittamisessa, yksinkertaisesti koska on ollut paljon puuhaa. Parempi puolisko on Bratislavassa irkkutanssikisoissa viikonlopun yli joten koti kuuluu minulle! Pikkujoulukausikin avattu, mutta aloitetaanpa tästä viikosta.

Viikon alku ma-ke meni museolla digitoidessani kiireisimmän prioriteetin saaneita aineistoja. Olisipas ollut tuo aineisto käytössä 2012, kun tein Lietolaiset sodassa -verkkosivuja! No, onneksi aineistot voi täydentää sinne myöhemmin, sehän niiden ideana olikin: kirjasta pitäisi ottaa uusi, täydennetty painos mutta verkkosivuja voi aina päivittää uusilla tiedoilla ja korjata vanhoja joustavasti. Aineiston helmiin kuului iso nivaska sodanaikaisia postikortteja. Ehdotin museon johtajalle, että niistä voisi tehdä 101 esinettä kirjan tyyliin 101 sota-ajan postikorttia Nautelankosken museon kokoelmista. Katsotaan saako idea tuulta siipien alle.

Uusi Fölin matkasovellus kännykkään on muuten kyllä kätevä. Ostin kolmen päivän lipun ja säästin sillä viisi euroa bussittelussa museolle ja kotiin.

Turun Maakunta-arkistossa

Turun Maakunta-arkiston aineistojen tutkimisessa oli vaikeuksia, sillä en millään löytänyt uudella ja hienolla Astialla 1. Divisioonan historiikkitoimikunnan papereita, vaikka Vakka ne näyttääkin. Syy selvisi kun kävin itse paikan päällä kysymässä: aineisto on järjestämättä, mistä syystä sitä ei löydä Astialla. Sain tilattua asiakirjat vapaalla verkkolomakkeella.

Tästä se alkaa!

Perjantai oli sateinen päivä ja piti suhailla pitkin poikin Turkua. Julkaistiin kollegojen kanssa 30 vuotta täyttäneen ja maisteriksi kuluvana vuonna valmistuneen kaverin kunniaksi juhlakirja, ja toimitin viimeisen varastokappaleen Turun linnaan. Kävin samalla Forum Marinumissa tekemässä tiedusteluja, ja sainkin hyödyllisiä tietoja. Näiden jälkeen oli vuorossa Maakunta-arkisto: kävin arvioimassa ensi maanantaita varten aineiston laadun ja laajuuden jotta tiedän, millaisella kuvauskalustolla tulen tutkimaan asiakirjoja.

Kuin joululahjaa avaisi! VR:n asiakirjoja, josko löytyisi tietoja lietolaiset sotaan 1941 vieneestä junakuljetuksesta.

Poistohyllyt tarjoavat aina yllättävää lukemista. Maakunta-arkistosta löytyi nivaska kaatuneiden omaisten huollolle omistettuja Huoltoviesti-lehtiä. Koska niissä saattaa olla jotakin hyödyllistä, sanoin arkistonhoitajalle että voin ottaa koko kasan jos saan muovikassin. Kotona tutkiskellessa yllätyin melkoisesti: Huoltoviesti n:o 2-3 (1962) sisältää isotätini Sylvin kirjoituksen Sankarihautojemme nuorin, joka on ollut minulle aiemmin täysin tuntematon!

Ylläripylläreitä kirjastossa

100 kirjaa vuodessa etenee hyvin, ja hain laskelmieni mukaan viimeiset sataseen tarvittavat kirjat tänään. Siinä oli romaania, muistelmaa ja dekkaria. 

Tutkin Maakuntakokoelmassa Piikkiön historiaa, ja sieltä löytyikin viitteitä Viestipataljoona 33:sta. Niiden lähde jäi mietityttämään ja kun tutkin lopun lähdeluettelon niin huomasin, että nehän ovat jo julkaistusta kirjasta. Pikainen tietokantahaku Vaskikirjastoihin ja hopsan: Eino Salminen, Päiväkirjojen kertomaa vuosilta 1937 - 1944 (1994). Kirja sisältää pitkän luvun "VP33:n mukana Kaltimoon" ja pitkät pätkät henkilökohtaisesta päiväkirjasta kirjoittajan vaiheista piikkiöläiskomppaniassa. HURRAA!!! Tai kuten muuan piispa kirjoitti Kustaa II Aadolfin voitosta: "Riemuitkaa! Iloitkaa! Riemusta hypelkää!". Piikkiön historia tarjosi viimeinkin myös mahdollisen vinkin siitä, keneltä kysyä valokuvia piikkiöläisistä.

Kirjoittamista, etsimistä, haastatteluja ja vaikeuksia

Avasin pikkujoulukauden Siirtolaisuusinstituutissa perjantaisen arkistopäivän päätteeksi. Menin ensimmäistä kertaa elämässäni keilaamaan ja se oli sangen riemastuttava kokemus, vaikka hävisinkin kaikki erät. Olin sopinut pitäväni pikkujouluissa esitelmän (Kummitustarinoita taistelukentiltä, hyvin jouluista...) ja se saikin niin hyvän vastaanoton, että kilvan kehoittivat kirjoittamaan aiheesta kirjan. Eipä kai auta kuin ottaa yhteyttä kustantajaan ja koettaa saada markkinoitua.

TOP-säätiön apuraha oli hylsy. Pahus.

Turun Sanomat otti erikseen yhteyttä ja pyysi minulta aliokirjoitusta vuodenvaihteeksi. No, minulla oli heti tarjottimella hyvä aihe ja olenkin jo oikeastaan kirjastokäynnin jäljiltä saanut sen valmiiksi. Luetutan sen vielä paremmalla puoliskolla, jahka hän palaa Slovakiasta.

Onnistuin oveluudella löytämään vielä yhden elossa olevan Viestipataljoona 33:n veteraanin. Sain hänet jo haastateltuakin ja vaikka paljon onkin jo ajan hammas ihmismuistista järsinyt, niin kyllä sieltä juttua loppujen lopuksi riitti hyvin. Haastateltavan rouvaa kiitin oikein kädestä pitäen, kun tämä huikkasi minulle että VP 33:n komentajan majuri Yrjö Järvisen vaimo Thelma Tuulos piti Turussa tanssikoulu Telma Tuulosta. Sehän auttoi setvitystyössä!

Helvetinmoinen setviminen siitä sitten seurasikin. Yrjö kuoli vuonna 1953 Helsingissä ja tämän vaimo Thelma 1980-luvulla Espoossa. Jälkeläisiä oli ainakin yksi: tanssija Jyrki Järvinen (1945 - 2010), jonka muistokirjoituksen löysin Helsingin Sanomista. Muistokirjoituksen tehnyt Mika Saarelainen, tanssija hänkin, on lomalla YLEstä eikä sähköpostia löydy, joten en voi sitäkään kautta kysyä minne Yrjö Järvisen aineistot sodan jälkeen ovat päätyneet. Oliko muita sukulaisia? Majuri Järvinen oli yksi kolmesta, joilla oli vielä vuonna 1944 kamera rintamalla käytössä kuvauslupien perusteella.

Tutkimukset jatkuvat, vaikka mutkia onkin tiessä! Olen ollut yhteydessä moniin eri järjestöihin aina Turun Meripartiolaisista asti, mutta eivät tunnu halukkailta auttamaan sotaveteraaniperinteen vaalimisessa. Tällä menolla pitää pitää kieli keskellä suuta, kun kirjoitan kiitososuutta historiikkiin...

Kun Bachelor of Arts, historian ja kirjallisuudentutkija maailman pelasti

Sotahistorioitsijana, arkeologina, humanistina jne. minun on nyt kirjoitettava historian tutkimuksen puolesta. Yliopistoja potkitaan taas vaihteeksi rajusti päähän ja "innovaatiopolitiikka" ei perinteisesti näe humanisteilla muuta kuin voitolla hyvinä kausina ostettavan lisäarvon. Niinpä raapustan tähän muutaman rivin historiantutkimuksesta, jonka ansiosta suuri osa tällä hetkellä vallan huipulla olevasta sukupolvesta ei ole tuhkakasana. Kirjoitan teoksesta, joka todennäköisesti pelasti ihmiskunnan valtaosan hengen, ellei peräti koko planeettamme.

Maailma on viimeksi käynyt lähellä loppua vuonna 1962 Kuuban ohjuskriisin aikoihin. Päättäjät eivät kuitenkaan painaneen nappia, jonka seurauksena lukematon määrä ihmisiä olisi tuhoutunut. Miksi? Mikä ajoi rationaaliseen valintaan (joka on insinöörien, lääkärien, fyysikoiden ja KOVIEN tieteiden juttu, kun humanistit söheltävät höttöisen kvalitatiivisen tutkimuksen parissa)? 

Jonathan Glover mainitsee teoksessaan Ihmisyys, että Yhdysvaltojen puolella tämä johtui Barbara Tuchmanin historiateoksesta Elokuun tykit. Kirja kuvaa ensimmäisen maailmansodan syntyä ja sitä, kuinka päättäjät 1914 väkisin ajoivat maansa sotaan, joka tuhosi arviolta 16 miljoonaa ihmistä. Kirja oli juuri ilmestynyt, ja Yhdysvaltojen ulkopoliittinen johto, presidentti J.F. Kennedy etunenässä olivat lukeneet sen. He tajusivat, miten riistämällä vastapuolelta aikaa toimia ja esittämällä jyrkkiä ultimaatumeja oli aiheutettu hirvittävä massamurha, tai kuten John kuvasi veljelleen Robertille: "-- he näyttivät kompastuneen mukaan sotaan 'typeryyden, yksilöllisten vastenmielisyysseikkojen, väärinkäsitysten sekä henkilökohtaisten alemmuus- ja valtakompelksien johdosta'." Lopuksi hän sanoi:

"En aio toimia siihen suuntaan, että joku voisi kirjoittaa siihen verrattavan kirjan Lokakuun ohjukset"(Glover 2006: 282). 

Vuoden 1914 kokemuksista otettiin opiksi: kun ajan annettiin tehdä tehtävänsä, taisteluraivo muuttui sodan peloksi. Molemmat osapuolet tarjosivat toisilleen mahdollisuuden vetäytyä nurkkaan ahdistetusta asemasta. Maailma pelastui.

Vaikka ydinaseiden tuhovoimaa on liioiteltu ja ne olisi keskitetty "vain" suuriin asutuskeskuksiin ja sotilaskohteisiin, olisi kymmeniä ellei satoja miljoonia ihmisiä kuollut. Voimme vain arvailla, miten moni ohjus olisi iskenyt Suomeen "ennaltaehkäisevänä iskuna". Yhdysvallatkin oli kartoittanut Suomen tuhotakseen tarvittaessa Neuvostoliitolle potentiaalisesti tärkeitä kohteita. Vuonna 1962 maailman väkiluku oli 3,14 miljardia ihmistä. Neuvostoliitossa asui tuolloin arviolta 220 miljoonaa ihmistä, Yhdysvalloissa arviolta 186,2 miljoonaa. Suomalaisia oli yli 4,42 miljoonaa henkeä. Iskiessään ohjukset olisivat vaikuttaneet kaikkien näiden elämään enemmän tai vähemmän kohtalokkaasti. Nyt heidän jälkeläisiään on satoja miljoonia, ellei miljardeja. Joku väestöpoliitikko laskekoon tarkan arvon. Hallituksestamme pääministeri Sipilä oli tuolloin vuoden vanha ja ulkoministeri Soini juuri syntynyt. Valtiovarainministeri Stubbin parhaimmassa iässään oleva 27-vuotias isä pohti jääkiekon saloja. Poika syntyisi kuuden vuoden kuluttua. Pikkuinen Soini (syntyi Raumalla, satamakaupunki) ja Göran Stubb (helsinkiläisen jääkiekkojoukkue HIFKin riveissä) olivat tuolloin ilmeisesti suurissa asutuskeskuksissa, siis todennäköisissä ohjuskohteissa. Veteliläinen Sipilä olisi ollut todennäköisesti turvassa iskun välittömiltä seurauksilta. Laskeuma ja nälänhätä olisivat todennäköisesti tappaneet hänet muutaman viikon kuluttua.

Fyysikot tekivät laskelmat ydinaseen tekemiseksi. Insinöörit suunnittelivat ja rakensivat ne ohjukset, joilla ydinlataukset saattoi toimittaa perille. Yksi I maailmansodan alkua käsittelevä historiateos pysäytti niiden käytön.

Humanismin ongelma on oikeastaan siinä, ettei ihmishengelle voi ilmoittaa hintaa. Risteilyohjukselle (ja sen työllistävälle vaikutukselle) voi. Mutta sanoisin saman kuin taannoin talvisotapostauksessa olleessa plakaatissa: Koska ihmishengelle ei voi antaa hintaa, se ei tarkoita sitä että se olisi arvoton. Se tarkoittaa sitä, että se on korvaamaton.

Kuinka moni Elokuun tykit jää kirjoittamatta tällä tiedepolitiikalla?

Lähteet:

Glover, Jonathan. 2006. Ihmisyys. 1900-luvun moraalihistoria. Otavan kirjapaino OY, Keuruu.

http://www.geohive.com/earth/his_history3.aspx

https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Population_of_former_USSR.PNG

http://www.multpl.com/united-states-population/table

http://vrk.fi/default.aspx?docid=169

Juridisesti kiinnostava talon purkaminen

Juttelin appiukon, arkkitehdin kanssa Joensuun lähellä sijaitsevan vanhan suojeluskuntatalon purkamisesta. Talo oli rapistunut, ja tilalla on nyt urheilijoille ja vaeltelijoille tehty laavu. Luettuani Kari Selénin Suojeluskuntien rahat (2014) heräsi kysymyksiä, tosin hieman pirun Raamattua lukiessa -tyyliin. 

Taustaa

Suojeluskuntajärjestön aseman takasi 1927 annettu laki, eikä järjestön mahdollista lakkauttamista oltu otettu huomioon. Suojeluskuntien piti olla pysyviä. Laki suojeluskuntajärjestön lakkauttamisesta annettiin eduskunnassa 3.11.1944 ja se astui voimaan 4.11.1944. Käytännössä järjestö lakkautettiin 7.11.1944.

Suojeluskunnilla oli monen sadan miljoonan markan omaisuus (400–600 miljoonaa markkaa, nykyrahassa 48–72 miljoonaa euroa). Omaisuutta oli niin yliesikunnalla, piireillä kuin yksittäisillä suojeluskunnilla. Jokaisella suojeluskunnalla oli keskimäärin suojeluskuntatalo, ampumarata ja irtaimistoa. Eroja suojeluskuntien varallisuuksissa oli huomattavasti, osaa rasitti velka.

Suojeluskuntatalo oli yleensä havaittavin osa omaisuutta. Yleensä se oli suojeluskunnan oma omalla tontilla, mutta toisinaan se sijaitsi vuokratontilla tai oli yhteisessä omistuksessa nuorisoseuran tai Lotta-Svärdin kanssa. Kun arvioitiin lakkauttamisen olevan edessä, ryhdyttiin nopeasti omaisuudensiirtoihin. Tavoitteena oli saada rahat ja talot sellaisille tahoille, jotka sodan jälkeen jatkaisivat suojeluskuntien hengessä toimimista, ts. urheilua, liikuntakasvatusta, maanpuolustushengen ylläpitämistä jne. Monesti rahat säätiöitiin, toisinaan säätiöinti tehtiin jälkikäteen.

Ongelma oli, että suojeluskuntajärjestöllä ei lakkauttamisensa jälkeen ollut oikeutta luovuttaa omaisuuttaan: sitähän ei ollut olemassa. Suurin poru nousi Lauri Malmbergin Punaisen Ristin kanssa tekemästä sopimuksesta, sillä luovutuskirja tehtiin vasta 4.11. jälkeen vaikka aiesopimus oli tehty jo hyvän aikaa etukäteen lakkauttamisen varalta. 

Asiaa selvittämään asetettiin pesänselvityselin ja sittemmin komitea, jotka tutkivat kaikki lahjoitukset. Soppaa sekoittamassa olivat laillisiksi nousseet vasemmistolaidan edustajat, jotka vaativat taloja itselleen: moni suojeluskuntatalo oli entinen työväentalo. Peruuttaminen tapahtuisi julistamalla kauppa tai luovutus laittomaksi (tehty liian myöhään, myyty alihintaan jne.), takavarikoimalla talo valtiolle ja antamalla se Välirauhansopimuksen mukausta henkeä noudattavalle taholle tarpeelliseksi toimitaloksi, eli SKDL:lle, kommunisteille tai Suomi-Neuvostoliitto-seuralle. Muutama vanha työväentalo siirtyikin sosialidemokraateille tai kommunisteille. Tavoitteena oli koko suojeluskuntajärjestön omaisuuden vieminen valtiolle.

Lahjoituksia tulkittaessa tutkittiin, annettiinko ne ajoissa ja sopivalle taholle. Yritykset, osuuskunnat ja sattumayhdistykset eivät kelvanneet, vaan lahjoituksen saajan piti jatkaa suojeluskuntajärjestön hengessä toimimista. Urheiluseurat selvisivät yleensä riittävän ajoissa tehdyistä lahjoituksista, hehähn jatkoivat suojeluskuntien tukemaan urheilu- ja voimistelutoimintaa tiloissa.

Juridinen kysymys

En todellakaan ole perehtynyt lakiin tai asian yksityiskohtiin, mutta periaatteessa jos paikallinen urheilijaseura on saanut lahjoituksena suojeluskuntatalon, niin pitäisikö heidän jatkaa toimintaansa siinä lahjoittajan edellyttämässä hengessä? Miten pitkään tämä sitoo lahjan vastaanottajaa? Voisiko Museovirasto julistaa tietyt suojeluskuntatalot suojeltaviksi, mikäli talo on lahjoitettu suojeluskunnalta sopivalle taholle suojeluskuntien edustamaa henkeä ylläpitämään? Kysymys on nimenomaan toimitilasta, jossa harjoitetaan lakkautetun järjestön tärkeiksi kokemia asioita.

Asia on tietenkin eri jos suojeluskuntatalo on myyty seuralle, mutta oletan että kyseessä on ollut lahjoitus. Koska pesänselvityselin ei ilmeisesti ole vaatinut taloa itselleen ja sen jälkeen tarjonnut sitä urheiluseuralle lunastettavaksi, niin tätäkään kautta talon hallinta ei ole voinut toteutua. Joensuun talo ei myöskään ole voinut olla vanha työväentalo, koska suojeluskunta rakensi sen itse. Arkistolähteiden mukaan rakentaminen tapahtui "ameriikan malliin" eli talossa oli ilmeisesti joitakin Yhdysvalloissa siirtolaisena olleen näkemiä ja tekemiä yksityiskohtia. 

Sääli joka tapauksessa, että purettiin.